Tuulestatemmattua

Koti-ilta

Pikkujoulut. Tänään olisi ollut tiedekunnan pikkujoulut. Ilmaista ruokaa ja juomaa. Työkavereita, eikä kökköä ohjelmaa. En mennyt. On ollut ja on ihan riittämiin iltamenoja ja ravintolaruokaa, enkä nyt vaan jaksanut.

Shoppailupäivä. Lähdin töistä jo kahden jälkeen vakaana aikeena lähteä ostamaan uudet Pampakset tai millä nimellä ne vanhat Camelin merkillä kulkevat talvipopot nykyään kulkevatkaan. Pari kirjaakin tarvisin luennon tekoon, hiustenhoitoaineet kaikki lopussa, äidin asioita toimitettavana, pesulaankin asiaa, ehkä vähän herkkuja haettava sunnuntaiksi, eikä joku villatakkikaan tai tunika olisi pahitteeksi. Ja miten kävi? En edes lähtenyt kaupungille.

Paljon mitään en ole illansuussa aikaiseksi saanut. WWW-sivupäivitys sentään alulle! Ja matkan onnistuin varaamaan. Erityisesti teille, jotka Temmattuja juttuja paljolti reissuraporttien takia seuraatte, voin ilokseni kertoa, että on tulossa uusi maa! Irlanti! Tosin vasta ensi kesänä. Heinäkuussa patikkareissu Dublinista pitkin vihreää saarta. VMP olisi tarkoitus houkutella seuraksi. Jo varauksesta tulee hyvä olo. 🙂

Huomenna olen sitten reipas.

Sandwichin historia – ja jälleen lyhyt oppimäärä ;)

Torstai: kolumnipäivä.

Aatelisvälipaloja, välipaloja aatelisille

Nyt kun tv:ssä jatkuvat brittisarja Downton Abbeyn aristokraattielämänmenosta kertovat jaksot, on sopiva ajankohta muutamalle ruoka-anekdootille. Sellaisten englantilaiseen maailmaan olennaisesti kuuluvien asioiden kuin sandwichien ja kello viiden teen syntyhistoriat liittyvät nimenomaan brittiaatelisten maailmaan.

John Montagu oli 1700-luvulla elänyt aatelismies, Sandwichin suvun neljäs jaarli, ja juuri hän se on antanut nimensä englantilaisille voileiville. Tämä korkea-arvoinen upseeri käytti paljon aikaa ja rahaa kortinpeluuseen. Taas kerran hän oli tehnyt sitä suunnilleen kellon ympäri ja oli niin pelin tuoksinassa, ettei malttanut edes syödä. Jaarli pyysi kuitenkin saada jotain huikopalaa pelin ääreen.

Hänelle tuotiin keittiöstä paistiviipale, joka oli nokkelasti keksitty pistää kahden kolmioiksi leikatun leipäviipaleen väliin: fiksua, sillä näin kädet eivät tahriintuneet eikä peliä tarvinnut keskeyttää välipalan ajaksi. Sandwichin jaarlin pelihimo synnytti uuden leipämallin.

Sandwichit kuuluvat usein myös kello viiden teelle. Englantilaiset tosin eivät puhu kello viiden teestä, vaan heille se on Afternoon tea, iltapäivätee. Kuningatar Victorian hoviväkeen kuulunutta Anna Maria Stanhopea (1783–1857), paremmin tunnettu Bedfordin herttuattarena, pidetään tämän tradition aloittajana. Kun hovi kesäisin siirtyi Lontoosta maaseudulle, olivat lounaat siellä herttuattaren mielestä turhan kevyitä. Anna tunsi olevansa nälkäinen paljon ennen illallista, mistä johtuen hän halusi iltapäivisin jotain pientä syötävää ja luonnollisesti teetä. Herttuattarelle tuli Belvoirin residenssissä tavaksi kutsua myös ystäviään pieneen teehetkeen, jossa tarjottiin ehkä juuri noita sandwicheja, mutta useimmin teeleipiä, skonsseja, hilloja ja marmeladia sekä pieniä leivonnaisia.

Niiden turvin jaksettiin nälästä kärsimättä odottaa illallista. Kun syksyn tullen Belvoirista palattiin Lontooseen, iltapäiväteestä ei luovuttu. Päinvastoin siitä tuli nopeasti yläluokan yleinen huvi koko Lontoossa.

* * * * * * *

Niin ja onhan tänään marraskuun kolmas torstai.
Tämän päivämäärän historia ja selitys allaolevalle kuvalle on täällä ja täälläkin siitä on juttua.

