Tuulestatemmattua

Heti aamusta jälleen pilvistyvää, joskin vielä tyventä. Puuskittain yltyvä syystuuli teki ilmapiiristä sähköisen, ja lämpötila nousi, tosin vain myrskykeskuksessa. Muualla kampuksella lämpötila pysyi ajankohdan normaalin keskiarvon alapuolella.

Heikkoa näkyvyyttä, mikä iltapäivää kohti vain heikkeni. Siitepöly- tai ehkä sittenkin joku muu allergiavaroitus lienee myös tarpeen.  Ajoittaisiakaan helpottavia, ilmaa puhdistavia sadekuuroja tai muita isompia puuskia ei ole ilmennyt, eikä kai ole odotettavissakaan. Pieni tornado juniorin huoneeseen on kuitenkin mahdollinen.

Ohutta yläpilveä ja hetkittäistä sään selkenemistä oli havaittavissa puolen päivän tienoilla, mutta iltaa kohti matalapaine jälleen voimistui.  Rajuilmaksi tilanne tuskin kääntyykään, sillä iso mukillinen lohduttavaa kaakaota ja kirja auttanevat, ja Tuulestatemmattu  tyyntyy  leppeän lounatuulen kaltaiseksi  🙂

Että minä olen ollut pahalla tuulella tänään!

________________________________________________________________________________________________

Aihepiiriin liittyvää kuvitusta

1) Blogin oikeassa palkissa on Lissabonin säätagi.
Reaaliaikainen (Portugalissa kello 2 tuntia meistä jäljessä)
tieto Atlantin rannikon lämpötilasta.  ->>

2) Viime Helsingin reissulla Akateemiseen livahdettuani ostin tämmöisen.

Sisällysluettelo (klikkaa suuremmaksi, näet paremmin) kertoo,
mistä kirjassa on kysymys. (Yöpakkasista? :-))

Mukava pikku kirjanen,
jota voisi käyttää mikro/paikallishistoriallisissa kuvauksissa apuna.

3) Ja pari klassikkosääennustetta. Ensin vähän pidempi.

Sitten taattua Kummeli-kamaa, lyhyesti.

On sellaisia päiviä että aamulla herää hyvissä ajoin ennen kuutta, hyvin nukkuneena, ilman että kello herättäisi. Lähtee kyselemättä salille, jossa treeni kulkee, eikä malttaisi lähteä kotiin ja suihkuun, vaan haluaisi tehdä vielä muutaman sarjan taljalla ja stepperissa kuunnella muutaman Rasmuksen biisin. Mutta ei auta. Noh, aamiaispöydässä on ihana nauttia myslileivästä ja isosta mukillisesta kahvia. Tukka föönäytyy suosiolla ja helposti löytyy kamppeet, joissa olo tuntuu sopivalta ja mukavalta; ryhtikin on parempi kuin yleensä.

Sellaisina päivinä töissä havahtuu yhdentoista aikoihin: Hyvänen aika! joko se on noin paljon. Eväänä on tonnikalasalaattia, jossa erityisen makoisia ja makeita tomaatteja ja jälkiruoaksi vielä pieni viipale omenapiirakkaa. Sovitut opiskelijameetingit ovat mielekkäitä, tuntuu että kandiseminaarityö etenee ja toiselle saa luotua motivaatiota, jotta Kelan ahdistelulta vastaisuudessa vältyttäisiin.

Päivään kuuluu pari antoisaa puhelinkeskustelua: on mukava vanhojen tuttujen, toispaikkakuntalaisten historia-alan ihmisten kanssa vaihtaa mielipiteitä.  Sellainen tuo hyvän mielen ja työ maistuu.

Pieni kiire merkitsee, että työ sujuu, asia toisensa perään järjestyy ja siinä ohessa artikkeli muotoutuu kristallisoiduksi tieteelliseksi tekstiksi. Turhanaikaista käytävillä kuljeskelua tai nettisurffailua ei tule mieleenkään harrastaa. Työ vie. Flow´sta nauttii.

