Tuulestatemmattua

Matkakuume nousee

Täpinöissäänhän sitä olen. Tietysti.

Onhan siitä jo yli vuosi kun on käyty ulkomailla. Ja se on meille pitkä aika se. Ligurian matkan jälkeen ainoa rajan ylitys on ollut kerran kuussa Haaparannalle, Ruotsiin. Nyt kun olisi ”jatkuvasti lomaa”, tai ainakin pois työelämän sitovista aikatauluista, olisi periaatteessa ollut mahdollisuus reissata tiuhempaankin, edes yhtä paljon kuin duunarina, mutta eipä ole tullut – monestakaan syystä – lähdettyä.

No, kesällä sitten viimein varasin reissun: matka oli varattu alkavaksi 2.11. ja se oli TEMA-matkojen pitkähkö kiertomatka Japaniin, mutta sehän suureksi pettymykseksemme peruttiin. Löysimme sitten uuden, lyhyemmän, halvemman, ohjelmaltaan vaatimattomamman ja se varattiin. Ja nyt lauantaina, ylihuomenna, on lähtö. Oulu – Helsinki – Nagoya. Ja sitten viikko Japanissa, pysykäähän matkassa mukana.

Oppaita on luettu, vinkkejä saatu, rahaa vaihdettu, kamppeita valittu ja pesty, naantalilaisia mukaan houkuteltu, kamera putsattu, vanhustenhuoltoa tehty ja ensi viikoksi järjestelty, kampaajalla käyty, blogin sivupalkkiin ”sää-stickeri” laitettu (aika vilpoiselle näyttää… ).

Säätiedotuksen perusteella edellinen takkiostokseni olisi sopivampi kuin uusi takki/bleiseri, jonka eilen reissua varten eilen ihan vahingossa tulin ostaneeksi.

Oikeastaan lomaviikkomme alkoi jo tänään illansuussa, mutta palaanpa siihen huomenissa.

Niitä näitä

Maailma radallaan

Maailma palaa, maailma on kaunis.

Epätodellinen aamu.

Onko tänään yksi niistä päivämääristä ja vuosiluvuista, joita tulevaisuudessa opetetaan historian tunneilla (sikäli kun Suomen kouluissa enää tulevaisuudessa historiaa entisenkään vertaa opetetaan)? Onko kyse maailmanhistorian murroskohdasta? Vai onko tämä sittenkin seuraus murroksesta? 11.9. muutti maailmaa, mutta muuttaako 9.11. Tai taitaa olla niin, että se on jo muuttunut, koska tällaista pääsi tapahtumaan.

Olisi kannattanut kuudelta herättyä lähteä ulos. Nähdä, että maailma on edelleen huikean kaunis.

Mutta vain portailta, portinpielestä, kävin kuvailemassa, kun taivas oli tulessa! Kylmäsi kuitenkin niin paljon, että palasin näytön ääreen muokkaamaan kuvat asiakkaalle, samalla surffaamaan televisiokanavien ja lehtien sivustoilla. Miettien maailmanhistoriaa, – ja maailman kauneutta.

Vasta iltapäivällä sitten hyytävään pakkastuuleen lenkille, josta oli hyvä palata leivinuunin lämpöön, jonne Apsukin taas tuli iloksemme. Pieni maailmani radallaan.

[Ai niin, ihan ehdottomasti kannattaa klikata kuvat isommiksi.]

Ruoka ja viini

Kadonneen reseptin metsästys

Viime viikolla kävimme tyttären kanssa whatsapp-keskustelun:

Tyär: Onko sulla jossain se kesäkurpitsa & vuohenjuusto-piirakkahässäkän ohje?
Minä: Hmmm…. Milloin semmosta on ollu?
Tyär: Joskus vuosia sitte
Se oli mun mielestä jonku sun opiskelijan ohje… ehkä?
Semmonen uunipellillinen.
M: Kunhan tämä soppashow on ohi, niin katselen.
T: Juu, ei kiirusta :). Jos huomennaki tai lauantaina satut löytää nii riittää!

Kun minä sain silloin torstaina sopat tehtyä (alla niidenkin ohjeita), aloin muistella, mistä piirakasta oli kyse. Ja kyllä, – joltakin opiskelijalta olin ohjeen saanut. Sähköpostin ja tiedostokansioiden penkominen ei tuottanut tulosta, joten laitoin viestin FB:ssa parille ex-opiskelijalleni, nimenomaan sellaisille, joiden kanssa oli joskus ollut ruoanlaitosta puhetta ja joiden tiesin ainakin joskus näitä blogijuttujani lukeneen. Parilta tuli pian vastaus, että eivät tiedä, mistä piiraasta on kyse. Ja kolmas vastasi eilen sähköpostitse.