Hyvä on: tunnustan. Olemme maistaneet.

Mutta ei todellakaan tarvitse huomenna intopinkeänä pitkäripaiseeen rientää hankkimaan lisää.

Niitä näitä Valokuvaus Yliopistoelämää

Häneksi meni

Sen yhden kerran viikossa kun minulla ei ole kamera töissäkin mukana, niin aamulla sinne ajellessa on vuoden komein aamurusko! Ei ihan taivaantulet [vaikka viime yönä oli kuulemma ollut jossain revontuliakin], mutta niiiin upea taivas. Keltaista, punaista, tummaa sinistä, savunharmaata, mustaa.

Muutoin jotensakin meinasi mennä häneksi koko työpäivä; en saa puristettua tekstiä paperille, en sitten millään. On niin mielenkiintoisia juttuja, joita eteen tulee, että jatkuvasti unohdun lukemaan asian vierestä… No mutta kevään uuden luentosarjan kansio alkaa täyttyä kopioista ja muistiinpanoista. Siis ei ihan harakoille kaikki duunaaminen. Ja minä muistutan, että se olen juuri minä, joka yritän opettaa tieteellistä kirjoittamista! Opettaa? – Kun ei itsekään osaa, tai ei saa aikaiseksi. Huoh! Gradun ohjaajansa konferenssipaperin ”kanssakirjoittajaksi” edennyt esikoinen kävi kertoilemassa tekstin tuottamisesta, ja tuntuu kyllä, että on omena pudonnut juurikin sopivan kauas tutkijaäidistään… 😉

Abipäivät aiheuttivat nekin häslinkiä ja merkillisiä ongelmia tietotekniikan kanssa! Ja sitten minulla oli tettiläinenkin tänään ohjattavana. Ysiluokkalaiset tettiläiset ovat kyllä hyvää ”orjatyövoimaa”. Ja kun nämä nykyiset nuoret hanskaavat tietotekniikan niin Suomen historian kartastosta tuli luennolle eräskin kartta skannattua ja muokattua. Sitä paitsi jämy poika tykkäs hommasta (enemmän kuin toisesta paikasta [sekin yliopistolla] jossa oli pantu kutomaan mattoja!

Kun tänään ei ollut sitä kameraa, laittelen toissa viikonlopun, pyhäinpäivän, kuvista muutamia tähän. Yliopiston puutarhan viereisessä lammessa oli hienosti jää sulanut, jäätynyt, sulanut, …. Klikkaamalla pitäisi avautua muutaman kuvan diashow. Eka kertaa harjoittelin sellaista. Voisiko joku kommentoida, toimiiko? Vai menikö häneksi tämäkin?

Siis kliks Lampi

(kun muutaman sekunnin diashow on ohi,
klikkaa nuolinäppäintä niin pääset takaisin tälle sivulle)

Yllä olevan kuvan laatu on kyllä paljon parempi kuin diashow´n kuvien.
Klikkaa isommaksi niin huomaat…

Historiaa Niitä näitä Valokuvaus

Vielä kerran Koiteli

Viime viikon sunnuntaina digikurssin Koitelin reissulla oli tehtävänä ottaa 2 – 5 kuvaa ja tehdä niistä tarina, runo, kuvittaa niillä lehtijuttu tai mainos tai jotain. No kun minä en voinut ruokajuttua kuvittaa, niin valitsinpa sitten teemaksi historian. Jollei ruokaa niin sitten historiaa, ja tässä tulos.

Kuvat suurenevat klikkaamalla. Kuviin en ole erityisen tyytyväinen, mutta että sain 250 vuotta mahtumaan viiteen diaan! Eipä ole tämän historioitsijan vahvuuksia lyhyt- tai nasevasanaisuus. Onpa enempi sellainen narraation kannattaja tämä historioitsija. Ei nämä ”lyhyet oppimäärät” normaalisti kuulu minun kurssitarjontaani.

Olihan meillä kamerakurssilla kovin erilaisia toteutuksia tästä teemasta, vaikka samoilla seuduilla sunnuntai-iltapäivä porukalla vietettiinkin.

Niitä näitä

Viheliäinen keli

Lähdimme ennen puolta päivää Hangasojalta, emme niin järin mielellämme mekään…

Liki Sodankylään oli ajettava pienissä ”kinoksissa”. Lunta nelostiellä niin paljon, että auton pohjaan otti välillä kiinni. Liukasta. Varmaan eka kertaa ikinä toivoin, että meillä olisi ollut maasturi, onneksi on sentään neliveto. Ja hyvä kuski, – en todellakaan olisi itse halunnut ajaa. Laanilan historiaa sitten oikoluin, korjailin.

