Reseptit Ruoka ja viini

Sadonkorjuun aikaan

Niinhän siinä sitten on käynyt, että minä vannoutunut Halloweenin vastustaja olen jo tänä viikonloppuna leiponut ”kumpitsa”-kakun.

Ihan vaan ”kuvatoimistollisista” syistä. 😉 No ei vaiskaan. En keksinyt jälkiruoaksi muutakaan kuin täykkärin. Joten sitten tällainen ratkaisu. Kuvatoimiston liki miljoonan kuvan joukossa ei vielä ole kumpitsa-kakkua, eikä edes Halloween-kakkua, mutta nyt sekin homma tehty. 😀

Eikä siinä vielä kaikki! Hommasin ison talvikurpitsan, jotta ruokavieraat saivat jälkiruoan jälkiruoaksi vähän askarrella. En tiedä, kumpi oli enemmän täpinöissään Apsu vai (liki-ammattilais)askartelija-sisareni, jotka lyhdyn yhdessä tekivät. Hieno tuli, näette vielä kuvia lyhdystä ”toiminnassa”.

Menussa oli muutakin uutta. REKOsta ostamani lampaanliha oli testissä: olivatpa hyviä fileitä. Laitoin marinadiin aamulla, ja paistoin pannnulla. Grilli olisi ehkä ollut vielä parempi, mutta ”pihakeittiö” on jo suljettu. Pakkasöistä huolimatta en ole saanut vielä yrttipenkkejäni putsattua, joten pakkasen puremia yrttejä marinadiin oli vielä käytettävissä, liki tuoreiden veroisia.

Lampaanfileet 

4 kpl lampaan (luomu)sisäfileitä

Marinadi

3 rkl soijaa
1 dl rypsiöljyä
paljon yrttejä (rosmariinia, timjamia, ruohosipulia) 
1 rkl hunajaa
3  valkosipulinkynttä halkaistuna 

Sekoita marinadin ainekset, poista fileistä kalvot, laita fileet marinadiin muutamaksi tunniksi, mieluiten yön yli. Ota huoneen lämpöön pari tuntia ennen paistamista. Valuta neste pois, ja pyyhi fileet, jottei valkosipuli pala pannulla ja tuo kitkerää makua lihaan. 

Paista voinokareessa pari minuuttia puoleltaan, nosta foliolla vuorattuun uunivuokaan ja laita 225-asteiseen uuniin jälkikypsymään. Noin 3 – 10 minuuttia riippuen toivotusta kypsyysasteesta. 

Lisukkeena meillä oli tsatsikia (ehdottomasti jotain valkosipulista-jukurttisoosia tms. on hyvä olla), ruusukaalia, porkkanoita (jotta Apsullakin olisi mieluista syömistä) ja feta-salaattia. Siis aika kreikkalaisella menulla tänään.

Ja mitä opimme tästä: menen ensi torstainakin REKOON, ostamaan ainakin kananmunia, lampaanlihaa, kalaa ja hunajaa. Karjalanpiirakat eivät olleet niin erikoisia, että välttämättä tarvittaisiin, mutta ehkä kokeilen jotain muuta leipätuotetta.

Madeira

Madeira ei oikein onnistu

Nyt kyllä hieman harmittaa…

Olen käyttänyt sateisesta lauantaista ison osan, isoimman osan, Madeira-kuvaston saamiseksi valmiiksi, toiveenani tarjoilla – vihdoin – nojatuolimatka aurinkoon ja patikkapoluille, mutta!

Kaksi aiemmin tekemääni kansiota ovat ok, mutta tänään ”valmistuneet” kolme ovat väreiltään ihan karseita. Jossain (missä hitossa?!) on jo bugi, täppä väärässä paikassa, tallennuksessa tai jossain väriprofiilissa joku ongelma, jonka olen todennäköisesti ihan itse saanut aikaiseksi, ja nyt kuvat ovat julkaisukelvottomia. Argh!

Tässä kuitenkin maistiaisia. …

 

 

 

 

 

 

Tämä viimeinen kuva symboloikoon tietoliikenneverkkoja, bittiavaruutta, piuhoja koneissa ja minussa jotka ovat jotenkin sekaisin, koska kuvakansiot ovat vielä kesken.