Tämä ohje ei valitettavasti ole minulta. Piti kyllä miettiä tovi, joskus kun käy niin, että unohtaa hyvänkin reseptin pitkäksi aikaa. Meillä on muutamien – – vuosikurssin tyttöjen kanssa whatsup-ryhmä, ja – – otin vapauden kysyä reseptiä heiltä ja kas, V. se muistikin heti, että kyseessä on E:n resepti. – – No, tiedät jo varmasti kenestä puhun.

Ja todellakin tiesin, kenestä on kyse. E. on se entinen opiskelijani, joka on tehnyt taittotyöt ja graafista suunnittelua useisiin julkaisemiini kirjoihin, ml. väitöskirja ja nyt viimeksi ”Pieni pala Lapin historiaa”. Laitoinpa sitten heti eilen aamulla E:lle viestin:

– – olen tässä metsästänyt yhtä reseptiä, jonka muistin saaneeni joltakin ”omalta” opiskelijaltani. – – V. muisti että se on sinun ohjeesi. Kyse on kesäkurpitsavuohenjuustopiirakasta. Pellillinen piirakkaa. Muistatkos? Taisit antaa ohjeen silloin kun tehtiin LappItaliaa? Olisiko se vielä tallessa? Ja voisitkos sen postitella? Ruokaterveisin… R.

Ja E:n vastaus: ”En muista muuta ohjetta kuin sen jonka julkaisit Lappitaliassa.”

Siis ohje on omassa keittokirjassani! Jonka olen kyllä antanut tyttärellekin. Mutta eipä meillä kummallakaan tullut pieneen mieleenkään etsiä sitä sieltä. Sivulla 77 se on. Ja E:n ohje se on. 😀

Olihan sitä sitten tänään tehtävä. Laitoin vähän enemmän jauhoja kuin tuossa ohjeessa, ja rucolan olin unohtanut ostaa kaupasta, joten laitoin päälle romainea ja jääsalaattia, menettelivät nekin. Kaksistaan syötiin koko piirakka. Oheen tein marinoituja kirsikkatomaatteja, jotka kyllä sopivat ihan erinomaisen hyvin tuon kanssa.

Tämä on selkeästi ranskalaisen (Alsacen) keittiön sukulainen; vähän kuin tarte flambee. Sitäkin pitäisi kyllä pitkästä aikaa tehdä. Ohjetta ei tarvitse kaukaa hakea. KLIKS.

Blogissa taitaa olla jo parinkin kirjan verran ohjeita, ja niiden äärelle pääset sivupalkin Ruoka ja viini -kategoriaa klikkaamalla tai sitten täsmä hakuna ETSI-lokeroon ko. ruoan nimen tai yhden tai useamman reseptissä olevan ainekset kirjoittamalla.

Ja tässä alla on pari soppaohjetta. Nyt kun on kunnon pakkasiakin ja komeita aurinkoisia ulkoilupäiviä, niin höyryävät keitot ovat mitä parasta lounasruokaa. Kannattaa tehdä isot kattilalliset ja pakastaa. Tulee nopsasti vaikka kuukauden keitot.

Peruna-purjokeitto (neljälle)

5 perunaa
1 iso purjo
2 salottisipulia
1 rkl voita
8 dl vettä
2 rkl kasvisfondia
1 rasia Creme Bonjour -ruohosipulai
suolaa, muskottia

Kuori perunat ja sipulit. Halkaise purjo pitkittäin ja huuhtele se. Paloittele kaikki kasvikset. Kuumenna perunoita ja sipulia voissa viitisen minuuttia.
Lisää vesi, fondia ja mustapippuria ja keitä noin 20 minuuttia, kunnes perunat ovat pehmeitä.
Soseuta keitto sauvasekoittimella ja kuumenna kiehuvaksi. Lisää juusto ja sekoita, kunnes se sulaa. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa.

Tämä on siis se perussoppa. Tein tätä kolminkertaisen annoksen, joten yhden ja kahden hengen pakasteannoksia tuli paljon. Äidille pakkaseen iltapäiväruoaksi ja meillekin muutama rasia jemmaan – satunnaisesti tarvittavia pikalounaita varten.

