Aikaansaapa

En pidä siitä kun joku sanoo ”asioilla on tapana järjestyä”. Se tarkoittaa useimmiten sitä, että sanoja ei tee asiaa, joka hänelle kuuluisi tai hän tekee sen myöhässä tai hän sälyttää homman jonkun muun tehtäväksi, mutta kuittaa pisteet itselleen.

Tänään aamulla toivoin, että niin olisi, että asioilla olisi tapana järjestyä. Ja niin kävi. Asiat järjestyivät, enkä siirtänyt, en sälyttänyt, enkä myöhästynyt. Mutta kyllä voin kuitata pisteet itselleni. 🙂

Olen ollut kertakaikkisen aikaansaapa. [ihan tavattoman tyhmänkuuloinen sana: ”aikaansaapa”!]

Aatelisvälipaloista keräilytalouteen, Laanilan historiasta UniOgsin ihmeelliseen maailmaan, muutamia mukavia sanoja ja merkillistä pahantuulisuutta liikkeellä ja ilmassa, kuulumisia ja tutkimusta syntymistä ja kuolemista, kaikkea siltä väliltä, pisteenä digikurssi ja nyt Downton Abbey. Toimen päivä.

Brittiläistä, kuuluisaa ja halpaa – ja kaikki erinomaista

Huomenna on illalla digikurssi ja sen päälle Downton Abbeyn kolmannen tuotantokauden alku! Ja Dame Maggie Smith on mukana, jee! Ja eilen uutisoidun jutun mukaan hänet nähdään myös seuraavalla, neljännellä tuotantokaudella. Ihan parasta viihdettä mitä voi olla.

Brittielämän tunnelmissa tässä muutenkin, Lontoon kuvien perkaamista ja sitten kolumniinkin on tulossa terveisiä saarivaltakunnasta.

Mutta muutoin kovin rahvaanomaista ollut tämä päivä. Ainoa, mikä työteliästä ja pimeää marraskuun päivää vähän juhlisti, oli sapuska. Minä olin jo ajatellut, etten mene virran mukana, enkä puhu täällä avokadopastasta mitään, riittäköön että kaikki muut siitä bloggaavat, mutta onhan se linkki ohjeeseen laitettava: täällä. Jos jotenkin olet onnistunut välttymään tähän reseptiin liittyvältä tarinalta aamuteeveessä, Hesarissa, kymmenissa blogeissa, FB:ssä ja kuitenkin haluat tietää sen, niin klikkaa tänne.

Tänään kun tein sitä, oli otettava kuva. Oli oikeastaan pakko. Siitä huolimatta, ettei mikään kuvauksellinen ruoka olekaan. 🙂

Tässä ennen pastan lisäämistä.

Tässä kastike jo spagetissa.

Mutta siis: onhan se ihan hulppean hyvä safka. Ja samasta kirjasta on se lohi-avokado-salaatti, jonka ohjeen tänne laitoinkin jo joku aika sitten. Edelleen sitäkin voin suositella.

Ja sitten toinen juttu, joka ei ehkä oikeastaan kuuluisi maanantain – vaan perjantain – postaukseen, mutta kun tämänkin olin ajatellut täällä skipata, siis etten siitä kirjoita, mutta kun tähänkin on nyt tullut kannustusta ”etkö vois laittaa blogiin kuvaa siitä”? Siispä.

Tämä juttu liittyy yllättäen meidän Junioriin. Poika oli töissä kuullut, joltain tukkurilta, kauppiaalta, any way, joltakin, että Alkossa on tapahtunut pieni työtapaturma, ja että tietty chileläinen kohtuullisen hintava (about 20 euroa pitäisi olla) punaviini onkin saanut väärän hinnan.

Liekö hinnoitteluvirhe urbaanilegenda, mutta joka tapauksessa Santiago 1541 (Syrah, Cabernet Sauvignon, Malbec) -viinin saa seitsemällä eurolla ja se on erinomaisen hyvää viiniä. Juniori toi meille sitä pullollisen välittömästi kuultuaan tarinan, noin kuukausi sitten. Ei ole ennen meille poika punaviiniä tuonut, mutta tämä kerta kyllä kannatti.

Nyt kun pikkujoulukausi on alkamassa kannattanee pitää mielessä, – monista liikkeistä on kuulemma jo loppunut…

Ruoka ja viini Valokuvaus

Retkellä Koitelissa ja kotona keittiössä

Valokuvauskurssin retkipäivä Koiteliin, jossa kyllä kannattaa käydä (edellisen käynnin raportti täällä ja ”virallinen” esittelysivu täällä).

Olisi sää voinut olla parempikin. Mutta siinä kun Oulussa satoi vettä, niin Kiiminkijokivarressa tuli räntää, – mikä oli kuitenkin pienempi paha. Kamerathan ei välttämättä kovin kosteista keleistä tykkää… Me kuvaajat emme antaneet sään lannistaa.

