Niitä näitä

Myrskyvaroitus

Heti aamusta jälleen pilvistyvää, joskin vielä tyventä. Puuskittain yltyvä syystuuli teki ilmapiiristä sähköisen, ja lämpötila nousi, tosin vain myrskykeskuksessa. Muualla kampuksella lämpötila pysyi ajankohdan normaalin keskiarvon alapuolella.

Heikkoa näkyvyyttä, mikä iltapäivää kohti vain heikkeni. Siitepöly- tai ehkä sittenkin joku muu allergiavaroitus lienee myös tarpeen.  Ajoittaisiakaan helpottavia, ilmaa puhdistavia sadekuuroja tai muita isompia puuskia ei ole ilmennyt, eikä kai ole odotettavissakaan. Pieni tornado juniorin huoneeseen on kuitenkin mahdollinen.

Ohutta yläpilveä ja hetkittäistä sään selkenemistä oli havaittavissa puolen päivän tienoilla, mutta iltaa kohti matalapaine jälleen voimistui.  Rajuilmaksi tilanne tuskin kääntyykään, sillä iso mukillinen lohduttavaa kaakaota ja kirja auttanevat, ja Tuulestatemmattu  tyyntyy  leppeän lounatuulen kaltaiseksi  🙂

Että minä olen ollut pahalla tuulella tänään!

________________________________________________________________________________________________

Aihepiiriin liittyvää kuvitusta

1) Blogin oikeassa palkissa on Lissabonin säätagi.
Reaaliaikainen (Portugalissa kello 2 tuntia meistä jäljessä)
tieto Atlantin rannikon lämpötilasta.  ->>

2) Viime Helsingin reissulla Akateemiseen livahdettuani ostin tämmöisen.

Sisällysluettelo (klikkaa suuremmaksi, näet paremmin) kertoo,
mistä kirjassa on kysymys. (Yöpakkasista? :-))

Mukava pikku kirjanen,
jota voisi käyttää mikro/paikallishistoriallisissa kuvauksissa apuna.

3) Ja pari klassikkosääennustetta. Ensin vähän pidempi.

Sitten taattua Kummeli-kamaa, lyhyesti.

Niitä näitä

Joskus voi olla tällainen päivä

On sellaisia päiviä että aamulla herää hyvissä ajoin ennen kuutta, hyvin nukkuneena, ilman että kello herättäisi. Lähtee kyselemättä salille, jossa treeni kulkee, eikä malttaisi lähteä kotiin ja suihkuun, vaan haluaisi tehdä vielä muutaman sarjan taljalla ja stepperissa kuunnella muutaman Rasmuksen biisin. Mutta ei auta. Noh, aamiaispöydässä on ihana nauttia myslileivästä ja isosta mukillisesta kahvia. Tukka föönäytyy suosiolla ja helposti löytyy kamppeet, joissa olo tuntuu sopivalta ja mukavalta; ryhtikin on parempi kuin yleensä.

Sellaisina päivinä töissä havahtuu yhdentoista aikoihin: Hyvänen aika! joko se on noin paljon. Eväänä on tonnikalasalaattia, jossa erityisen makoisia ja makeita tomaatteja ja jälkiruoaksi vielä pieni viipale omenapiirakkaa. Sovitut opiskelijameetingit ovat mielekkäitä, tuntuu että kandiseminaarityö etenee ja toiselle saa luotua motivaatiota, jotta Kelan ahdistelulta vastaisuudessa vältyttäisiin.

Päivään kuuluu pari antoisaa puhelinkeskustelua: on mukava vanhojen tuttujen, toispaikkakuntalaisten historia-alan ihmisten kanssa vaihtaa mielipiteitä.  Sellainen tuo hyvän mielen ja työ maistuu.

Pieni kiire merkitsee, että työ sujuu, asia toisensa perään järjestyy ja siinä ohessa artikkeli muotoutuu kristallisoiduksi tieteelliseksi tekstiksi. Turhanaikaista käytävillä kuljeskelua tai nettisurffailua ei tule mieleenkään harrastaa. Työ vie. Flow´sta nauttii.

Iltapäivän jo pimetessä, kotiin ajellessa tuntee, että on saanut jotain aikaiseksi. Miettii, josko lähtisi lenkillekin kun on niin mukava ilma:  seesteinen ja syksystä huolimatta melkein lämmin.

Voihan sellaisia päiviä tietysti olla. Tänään ei ollut sellainen päivä. Ei todellakaan.