Idea on se, että keitto on pohja. Mutta olennnaista on, mitä tähän haluaa lisätä, kuinka ruokaisan siitä tehdä. Aurinkokuivattu tomaattisilppu on hyvää, ja silloin mukaan muutama Tabasco-tippa. Tai pannulla rapsakaksi paistettuja amerikan pekoni -hippusia. Tai tomaattiin säilöttyä tonnikalaa… Tai perinteisesti ruokalusikallinen smetanaa lautaselle.

Toinen aika kevyt soppa on sekin varsin perinteinen, minusta tuota edellistä parempi eli hernesosekeitto. Tämä on arkinen versio ranskalaisesta klassikosita creme ninonista, jota tein vieraille viime tammikuussa (ohje siihen täällä):

Hernesosekeitto eli arkinen Créme ninon

2 salottisipulia
1 valkosipulinkynsi
2 pientä perunaa
1 rkl voita
8 dl kanalientä
500 g pakasteherneitä
suolaa ja valkopippuria
1 dl kermaa

Kuori ja hienonna salottisipulit, valkosipuli ja perunat. Kuullota ainekset kattilassa tilkassa voita. Lisää joukkoon liemi ja anna hautua noin 20 minuuttia miedosti poreillen.

Lisää joukkoon herneet, suolaa ja hieman valkopippuria. Anna hautua muutama minuutti ja soseuta keitto tasaiseksi tehosekoittimessa ja lisää lopuksi kerma.

Tästä tykkään ruisleivän tai hyvän maalaisleivän kanssa. Ja leivän päällä on ehdottomasti oltava tuorekurkkusiivuja. 😉 Ja tätäkin nyt on paljon pakkasessa, samoin kuin minestronea ja bataattikeittoa. Soppakeittiö on vähäksi aikaa palannut annoskokkailuihin. 😉

Niitä näitä Valokuvaus

Paluu arkeen

Jos jakoaikana, jota nyt siis elämme, paistaa aurinko, tulee hyvä vuosi. Jakoaika, vanha ajanlaskussa tärkeä vuoden taitekohta, on marraskuun alussa, kekrin ja pyhäinpäivän jälkeen. Nyt kun on jakoaika, on monta päivää paistanut kauniisti, ollut aika kipakka pakkanenkin. Aamuisin – 10 C tienoilla. Paljon mukavampaa tämä on kuin räntäsateinen, lumiloskainen maisema. Viikonloppuna tuli juhlien vietosta huolimatta käytyä pitkät lenkit.

Tänään en ole ulkona kuvaillut, mutta studiokuvia sekä kotona että keikalla on tullut otettua muutama sata. Olohuoneemme on viikon verran ollut tämän näköinen…

.. mitä Pehtoori ei erityisen ilolla ole katsellut. 😉 Alessi-korin kuvaukset ovat siis jatkuneet. Treenailen sillä seuraavan näytön simultaani-tehtävää varten. Ja joulukorttikuviakin jo kokeilin.

Opiskeluhommien lisäksi olen päässyt tänään pitkästä aikaa kuvauskeikalle. Siis oikein tienestihommiin kameran kanssa. Eihän noita palkkiollisia kuvausreissuja taida vielä olla kuin kymmenkunta, mutta kuitenkin. 😉 Eikä nuo iltapäivällä ottamani kuvat nyt oikein minua tyydytä, mutta ei sentään ihan totaalista floppiakaan. Ja sellainen oli mukava hoksata, että olin ihan erilailla varmempi kuin aiemmin, keväällä, samaa henkilöä kuvatessani.

Paistinkääntäjien voutikunnan kokouksessa meni illansuu. Mahtava juttu on se, kun pääsen taas suunnittelemaan ja järjestämään juhlia: ensi vuonna Suomi 100 v. -juhlien hengessä järjestetään ruokajuhla/illallinen 1920-luku-teemalla. Jee. Ja perjantainen miniesitelmäni sai hyvää palautetta; onneksi on joku ”yleisö”, jolle vielä voin satunnaisesti luennoida. Luennoimista ja opiskelijoita kyllä edelleenkin työelämästä kaipailen.

