Tuulestatemmattua

Turistipäivä tänään: Kakslauttanen resort ja Pirkon Pirtti

Myötätuulen aamukahvipöydässä hyväksyttiin yksimielisesti ehdotus lähteä käymään ensin Kakslauttasen West Villagen taidegalleriassa ja sitten siirtyä Saariselän keskustan tuntumaan tepastalemaan (Aurora-polku etc.).

Kunhan perusteellinen aamupuuro- ja kahvi monine lisukkeineen ja juttuineen oli nautittu ja tahoillamme tovi nettiliikennettä et al. hoideltu, lähdimme kohti Kakslauttasen resorttia. Kaikkihan (jotka näillä seuduin ovat liikkuneet) tietävät Kakslauttasen ja sen iglut, minäkin olen niistä täällä kirjoitellut (kliks ja kliks).

Mutta kun ei ole vain tuo Jäämerentien ja Kiilopään risteyksessä oleva Kakslauttasen East Village, vaan on myös vähemmän tunnettu West Village.

Luimme paikallisesta aviisista, että sinne on lokakuussa avattu uusi taidegalleria ja komea torni. Käydäänpä siis katsomassa. Tiesimmehän me, että siellä on myös turistiryhmille ravintola ja muuta, joten voitaisiin vähän käveleskellä sielläkin.

Siellä olikin valtava resort! Kymmeniä kelorakennuksia, pieniä, isoja ja vielä isompia.

Tässä esimerkiksi iso komea kelomökki, jonka toinen makuuhuone on iglu. Näitäkin oli ainakin kymmenkunta. Ja monia muita. Valtava ravintola, matkamuistomyymälä, tsasouna, savusauna, kokonainen kelokolossi saunoja ja spa, poroaitauksia, nilivaloin reunustettuja kävelyreittejä….

Tällaisia pieniä ”mökkikyliä” oli resortin alueella moniakin.

Taidegallleria ja sen viereen vielä tekeillä oleva design-matkamuistomyymälä olivat jotain täysin ennennäkemätöntä. Torni oli vaikuttava. Siitä on kuvia, mutta taidanpa käydä vielä joku ilta siellä kuvailemassa ja julkaisen vasta sitten…

Kakslauttanen Art Gallery

Kaiken kaikkiaan olimme ihmeissämme.

Iltapäivän aluksi sitten Saariselälle, jossa ulkoilu jatkui. Pilvistä, täysin tyven, valkoista ja harmaata, – 8 C. Pehmeää, raikasta, hyvää ulkoilmaa.

Tänään sitten minulla ei ollutkaan kokkailtavaa: lähdimme kylille syömään. Ystävät tarjosivat Pirkon Pirtisssä kalapäivällisen. Sain kuningasrapua!

Ilta on sitten istuttu Myötätuulen pöydän ääressä; eikä yhtäkään peliä, kunhan on vaan juteltu, höpötelty, oltu, muisteltu. Tässä iässä.

Lappi

Tammikuun huikea sunnuntai tunturissa

Sunnuntaiaamun pienen mökkibrunssin aikana päätimme, että lähdemme ulos vasta puolenpäivän aikaan. Hyvä päätös.

Aamun pilvet hälvenivät, pakkanen pysyi kireänä (- 20 C) eikä tuuli virinnyt. Pakkasen purevuus heikkeni olennaisesti kun vähänkään nousimme tunturin reunaa ylemmäs. Kävelimme Kaunispään huipulle, kaarnikkamehulle, katselemaan laajaa Lapinmaata, ja jo liikkuminen oli ilo.

Näin vaalipäivänä, Suomen sisällissodan 100-vuotisen historian toisena päivänä (minkä me kaksi historioitsijaa toki muistimme) on oltu kiitollisia myös Suomesta. Saatikka kaikista kahdeksasta vuodenajasta valoineen, jotka täällä Koilliskairassa on tänään nähty ja koettu.

