Tuulestatemmattua

Aamulla sähköpostissa viesti, joka lämmitti, kovastikin, mutta toi myös mieleen vanhan Pentti Saaritsan(ko?) aforismin: ”Mikä helvetin maailma se tämä tällainen on, jossa kaikki huomataan vasta jälkeenpäin.” Hmmm. Ehkä tuo viesti ja tuo ajatus jättivät jälkensä tähän päivääni, ehkä olisin ollut erilainen, vähemmän huomaava jos aamu olisi ollut erilainen. …

Lenkillä mietin että voisin oikeastaan vaihtaa maisemaa pariksi päiväksi. Metsänsiimeksestä, Toppilanrannan suttuisesta merinäkymästä Euroopan reunalle, Atlantin rannalle…

Kuten huomaatte, kameran akkuongelmakin on ratkaisu, läppäri on ladattu, sateenvarjot ja aurinkolasit etsitty esille valmiiksi. Vielä kun löytyisi lentokone, joka veisi meidät Helsinkiin…  Olen levoton, kovin levoton. Tulisi jo tieto!

Tein täsmäiskun työpaikalle tänään. Siellä oli mukavaa. Mitäs jos ottaisinkin tavakseni ryhtyä tekemään useammin duunia kotona? Tuollaisia puolikkaita, tehokkaita, tapaamisista, seminaareista ja kokouksista täyteliäitä päiviä ja sitten taas kotiin lukemaan ja kirjoittamaan… Joo, onnistuuhan se näin satunnaisesti, näin loma-aikana, mutta jos siirtyisin vakituisesti kotiin etätyöskentelemään, sillä olisi kohtalokkaat seuraukset:  koti oli kyllä puhdas ja puleerattu, mutta muutoin perhe kärsisi, minä painaisin ainakin about 10 kiloa enemmän kuin nyt, päivärytmi olisi mitä sattuu ja pitemmän päälle työnsaattokin ja asioista tietäminen niin ja näin.

Työt töissä, lomat reissussa – se olisi nyt missio.

Tänäänkin Suuri Ruoanlaitto Päivä. Olen tehnyt kaikenlaista. Kokkailin kaikkea sellaista, mistä nuoret pitää. Juuri söimme pitemmän kaavan mukaan neljästään.  Hassu olen, mutta hurjan hyvälle se tämmöinen tuntuu.

Muutenkin sellainen perheviikonloppu. Eilen aamupäivä oltiin nuoremman nuorenparin kanssa kaupungilla monta tuntia shoppaamassa. Pojalla ei kertakaikkiaan ollut enää sopivia housuja, ei ehjiä kenkiä, ei syys/talvitakkia joten ei muuta kuin kauppaan. Meitsikin kelpuutettiin pitkästä aikaa mukaan vaateostoksille. Poika on jo pari vuotta käynyt itselleen vaatteet ostamassa, mutta nyt oli kyse niin massiivisesta hankintaerästä (ja rahanmenosta!) että äippä sopi völjyyn.

Kun lapset olivat ala/yläasteiässä lähdettiin yleensä syksyin keväin kolmestaan ostamaan koulu/talvi/kevätkampetta. Tytär oli jotensakin kohtuullisen kiinnostumaton mistään, ei olis voinut vähempää kiinnostaa mitkään uudet vaatteet, ja poika kulki hyllyltä toiselle, rekiltä kolmannelle: ”katoppa äippä, tämä huppari sopis hyvin niiden mun ruskeiden skeittifarkkujen kans” tai ” farkkutakki ois aika siisti jos laittais valkosen  t-paidan sinne alle ja sitte mustat Levikset” …

Ja ehkä paras juttu pojan pukeutumisinnosta oli kun teetätettiin seitsemänvuotialle puku: oli tulossa häät, muutamat muut isommat juhlat ja oli tuttu ihminen ompelemassa. Hieno puku tuli, poika tykkäsi siitä niin, että kysyi, eikö saisi ekaluokalle mennessään ensimmäisenä koulupäivänä pistää sitä päälleen. Varjelin lasta, ja kielsin.

Mutta onpa tuo aina osannut vaatia vaatteensa ja hurjan hyvä värisilmä pojalla on. Ja mikä parasta, pitää huolta, että vermeet on siistit. Yläastevuosina koulun ja oman bändin keikoille mennessä oli oltava coool. Ja tietää milloin on kauluspaidan aika.

Eilen olin kovasti mielissäni kun poika halusi ostaa vakosammarit. Ehdottamaani kirjoneuletta ei sitten kyllä enää hyväksynyt… 🙂

Jos minä jostakin kamppeesta miehillä pidän niin vakosammareista. Leveävakoisista ruskeista vakosammareista. Jos niiden kanssa on vielä kaunis villapaita ja ruudullinen paita niin minä olen jo aivan vakuuttunut, että kyseessä täytyy olla hyvä tyyppi. Ja kengät on tärkeät! Usein katson ensimmäisenä kädet ja kengät. Ne kertovat miehestä jo tavattoman paljon … 🙂

Jos miehellä on valkoiset kengät (lenkkareita, tennareita tms. ei lasketa) ja jos niissä on vielä viisto korko, niin on vaikea vakuuttaa minua enää yhtään mistään. Autokauppias tai lääkäri, jolla on valkoiset nahkakengät, on auttamattomasti skipattu minun luottamukseni ulkopuolelle, saatikka, että ystävystyisin sellaisen kanssa… 🙂 no joo, eihän ne kengät miestä tee, mutta kyllä vakosammarit ja jumpperi yleensä ovat tae hyvästä seurasta. Heh!