Opiskelijoista puheenollen. … Olenpa tässä ollut kirjeenvaihdossa ja kontaktissa viikonlopun aikana muutamankin kanssa. Ei, ei mitään historiantutkimukseen tai -opettamiseen liittyvää, vaan reseptin metsästyksestä on kyse. Kerron huomenna, ja laittelen niitä lupaamiani soppaohjeita esille.

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Juhla vailla vertaa

Eilisen jälkeen — olemme monta kertaa palanneet jutuissa eiliseen. Pikkuperhe sai tänään, käydessään syömässä, kuulla paljon eilisestä. Muistelimme makuja ja hyvää tunnelmaa. Botrytis Ouluensis, Oulun toiseksi vanhin (?) viinikerho täytti 25 vuotta. Ja sen kunniaksi oli eilen suuret, pienen porukan hyvät juhlat. Niitä olemme muistelleet, niistä kertoneet.

Olimme Lasaretin saunakabinetissa. Paikassa, josta kovin moni ei tiedä, mutta josta kannattaisi tietää. Olen päässyt sinne pari kertaa aiemminkin (rotissöörien voutineuvoston kokous, sisäelinkurssi sekä yhdet viininmaistiaiset), joten tiesin, mitä tilaa meidän viinikerholle olin juhlapaikaksi suosittelemassa. Historian havinaa (ks. eilinen postaus) ja mitä viehättävin tila oli tiedossa. Lisäksi kokemusta Lasaretin/Virta-ravintolan keittiön ammattitaidosta oli olemassa. Ja kyllä yksi ratkaiseva tekijä oli kokemukseni tatti-créme-brûleèsta. Eikä se nytkään pettänyt. Me kaikki pidimme siitä ihan hurjan paljon. Se on sanoinkuvaamattoman hyvää.

Entäs hanhenrinta ja lakritsikastike? Yrittäkääpä edes kuvitella: umpimurea tumma linnunliha ja pikkuisen makea, paksu, tumma, mausteinen kastike sen oheen ja sitten vielä raikastava, kuitenkin täyteläinen juuripersiljapuree vielä lautasella. Eivätkä vähäisin tekijä nautinnossa olleet Margauxin viinit.

Tuo Lasaretin kabinetti, jossa olimme, on paitsi erittäin upea tila (tiiliseinät – Päivi Mikolan suunnittelemat Kolmio-kiikkutuolit etc.), on myös siitä mukava näin viinikerhon synttäreitä ajatellen, että se ei ole anniskelutila, joten sinne saa viedä omat viinit. Ja meillähän oli kellarissa (= jemmassa) kolme vuosituhannen alun viiniä Margaux´sta. Niille olimme toivoneet saavamme hanhea, ja mehän saimme. Viineihin ei tule ravintolan katekerrointa, ja saimme juuri ne omat viinit, jotka halusimme. Ja Margaux ja hanhi olivat hyvä pari.

Keitolle, bruleelle ja nieriälle sekä jälkkärille viinit valitsin minä (pieniä paineita), eikä onneksi mennyt pieleen.

Melkoisen kallis Rheingaun-alueen riesling (Kloster Eberbach) oli ihan huikeaa jo tuoksultaan: monia, monia hienoja sävyjä ja vahvaa makua… ja toinen onnistunut valinta oli Banyuls. Samankaltaisesta on vähän kokemusta jo aiemminkin, ja kun Alkon sivuilla ja viinikirjallisuudessa ko. viinityypin sanottiin sopivan hyvin nimenomaan suklaajälkkäreiden kanssa, niin rohkeninpa sen ostaa. Ja se oli hyvä.

Pistähän mieleen, vaikka joulupöydän jälkkäreille viiniä miettiessäsi. Tai juustojen kaveriksi. Se ei ollut liian siirappista, ei liian alkoholista, vaan oikein hyvää. Suklaamarkiisille kelpo kumppani. – Mikä on suklaamarkiisi? Etsin tuolle ´markiisille´ tietoa Gastronomian sanakirjasta ja Raholan syötävistä sanoista ja vaikka mistä, mutta missään ei selitetä, mistä tuo markiisi täyteläisen suklaajälkkärin nimeen tulee. Joka tapauksessa se on suklaasta, keltuaisista, kermasta tehtyä tuhtia massaa, ´kakkua´, joka on hyvää! Varsinkin lakkakastikkeen ja vaniljamuffinsien sekä Banyulsin kanssa. 😀

Se, että tuo tila on erillinen, eikä anniskelualuetta, tarkoitti myös sitä, että meillä oli oma tarjoilija ja oma kokki. Jotka hoitivat hommansa erinomaisesti. Siitäkin tuli osaltaan hyvä tunnelma iltaan.