Meillä oli siellä kuvaustehtäväkin, laittelen tänne kunhan saan valmiiksi, reilun viikon päästä vasta pitää olla … Tässä muutama otos .. Eiliselle koivukuvalle löytyi pari Koitelista.

Vettä koskessa ei ollut kovin paljoa, mutta kuvattavaksi asti riitti kuitenkin.

Retkellä pitää olla eväät, ja valokuvauksesta viis, kunhan paistetaan makkaraa! Vähän tuommoinen fiilinki tuntui meidän seitsemän hengen porukassamme olevan, ja sehän sopi minulle. Eilen leivoin mukaan vietäväksi valkosuklaamuffareita. Jäi niitä perheellekin ja taitaa riittää vielä huomiseksi töihinkin aamukahville…

Näiden – vanha, omakehitelmä – resepti on tässä (klikkaa isommaksi)

Nuoret eivät paljon muffareita syöneet meillä kun oli muutenkin runsaahkosti jälkkäreitä. Tai siis lettuja ja niille suklaarahkavaahtoa, vaniljavaahtoa, lakkoja, vaahterasiirappia, … ja pääruokaakin oli enemmän kuin runsaasti. Oli vähän sellainen kaappien ja pakastimen tyhjennysfiilis ruokaa tehdessä. Minusta – eivät muutkaan syömättä jättäneet – parasta oli poronmaksamousse. Tein erilaista kuin ennen. Kuvaa ei ehkä kannata laittaa, näyttää — noh, ei näytä herkulliselta, mutta kyllä se oli erinomaisen hyvää.

Ja näin se tehdään: Pilko poron maksa kuutioiksi, silppua yksi iso makea sipuli, valkosipulin kynsi, ja paistele niitä voi-öljy-seoksessa. Lisää pannulle purkillinen smetanaa, pari ruokalusikallista ketsuppia, paljon rouhittua mustapippuria ja timjamia, tietysti suolaa ja anna hautua 5 – 10 minuuttia. Sekoita pamixilla tahnaksi, lisää tuoretta rakuunaa ja jätä jääkaappiin makuuntumaan pariksi tunniksi. Tomaatin kanssa ihan tavattoman hyvää. Olisipa ollut cocktail-tomskuja, ne kun olisi täyttänyt tällä, olisi tullut salonkikelpoista kuvattavaa… 🙂 Moni muu pääruoka olisi ollut kuvattavaakin, mutta keskityin syömään, joten ”no fotos”.

Mutta tosiasiahan se on, että ruokaa parempaa oli seura. Ihan saletisti. Meidän mielestä ainakin, nuorista en tiedä. 🙂

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä Valokuvaus

Pyhäinpäivänä 2012

Niin marraskuu kuin vain voi kuvitella. Yllättäen aamupäivän sateessa ja sumussa muutama kelpo otos. Säästän osan julkaisemisen viikolle, mutta tässä jo jokunen.

Kuvat suurenevat klikkaamalla, ja tästäkin tuli aika hieno taustakuva tietokoneelle.
Klikkaa kuva isoksi, sitten hiiren oikealla näppäilemällä klik, klik,
ja avautuvasta valikosta valitse ”Aseta (työpöydän) taustakuvaksi” .

Pyhäinpäivän aamu aukeni siis sumuisena, Pyhäinpäivänä – kuten niin monena muunakin lauantaina – tulee käytyä hautausmaalla. Enkä ollut ainoa. Sateesta huolimatta siellä oli jo aamulla aika paljon läheisiään muistavia. Kauan piti odottaa, että tämä käytävä ”tyhjeni” kuvattavaksi.

Tällaisia hienoja ”seppeleitä” en ole ennen nähnytkään.

Hautuumaalta reittini jatkui – kuten monena muunakin lauantaina – Caritakseen; piipahdin äidin luona ja sitten jatkoin matkaa, ja sateesta huolimatta kiertelin ja kuvailin. Ulkoilma tuntui äärimmäisen hyvälle.

Pyhäinpäivän tunnelmaan sopivaa sumua.

Pyhäinpäivän historiasta ja kekristä avattiin meidän yliopiston kirjastossa näyttely torstaina, en ehtinyt avaukseen, mutta kävin eilen tutustumassa siihen.

Mukava sattuma että näyttelyssä oli pestuusopimus, tai siis työtodistus pestuun ottamisen jälkeen, juurikin perniöläistä piialta. Perniöstähän ne minun sukujuureni ovat… puoliksi.

Minäkin olen kekriin tai römppään ja sen historiaan törmännyt ja vähän sen vaikutuksia tutkinutkin ja ehkä uudessa projektissa tutkin lisääkin… Neljä vuotta sitten olen jo römpästä, kekristä, runtu-viikosta kirjoittanut, täällä blogissakin. Ihan asiaakin ja selitystä postauksessa on; käy katsomassa ”kekrin ja römpän historiaa” KLIKS .

Tuon vanhan postauksen vaiheet muistan vallan hyvin ja tuntuu, että siitä on iäisyys. Ja tänään oli ihan erilaista sananvaihtoa kun poika kävi tuokion keittiössä istuskelemassa ja työjuttujaan kertomassa.