Eikä ketään yllätä, että iltapäivään kuului rantasauna ja pitkähkö päivällinen; Kreikka meets Italia – stifado ja porkkanarisotto, fetasalaatti ja mukaeltu tsatsiki pelitti oikein hyvin.

Vaalikatsomossa ilta.

PS. Kommentoinnissa on ollut joku ongelma, kommentit ei näy (vielä) täällä julkisesti, mutta minä olen saanut ne. Kiitos niistä, yritän korjata jutun, joten mielellään kommentteja edelleen ….

Lappi Liikkuminen

Aurinkoa, sumua, kaikkea kaunista ja hyvää

Parin, kolmen tunnin ulkoilun aikana sää, valo ja maisema ehti vaihtua. Auringonnoususta sumuiseen iltapäivään. En ollut ladulla, mutta ulkona kuitenkin. Kunhan ensin olin herännyt! Yhdeksältä. Yhdeksältä! Sellaista ei voi tapahtua kuin mökillä. Heti kerralla levännyt olo.

Kuten huomaatte: lunta on. Ja sumukin oli kaunista, joskin olisin suonut auringon näkyvän nousunsa jälkeenkin. Mutta silti, tavallistakin mieluisampaa on ollut täällä tänään.

Iltapäivän saunan jälkeen tein pari vuoalllista canelloneja, ja jälkkäriksi – taas kerran – kaarnikkakakkua. Ja tällä kertaa omapoimimista marjoista tehdystä hyytelöstä. Pitää muistaa ensi syksynäkin mennä metsään…

Ystävät tulivat illansuussa, – istahdimme ruokapöytään. Ja siinä se ilta vierähti. Sekin hyvä. Paljon hyvää yhdelle päivälle.

Lappi Mökkielämää

Nyt on hyvä

Purppurainen auringonnousu näkyi auton peruutuspeilistä kun motarilla oltiin ennen aamuyhdeksää. Vain Kemi – Tervola väli oli paha, – tai siis palteinen ja liukas. Mutta minähän en alle nopeusrajoitusten aja!

Yleensä en, mutta tänään ajoin. Ihan kiltisti pysyttelin rekan perässä turvavälin takana. Kyllä kahdeksaakymppiäkin päästiin eteenpäin. Ja jo Peurassa Pehtoori siirtyi kuskin paikalle ja minä viereen tekemään kirjallisia hommia. Ja luontokuvaamaan kuten tavallista: auton ikkunasta ja vauhdista. Paitsi Kitisen kohdalla Peurasuvannossa sain pienen kuvaushetken … 🙂

Kirjailujen ja kuvailujen ohella etsiskelin netistä reseptejä viikonlopun kokkailuihin, sillä saadaan huomenna ystäviä tänne mökille seuraksi. Haimmekin Sodankylän K-kaupasta ja Alkosta sen verran sapuskaa ja juomaa, ettei haittaa vaikka Kuukkelin tarjonta ei näin talvenselässä ole runsaimmillaan; onhan se niin, ettei se näin off-season ole kovin rapoista. Mutta nyt mökin Smeg ja kellari ovat turvavarastona pitkälle ensi viikkoon.

Ja matkallaolosta on nautittu. Oli niin kaunis pakkaspäivä ja -maisema ajellessa. Sinivalkoista, valkoista, aurinkoa, pastillinvärejä, lunta, paljon lunta.

Ja mökillä. Miten se tänään onkaan tuntunut ihan extrahyvälle tulla tänne, olla täällä. Lunta on. Sitä on paljon. Mutta täällä se on mahdollisuus, ei rasite.

Semminkin kun se oli puuterista, semminkin kun meillä on täällä linko ja kaksi kolaa ja kaksi kolaajaa. Siinä parituntinen viivähti. Pakkasta toki on (- 12 C), mutta sekin on täällä eri kuin kaupungissa. Kaupungissa se vihmoo, täällä tekee olon reippaaksi ja antaa punaiset posket.