Kestää varmasti kauan, että tällaisen menun ja viinilistan ääreen taas pääsee. En muista vastaavaa ihan vähään aikaan olleen. Ehkä Olo ylsi samaan, vähän eri sarjassa kylläkin.

Ja viinikerhon elämä jatkuu – näiden viiniystävien kanssa on hyvä kulkea kohti puolivuosisataisjuhlia. 😉

Jokirapukeittoa ja fenkolia
Tatti-créme brûlèe
Hiillostettua nieriää, kukkakaalia ja wasabia
Hauhalan hanhenrintaa, lakritsikastiketta ja juuripersiljaa
Suklaamarkiisi, vaniljamuffinsi ja lakkakastiketta
Kahvia ja teetä

VINS

Laurent-Perrier Millesime (Champagne)
Kloster Eberbach Hochheimer Domdechaney Risling Grosses Gewächs 2012 (Rheingau)
Terras Gauda O Rosal 2015 (Galicia)
Marquis D’Alesme 2006 (Margaux)
Bane-Cantenac 2001 (Margaux)
Desmirail 2005(Margaux)
Chapoutier Banyuls Rimage 2013

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Lasaretin historiaa – ja sinne juhlimaan

[kuva kirjasta ´Työn jäljet. Lasaretin saaren vaiheita´]

Olemme lähdössä tuonne. Lasaretinsaareen. Se on ihan Oulun keskustan tuntumassa ja se on minulle hyvinkin tuttu paikka. Siellä olen ollut karonkassa, neuvotteluissa, historiatoimikunnassa, tutkijaseminaarissa, kuvauskeikalla, kokouksissa kymmeniä kertoja, monissa, monissa tiedekunnan Missä mennään -tilaisuuksissa, isän hautajaisissa, syömässä hienosti ja lounaalla, kasaribileissä, luokkakokouksessa ja pikkujoulujen jatkoilla. Ja ties mitä. Hotellissa en ole ollut, mutta moni tuttu, sukulainen ja kollega on ollut, ja on tykännyt. Lasaretista on moneksi. Nykyäänkin, ja sitä se on ollut myös vuosisatojen varrella.

Jokisuussa se oli tärkeä paikka jo 1600-luvulla, jolloin Ruotsin kruunu antoi saaren ”lahjoitusmaana” vastaperustetulle Oulun kaupungille. Lohenkalastus ja tervareitti Lasaretinsaaren rannassa tekivät paikasta tärkeän. Saaressa oli Rysän suvulla 1700-luvulla viinanpolttimo, mutta samalla kun kruunu määräsi 1770-luvulla yksityisten lopettamaan paloviinanpolton, perustettiin saareen Kruununviinanpolttimo, mikä merkitsi saaren nimen muuttumista Rysänsaaresta Polttimosaareksi. Saaren keskelle rakennettiin iso, mansardikattoinen polttimorakennus (kuvassa keskellä).

Samaisesta rakennuksesta tuli vuonna 1776 perustetun Oulun läänin maaherran residenssi vuonna 1791. Ja taas saari vaihtoi nimeä. Siitä tuli Maaherransaari, ja varsin tärkeä hallinnollinen keskus ja juhlapaikka. Lääninhallinnon ja vaurauden lisääntyessä oli pohjoiseen Suomeen saatava uusi, iso lasaretti, ja niinpä Oulun lääninsairaala asettui sekin saarelle; vuodesta 1834 saari on sitten ollut Lasaretinsaari.

Rakennuksia tuli lisää, ja saarella aloitettiin mm. sairaanhoitajakoulutus, jonka kantavana voimana 1900-luvun alussa oli Naima Kurvinen. Hänen lisäksi toinen sairaalan legendaarinen hahmo on ollut Nukattaja-Näyhä. Molemmat ovat saaneet nykyiseen rakennuskompleksiin omat kabinettinsa. Yhden Lasaretin emännöitsijän poika kasvoi Kilstuvassa (kuvassa oik. reunassa) ja hän on se toinen Suomen presidentti, jonka lapsuuden koti on saarella. Ståhlbergin lisäksi myös Martti Ahtisaari on asunut Lasaretin saaressa, juuri tuossa keskellä olevassa polttimo-maaherran asuntorakennuksessa, joka nyt jo purettu.