Meillä pyhäinpäivänviikonloppuun on monena vuonna sattunut viinikerhon synttärijuhlat, ja niitä me eilenkin (Botrytis Ouluensis 21 v.!) olimme viettämässä. Varmaan toistakymmentä kertaa on oltu meillä, mutta parina viime vuonna on pantu kerhon vuoden aikana kertyneet varat menemään ja menty ravintolaan syömään. Kaksi vuotta sitten olimme Istanbulissa kokkikurssilla, viime vuonna tasavuotiskekkereitä viettämässä Uleåborgissa ja eilen Hugossa. Harvoin on syöty – ja juotu – niin hyvin.

Menu oli järjettömän hieno ja se maistui kaikilta osin (paino sanalla kaikilta) hyvältä, erinomaiselta.

Hummerikeittoa
Tannilan poron ulkofileetä, sipulia ja mallasta
Sokerisuolattua siikaa, varsiselleriä ja vesikrassia
Alhopakan ankkaa, kurpitsaa ja timjamikastiketta
Suklaata ja passiohedelmää

Ehkä eniten mainesanoja illan aikana maistetuista ja nautituista viineistä keräsi Ara Pathway Pinot Noir 2009, Uusi-Seelanti. Jos menet Hugoon – ja kannattaa mennä – , niin nauti siitä.

Tänään oli tarkoitus laitella Lontoon kuvista setti kuvasivulle, mutta olenko saanut aikaiseksi. Noup. Tein meille katkarapukasaria (oikein kasariruoka! retroa kerrassan) ja valkosuklaamuffinseja. Lueskelin (hömppää) ja nyt on jo ilta. Aika kuluu …

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Tutkimusperjantai

Herään väsyneenä, tuntuu melkein fyysinen kipu, kun niin nukuttaa, – eihän kello ole kuuttakaan, eikä se edes vielä soinut, kunhan vain nousen. Suihkussa jo unohdan, virkistyn.

Aamiaisella hemmotellen itseäni syön vaaleaa leipää, paksut viipaleet juustoa, jukurttia kulhollisen ja sillä varjolla, ettei ole marjoja sulamassa, huljuttelen sekaan müsliä – reilusti. Ison mukillisen kahvia nautin samalla kun teen evässalaatin.

Jo matkalla töihin olen kovin omissa ajatuksissani, ja huomaan, kuinka helppoa onkaan uppoutua uuteen kirjaan: ”Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään”. Sitä lukiessa, muka esitelmää valmistellessa, tulee mieleen, että jos sittenkin kollegan kanssa yhdistettäisiin tutkimusteemat. Miksen voisikin vaihtaa muuttoliikkeen syntymään? Historiallista demografiaahan sekin on…

Aamupäivällä pistän huoneen oven hiljalleen kiinni, uppoudun aineistojen hakemiseen… jossain välissä tyttäreltä tulee tekstari: iso G ”on seinä”. Tuntuu hassulta, että se on tyär, joka sellaista viesteilee, yleensä vastaavia tulee opiskelijoilta; gradun tekohan ei ole mikään läpihuutojuttu, eikä se ilman – edes pientä – tuskaa taida keneltäkään sujua. Samalla mietin, miksei pojalta tule viestiä: näillä liukkailla, tähän aikaan vuodesta kuorkkuripojan äiti on koko ajan vähän varppeillaan, ja jos tekstariin ei jotensakin pian tule vastausta, alkaa huoli kasvaa… Mutta pian, taas, olen 1800-luvun maailmassa ja palaudun tälle vuosituhannelle vain muutaman opiskelijan piipahtaessa: yhdessä kiroamme AHOTin, tai siis sen kaavakkeen ja sitten taas jatkan lukemista ja tietokannoissa surffaamista.

Eväiden jälkeen on tutkimusseminaarin vuoro. Mennessä vilkaisen peiliin; mihin se vielä eilen ollut hiusten kiilto on kadonnut, ja miksen ole – muka – ehtinyt ulkoilemaan, olen harmaa kasvoiltanikin. Mutta ei auta, eteenpäin.

Kuuntelen tutkijatohtorin oppinutta alustusta, mietin vielä oman artikkelini tutkimusongelman asettamista, mietin ketä ja millä perusteella tutkimusryhmäämme voisi kuulua, annan historian viedä, ja hoksaan, että ympärillä on parikymmentä muuta ihan yhtä hurahtanutta. Näinä hetkinä tiedän, miksi en sittenkään jättänyt akateemista maailmaa.

Lähden töistä hyvissä ajoin: onhan minun ehdittävä kirjoittaa blogi! ja valmistauduttuva iltaan… Jo 1700-luvun alussa Valtimolla tiedettiin, miten tänään käyttäydytään… 🙂

Kerron huomenna, miten paini sujui, miten veisata völlötettiin.

Levollista römppää kaikille!