Mitenkäs pehtoori pukeutuu? Hyvin.  Eikä minun tarvitse vaateostoksille kanssaan lähteä. Itse vaatteensa hommaa, ja vetimensä reissuun pakkaa. Ei ole ollut valittamista, kovasti olen kamppeistaan tykännyt. Oliko vakosammareissa ja tummansinisessä neuleessa kun lukioaikana seurustelun aloitimme? Ei, ei ollut. Oli Hai-saappaissa, farkuissa ja nahkatakissa. Hyvin kelpasivat nekin. 🙂 En kerro, kuinka kauan siitä jo on.

_______________________________________________

Klo 21.08: lakko alkaa huomenna!!Voi prkl! Miten me Lissaboniin mennään? Ei mitenkään! Voi itku!

Tiedättekös, mistä tietää, että meidän perheellä on syysloma lähellä?  Tästä:

Ilmailualan Unioni IAU ry uhkaa aloittaa lakon ilmailualan teknisiä palveluja tarjoavissa yrityksissä maanantaina 25.10.2010 klo 5.00, ellei ennen sitä päästä sopimukseen uudesta lentoliikenteen palveluja koskevasta työehtosopimuksesta. Alkaessaan IAU:n lakko vaikeuttaisi Suomen lentoliikennettä, myös Finnairin lentojen liikennöintiä.

Aina joku lakonuhka. Aina. Ja tässä voi vedota vain blogi-aikakauteen (esimerkiksi ja tämä), mutta ”aina” on paljon pitempi ajanjakso.

Noh, lomakin alkaa tosiasiassa vasta keskiviikkona, aikaisintaan.

Roudasin tänään töistä kassillisen luettavaa ja tiistaina on tutkijaseminaari, johon mennessä kassillinen olisi jotensakaan selattava. Se, että syyslomaviikko jää torsoksi, antoi omalletunnolleni luvan mennä tänään duuniin vasta aika myöhään, – joten ehdin käydä haudalla (jo kuusi vuottako siitä on?), ja lähteä aika aikaisin kampukselta kotiin. Ehdin käydä lenkillä ennen kuin juniori nälkäisenä istahti ruokapöytään.

Viikonloppuna aion ehtiä ulkoilla enemmänkin. On ulkoiltava – jos sää suinkin sallii. Mutta nyt on juuri oivallinen sää sytyttää takka, hakea Lissabonin matkaopas, Don Quijote, Sirpa Kähkösen Rakkauden ja tulen liekit, viltti, punaviinilasillinen  ja istahtaa takkatulen ääreen, jossa pehtoori on jo toisen tuolin vallannut.

Sittenkin loma jo nyt 🙂

L: No päivää! Mikäs se ongelma on? Mikä vaivaa?

M: Silmät! Ne kutisevat, ovat kipeät, turvonneet, ei tahdo nähdäkään mitään kun luomet ovat niin turpeat ja arat.

L: Jaahas, katsotaanpas. Ovatko ne nyt erilaiset kuin tavallisesti?

M: No ovat. Enhän minä nyt tämän näköinen ole normaalisti [herra varjelkoon!], ja niiden takiahan juuri tulinkin.

L: Oliskohan se allergiaa vai mitähän se mahtaisi olla?

M: Sitähän vähän niin kuin tulin selvittämään.

L: Onkos sitä taipumusta allergiaan?

M: On. Monenkinlaista. Ja viime kesä oli poikkeuksellisen vaikea, ja vielä koko syksyn olen syönyt antihistamiinia ja käyttänyt kortisonisuihketta. Silti nenä on koko ajan tukossa, ja korvat usein lukossa. Ja muutenkin matala ääni tahtoo häipyä ja sortua, varsinkin kun luennolla joudun puhumaan, opettaessa se häiritsee aika lailla.

L: Onkos sitä opetusta paljonkin?

M: On sitä välillä ja kun en muutenkaan ole niin kovin hiljainen … ääntä tarvitsen.

L: Voisitkos opettaa sillä lailla näyttämällä kuvia?

M: Voi hyvä tavaton! Opettaa yliopistossa näyttämällä kuvia? Sillä laillako teillä lääkiksessä tehdään?

– ei en sanonut mitään tuollaista, tyydyin vain katsomaan työterveyslääkäriä  hyvin, hyvin ihmeissäni.  Totesin ainoastaan, että en voi. Siis en voi opettaa vain näyttämällä kuvia. Mietin hiljaa mielessäni, että mitenhän kanditutkielmien tekoa voisi opettaa näyttämällä kuvia tai miten opettaa arjen historian tutkimustraditioita tai mikrohistorian klassikoita näyttämällä kuvia?! Hallelujaa!

L: Niin mutta varmaan pitäisi nyt sitten jotain allergialääkitystä ryhtyä harkitsemaan…

M: Minulla on jo kortisonisuihke ja antihistamiini ja säilöntäaineettomat silmätipat ja -geeli. Ja silti silmät turpoavat ulos päästä. Voisiko tämä olla aineenvaihdunnallinen juttu? Tai johtua kilpirauhasen vajaatoiminnasta?

L: Sehän se voisikin olla. Kilpirauhaskokeet pitäisikin ehkä tehdä. Kirjoittaisinko jonkun reseptin myös?

Bingo!

Johan oli tervehdyttävä työterveyslääkärissä käynti!

Katsoin kuitenkin luvalliseksi lähteä jo kolmelta duunista, ja soitimme eksnaapureille ja mentiin porukalla Hai Longiin syömään. Ruoka oli hyvää, mutta vielä parempaa oli nähdä näitä ihmisiä. Olenhan sanonut sata kertaa, että ystävyys ei katso ikää.

PS.

Helena haastoi minut omassa blogissaan vastailemaan kysymyksiin… Vaikeita kysymyksiä . . Jättänen vastaamisen viikolopulle. Ja nyt lähden läträämään silmätippojen kanssa.