Juuri ennen II maailmansotaa lääninsairaala muutettiin sotilassairaalaksi (Hässäkkä), jona alue toimi viime vuosituhannen lopulle asti ja jossa Pehtoorikin armeija-aikana kuumetoreissaan viikon vietti.

Armeija myi Lasaretin Vervelle-Hengitysliitolle, joka remontoi ja muutti tilat hotelli-kongressi-ravintola -tiloiksi. Ravintolalla on Paistinkääntäjien kilpi, mikä selittää minun viime aikojen talossa kulkemista aika lailla. Siellä valmisteltiin kapitulia, ja siellä puuhattiin Paistinkääntäjien historiahankettakin.

Ja sieltä minä olen meille tänään varannut viehättävän ”vinttikabinetin”. Sille lähdetään pian syömään ja juhlimaan. Oikeastaan – lenkkiä lukuunottamatta – olen viettänyt koko päivän Botrytis Ouluensiksen 25-vuotisjuhlia valmistellen. Tällä kertaa ei ruoanlaittoa, vaan enempi kulttuuritouhua = kuvia ja historiaa esille.

Menu ja ´Vins´ ovat lupaavia. Kerron huomenna olivatko oikeasti.

Niitä näitä

Iltalenkillä?

Kuinkas tässä näin kävikään?

Piipahdimme Nallikarissa … Piipahdimme.

Niitä näitä

Touhuamista

Se, että nukkuu myöhäseen (varttia vaille kahdeksaan) on hyvä asia, mutta se merkitsee myös, että mitään ei ehdi tehdä. Olenhan aina ollut sitä mieltä, että kuudelta on hyvä nousta. Ja aloittaa saman tien se, mitä tehtävä on. Jollei näin tee, on koko päivän vähän myöhässä.

Arvannettekin, että juuri niin on tänään käynyt. Mutta tähän asti olen touhunnut ja kulkenut. ”Lepohetki” oli kun kävin lenkillä kameran kanssa. Yhtään kouluun tarvittavia otoksia ei kortille tarttunut, mutta onpas tässä vielä toista viikkoa aikaa.

Taivas oli kauniin värinen. Ilma tyven.

No lepoahan, yhden sortin meditaatiota, minulle on ruoanlaittokin: nyt on 4 + 3 litraa = 14 pakettia soppaa jäähtymässä ja valmiina siirtymään pakkaseen. Miksei tule useammin keittoja tehdyksi? Kunhan saan tehdyksi toisen samanlaisen setin, laittelen tänne ohjeita.

Sitten olen puuhastellut yhden naisen juhlatoimikuntana, – onneksi Pehtoori oli kantoapuna. Lauantaina on viinikerho Botrytis Ouluensiksen 25-vuotisjuhlat, joten erinaisiä valmisteluja on ollut. Tällä kertaa emme vietä synttäreitä meidän La Festassa, mutta silti viinien hommaamista etc. on ollut ohjelmassa. Ja sehän sopii.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Kaltoin, soppa ja puut

Eihän se tänään taas ole mennyt niinkuin Strömsössä, eikä lähellekään niin kuin olin suunnitellut. To-do-listallani ei näy yhtään suorituksia, päinvastoin sinne on tullut uusia tekemisiä. Kaiken maailman pieniä kämmäilyjä on tullut tehtyä, ja sitten koin vielä tulleeni kaltoin kohdelluksi. Sitä miettiessäni jäinkin miettimään, mistä tulee sanonta kaltoin kohdeltu.

”Kaltoin”? Sehän ei ilmene missään muualla kuin tuon kohtelun kaverina. Mitä tarkkaan on ”kaltto”? Matti Räsänen (Kielikello 1/2003) pohtii artikkelissaan ”Kaltoin kohdeltu sanajäänne” mistä fraasi ”kaltoin kohdeltu” tulee. Mitä sen taustalla on?

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sähköisissä aineistoissa on 1800-luvun kirjasuomen tekstejä sanakirjat pois lukien noin 2,9 miljoonaa sanaa. Ei ensimmäistäkään osumaa fraasista kohdella kaltoin! 1900-luvun alun kirjallisuuden klassikkoja on yli 2,2 miljoonaa sanaa. Sama tulos – ei yhtään esiintymää.

Artikkelinsa lopussa hän toteaa, ettei sanalle löydy alkulähdettä, ja että koko sanonta on varsin nuori. Vasta 1900-luvun alkupuolella, eikä silloinkaan kovin varhain syntynyt.