Niitä näitä Yliopistoelämää

Olisipa tunneälyä

On ollut jotensakin mielettömän säläinen viikko. Kaikkea. Olen koettanut olla sinkoilematta, tehdä homman kerrallaan, mutta oikeasti on ollut hoppu. Mikä on osin johtunut siitä, että kaikki ei ole ihan simahtanut niin kuin olin suunnitellut tai kuvitellut tapahtuvan. On mennyt aikaa vatulointiin, virheiden korjaamiseen, turhanaikaiseen kuunteluun, asioiden opetteluun, ja tekemisessä olemiseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tee päivästä parempaa eivätkä todellakaan sujuvampaa – päinvastoin. Ja on mennyt myös aikaa jutusteluun monien mukavien kanssa, jotka ovat viivähtäneet ovenpielessä tai tulleet peremmällekin sanoen ”haittaako jos istahdan ja kerron yhden mainion jutun- – – ”.

Tämän viikon aikana olen taas törmännyt opiskelijoiden koko laajaan kirjoon (kasvokkain, esseitä lukiessa, seminaareissa, spostissa, tenttejä tarkastaessa, spostissa). Koko laajaan kirjoon hyvässä ja pahassa. Ja nämä tapaamiset ovat vielä tuoneet takautumia menneiltä vuosilta … ja tässä hajamietteitä näistä kohtaamisista ja muistoista.

Miten saman tehtävänannon jälkeen 80 prosenttia opiskelijoista tajuaa heti, mitä pitää tehdä, 10 % tajuaa kun asia selitetään uudelleen ja perusteellisesti, 5 % on niin ylimielisiä, etteivät kuuntele vaikka neuvoisit kuinka ja 5 % eivät vaan tajua koskaan.

On opiskelijoita, jotka eivät kaipaa tai tarvi ohjaajaa, eivät seminaarinvetäjää tai mitään tukea opintojensa aikana, – ja pärjäävät silti. Sellaisista tiedän hyvin vähän, sellaiset kulkevat omia teitään. Nimen heistä tiedän, mutta on vaikea yhdistää nimeä kasvoihin.

Sellaiset opiskelijat, jotka jatkuvasti vaativat saada erityisjärjestelyjä töidensä vuoksi, tuntuvat mielestäni käsittäneen väärin yo-opiskelun. Entäs sellaiset, jotka luulevat, että kaikki maailmassa on helppoa, tai vielä pahempaa, jotka edellyttävät että heille tehdään kaikki helpoksi, tai jos he epäonnistuvat (reputtavat tentissä tai eivät saa harjoitustöitään tehdyksi), he syyttävät järjestelmää tai tenttikirjoja tai vaikeita tehtävänantoja tai opea… Ei elämä ole aina helppoa, eikä opiskelukaan ole. On tehtävä töitä. Ei se vaan mene niin, että kaikki on koko ajan mukavaa. Ei elämässäkään ole.

Kuinka opelle on ihan parasta kun joku pitkän aikaa valmistumisensa jälkeen pyytää Facebook-kaveriksi ja kertoo saaneensa maailman ihanimman poikavauvan juuri sen kirjallisuudenopiskelijapojan kanssa joka jo opiskeluaikana oli paras kaveri. Ja kertoo samalla että äitiyslomalla on kiva olla, kun on vakituinen työpaikka, johon voi palata.

Niiden parin vuosikymmenen ajan kun olen virassani ollut, on nuorten aikuisten pahoinvointi ja ahdistus moninkertaistunut. Osa selittyy varmasti silläkin, että nyt pahoinvoinnista on helpompi puhua kuin vaikkapa 90-luvulla, mutta silti se on lisääntynyt. Varsinkin pojille asetetaan (kuka asettaa? aika usein nuoret miehet itse, käsittämättömän usein vanhemmat) niin paljon pärjäämisen paineita, että hirvittää. Niin monen opinnot ovat jumissa masennuksen takia, ja YTHS:lle on kuukausien jonot.

Muistuu mieleen, kuinka kerran yhdessä seminaarissa oli nuori mies, joka mitä ilmeisimmin ei voinut sietää minua, piti minua äärettömän lepsuna (monet eivät pidä ;)) ja tyhmänä, mutta ikävintä oli, etten minäkään pitänyt hänestä. Älykäs hän oli, mutta myös loputon valittaja, myöhässätulija, omanarvontunnossaan ja erinomaisuudessaan pilviä hipova. Muistan kuinka koetin koko ajan hänen kanssaan tekemisessä ollessani, ja erityisesti arvosanoja antaessani, äärimmäisen tietoisesti sulkea kemioiden yhteensopimattomuuden pois mielestäni.