Iltapäivän jo pimetessä, kotiin ajellessa tuntee, että on saanut jotain aikaiseksi. Miettii, josko lähtisi lenkillekin kun on niin mukava ilma:  seesteinen ja syksystä huolimatta melkein lämmin.

Voihan sellaisia päiviä tietysti olla. Tänään ei ollut sellainen päivä. Ei todellakaan.

Tässä kuukausi sitten ollessamme ostamassa tyttärelle synttärilahjaa, hoksasin urheilukaupan kassan viereisellä pienellä pöydällä, ”poistohintaan” pienet, sievät käsipainot. Ja vielä siniset! Mieheni vielä yllyttäessä ostin  puntit pois kuleksimasta. Toinen paino jäi tähän kotikoneen pöydälle ja toisen vein töihin. Ne on olleet hyvin kätevät. Muistan aina välillä painon kanssa lepuuttaa kättä, venytellä juilivaa olkavarttani. Paino kun on käden ulottuvilla, saatan huomaamatta ottaa sen käteeni ja vähän aikaa sen kanssa jumpata.

Tänään sitten taas  – suunnitellessani töissä paria kirjettä – leikin painolla, venyttelin ja jännitin – –  pikku punttini on vähän kuin kynä kädessäni, pyörittelen, teen ranneliikkeitä, – –  Kaikki meni hyvin siihen asti kun hoksasin, että opinto-ohjausasioissa tullut rovaniemeläinen sivuaineopiskelija, jonka kanssa olimme jo tovin keskustelleet, katseli minua tosi outo ilme kasvoillaan. Vähän kuin epäröiden, että olenkohan ihan täysillä työssäni… 🙂 Hih!

En edes ruvennut isommasti selittelemään. Sehän yleensä ainoastaan pahentaa asiaa, laskin puntin kylmän rauhallisesti syrjään, puolihuolimattomasti tokaisin: ”Tämä on kuule hyvä”, ja ryhdin kirjoittamaan todistusta, jota tyttö oli tullut hakemaan.

Onko se nyt muka niin outoa nostella puntteja töiden ohessa?

Mitä yhteistä on Noitavainojen uhrien muistomerkin paljastustilaisuudella, eilisen aamun mahdottoman hienolla, kuulaalla syyssäällä, väitöstilaisuudella, karonkalla, pojalle varatun asunnon rakennustyömaan esittelytilaisuudella, isolla täytekakulla, jonka olen värkännyt ja  tyttären tupareilla?

Kaikissa niissä tarvitsin kameraa. Olisin tarvinnut, olisin halunnut kuvata, mutta, mutta.  Keskiviikkona hoksasin, että kameran akussa ei ole kuin hippunen latausta jäljellä, ja kun ryhdyn lataamaan sitä tajuan, että olen unohtanut laturin mökille. No just! argh! Niinpä sitten soittelu, ajelu, surffailu ympäri Oulua: aikeena että ostan uuden laturin. Hyvähän se on olla kotona laturi ja mökillä toinen. Ja löytyykö sitä laturia? Ei, ei löydy. Ei ole maahantuojan varastossakaan. Siis toimitukseen voi mennä pari, kolme viikkoa! Ja meidän syyslomamatkakin on kohta, eikä minulla ole kamerassa virtaa??

Torstaina olleeseen laatan paljastustilaisuuteen otin pikkukameran, pokkarin. Puolihuolimattomasti räpsin sillä kuvia ja iltasella blogitekstiä kirjoittaessani keksin, että laitanpa kuitenkin yhden kuvan Kalevan lukijakuva -sivullekin, koskapa eivät toimituksesta olleet paikanpäälle vaivautuneet. Ja miten kävi? Tuo räpsähdyskuva on muutamassa päivässä noussut kymmenen katsotuimman kuvan joukkoon. Yli 2000 katselua! Joskus olen Kalevan lukijakuviin lähettänyt omasta mielestäni hienojakin otoksia, mutta ovatko  ne saaneet tuhansia katselejoita? No eivät ole, ei. Muutama sata on saattanut parhaimmillaan olla.