Ja kuu. Täällä se on valo. Sen kehrä on kaunis. Se ei ole vain koriste taivaalla ja kuvissa, eikä vain valvottaja, kuuhulluuteen herättävä, vaan se on valo, ja tuo turvallisen olon.

Lappi on eri juttu. Ja juuri nyt se on hyvä. Erinomaisen hyvä.

Niitä näitä

Pitääkö?

Pitää muistaa kastella kukat ennen lähtöä.

On pestävä villapuserot ja -sukat.

Päivän ohjelmassa on suoritettavana lenkillä käynti.

On jäsenkirjeen laadinnan aika.

Haastekuvien otto ja lähettäminen on huomenna.

Portfoliokirja on tehtävä helmikuussa.

Pitää muistaa ja ehtiä lähettää vastaus kyselyyn.

Minulla on – vieläkin – niin paljon kaikkea, mitä ”pitää tehdä”. On aina ollut. Ei ole tarvinnut – vieläkään miettiä, mitähän tekis. Minulla on mielessä, takaraivossa, huonon omantunnon sylissä, silmieni edessä aina tekemättömiä juttuja. Niiden muoto, koko, määrä, suuruus ja vaativuus on päivien ja vuosien aikana muuttunut.

Kun lapset olivat pieniä ja olimme lähdössä mökille, ei minun ”pitänyt” pestä villaisia tai reilut 10 vuotta sitten minun ei ”pitänyt” monta vuotta kolmena aamuna viikossa ennen töihin lähtöä käydä salilla, eikä viisi vuotta sitten äidin luona käynti ollut ”pitää käydä” -leimalla merkitty.

Kun olin 35-vuotias minun piti käydä töissä. Silloin minun tekemättömien töiden listallani oli kokonaisia kirjoja. Vielä viisi vuotta sitten kun lähdettiin mökille, en edes ajatellut kukkien kastelua, minä vaan kastelin ne.

Ennen ne, mitä piti tehdä, olivat jotain möhkäleitä. Stressi tuli ”syyslukukauden lopusta” tai ”väitöskirjan loppulauseen kirjoittamisesta”. Iso asia oli kuntoutuminen isosta leikkauksesta tai joululahjojen hankkiminen.

Mutta aina minulla on ollut joku merkillinen ”minun pitää nyt tehdä” sitä taikka tätä. Mikä se niin pistää ajattelemaan? Kuka käskee?

Nyt, juuri tässä elämäntilanteessa, joka on kyllä vallan mukava, kun ei oikeasti ole mitään kovin kummoista, mitä ”pitää tehdä”, niin minä en vieläkään osaa ajatella ettei tarvi tehdä mitään. Minä keksin koko ajan jotain ”mitä pitää”.

Nyt pitää pakata.

Milloin siitäkin on tullut ”pitää-homma”? Eikö se voisi olla niin kuin on vuosikymmeniä ollut: ”Ollaan lähdössä reissuun tai mökille, niin minäpä pakkaan”. Miksi se on nyt ”minun pitää alkaa just nyt pakkaamaan”. Ja ihan kuin sitä pakkaamista nyt olisi juuri minkään vertaa.

Mutta kuitenkin, nyt pitää lähteä pakkaamaan.

Onneksi huomenna ei sentään ”pidä lähteä”, vaan saa lähteä…

Valokuvaus

Kuvankäsittelyä kerrakseen.

Nyt kun minulla ei enää ole ”Jokaviikkoinen soppamme” -projektia on meillä keittojen syönti loppunut. Ikävämpi juttu. Äidin pakastimeen sentään olen parit pakastesatsit tehnyt, siinä kaikki. Pitäisi alkaa toinen kierros, ja samalla kuvailisi uusia ja lisää kuvia, stilisoisi tekstejä reseptien ympärille, jotta voisi jo ryhtyä etsimään kirjalle tosissaan kustantajaa. Mutta sen aika on aikaisintaan parin kolmen viikon päästä.