Eniten ”ongelmia” on ollut sen kanssa, että monista opiskelijoista on tullut varsinkin opintojen loppuvaiheessa jo melkein kavereita. Kaveraaminen ei liene kiellettyä, mutta olisi ehkä parempi, ettei menisi opiskelijoiden kanssa kahville tai ettei sähköpostissa vaihtelisi kuulumisia ja lomatunnelmia. Kärsin joskus vähän huonoa omaatuntoa siitä, että joka vuosikurssissa on sellaisia opiskelijoita, joita jelppaan enemmän kuin kanssaopiskelijoitaan; yritän järjestää pieniä projektikeikkoja (arkistojärjestämisiä, tutkimusapulaisen pestejä, vinkkaan apurahoista tai lupaudun suosittelijaksi ennen kuin ovat pyytäneetkään). Tällaiset ”lellarit” eivät suinkaan aina ole ”parhaita” opiskelijoita, mutta ovat sellaisia, sopivia – ja päteviäkin – että heitä mieluusti avittaa.

Juttuhan on niin, että ihminen se on opekin. Ei voi tunteilleen – suuntaansa tai toiseen mitään. Olisipa vain älyä niissä tunteissa!

Niitä näitä

Elmerin tarina

Tänään voisi olla jälleen yhden lupauksen täyttöaika. Voisin kertoa meidän Elmerin tarinan kuten joskus olen luvannut.

Siksikin asia on juuri nyt ajankohtainen, että siivosin Elekun terraarion (ja koko huoneen), jotta voitaisiin toden teolla ryhtyä valmistelemaan talviunta.

Meille Elmeri tuli jouluna 2003. Edeltävä syksynä 14-vuotiaan tyttären akvaariosta olivat kuolleet kala toisensa perään, ja mietittiin, jotta ryhdytäänkö uuden laittamiseen. Meillä oli ollut akvaario oikeastaan melkein aina; pehtoori ja minä laitettiin ensimmäinen sellainen, kun saimme sedältäni häälahjaksi 800 markan lahjakortin: käytimme sen ison akvaarion laittamiseen.

Mutta kun tyttären akvaariofisut kaikki oli haudattu takapihalle tai vedetty vessasta, tämä sanoikin haluavansa joululahjaksi kilpikonnan. Turhan vähällä asiaan perehtymisellä päätin sitten sellaisen perheeseen hankkia. Nyt olisin viisaampi ja ottaisin enemmän selvää, mutta tuolloin aika lyhyen miettimisen jälkeen menin marraskuussa oululaiseen Akvaariosoppi-eläin(tarvike)kauppaan ja varasin sieltä kilpurin, ja sanoin hakevani joulun aatonaattona.

Kun kaupassa kysyin, minkä ikäinen tupakka-askin kokoinen (n. 7 cm pitkä, 190 g painava) konnuli oli, minulle sanottiin, että ehkä puolivuotias, korkeintaan vuoden. Nyt tiedän enemmän ja arvelen, että se oli ehkä noin 3-6-vuotias. Ns. cites-todistus, jota sentään osasin vaatia, kertoi, että konna on tullut Saksasta. Ja pienellä präntillä papereissa luki, että konna oli Sloveniassa syntynyt. Ajattelin että ihan sama.

Jouluna tytär oli tosi iloinen ja onnellinen uudesta lemmikistä. Joulun välipäivät käytimme terraarion rakentamiseen, sisustamiseen ja netistä löysimme herppi.net -keskustelufoorumin (joka oli aika ajoin merkillisen riitainen) ja sieltä opimme paljon kilpurin hoidosta ja elämäntavoista.

Kun konna oli Saksan kautta tuotu Suomeen, kun oli sydäntalvi, kun konna ei ollut saanut nukkua talviunta ja kun se poloinen oli täynnä matoja, alkoivat ongelmat jo helmikuun lopulla.

Ensin tuli silmätulehdus, sen kanssa käydessämme eläinlääkärillä, tämä hoksautti, että kannattaisi tarkistaa, onko konnalla matoja ja sitten aloitettiinkin Axilur-kuurit, pehtoori kuskasi ruokatunneillaan kilpurin kakkanäytteitä elan (?) labraan. Tämä kaikki maksoi aika paljon, mikä tietysti harmitti, kun jo konnakin oli maksanut huikeat 400 euroa. Matokuurit eivät tuntuneet auttavan, ja tässä vaiheessa jo tiedettiin, että moni Slovenian (tarhattu, sieltä tuotu, täällä kuvia tuollaiselta tarhalta) konna oli kuollut matoihin tai yleiseen heikkouteen. (Nythän kilpikonnia on saatu lisääntymään Suomessakin:, ovat sellaisia kahden euron kokoisia kuoriutuessaan :))

Elmeri sai maaliskuussa hengitystietulehduksen, pahan sellaisen. Minä opettelin pistämään antibioottia konnan kainaloon. Samoihin aikoihin luin ilta- ja yökaudet väikkärini kirjapainovedoksia ja istuin konnan terraarion vieressä ja katselin ja kuuntelin, että hengittäähän se. Ihan niin kuin olisin jotain voinut tehdä!!

Tästä onkin sitten perheessämme legenda, että meidän Elmeri on varsin oppinut konna ja tuli mainituksi myös karonkkapuheessa, jonka perhe minulle seuraavassa toukokuussa piti.