No sitten  väitöksessä ja karonkassa kuvailin hyvin säästeliäästi, ja tänään kun katson, onko latausta enää yhtään jäljellä, niin vieläkin on monelle kymmenelle kuvalle virtaa…

Siispä eikun kamera taas toimeen. Pojan tulevan asunnon naapuritontilla oli raksahommat vielä aikalailla kesken…

Lenkillekin otin Canonin reppuun.

Ja kakusta ja  ”mummutupareistakin” saatoin siis ottaa kuvia. Tytär on asunut jo vuoden Tuirassa (Hartaanselän rannalla,  jossa on juuri alkanut lippoaminen), mutta isovanhemmat eivät ole päässeet neidin kämppää toiveistaan huolimatta näkemään. No nyt oli sitten sovittu, että mie leivon vähäsen ja tytär kutsui Jäälin mummun ja papan ja murmelin kylään. Samalla vävykokelaan esittely… 🙂 Mutta niinhän siinä sitten kävi, että jääliläiset on kuumeessa. Me kahvittelimme sitten pienemmällä porukalla.  Ja minä otin kuvia. 🙂

Lissabonin reissua varten pitää vielä keksiä laturiongelmaan ratkaisu. Ei oikein viitsi 480 km (yhteen suuntaan) ajella vain laturia hakemaankaan…

Irinan konsertissa oltiin ilta. Systeri oli hankkinut liput, muttei itse päässytkään, joten mehän mentiin. Irinahan on hyvä. Pokka ja Kymmenen kirosanaa… Hurjan hienoja biisejä. Nekin. Sanat sanovat oikeasti jotain ja naisen lauluääni on täynnä väriä ja voimaa. Siispä mieluusti lähdimme, joskin pikkuisen hoppu kokousduunipäivän (kolme pitkää kokousta on yhdelle päivälle ehkä hieman ylimitoitettua, mutta jaksoinpas vielä viimeisessäkin yrittää jotain) ja asioilla pyrähtämisen ja surkeahkon kiireessä hutaistun sapuskan jälkeen, mutta kolmea vaille seitsemän istuimme Madetojan salin etupenkillä valmiina.

Eka setti meni meillä vähän häneksi, koskapa äänentoisto, miksaus, basso tai whatever oli säädetty niin että Irinan ääni hukkui ja basso vain tuntui järjettömänä särinänä kovissa ja selkäytimessä. Auts. Tauon jälkeen siirryimme takapenkkiin ja olihan jo paljon parempi. Eikä voinut kuin ihailla toista lastaan odottavan (6 – 7 kuukaudella? raskaana) ja kuulemma vielä flunssaisen artistin kestävyyttä. Hyvin rokkasi ja lauloi.

Olen pitkin päivää seuraillut nettilähetyksestä noiden kaivosmiesten pelastusoperaatiota. Ja useankin kerran pyyhkinyt silmäkulmia. Jäänyt miettimään kaikenlaista. Sitäkin että mitä hittoa minä tillittelen?   Mikä mekanismi sen taustalla on? Osa morsiamista ja läheisistä pystyi nieleksimättä ottamaan vastaan läheisensä, maan uumenista – tuosta vaan halaamaan miehensä tai poikansa. Ja juuri äsken tulleen  28-vuotiaan Danielin äitikin, joka on todennut poikansa olevan vähän mammanpoika, oli aivan topakkana, pikkuisen ylähuuli vain värisi.

Ja sitten täällä maailmanäärissä, pimeässä pohjoisessa työhuoneen näyttöruudulta tihrustaessani meitsi, joka en koskaan varmaan ole edes nähnyt ainoatakaan chileläistä, yhden mahdottoman mukavan suomalaisen kaivosmiehen tunnen, niin minun pitää oikein liikuttua. Noh, olen minä kerran onnistunut kyynelehtimään Elovena-mainoksellekin, mistä esikoinen jaksaa kuittailla ja tuntea miltei myötähäpeää yliherkän mutsinsa takia. Herkkä se on tytärkin, mutta ei märsää joka käänteessä kuten äitinsä.

Mietin sellaistakin, että montakohan väitöskirjaa tästä onnettomuudesta ja pelastusoperaatiosta vielä tehdään. Kuinka monelle tieteenalalle tästä saadaan aineistoa, dataa, lähteistöä, koetuloksia…