Nyt olen vähäksi aikaa ihan täynnä kuvankäsittelyä: kokkikisan ja dinnerin kuvat on nyt vihdoin kansioissa halukkaiden lunastettavissa. Ja kyllä on sanottava, että olisin pystynyt parempaankin, mutta miksi ihmeessä sitten en onnistunut? Kun en sittenkään uskaltanut mennä tarpeeksi lähelle kuvattavia, kun en sittenkään ottanut edes yhtä pientä studiolamppua mukaan annoskuvien kuvaamiseen, kun en ollut tarpeeksi ”röyhkeä” enkä tehnyt tilaa kuvaamiselleni… Eli juuri niitä samoja asioita joista koulussa ja näytöissä jatkuvasti sain kuulla. Pari päivää olen nyt itseäni täällä ruoskinut, mutta nyt loppu. Asialle ei voi enää mitään, ja nyt ei muuta kuin rohkeasti kohti uusia yrityksiä. Olen minä taas oppinutkin paljon. ISO6000 ei enää koske. 😉

Mutta nyt on sellainen olo, että kuvailen taas vähän aikaa mielummin ulkona ja maisemia, paitsi että huomenna on vielä yksi ruokakuvaus, aika isokin: Lasaretissa on tulossa uusi a la Carte -lista, jonka herkkujen kuvaamisessä menee huominen illansuu. NYT minä otan yhden studiosalaman ja pari valonmuokkainta mukaan.

Ja kuvajuttuihin ja -haasteisiini liittyen, minä kerroin vuoden vaihteessa, että joka kuukausi on tarkoitus opetella ainakin kaksi uutta juttua joko kameran tai kuvankäsittelyssä. Ja tammikuun eka on nyt kyllä perusteellisesti opeteltu ja opittu. Eli piirtopöytää käytän, varsinkin photarin kanssa. Siis pukki ja oikeinmerkki tähän kohti. 🙂

Mutta siis huomenna myös ulos kameran kanssa, siellä onkin kauniita hankia joka puolella. Ja jos, jos ja jos, niin perjantaina lähdetään möksälle. Silläkin uhalla että Koilliskairaan on luvannut pakkaspäiviä.

Isovanhemmuus

Pienen maailmassa mukana

Aamupuurolla istuttiin kolmisin ja Apsu katseli tulppaanikimppua, jonka Pehtoori jo viime viikolla oli tuonut: ”Kukka rikki”, ja jatkaa pian: ”Kolme puutttuu”. Yritän kysyä, miten niin kolme? Sen että liki kolmevuotias sanookin vähän uuvahtanuttta kimppua rikkinäiseksi, ymmärrän, mutta mikä logiikka on siinä, että kolme puuttuu?

Tämä on taas sitä lapsen kielen, ajatusten ja oppimisen ihmettelemistä, jota nykyään teen koko ajan kun pikkuinen on meillä käymässä tai olemassa vähän kauemminkin niin kuin nyt tänään.

Juniorilla on jo kolmas projektiharjoitteluviikko Rantekilla, mikä merkitsee säännöllistä kahdeksasta neljään duunia; jotain suunnittelevat, – insinöörihommia, joten älkää ihmeessä minulta kysykö, mitä mahtaa tehdä. Komeasti on projektipäällikön nimikkeellä, mutta palkkaa harjoittelujaksolta ei tule. Opintoraha luonnollisesti. Ja Miniä tekee satunnaisia keikkoja työpaikallaan, jollainen oli siis tänäänkin ja me saimme Apsun pitämään meidät liikkeessä. Pakkasta oli sen verran, ettei ”Rantapellon päiväkodissa” lähdetty ollenkaan pihalle, eikä puistoon, vaan puuhailtiin sisällä. Ei siinä tarvinnut yrittääkääkään mitään kuvia tehdä.