Tässä linkki kahteen ensimmäiseen kuvakansioon… KLIKS

 

onhan niissäkin valoa ja lämpöä ihan eri lailla kuin lokakuisessa kotimaassa…

Klikkaa kansiossa ensimmäinen kuva auki,

 – sen jälkeen voit klikata oikean reunan nuolesta kuvasta toiseen. Mukavaa matkan alkua…

 

Reseptit Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Syksy maistuu hyvälle

Spaghetti alla carbonara 

Siitä tuli tämän päivän high light. Paljon muuta valoa ei ole ollutkaan. Valokuvia toki, tai siis digikuvia niin paljon, että silmissä vilisee: Madeira muistoissa ja ruudulla, – ei valitettavissa vielä kansioissa.

Päivä on ollut pimeä, sateinen, mutta mukavan lämmin, ja keskipäivällä sade piti vähän taukoa, mikä mahdollisti ulkoilun. Käveleskelin Linnanmaan suunnalla, kiertelin yliopistokampusta aika kaukaa. Mietin mennyttä, ja sitä, että nyt on monessa HITU = Historiantutkijoiden valtakunnallinen konferenssi, jossa ovat ”kaikki” Suomen historioitsijat ja muutamia (keynote -puheenvuoronpitäjät) kansainvälisiä osallistujia.

JOS en olisi luopunut virastani, olisi minulla nyt varmasti kiirepäivät, ja olisi ollut tämän asian tiimoilta jo pari vuotta aika lailla tekemistä. Nyt osallisuuteni ko. konferenssiin on vain se, että myin kuvia käytettäväksi konferenssin julkaisuihin ja nettisivuille, ja että kävelin ”kurakamppeissa” ja kamera kaulalla kaukana luentosaleista, joissa työryhmät kokoontuivat.

Miltäkö tuntu? – Oikein hyvältä. Vaikka toki HITU-päivissä oli aina hohtonsa. Puurtamisen ohessa ennen kaikkea kohtaamisia. Mutta minulta se on ohi.

Minun päiväni oli tänään ulkona. Yksin.

 

Syksyn ankeudessakin on viehätyksensä. Ja parasta on sisällä kynttilän valossa. Hyvän ruoan ja viinin äärellä.

Italiassa ja muuallakin Pehtoorin yksi vakioravintola(lounas)ruoka on Spaghetti alla Carbonara eli Miilunpolttajan pasta. En muista, milloin viimeksi olisin sitä kotona tehnyt, mutta tänään tein. Ja oikein ohjeen etsin sen oikeaoppiseksi kokkaamiseksi. Saku Tuomisen (et al.) ”Aglio & Olio” -kirjan sain Juniorilta ja Miniältä jokunen vuosi sitten joululahjaksi, ja siinähän on pasta ja sen historia etc. varsin perusteellisesti selvitetty. Ei mikään kiiltokuvakeittoski, vaan asiaa.

”Carbonara on kaivostyöläisten pasta, proosallisemmin ”miilunpolttajan spagetti”, jonka syntytarinasta on olemassa ainakin kaksi versiota. Toisen mukaan carbonara oli muinaisten [muinaisten? – kyllä historioitsija vierastaa moista ilmausta] kaivostyöläisten suosikkipasta, koska se oli täyttävä ja sen pääraaka-aineet säilyivät hyvin. Toisen mukaan ohje on itse asiassa varsin nuori ja syntyi vasta toisen maailmansodan aikana tilaustyönä amerikkalaissotilaille, jotka ikävöivät pekoni ja muna -aamiaisia.” [vrt. selitys Caesar-salaatin synnystä!]


Ja lopulta tein kuitenkin vähän niin kuin omalla tavallani. Ja muistin, että ”oikea” Carbonara ei ole kermaista. Tässä minun versioni (joka oli kyllä hyvää….! ja kalorista!)

Spaghetti alla Carbonara

Spagetti keitetään ohjeen mukaan – öljyä ja suolaa keitinveteen.

Ja sen kiehuessa valmistellaan ”kastike”.

Laita uuni kuumenemaan 250 C -asteeseen tai vielä parempi jos uunissa on grillivastukset.
Levitä pekoniviipaleet (Snellman on todettu parhaaksi) leivinpaperille ja laita ne uuniin – noin viideksi minuutiksi. Siis kunnes saavat pieniä mustumia pintaansa.
Nostele leivinpaperin päälle ja valuta rasva pois.
Sekoita keskenään yksi munankeltuainen, 2 rkl ranskankermaa ja 2 rkl parmesaania.

Kun pasta on kypsää al -dente, valuta se, kaada takaisin kattilaan ja sekoita em. keltuais-creme fraiche-parmesan -kastike pastaan.

Annostele pasta lautasille, ripottele pinnalle parmesaania (tai hyvää pecorino-raastetta) ja myllystä mustapippuria ja asettele päälle munankeltuainen kuoressa (valuta valkuainen pois, siitä tulee ikävän näköinen ja makuinen kun se kypsyy kuuman pastan pinnalla).