Sodankylän jälkeen tie oli aurattu, mutta oli liukas ja alkoi runsas räntäsade, joka Rovaniemellä muuttui sakeaksi tihkuksi. Tiet kuitenkin olivat jo sulat joten minun ajohukini saattoi alkaa. Raskaat pilvet makasivat vaarojen ja mäkien laeilla [pitäisiköhän tuo kirjoittaa ´la´eilla´- vai miten?], harmaata, märkää, mustaa. Neljän jälkeen pimeni, ja musta märkä asfaltti vei lopunkin valon. Näkyvyys ihan tavattoman kehno. Marraskuu.

Yksi kurjimmista kotimatkoista. Tuntui tavattoman pitkälle ja rasittavalle.

Mutta kotona on hyvä.

Lappi Niitä näitä Vanhemmuus

Merkillinen mökkisunnuntai

Katsoessani kun molemmat lapset nauravat aamiaispöydässä, ajattelen, että molemmat näyttävät nauraessaan lapsilta, tiedättekös, sellaiselta kuin olivat ”pieninä”. Silmistä sen näen. Vai onko niin, että vain minä sen ajattelen, tunnen niin …

Nauravan, runsaahkon isänpäiväaamiaisen jälkeen nuoret – myös tytär – pakkaavat kamansa ja koiransa, lähtevät kotiin. Koteihinsa. Eivät erityisen innostuneina lähde, miettivät, jotta jos lintsaisivat töistä, gradunteosta, ja jäisivätkin täksi päiväksi, viikoksi… Mutta lähtevät kuitenkin.

Ja minusta tuntuu, että poika lähtee tällä kertaa askelen kauemmas kuin tavallisesti. Ihan kuin kihlautumisen jälkeen lähtisi vähän kauemmas. Ihan kuin vähän aikuisempana lähtisi.

Mutta nuoripari lupaa tulla kanssamme tänne itsenäisyyspäiväviikonloppuna jos suinkin mahdollista, – tyttären suunta on silloin eri.

Jäämme kaksin Hangasojan sunnuntaihin. Harmaa taivas, pehmeät, kimmeltävät hanget ovat muuttuneet vetisiksi, raskaiksi, roskaisiksi. Sataa vesitihkua, näkyvyys on kovin surkea. Sää on merkillisen apea, tylsä. Kieltäydyn kärsimästä huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ulkona kauaakaan.

Luen, torkun, teen lasteni isälle ruokaa (Kiveliön savurautu, uudenlainen mätimousse, viiriäisen munia ja muuta pientä… eilisen jälkeen ei niin kovin nälkä, semminkin kun liikkuminen ollut säälittävän vähäistä), saunotaan, vastaanotellaan ja välitellään onnitteluja nuorten kihloista, muistellaan omaa kihlautumista. Olin kihlautuessamme juuri saman ikäinen (21 v.) kuin poika nyt, olimme mekin seurustelleet kolme vuotta, emme tosin asuneet vielä yhdessä, minä olin jo pois kotikotoa ollut pitempäänkin, mekin olimme koulukavereita, meillä ei ollut keskikoulussa pientä seurustelupätkää kuten nuorella parilla on, – – –

Täällä on hiljaista. Hiljaisempaa kuin koskaan.

Niitä näitä Vanhemmuus

Elämä on … ;)

Pakkanen oli yöllä laskenut, aamulla enää – 6 C.

Pitkä aamiainen. Gradulainen ahkeroi vähän aikaa, nuori pari ulkoilutteli Maisaa (saksanpaimenkoira), ja avitti lumitöissä, ja aika pian lähdimme kohti Saariselän keskustaa.

Kylillä käveleskeltiin, kierreltiin ja katseltiin. Taivas pilvessä, pientä tihkuista lumisadetta aika ajoin, mutta liikuttiinpahan, oltiin ulkona. Ja yhtäkkiä: ”Tässä minun kuuluukin olla. Tässä on minun paikkani.” Nämä rakkaat, – ja Lapin marraskuinen lauantai…

Kuukkelin pororieskat ja Siulan aurajuusto-poro-makkarat käytiin ostamassa, ja ajeltiin Huipulle, tarkoituksena laskeskella Kaunispään rinne pulkalla alas. Ainakin mäenlaskun MM-kisojen kymmenenneksi sijoittunut esikoinen aikoi pulkkailla, mutta olihan niin kova tuuli, että skipattiin treenimahdollisuus ja lähdimme möksälle lumitöihin ja notskille.