Bisneksiä niitä oli taas Apsullakin. Soitteli ja tilaili kaikkea, ja sitten oikeallakin puhelimella lähetti isälleen duuniin whatsapp-ääniviestin. Minä kun mokoma sanoin, että isänsä oli aamulla sanonut, että meidän pitäisi ruoan jälkeen mennä päikkäreille. Apsu ilmoitti, että ei ja otti minun kännykkäni ja etsi isänsä kuvan whatsapp-valikosta ja latasi ääniviestin: ”Ini on höpö, ini höpöttää”. Eikä sitten päikkäreitä nukuttu. 😀

Muistikuvia Oulu Valokuvaus

Pakkaspäivänä sisähommissa

Napakka pakkanen on ollut hyvä tekosyy olla sisällä koko päivän. Ja toinen oikea syy on ollut kuvien käsittely. Otin lauantaina 1200 kuvaa, joten jo valinnan tekeminen vei monta tuntia.

Muutaman tiedotuskuvan jo eilen lähetin Paistinkääntäjille (minulla on sinne kuvaprojekti meneillään) ja sitten onkin tänään mediassa näkynyt mun otoksia ja oikein nimi alla: mm. STT ja Ilta-Sanomat. Pienestä se on kuulkaa riemu revittävä. 🙂

Olisi kyllä pitänyt lenkille lähteä, sillä eilen(kin) tuli syötyä vähän turhankin hyvin. Pehtoorilla oli eilen kokkauspäivä (kerran kuussa sunnuntaisafka koko poppoolle, eilen systerikin meillä). Olin kyllä hyvin tyytyväinen, että oli juuri eiliseksi sen valinnut; minulla oli ihan yllin kyllin vielä tiedottajan ja valokuvaajan hommia. Ja olipa kyllä lauantaina yhdentoista jälkeen kotiutuessa hämmentävää ja mukavaa tulla pullantuoksuiseen kotiin. Oli mies laskiaispullia leiponut eiliseksi jälkkäriksi.

Nämä pakkaskuvat ovat perjantailta Nallikarista.

Ruoka ja viini Valokuvaus

Eilisen jälkeen

… olen mielissäni.

Eilisen jälkeen, – eilisessä oli juhla.

Olisi niin paljon sanottavaa; olen merkillisessä ”välitilassa” arjen ja juhlan välissä, – niin kuin olin koko eilisen, illan erityisesti.

Aamupäivällä ajelin (ihan pienen mutkan kautta 🙂 ) Kempeleen ammattiopistolle, jossa oli Nuorten kokkien SM-kisat. Olihan minun mentävä, olinhan luvannut, että ”virallinen kuvaaja” on paikalla.

Yhdeksän alle 27-vuotiasta nuorta kisasi Suomen mestaruudesta, ja minä sain olla sitä kuvin dokumentoimassa. Nyt toisen kerran, viime vuonna kouluun näyttöä varten, ja nyt oikeasti, palkattuna kuvaajana. Ja eilen jo osasin, vähän paremmin kuin viime vuonna.

Ja sitten opin taas ihmisistä ja heidän pyyteistään kaikenmoista.

Mutta olipa ilo katsella alle 27-vuotiaiden kisaamista, ja kuten he itse illallla palkintojenjakotilaisuudessa todistivat, yhteishenkeä oli. Kilpailuakin toki oli, mutta myös ”kaveria ei jätetä” – mentaliteettia näin keittiöissä. Ja sellainen minua ilahduttaa kovin.

Päivän aikana Kempeleessä kohtaamisia: nuorten hyväksyntä, harrastuskollegoiden kanssa myötäeläminen, oman kuvaamisen taidon rajallisuus.