Niitä näitä

Taukojumppaa

Tässä kuukausi sitten ollessamme ostamassa tyttärelle synttärilahjaa, hoksasin urheilukaupan kassan viereisellä pienellä pöydällä, ”poistohintaan” pienet, sievät käsipainot. Ja vielä siniset! Mieheni vielä yllyttäessä ostin  puntit pois kuleksimasta. Toinen paino jäi tähän kotikoneen pöydälle ja toisen vein töihin. Ne on olleet hyvin kätevät. Muistan aina välillä painon kanssa lepuuttaa kättä, venytellä juilivaa olkavarttani. Paino kun on käden ulottuvilla, saatan huomaamatta ottaa sen käteeni ja vähän aikaa sen kanssa jumpata.

Tänään sitten taas  – suunnitellessani töissä paria kirjettä – leikin painolla, venyttelin ja jännitin – –  pikku punttini on vähän kuin kynä kädessäni, pyörittelen, teen ranneliikkeitä, – –  Kaikki meni hyvin siihen asti kun hoksasin, että opinto-ohjausasioissa tullut rovaniemeläinen sivuaineopiskelija, jonka kanssa olimme jo tovin keskustelleet, katseli minua tosi outo ilme kasvoillaan. Vähän kuin epäröiden, että olenkohan ihan täysillä työssäni… 🙂 Hih!

En edes ruvennut isommasti selittelemään. Sehän yleensä ainoastaan pahentaa asiaa, laskin puntin kylmän rauhallisesti syrjään, puolihuolimattomasti tokaisin: ”Tämä on kuule hyvä”, ja ryhdin kirjoittamaan todistusta, jota tyttö oli tullut hakemaan.

Onko se nyt muka niin outoa nostella puntteja töiden ohessa?

Niitä näitä

Robleemi

Mitä yhteistä on Noitavainojen uhrien muistomerkin paljastustilaisuudella, eilisen aamun mahdottoman hienolla, kuulaalla syyssäällä, väitöstilaisuudella, karonkalla, pojalle varatun asunnon rakennustyömaan esittelytilaisuudella, isolla täytekakulla, jonka olen värkännyt ja  tyttären tupareilla?

Kaikissa niissä tarvitsin kameraa. Olisin tarvinnut, olisin halunnut kuvata, mutta, mutta.  Keskiviikkona hoksasin, että kameran akussa ei ole kuin hippunen latausta jäljellä, ja kun ryhdyn lataamaan sitä tajuan, että olen unohtanut laturin mökille. No just! argh! Niinpä sitten soittelu, ajelu, surffailu ympäri Oulua: aikeena että ostan uuden laturin. Hyvähän se on olla kotona laturi ja mökillä toinen. Ja löytyykö sitä laturia? Ei, ei löydy. Ei ole maahantuojan varastossakaan. Siis toimitukseen voi mennä pari, kolme viikkoa! Ja meidän syyslomamatkakin on kohta, eikä minulla ole kamerassa virtaa??

Torstaina olleeseen laatan paljastustilaisuuteen otin pikkukameran, pokkarin. Puolihuolimattomasti räpsin sillä kuvia ja iltasella blogitekstiä kirjoittaessani keksin, että laitanpa kuitenkin yhden kuvan Kalevan lukijakuva -sivullekin, koskapa eivät toimituksesta olleet paikanpäälle vaivautuneet. Ja miten kävi? Tuo räpsähdyskuva on muutamassa päivässä noussut kymmenen katsotuimman kuvan joukkoon. Yli 2000 katselua! Joskus olen Kalevan lukijakuviin lähettänyt omasta mielestäni hienojakin otoksia, mutta ovatko  ne saaneet tuhansia katselejoita? No eivät ole, ei. Muutama sata on saattanut parhaimmillaan olla.

No sitten  väitöksessä ja karonkassa kuvailin hyvin säästeliäästi, ja tänään kun katson, onko latausta enää yhtään jäljellä, niin vieläkin on monelle kymmenelle kuvalle virtaa…

Siispä eikun kamera taas toimeen. Pojan tulevan asunnon naapuritontilla oli raksahommat vielä aikalailla kesken…

Lenkillekin otin Canonin reppuun.

