Katsoessani kun molemmat lapset nauravat aamiaispöydässä, ajattelen, että molemmat näyttävät nauraessaan lapsilta, tiedättekös, sellaiselta kuin olivat ”pieninä”. Silmistä sen näen. Vai onko niin, että vain minä sen ajattelen, tunnen niin …
Nauravan, runsaahkon isänpäiväaamiaisen jälkeen nuoret – myös tytär – pakkaavat kamansa ja koiransa, lähtevät kotiin. Koteihinsa. Eivät erityisen innostuneina lähde, miettivät, jotta jos lintsaisivat töistä, gradunteosta, ja jäisivätkin täksi päiväksi, viikoksi… Mutta lähtevät kuitenkin.
Ja minusta tuntuu, että poika lähtee tällä kertaa askelen kauemmas kuin tavallisesti. Ihan kuin kihlautumisen jälkeen lähtisi vähän kauemmas. Ihan kuin vähän aikuisempana lähtisi.
Mutta nuoripari lupaa tulla kanssamme tänne itsenäisyyspäiväviikonloppuna jos suinkin mahdollista, – tyttären suunta on silloin eri.
Jäämme kaksin Hangasojan sunnuntaihin. Harmaa taivas, pehmeät, kimmeltävät hanget ovat muuttuneet vetisiksi, raskaiksi, roskaisiksi. Sataa vesitihkua, näkyvyys on kovin surkea. Sää on merkillisen apea, tylsä. Kieltäydyn kärsimästä huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ulkona kauaakaan.
Luen, torkun, teen lasteni isälle ruokaa (Kiveliön savurautu, uudenlainen mätimousse, viiriäisen munia ja muuta pientä… eilisen jälkeen ei niin kovin nälkä, semminkin kun liikkuminen ollut säälittävän vähäistä), saunotaan, vastaanotellaan ja välitellään onnitteluja nuorten kihloista, muistellaan omaa kihlautumista. Olin kihlautuessamme juuri saman ikäinen (21 v.) kuin poika nyt, olimme mekin seurustelleet kolme vuotta, emme tosin asuneet vielä yhdessä, minä olin jo pois kotikotoa ollut pitempäänkin, mekin olimme koulukavereita, meillä ei ollut keskikoulussa pientä seurustelupätkää kuten nuorella parilla on, – – –
Täällä on hiljaista. Hiljaisempaa kuin koskaan.
