Tuulestatemmattua

Tein tänään sen mitä ranskattaret: menin ruokakauppaan ja katsoin, mitä oli tarjolla ja tein päivällisen sen mukaan. Tytär ilmoitti aamulla tekstarilla tulevansa syömään ”sopisko neljän ja viiden välillä ja jos saa toivoa niin jotain kevyttä…”

Äärimmäisen soveliaita, vähintäänkin mielelläni täytettäviä toiveita ja nämä toiveet mielessäni samoilin Stockan herkussa. Ensimmäinen uusi juttu olivat latvialaiset sienet, osterivinokkaita. Kaunis pärerasia ja tytär rakastaa sieniruokia, siis siitä se lähtee.

Sitten valkoista bataattia. Enpäs ole koskaan kuullutkaan. Siis sitä: tekisinkö pakkaspäivän sosekeiton? Bataatti-sieni-sosekeitto? hmmm… ei huono. Mutta sitten kala-liha-tiskillä taas jotain uutta: turskan poskia. Ehdottomasti haluan kokeilla, ja kun tänään ”ruokavieraina” kaksi ennakkoluulotonta nälkäistä (mies ja tytär) niin minähän ostan tusinan verran turskan poskia (n. 10 euroa) ja ostin sitten myös yhden miekkakalafileen ja paketillisen kampasimpukoita. Siis kovin kesäistä einestä oli kärryssäni.

Valkoisten bataattiviipaleiden lisäksi lisukkeeksi päätin valmistaa palsternakkapyrettä ja niitä sieniä (oliiviöljyä, voita, valkosipulia, parmesaania, suolaa, mustapippuria). Näistä kaikista herkuista  valmistuneessa safkassa ei ollut muuta ongelmaa kuin, että kokonaisuus oli tylsän värinen. Ei millään saanut kauniin näköisiä annoksia aikaiseksi.

Mutta kaikki oli hyvää, turskan posket erinomaisia. Maku oli kampasimpukoiden ja vaalean kalan (merikrotti? iso ahven?) välimuoto. Paistoin ne suolaisen voin ja oliiviöljyn sekoituksessa, kuumassa valurautapannussa. Hyvin vähän suolaa, ja äärimmäisen pieni ripaus valkopippuria. Ja se oli siinä. Hollandaise-kastike ei ollut huono, mutta kala kalanakin maistui oivalliselle.

_ — – _ -_ — _ _

Tuossa blogin sivupalkissa oikealla on La Gomeran ja Oulun lämpötilat (aamulla klo 6.28  keittiön ikkunan  mittari näytti -27.2 C – ainakin meillä pakkasennätys); niitä katsellessa tämä edessä oleva pakkaaminen tuntuu a) vaikealta ja b) ihan älyttömän mukavalle. 🙂

Siellon revontulet. Kaupungissa. Sinivihreät revontulet! Kaikki itseäänkunnioittavat valokuvaajat seisovat nyt pihalla pakkkasesssa jalustimet tanakasti hangessa ja kamerat suunnattuna kohti taivasta piiiiiitkällä valotusajalla ja ties millä konstein kuvaavat kauniita revontulia… , mutta minä en t-a-r-k-e-n-e.  Ehdottomasti olen sitä mieltä, että sää on pukeutumiskysymys, mutta nyt pysyn sisällä. Piste.

Tulimme juuri Paistinkääntäjien juustomaistiaisista, siksi ylipäätään näin ne revontulet. Mutta en halua enää ulos. Värjöttely lyskan bussipysäkillä riitti tämän illan ulkoiluksi. Istanbulin viihtyisässä kabinetissa ja viihtyisässä seurassa vierähti tovi.  Illan musiikkituokiot olivat liki ylivertaisia, mutta ei viinien ja juustojen yhdistelmissäkään ollut mitään vastenmielistä. Päinvastoin. Espanjalaisia viinejä ja juustoja oli tarjolla yllin kyllin, melkein liiankin kanssa. Mahonia en ollut muistanutkaan, nyt taas muistan. Oivallinen Coronasin kanssa, eikä niinkään rouva Waltraudin seurassa. … Hifistelyä? No joo, mutta mukavaa oli.

Entäs tänään päivällä? Joinakin päivinä voi töpätä enemmän kuin toisina. Minä olen töpeksinyt tänään enemmän kuin paljon, mutta ehkä voisi sanoa, että tekevälle sattuu.

Olin piipahtamassa Linnanmaalla, palaveeraamassa, herättämässä hilpeyttä vinkkeleissä, kahvilla yhden jo aika lailla korvaamattomaksi käyneen kanssa, kirjastossa etsimässä inspiraatiota seuraavaa kolumnia varten ja matkakirjaa La Gomerasta. Ja esimiestäkin kävin tervehtimässä, ja ilokseni sain tämän juuri ilmestyneen uusimman kirjan Suomen mäkihypyn historia. Urheiluhistoria on uusi aluevaltaus oppiaineessamme. Sotaa, liikennettä, sosiaalihistoriaa, nimistöä, koulutuksen ja seurakunnallisen elämän historiaa, politiikkaa ja saamelaisten elämänmenoa meidän porukalla on tutkittu, mutta nyt sitten urheilun historiaakin. Ei hassumpaa. Ja Veikko Kankkosesta oli monta kuvaa! Hyvä kirja! 🙂

Caroluksen päivä. Hassua että niinkin maallinen ja sotaisa mies kuin joulukuussa v. 800 Länsi-Rooman keisariksi Vatikaanissa kruunattu Kaarle on pyhimyskalenterissa.

Kuntoa pitäisi kohottaa, mökillä sairastettu flunssa esti liikkumista ja vei jo olemassaolevaa peruskuntoa alas, mikä ei ole oikein hyvä, kun viikon päästä pitäisi olla timmissä patikointikunnossa. Ja mitä minä tänään teen? Lintsaan lenkin. Verukkeena -17 C ja eilen iltainen myöhään venähtänyt kyläilyreissu Kelloon, mikä piristi – oli mukavaa ja makoisaa, mutta myös väsytti,  pehtoori kyllä pystyi kahden tunnin lenkin käymään…  mutta minä lähden heti aamusta antiikkimessuille.

Ensimmäinen huomio on, että kahdellakin pöydällä on minun kirjojani myynnissä. Siis minun kirjoittamiani, – hassua.  (Kirjallinen tuotantoni on jo antiikkia? :)) Toinen huomio, voisin käveleskellä ja ihailla kaikkea vanhaa, astioita, kirjoja, tauluja, laukkuja, kaikkea – vaikka kuinka kauan. Kolmas huomio, messuilla on juuri sitä samaa porukkaa, joka kulkee museoyhdistyksen tilaisuuksissa. Neljäs huomio, porilaisella galleristilla on myynnissä akvarelli, jota olen kohta vuoden olohuoneeseemme etsinyt.  Viidenneksi huomaan, että ehdoton [itseni asettama] astioidenostokielto on suhteellinen käsite: jos kohdalle sattuu Kaj Franckin pienet punaiset Luna-lasit, jotka ovat mökin astiastoon täydellinen lisä, niin silloin ehdoton kielto on helposti kumottavissa.

Nyt takkatuli ja kirja kutsuvat, haittaakse?