Saunan lämmitystä ja lumitöitä. Lepoa ja lukemista. Saunomista ja kuohuvat.

Kuuden jälkeen lähdimme Saariselälle. Lapin keittiömestareiden herkkupöytä oli meidän tämän illan ruoka. Eikä ihan tavallinen ruoka. Enkä todellakaan illalliskortteja tilatessa kuukausi sitten tiennyt, että kihlajaisillallinenhan siitä tulisi!

Tomppa ja Jenni olivat eilen käyneet Ultima Jewelllerystä sormukset ostamassa.

Meidän kuopus kihlasi tyttöystävänsä, avokkinsa, eilen. Olihan se yllätys kun eilen tänne tultiin. Iloinen yllätys, joskin oli jo aiemmin pehtoorin kanssa ajateltu, että ehkä Roomasta toukokuussa tulevat kihlojen kanssa, tai kun intti oli ohi, tai kun … Kolme vuotta ovat jo kimpassa olleet.

Kummallisen iloinen ja liikuttunut olen siitä, että halusivat täällä pohjoisessa kihlautua.

Vielä minä tätä makustelen. Kauan. Hyvillä mielin.

Lappi Niitä näitä Vanhemmuus

Juuri nyt on hyvä

Sininen hetki heti Napapiirin jälkeen. Ja samalla olo aina vaan parempi. Toisaalta ei huono ennen sitäkään…

Tätä ennen kuitenkin aamu, varhain töissä, turhan varhain, ja hyvä oppiainekokous, olimme eri mieltä, mutta sekin vain vei eteenpäin. Keskustelimme opiskelijoistakin, hyvä, ja tohtoriopiskelijoistakin, hyvä. Ja toki paljon muustakin. Hyvä. Keskustelu on hyväksi.

Kokouksen jälkeen olisi ollut kakkukahvitkin – kuulin että kakku oli ollut erinomaista – lähin työkaveri kun vietti puolivuosisataisiaan – yritin kyllä vihjata jo aiemmin, että olisi lakisääteisesti vapaapäivä, mutta ei – ei kollega tajunnut, vaan töihin mokoma tuli — olinpa siis eilen hankkinut meidän kaikkien puolesta ”herkkukorin”, jossa oli kaikenmoista pientä hyvää ja tietty yksi kirjakin.

Lahjojen keksiminen – varsinkin isomman porukan puolesta – on vaikeaa, tietty helpottaa jos on tuntenut lahjan saajan vuosikymmeniä… kun edes vähän tietää, mistä lahjottava voisi tykätä. No niin, mutta siis minä en ollut lahjaa luovuttamassa, sillä puolelta päivin liukenin: pehtoori ja tytär odottivat jo parkkipaikalla. Ah, onnea. Kohti pohjoista.

Olihan siellä matkalla porojakin. Onneksi vain vähän.

Ja kuudelta olemme Hangasojalla, jossa on kylmä.

Nytkin. On kylmä.

Mutta onhan täällä muutakin, nuoripari, odottivatkin meitä. Mukava.

Tästä on vielä kerrottavaa.. nyt tämä lepo ja rauha, tämä epätodellinen olo. Eikä se johdu vain Lapista. Kaksin on erilaista. Ja nytkin on hyvä. Joskus on parempi kaksin, tänä iltana on parasta juuri näin. Nyt on hyvä.

Niitä näitä

Tunnit ei riitä

Päivä menee tavattoman nopeasti, eikä tunnit riitä

– kun aamulla jää pihalle ihailemaan tähtitaivasta, kuivaa ilmaa, pikku pakkasta.

– kun päivän yrittää miettiä, miten tunkisi väitöskirjallisen ja vähän enemmänkin asiaa kahteenkymmeneen minuuttiin.

– kun nuori mies nimettelee harmaaksi eminenssiksi (ks. alla) ja itse alkaa miettiä, mistä moisen nimityksen on saanut: onko silloin neuvonantaja, ”asemassa viraton”, omaan poliittiseen tavoitteeseen pyrkijä vai johtuuko nimitys sittenkin vain hiusten ja muun olemuksen harmaantumisesta marraskuisella kampuksella vai kenties sittenkin lempijumpperista [harmaasta], johon tänään on pukeutunut.