Tyttären osuudessa minulle oli mm. tällainen kohta:

Meidän perheemme on kuin höyryjuna, sinä olet voimakas höyryveturi ja ravintolavaunu. Me muut olemme tavaravaunuja, paitsi isi on se hiilivaunu. Unohtamatta meidän tuoretta perheenjäsentämme, Elmeriä, joka on jaksanut terapeuttisesti kuunnella höyryveturin höyrynpäästöjä ja tutkimustasi ja on ollut samaa mieltä kanssasi.

Harva kilppari on saanut osansa väitöskaronkkapuheessa. Ja ansainnut sen!

Konna alkoi toipua, ja me pöhköt otettiin se mukaan pääsiäisenä mökille. Vetoinen mökin lattia ja stressaava automatka eivät ollee hyväksi, konna oli taas henkihieverissä. Tytär itki ja kieltäytyi lähtemästä mäkeen, jäi mökille konnan seuraksi. Kevään tullen, voikukanlehtikuurien (ks. tähän liittyvä komea töpeksintäni täältä) ja antibioottikuurit alkoivat purra ja Elmeri vahvistui ja alkoi toipua.

Seuraavana talvena osattiin jo päästää se unille. Jääkaappiin ja täydelliseen hibernaatioon en ole koskaan uskaltanut sitä laittaa, mutta monena talvena se on nukkunut noin +12 – 15 C -asteessa kaivautuneena syvälle turpeeseen. Aiemmin käytettiin Mörtti-Röpöä (sellaista lastuhakkelusta (näkyy tuossa yläkuvan ulkoterrassa), mutta nyt on lannoittamaton turve ja puhdistettu hiekka -seos se mitä terrassa käytetään.

Elmeri sai nimensä siitä kun meillemuuton jouluna nimeä mietittiin ja juuri silloin taustalla soi Saukki ja Pikku Oravat, jossa Saukki huutaa Elmeriiiii…. Siitä tyär nimen konnalleen keksi. Ja toinen nimi tulee lasten kirjasta ”Konrad pelkää pimeää”. Se kertoo kilpurista ja se oli niitä kirjoja, joita miellä luettiin kerta toisensa jälkeen. Molemmat lapset tykkäsivät ko. kirjasta niin, että oppivat sen lopulta ulkoa.

Siis Elmeri Konrad Testudo Hermanni (elikkä kreikan maakilpikonna).

Elmerihän on ns. lattiakonna, joka saa kulkea koko huushollissa. Ja kesät se on paljon pihalla ja nukkuukin keskikesällä ulkona.

Toissa kesänä ei jäänyt epäselväksi että konna on sukukypsä, mistä olemme päätelleet sen olevan nyt noin 15-vuotias. Viime kesän se oli Emmansa (posliininen koristekonna) kanssa niin paljon lemmiskelypuuhissa (ks. kuva) että olin jo vähän huolissani. Ja turha luulla, ettei kilpikonnista lähde ääntä. Lähtee niistä. Mutta vain Emman kanssa. 🙂

Äsken kun kylvetin ja punnitsin konnulin, ennen paastoa pitää niin tehdä vielä usein, se painoi 578 g. Ei ole pariin vuoteen enää kasvanut, joten jääneekin tuollaiseksi voipaketin kokoiseksi.

Sen herkkua ovat mansikat. Se voisi syödä niitä vaikka oman painonsa verran, sieraimista vain mansikkamehu roiskuu, kun se niitä hotkii. Yhden mansikan olemme päivittäin mansikka-aikaan antaneet.

Tämä on yksi parhaista kuvista mitä Elekusta olen koskaan ottanut.

Kun tytär muutti kotoa, konna jäi meille. Eihän siitä isoa vaivaa ole. Eniten tietysti se, ettei se ole, eikä opi sisäsiistiksi. Sehän pärjää pari päivää yksikseenkin, ja talvella sen voi jättää viikoiksikin nukkumaan. Vain kahdesti meillä se on kellahtanut selälleen niin ettei itse ole onnistunut kierähtämään takaisin, ja ne molemmat kerran ovat olleet pihalla kun se yrittää kiivetä kynnyksille.

Meidän kilpurilla on tavattoman nätti (voikohan noin konnasta sanoa?) kilpi. Ei ole pyramidi-kasvua, ja se on oikein kauniin värinen. Sanovat että ruokavaliolla sen voi pilata. Puuroa ja pottua konnalle ei saa antaa. 80 % vihreää (rucolaa, voikukanlehtiä, luonnosta vaikka mitä, kuivattunakin) ja 20 % herkkuja (mansikoita, viinirypäleitä, herukoita, omenaa).