Ja kakusta ja  ”mummutupareistakin” saatoin siis ottaa kuvia. Tytär on asunut jo vuoden Tuirassa (Hartaanselän rannalla,  jossa on juuri alkanut lippoaminen), mutta isovanhemmat eivät ole päässeet neidin kämppää toiveistaan huolimatta näkemään. No nyt oli sitten sovittu, että mie leivon vähäsen ja tytär kutsui Jäälin mummun ja papan ja murmelin kylään. Samalla vävykokelaan esittely… 🙂 Mutta niinhän siinä sitten kävi, että jääliläiset on kuumeessa. Me kahvittelimme sitten pienemmällä porukalla.  Ja minä otin kuvia. 🙂

Lissabonin reissua varten pitää vielä keksiä laturiongelmaan ratkaisu. Ei oikein viitsi 480 km (yhteen suuntaan) ajella vain laturia hakemaankaan…

Yliopistoelämää

Väitöspäivä, työpäivä, hyvä päivä

Mielettömän hieno aamulenkki, pikainen huomisen kestien täydennys_Stocka-piipahdus, järjestelyä, runo korttiin, tukka kondikseen, kamera valmiiksi, missä väitöskirja? ja melkein juosten väitökseen. Tavattoman tiukka väitös oli. Maiju Lassila, Algoth Untola, Algoth Tietäväinen, Irmari Rantamala, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen  – yksi ja sama mies väitöskirjassa. Nämä monet nimetkö mahdollistivat/vaativat 700-sivuisen opuksen? Paljon muutakin kuin laajuus kritikoitavana. Oliko kaikki tarpeenkaan?

Väitöskahveilla oma äidinkielen openi, juuri se, joka vaati minua kirjoittamaan, lukemaan, oppimaan. Häntä on aina mukava tavata.  Ja minun oli mukava ilahduttaa häntä lahjalla. 🙂 Mitäs jos kaikki lukio-opettajat olisivat olleet kaltaisiaan? Olisinko oppinut enemmän? Ehkäpä.

Äkkiä väitöskahveilta kotiin. Karonkkapuheen viimeistely, vaatteiden vaihto ja jo viideksi!! karonkkaan. Leppoisa tunnelma, pieni karonkka. Vastaväittäjän kanssa paljonkin juttua. Tuttujakin. Ruoka hyvää. Ja pidin karonkkapuheen ilman kyyneleen häivähdystäkään!  Kollegan kanssa keskusteluja tulevasta, tulevista väittelijöistä. Tulevista töistä… Ja sitten taas hyvä olo, ja merkillisen mukava tunne siitä, että on kuitenkin voinut olla avuksikin – edes vähän. Väittelijän sukulaisten tapaamisen vieraus, tuttuus. Akateemisen maailman protokolla: vieraus toisille ja työn tekemisen täyttymys toiselle.

Nyt taas yksi projekti ohi. Ohi, ja hyvä olo.

Niitä näitä

Konsertissa

Irinan konsertissa oltiin ilta. Systeri oli hankkinut liput, muttei itse päässytkään, joten mehän mentiin. Irinahan on hyvä. Pokka ja Kymmenen kirosanaa… Hurjan hienoja biisejä. Nekin. Sanat sanovat oikeasti jotain ja naisen lauluääni on täynnä väriä ja voimaa. Siispä mieluusti lähdimme, joskin pikkuisen hoppu kokousduunipäivän (kolme pitkää kokousta on yhdelle päivälle ehkä hieman ylimitoitettua, mutta jaksoinpas vielä viimeisessäkin yrittää jotain) ja asioilla pyrähtämisen ja surkeahkon kiireessä hutaistun sapuskan jälkeen, mutta kolmea vaille seitsemän istuimme Madetojan salin etupenkillä valmiina.

Eka setti meni meillä vähän häneksi, koskapa äänentoisto, miksaus, basso tai whatever oli säädetty niin että Irinan ääni hukkui ja basso vain tuntui järjettömänä särinänä kovissa ja selkäytimessä. Auts. Tauon jälkeen siirryimme takapenkkiin ja olihan jo paljon parempi. Eikä voinut kuin ihailla toista lastaan odottavan (6 – 7 kuukaudella? raskaana) ja kuulemma vielä flunssaisen artistin kestävyyttä. Hyvin rokkasi ja lauloi.

Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Noitavainojen uhrien muistolle

Pyysivät muistomerkinjulkistamistilaisuuteen. Opiskelijat siis. On Humanistisen killan 45-vuotisjuhlaviikko, jonka ohjelmassa tänään oli vuorossa muistomerkinpaljastus. Olivat keksineet, jotta noitavainojen uhreilla ei ole Suomessa ainuttakaan laattaa, joten nyt olis sitten aika sellainen aikaansaada. Kaupungilta olivat kinunneet ”tontin” paikan (siinä se on Prisman ja Pörhön välissä) ja saaneet komean kiven laatan alustaksi. Meidän käytävältä professori julkistuspuhujaksi ja meille muutamalle ”kutsuvieraalle” taksi kampukselta kaupungin toiselle laidalle. Siellä sitten puolenpäivän jälkeen värjöttelimme kostean kylmässä ja kalseassa lokasäässä. Kylmä kuohuviini ei varsinaisesti ilahduttanut, mutta osoitti, jotta protokolla oli hallussa.  Ei meitä ollut paikalla kuin parisenkymmentä, – opiskelijat kertoivat, etteivät monet olleet  uskoneet eivätkä olleet ottaneet todesta, jotta sellainen oikeasti paljastettaisiin.

Limingantullin valinta paikaksi perustuu historiallisiin tosiasioihin; siellä on ainakin yksi noidan mestaus (ei niitä Suomessa poltettu) tehtykin. Mutta miksi juuri Ouluun tällainen laatta? No siksi kun sitä ei missään muualla Suomessa ole. On Oulussa tai tarkemmin ottaen Oulun seudulla 1600-luvulla kourallinen noitia (useimmat miehiä, Iissä yksi pariskuntakin, oliko meidän Hailuodon kaivauksilla löytämämme ”Justus Jäppinen” noita?) teloitettu, mutta Suomessa enimmät noitaoikeudenkäynnit on käyty ihan toisaalla (Ahvenanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla). Humanistien ajatuksena myös – tälläkin tavoin – muistuttaa suvaitsevaisuuden tärkeydestä, mielipiteen vapaudesta, yhtä lailla pyrkimyksenä ajojahtien ja ennakkoluulojen hälventäminen. Humanistien aatteellisuus on kovasti hiipunut ja keskustelun laineet laantuneet sen jälkeen kun killan toiminta 1980-luvun puolivälissä pääsi uuteen nousuun, mutta hienoa, että tällaisia tempauksia vielä – taas – järjestetään.

Kivessä kilven alla hienosti ”juonne”, elämän lanka?

Liki tunnin värjöttelyn jälkeen olimme umpijäässä palattuamme takaisin Linnanmaalle. Töiden jälkeenkin vielä kylmäsi, joten tein kuuman sopan. Aika hyvä soppa tulikin.

Savuporo-sulatejuustosoppa

Litra Buljonki-riistalihalientä kiehautetaan, sekaan paketillinen paloiteltuna Koskenlaskijaa (savuporo), sipulihakkelusta (1 -2) , pieni pala mökkireissulta jäänyttä lämminsavuporoa palasiksi ja sekaan. Pienen tovin kiehuttelua ja sitten juuri ennen tarjolle tuomista purkillinen raejuustoa keittoon.

Höyryävä keitto rieskan kanssa maistui. Pehtoorillekin – joka oli päivän puutarhatöissä ollut, kesän jälkiä siivoillut. Ei ollut kuulemma palellut. Mutta eipä ollut ollutkaan nappaskengissä kylmää kuohuviiniä jalkakäytävällä lipittämässä. 🙂

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: valokuva

Haasteena valokuva.  Kuva kuvasta. (klikkaa suuremmaksi)

Tämä valokuva herätti koko maailman huomaamaan Etelä-Afrikan apartheidin vastaiset nuorisomellakat, jotka alkoivat kesäkuun 16. päivänä 1976. Isä kantaa sylissään 13-vuotiasta poikaansa, joka haavoittui mellakoiden ensihetkillä. Pian valokuvan ottamisen jälkeen Hector Pieterson kuoli.

Tämä apartheidin vastaisessa muistomerkissä Sowetossa oleva valokuva on muuttanut maailmanhistoriaa.

Niitä näitä

Copiapo ja kyyneleet

Olen pitkin päivää seuraillut nettilähetyksestä noiden kaivosmiesten pelastusoperaatiota. Ja useankin kerran pyyhkinyt silmäkulmia. Jäänyt miettimään kaikenlaista. Sitäkin että mitä hittoa minä tillittelen?   Mikä mekanismi sen taustalla on? Osa morsiamista ja läheisistä pystyi nieleksimättä ottamaan vastaan läheisensä, maan uumenista – tuosta vaan halaamaan miehensä tai poikansa. Ja juuri äsken tulleen  28-vuotiaan Danielin äitikin, joka on todennut poikansa olevan vähän mammanpoika, oli aivan topakkana, pikkuisen ylähuuli vain värisi.