– kun käyttää pitkät tovit esimiehen kanssa keskusteluun valokuvauksesta ja sen harrastamisesta: ”Jospa minäkin rupeaisin harrastamaan valokuvausta kun ensi vuonna jään eläkkeelle, voitais sitten käydä kimpassa kursseilla.” – Nii.

– kun jää pitkäksi ajaksi ihailemaan Hangasojalta mökkinaapurilta aamusähköpostissa tullutta kuvaa,

jossa saatesanoina lukee ”Tältä näyttää täällä. Pehmeältä ja valkoiselta. Neljä riekkoa oli aamulla pihalla. Ne oli jotenkin samanlaisia kuin lumi.”

– kun illalla käy ”valokuvauskeikalla” kilpienluovutusjuhlassa (oululainen Hugo-ravintola Uudella Seurahuoneella sai tänään paistinkääntäjien kilven, eikä syyttä!).

– kun unohtuu lukemaan jotain mistä ei artikkeliin ole mitään hyötyä.

– kun liikennevalot ovat suosiolliset kun käy kaupungissa hankkimassa lahjan joka huomenna luovutetaan.

– kun kirjoittaa blogia ja vielä pitäisi pakatakin….

*Harmaa eminenssi tarkoittaa vaikutusvaltaista poliittista neuvonantajaa, tukijaa tai avustajaa, joka toimii poliitikon tai poliittisen liikkeen yhteydessä salaa tai vailla virallista asemaa. Harmaa eminenssi ei välttämättä ole auttamansa poliittisen voimatekijän varaukseton ihailija tai kannattaja, mutta hän katsoo tämän tukemisen edistävän jotakin itselleen tärkeää poliittista tavoitetta. Nimitys syntyi 1600-luvun Ranskassa, jolloin François Leclerc du Tremblay toimi kardinaali Richelieun oikeana kätenä. Leclerc du Tremblay oli kapusiinimunkki ja pukeutui harmaaseen kaapuun, mistä syystä hän sai kutsumanimen éminence grise. ”Eminenssi” oli kardinaalin arvonimi, mutta Leclerc du Tremblay kuoli juuri kun hän oli saamassa kardinaalin arvon^[1]. Suomen poliittisessa historiassa harmaana eminenssinä on pidetty esimerkiksi akateemikko Kustaa Vilkunaa, joka oli Urho Kekkosen tukija yliopistomaailmassa. (Wikipedia)

Niitä näitä

Viikonloppua jo odotellen

Täällä tuoksuu pulla.

Leivoin puolen litran taikinallisen pikkupullia. Lähdetään viikonlopuksi mökille, ja mökillä on mukavaa kun on pullaa. Semminkin kun sinne tulee nuorisokin. Juniori ja avokkinsa lähtevät jo huomenna iltapäivällä, kunhan pääsevät töistä, me pehtoorin ja tyttären kanssa vasta perjantaina, kunhan minä pääsen puolilta päivin kokouksesta.

– Hiihäkkö?

Pehtoori kyseli moista. No ei ole kyllä tullut pieneen mieleenkään, vaikka kyllä tuo latukameran kuva näyttää että hyvässä kunnossa latu on. Jotta eipä tuota tiedä, vaikka hiihtäsinkin. Mutta joulukorttikuvia ainakin otan. Ja lauantaina mennään syömään. On kolmas kerta kun menemme Lapin keittiömestareiden herkkupöytään.

Kaikkinensa on ihana päästä pohjoiseen, …

Minulla on ollut taas liki ennätyspitkä aika pois sieltä. Elokuun alussa viimeksi olin mökillä, joten ei ihme, että ikävä on jo iso. Enkä ota töitä mukaan. EN. Ehkä Laanilan historiaa toimitustyötä varten, mutta en mitään muuta.

Pullan leivonnan lomassa olen vähän värkkäillyt Lontoon kuvien kanssa… Saapa nähdä, josko ehtisin yön tullessa ne jo julkaista? Niitä tehdessä ajattelin, että pitäisi tehdä erillinen sivu kaikesta matkamuistokrääsästä ja arvokkaammastakin LONDON-logolla tai brittiväreillä koristelluista tuotteista. Olen kuvannut niitä kymmenittäin. Oli mitä kuvata.

Tein sitten myös kollaasin siitä meidän lauantai-illan Michelin tähden ravintolan Cobra Coffesta. Klikkaa isommaksi niin näet, kuinka hienosti Owen flambeeratun kahvin valmistaa.