______________________________

Nyt minulla on vähän sellainen olo että olen pitänyt esitelmän keskikoulussa. 🙂

Niitä näitä

Arjen iloja – huivihulluttelua

Kamerakurssin kanssa mennään sunnuntaina päiväksi kuvausretkelle, joten tänään ei ollut tunteja. Ilta vapaa? Ihan lipalla oli, että toin duuneja kotiinkin, mutta ei. Sinne jäivät ja ”jatkan huomenna siitä mihin tänään jäin”. Näinhän minä olen luvannut itseni opettaa tekemään.. 🙂

Siis vapaailta! Aloitin sen tekemällä ihan kohtuullisen hyvää ricotta-pähkinä-pastaa, hieman jäi vaisuksi maku, mutta kunhan toisinnon joku kerta kokkailen, voin sitten postailla resehtiäkin. Enkä liitä ruoasta edes kuvaa, minähän olen luvannut kuvailla muuta kuin ruokaa [huomaatteko kuinka paljon minä oikein lupailen kaikkea!? Saisinpa kaikista lupauksista pidetyksi kiinnikin!]. Olen luvannut kerran viikossa kuvailla jotain arkista.

Niinpä joudutte katselemaan kuvia illan pääohjelmasta: vaatekaappeja vähän järkkäilin, talvisempia tamineita nostelin enemmän esille. Ja järjestin minun kaulahuivini! Minä rakastan kaulahuiveja. Minulla on niitä MONTA.

Jo opiskeluaikana käytin rahaa kaulahuiveihin, tai lankoihin, että neuloin niitä itse. Neuloin raitaisia, ruutuisia, palmikkoneuleita, kirjoneuleita, pitkiä ja lyhyitä, itselle ja poikakaverille, kavereille ja taas itselle.

Muistan kun olin Tanskassa stipendimatkalla syksyllä 1981, ja kuinka ihailin kaikkia ihania kaulahuiveja, joita kööpenhaminalaisilla oli. Siellä kuljettiin duffelit ja kevyttoppatakit auki ja kaikilla oli ihania cashmir-villa- ja silkkihuiveja.

Kaikkein eniten pidän isosta, paksusta Mulberryn, nyt jo kovin vanhasta, huivistani. Tykkään pitää sitä talvella, kylmässä työhuoneessani sisälläkin, harteilla rosanpunaisen tai tummansinisen poolon kanssa. Se on varmaan käytetyin kaulahuivini.

Eikä siinä vielä kaikki. Minulla on iso pino myös silkkihuiveja, puuvillahuiveja, pieniä ja isoja huiveja. Niillä saan jotain väriä muutoin kovin tummaan garderobiini.

Uusin huivini on Marja Kurjen pikkuhuivi, jonka ostin lauantaina Helsingistä. Sen värit ovat soppelit moneen käyttöön.

Ja mökillä on vielä monta villahuivia, ja pikkuhuivejakin. Huivit on ihania!

Ja nyt kun olen ollut ahkera, lähden lukemaan loppuun Miika Nousiaisen Maaninkavaaran.

Bloggailu Historiaa

Blogien parhaat

Viime perjantaina liki samalla kellonlyömällä palkittiin erinomaisia blogeja … sarjassa historia ja sarjassa ruoka. Ja totisesti ehdolla oli ihan eri sarjan sosiaalisen median tuotoksia kuin tämä Tuulestatemmatun satunnainen sekamelska allekirjoittaneen tajunnanvirtaa ja elämänmenoa sekä satunnaisia kuvailu- ja kokkailuyrityksiä ynnä matkaraportteja.

Perjantaina olinkin läsnä historiablogien julkistamistilaisuudessa:

Historiantutkimuksen päivillä siis palkittiin parhaat historia-alan blogit. ”Palkinnon avulla haluttiin nostaa esiin hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia puheenvuoroja, jotka auttavat ymmärtämään mennyttä tai auttavat soveltamaan mennyttä nykyisyydessä.”

Alla on suora lainaus Agricolan sivuilta (sieltä myös viereinen kuva)