Yksi juttu mikä tänään oli tarkoitus tehdä, oli keitellä iso kattilallinen minestrone-keittoa, pakastettavaksikin, mutta jääpä huomiselle sekin homma. Pakastettaville keitoille olisi nyt kysyntää; onko sinulla joku hyvä sosekeitto, kasviskeitto, luottosoppa, jota keität pakkaseen? Olisipa mukava saada resepti tai linkki reseptiin. Tai kerro edes suunnilleen mitä siihen tulee… Lupaan vaihtariksi vaikka ensi viikolla tehdä soppapostauksen: ainakin kolmen keiton ohjeet voisin jakaa.

Alla oleva puu on kauan ollut aikeissa ja toiveissa kuvata. Pari kertaa olen sen äärellä ollut, mutta valo on ollut huono, liikaa liikennettä, väärä optiikka mukana, – aina jotain. Mutta tänään. Tänään kuvasin sitä. Valo ja värit olivat herkulliset. Kuvankäsittelyllä vielä leikin, ja sain puusta sen näköisen jollaisena sen usein näen.

[kannattaa klikata isommaksi]

Se on Suvantokadun ja Leevi Madetojan kadun risteyksessä, Hiirosenojan rannalla. Ja sitten tällaisenkin puukuvan otin – ja käsittelin.

Vähän sellaista halloween-henkisyyttä koetin siihen saada. ”Halloweenin lyhyt historia” tulikin julkaistua jo viime vuonna; voit lukea/kerrata sen täältä.

Kohti parempia päiviä, kohti kekriviikonloppua mennään.

Niitä näitä Valokuvaus

Talven tulo

Sieltä se tulee. Talvi siis. Kalenteri kertoo sen tulosta enemmän kuin näkymä ulkona. Siksi kuvailin meidän Talvea kotistudiossa tänään. Ulkona on pimeää, – räntä- ja tihkusateen vaihdellessa päivän ja illan eri aikoina.

Lenkistä ei puhettakaan. Ei mitään mielenkiintoa lähteä ulos, ja kun vielä saatiin Apsu hoitolaiseksi iltapäivällä, niin oli paljon parempaa tekemistä kuin marraskuisen maiseman katselu.

Kauniita maisemia kyllä ilta katseltiin Pehtoorin kanssa. Käytiin Tietomaassa, jossa oli Pohjoisen Luontokuvaajien (POLKU) järjestämä vuoden Luontokuva-tapahtuma. Siellä esiteltiin tuomarikommentein tämän vuoden palkitut luontokuvat. Lisäksi paikalla oli Markus Varesvuo, jonka kuviin kävimme nuorenparin kanssa tutustumassa Siidassa olleessa näyttelyssä toissa pääsiäisenä, ja sen jälkeen olen Facessa seuraillut, ihaillut ja tykkäillyt Varesvuon ja Canonin jälkeä. Tänään saatiin kuulla, miten ja missä hän on kuviaan ottanut. Ihan järjettömän hienoa otoksia. Ja sitten Oulun seudun kuviaan esitteli Petri Puurunen, jonka komeita maisemakuvia on Oulu tutuksi -ryhmässä FB:ssä tullut katseltua. Ja hän järjestää yökuvauskursseja koulukaverini (Thomaksen) kanssa.

Satunnaisina hetkinä tuntui, etten enää halua kuvata, koska koskaan en saa kelvollisia otoksia aikaiseksi, mutta toisaalta ammattilaisten kuvien katselu sai taas innostumaan, ”minäkin haluan ottaa noin hienoja”. Siis kuvaus jatkuu. Ja täällä blogissakin se näkyy taas kahdellakin tavalla.

Talven kuva jo kertoo että olen hiljalleen siirtymässä siihen tosiasiaan, että joulu lähenee, ja kyllä, kyllä minä tänne aion taas joulukalenterin avata. Olen vähän ajatellut, että sillä voisi tänä vuonna olla jopa teema, mutta katsotaanpas sitä sitten kuukauden päästä.

Sitä ennen: marraskuun alkupuolen kuvahaasteena on ”talven tulo” (1 – 3 kuvaa). Eikä tarvitse olla välttämättä mitään sää/luontokuvia. Voihan talventulo näkyä niin monin tavoin. Sinun tulkintasi? Kuvahaastesivu on sitä varten.