Kilpailussa, sen taustajoukoissa, tuomaristossa ja kilpailijoiden kesken, oli mukava olla, koskapa taas kerran tutustuin uusiin ihmisiin ja taas kerran olin ”omieni” kanssa. Siinäpä se päivä vierähti.

Iltapäivällä pikainen piipahdus kotona: vaatteiden vaihto. No se musta Ril´s oli sitten ainoa mahdollinen pukukoodiin sopiva. Ja taas kuvaamaan, mutta myös oleman läsnä. Muistin hyvin jo lähtiessä ja varsinkin pitkin iltaa, kuinka meidän opet sanoivat kuvaajien koulussa: ”Ette voi istua kahdella tuolilla”. Tarkoittivat, että ei voi osallistua tapahtumaan ja kuvata. Niinhän minä olin ajatellut alun perinkin: en ajatellut osallistuvani illalliselle, en ostavani illalliskorttia, siis, että keskityn vain ja ainoastaan kuvaamaan.

Mutta kyllä sitten – nälissäni, – 😀 – mieluusti istahdin peruutuspaikalle Grand Dinêrille. Ja mitä parhaimpaan seuraan! Ja silti, yritin pitkin iltaa kuvailla, mutta kuinka tuskaa se pimeässä ravintolasalissa olikaan! Lohduttauduin sillä, että parhaani yritin, enempää ei voida vaatia. 😉

Ajelin kotiin ennen puoltayötä. Katselin vielä otokset, noh… Silti onnistuin nukkumaan monta tuntia.

Aamulla kirjeenvaihtoa monien osallistuneiden kanssa, ja sitten lenkille. Pakkasesta huolimatta upea aamupäivä!

Kiertelyn kautta vielä kerran juhlapaikalle, jossa vielä kohtaamisia ja eilisen purkua.

Ja sitten: se oli siinä. Melkein. Vaatii vielä vähän raportointia, ja kuvien työstämistä (enkä totta puhuen ole ollenkaan tyytyväinen kuvausjälkeeni, koskee erityisesti illallista: salissa OLI pimeää!), mutta nyt kotoista oloilua ja tekemistä tiedossa…

Muistikuvia Niitä näitä

Yhdenlainen aatto

Kuten väliaikaiseksi laittamani viikonlopun kapitulin bannerikuvakin (ihan ite oon kuvannu ja teheny) kertonee, niin näissä syövereissä on tämäkin päivä melkein kokonaan mennyt. Aamulenkkiä (olipa ihana keli) ja Caritaksen parituntista piipahdusta lukuunottamatta olen viettänyt päivän kapitulin puuhailuissa.

Pressen hommissa ei mitään, paitsi että jo ainakin yksi oma moka on paljastunut), mutta kyllä noviisi-ammattilaiskuvaaja testailee kuvakulmia, valoja, objektiiveja … Onhan huomenna kuitenkin eka ”ammattilaiskeikkani”, jota ei voi uusia, ei käydä kuvaamassa toistamiseen, jollei kerralla onnistu. Yli 30 käädyn saajalla huominen on once-in-a-lifetime janminä olen vastuussa sen onnistuneesta kuvaamisesta. Jännän äärellä ollaan. Installointisalin ovi on jo raollaan.

Laplands hotellista, ja sen Oula-ravintolasta, lähtiessä oli kirkon nurkalta kohti Heinäpäätä näkyvissä ihan mieletön auringonlasku. Olisipa ollut jalusta, kunnon objektiivi ja tarpeeksi kampetta… Siis naurettavia selityksiä, ettei tämän parempaa kuvaa, mutta komea oli taivas. Pientä haloakin havaittavissa. Ja pakkanen (- 13 C) jo tuntui.

Illansuussa nälkä jo liki sietämätön, onneksi Pehtoori oli käynyt kaupassa ja vastoin tapojaan – inspiroitunut. Meidän lähikaupassa oli ollut puna-merianturaa. Olihan voissa paistettuna niin hyvää kalaa, että siikakin unohtuu toviksi.