Ja sitten täällä maailmanäärissä, pimeässä pohjoisessa työhuoneen näyttöruudulta tihrustaessani meitsi, joka en koskaan varmaan ole edes nähnyt ainoatakaan chileläistä, yhden mahdottoman mukavan suomalaisen kaivosmiehen tunnen, niin minun pitää oikein liikuttua. Noh, olen minä kerran onnistunut kyynelehtimään Elovena-mainoksellekin, mistä esikoinen jaksaa kuittailla ja tuntea miltei myötähäpeää yliherkän mutsinsa takia. Herkkä se on tytärkin, mutta ei märsää joka käänteessä kuten äitinsä.

Mietin sellaistakin, että montakohan väitöskirjaa tästä onnettomuudesta ja pelastusoperaatiosta vielä tehdään. Kuinka monelle tieteenalalle tästä saadaan aineistoa, dataa, lähteistöä, koetuloksia…

Bloggailu

Ei mitään mistä kirjoittaa

Tänään tuntuu,  ettei ole mitään annettavaa, ei ole mitään Tuulestatemmattuun tilitettävää. Ei menneitä muistoja, ei tulevia toiveita. Ei ruokaa, ei reissuja.

Ehkä voisin kuitenkin kirjoittaa siitä

– kuinka aamulla pakastui yhtäkkiä. Ennen kuutta tiet eivät olleet jäässä, mutta kahdeksalta olivat.

– kuinka mukavaa olikaan olla runotuomariston jäsen. Kuinka paljon taas opin uutta. Ja kuinka merkillisen yhteneväisiä minun – maallikon – ja parin ammattilaisen mielipiteet runoista lopultakin olivat.

– kuinka töissä on nyt sellainen (helpottava) tilanne, että on vain tehtäviä töitä, eikä oikeastaan ollenkaan tekemättömiä töitä. Eli voi tehdä työt sitä mukaa kuin niitä on käsillä. Ei tarvi valita, ei priorisoida, ei paikata rästejä. Tekee vaan homman kerrallaan ja lähtee kotiin ajallaan eikä ota papereita kotiin.  Kuinkahan kauan tätä riemua taas riittää?

– kuinka siisti meidän juniorin huone olisikaan jos hän käyttäisi huoneeseensa edes neljänneksen siitä siivousenergiasta, minkä käyttää pienen japanilaisen autonsa putsaamiseen ja puleeraamiseen.

– kuinka olin tänään töissä kovin epäsosiaalisella tuulella. Kävin sentään porukalla aamukahvilla, mutta eväät roudasin huoneeseeni ja mussuttelin ne lukiessani erinomaisen hyvää Sanna Kivimäen, Merja Kinnusen & Olli Löytyn toimittamaa kirjaa Tilanteen taju, Opettaminen yliopistossa. Muutenkin käytin melkein koko päivän ”vain” lukemiseen.

– kuinka iltapäivän lopulla epäsosiaalisuuteni heltisi. Helposti.

– kuinka miehemme  Euromasterissa (juniori siis)  kertoi, että ”talvi yllätti autoilijat”, mikä merkitsee johtavalle rengasmyyjälle (pojalla ego kohillaan – mutta millä kohalla – kysyn vaan?) sellaista kellon ympäri duunipäivää ja ylikin.

– kuinka olen kehittänyt itselleni taas ihan merkillisen jätskiaddiktion! Kesä meni suunnilleen tuutitta tai ilman tötteröitä, ja nyt tuntuu että joka päivä on ruoan jälkeen saatava kauhallinen Ben & Jerry’ s -jätskiä. Se on vielä sellaista umpihyvää ja makoisaa – kertakaikkisen koukuttavaa, eikä kaloreista ole puutetta! Mutta B & J on reilun kaupan- ja hyväntekeväisyysjätskiä, ympäristöasioista välittävää ja vielä laadukkaista luomuaineista tehtyjä, jotta oikeastaan pelkkää maailmanparannusta tämä paheeni.

Ehkä en kuitenkaan kirjoita yhtään mistään. Menen lukemaan.