Paras blogi: Kaponieeri http://kaponieeri.blogspot.fi/
Kirjoittaja: Kari Hintsala, tutkija, esinekokoelmat, Turun museokeskus
Aktiivisuus: Julkaistu maaliskuusta 2010 lähtien. Julkaisutiheys melko tiivis, keskimäärin parikymmentä blogikirjoitusta kuukaudessa.
Mitä: Historiaa laajasti tutkaileva blogi, jossa hyödynnetään runsaasti valokuvia sekä videoita ja muita linkkejä. Suosituimpien teemojen joukossa muun muassa museot, näyttelyt ja sotahistoria. Laaja teemavalikoima, monenlaisia aikakausia ja seutuja, aktiivinen, yleistajuinen
Paras blogikirjoittaja: Julia Dahlberg (En märklig historia) http://enmarklighistoria.blogspot.fi/
Kirjoittaja: Julia Dahlberg, tutkija, jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto
Aktiivisuus: Julkaistu vuodesta 2009 lähtien, kuukausittain säännöllisiä blogikirjoituksia
Mitä: Hyvin kirjoitettu, laaja historiallinen näkökulma, tuo esiin lähteitä helposti ymmärrettävällä tavalla, esimerkiksi kiinnostavien löytöjen kautta.
Paras ryhmäblogi: Sveaborg-Viapori -projekti http://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/
Kirjoittajat: Panu Pulma, Sampsa Hatakka, Juha-Matti Grangvist, Mikko Huhtamies, Sofia Gustafsson ja Sophie Litonius
Aktiivisuus: Julkaistu vuodesta 2011 lähtien, aktiivisuudeltaan ja laadultaan ylivoimainen ryhmäblogi.
Mitä: Suomen Akatemian rahoittama tutkimusprojekti (2010-2013), johtaja, dos. Panu Pulma (Helsingin yliopisto), Viaporin linnoituksen rakentamisen vaikutuksiin vuosina 1730-1809 selvittävään tutkimusprojektiin liittyvä ryhmäblogi, johon kukin tutkimusryhmän jäsen kirjoittaa. Tutkimusprojektia esittelevä blogi käsittelee myös laajemmin Suomenlinnan ja Helsingin seudun historiaa. Enimmäkseen suomenkielisten blogikirjoitusten lisäksi mukana myös kirjoituksia ruotsiksi. Blogissa esitellään hankkeeseen liittyviä henkilöitä ”syntymäpäiväsankareina”. Aprillipäivänä julkaistiin myös aiheeseen muka liittyvä vampyyritarina. Monipuolinen, kokeileva, leikkisä.

Vain tuon Viapori-projektin blogin tiesin ennestään. Kannattaa siihenkin tutustua.

Historian lisäksi palkittiin ruokabloggaajia. Gloria Blog Awardsissa kunniaa ja mainetta sai paras ruokablogi ensimmäistä kertaa Suomessa. Ehdolle asetetuista blogeista todettiin, että ”ne ovat inspiroivia, persoonallisia ja ajankohtaisia. Intohimoinen suhtautuminen ruokaan ja bloggaamiseen välittyy tuhansille lukijoille viikoittain.” Ja ehdolla olivat:

Chez Jasu
Hannan soppa
Hellapoliisi
Kinuskikissa
Kivistössä
Kokit ja potit
Kulinaarimuruja
Pastanjauhantaa
Sillä Sipuli
Siskot kokkaa
Soup Opera – Anuliinan Ruokablogi

Minä linkitin noista vain voittajan blogin: Chez Jasu sai parhaan blogin tittelin. Ja sitten linkitin myös Pastanjauhantaa blogin. Se kun on minulle ja monelle muulle oululaiselle tutuin ruokablogi. Ja bloginpitäjäkin on kovin tuttu :). (tämän linkin takana on linkki Glorian sivulle, jossa on linkit noihin kaikkiin blogeihin)

Kauneimman ruokablogin sarjassa ehdolla olleet on lueteltu täällä. Voittajaksi selvisi Vatsasekaisin Kilinkolin. Klikkauduhan katsomaan! Se ON kaunis.

Ja lukijoiden suosikiksi valittiin Kinuskikissa-blogi, joka on kyllä leipojan aarreaitta.

Vaikka voin pitää itseäni ahkerana bloggaajana (vajaassa viidessä vuodessa liki 2000 postausta) olen tavattoman huono seuraamaan muiden juttuja, kirjat ovat minulle sekä ruoassa että historiassa edelleen ne tärkeimmät. 🙂 Nyt on kyllä tuossa vieressä odottamassa paperinippu, josta on vasta tulossa historiakirja… 🙂

Niitä näitä

Ensilumi

Onhan se satanut jo jokunen päivä sitten, mutta minun tajuntaani se tuli vasta tänään aamulla. Ensilumi siis.

Nukuttuani pitkät, levolliset yöunet, nuhan kadottua, talviaikaan siirtymisen tuotua armollisen tunnin lisäaikaa päivään ja elämään, lähdin lenkille. Kameran kanssa. Sehän tuntui tavattoman mukavalle. Toisaalta aika kylmältä tuntui, mutta toisaalta mukavan valoisalta. Kunpa lumi pysyisi, kunpa ensilumi olisi pysyvä lumi.

Tiedän. Tiedän, että olen luvannut kuvata muuta kuin luontoa, maisemia ja ruokaa, mutta tänään ei ollut muuta kuvattavaa. (ai niin, klikkaa taas F5 tai reload, jotta saat blogiin ”oikean” taustan…)

Ensimmäiset talvikuvat siis, per favor.

Auringonpaiste sai tuntumaan keväältä – kuin olisi maaliskuussa ollut lenkillä, vaikka eihän silloin tietenkään meri ollut sulana.

Muutoin päivä kulunut äänestämässä käydessä, itsen ja vaatteiden, sähköpostien, laskujen, huomisen kandisemman ja muiden juoksevien asioiden huollossa.

Ruokaa en ole – vielä tänäänkään – laittanut. Nuoret eivät tulleet tänään ja pehtoori laittoi meille erinomaisen hyviä kalapihvejä (ohje viimeisestä Pirkka-lehdestä).

Kohti työntäyteistä viikkoa … valmiina ollaan…

~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