Ja jälkkäriksi pari pikku pikarillista tätä mahdottoman hyvää uutuuspunaviiniä. Luulin italialaiseksi, mutta olikin Saksasta. Yllättävän raikasta, eikä ällömakeaa. Pitkään aikaan en ole syönyt suklaata tai karkkia, joten makea ei juuri maistu, mutta voin vain kuvitella, kuinka hyvin tämä sopii suklaakakun, sacherin tai joulukonvehtien kaveriksi:  Rosso Nobile al Cioccolata

Bon appetito!

 

Niitä näitä

Syysmyrsky ja talven tulo

 

 

 

 

 

Niin oli, ja minä aloitin kerran lukiossa aineeni noilla Ressun käsikirjoituksen aloitussanoilla.

Opettaja ei pitänyt sitä hyvänä ideana. Varsinkaan kun aineen aihe oli joku yhteiskunnallinen juttu tyyliin Koulutuksen merkitys aluepolitiikassa tai Suomalaisten lomanviettotavat tai mitä näitä aiheita nyt olikaan. Minulla oli ainekirjoitus melkein aina ysi, niitä harvoja aineita, joissa sain kiitettäviä arvosanoja. Mutta ”synkkä ja myrskyinen yö” -aloitus ei saanut kiitosta. Eikä saanut kyllä minulta viime yönäkään. Moneen kertaan heräilin, ja kaikkinensa huonouninen yö. Mutta kerrankos sitä.

Tänään oli kuitenkin kaunis ja melko lämmin päivä.

Ja koskapa Pehtoori sai puutarha- ja pihahommat tälle syksylle tehdyksi, vielä yhden peräkärryllisen lehtisäkkejä ja karsimisroskia Ruskoon, minä vein pyöräni piiitkän jäähyväislenkin jälkeen vihdoin huoltoon, minkä jälkeen sekin on puutarhakalusteiden kaveriksi vietävä varastoon tai autotalliin.

Kerta kaikkinen laidunkauden lopettajaispäivä meillä molemmilla. Leivoinpa sitten Pehtoorin hommien valmistumista juhlistamaan ja minun pyöräilystä luopumisen tuskaa lieventämään omppupiirakan. Kyllä se hetkellisesti auttoi.

Kävin myös XXL:ssä ostamassa talvikerrastoa ja sukkia, katselemassa jos löytyisi mukavat, kahisemattomat ulkoiluhousut ja kyllä kummastelin kamppeissa olleita lappuja: crew-sukat, ikoniset kankaat ja housut, ultra-dry puserot, ja ties mitä kaikkea. Ja niin minäkin sitten ostin crew-sukat (nilkkasukat). Ja ikoniset verkkahousut (eikä ikoninen tarkoittanut tässä tapauksessa Adidasta, joka sekin näytti olevan yksi ikoninen). Mikähän verkkareiden oikea nimi on? – Tai siis joku uusi nimi.

Että näin suuria asioita tänään.

 

Historiaa Isovanhemmuus Oulu

Syyslomapäivä

APSUN JA MUMMIN SYYSLOMAPÄIVÄ

KIRJASTOSSA reilun tunnin leikkimisen ja kirjojen valitsemisen jälkeen, kun mummi vitkuttelee vaatenaulakolla.
– Mummiiiiiii, NYT me lähdetään jo sinne museoon! Haluan lähteä MUSEOON!
(Kuinka moni muu 4-vuotias vaatii päästä museoon.)

MUSEOSSA (ainakin tunnin osastolta toiselle kulkemisen jälkeen)
– Ens kerralla mennään kyllä Leo´s Leikkimaahan, mutta sitten tullaan taas tänne.

MÄKKÄRILLÄ
– Otatko maitoa vai vettä siihen HappyMealiin.
– Maitoa. Lakkoositonta. …    Isi tykkää samppanjasta. Niinku valkoviinistä, ja se on juonu toomperinnoonia.

MUMMI-PAPALLA kun olisi aika lähteä kotiin
– No niin, Aatu, jos lähetään kotiin?
– En halua lähetä.

 

Viikko 43. Syyslomaviikko, jolloin meidän perheessä on aina ollut joku syyslomalla. Tänä vuonna se olisi tietysti voinut olla tytär, mutta hän ei ole tällä toisella opiskelurupeamallaan paljon lomia pidellyt – aikoo tehdä kolmivuotisen kandin kahdessa vuodessa, joten syyslomaviikkokin on opiskeluviikko. Mutta onneksi on Apsu! Meidän puolipäiväinen päiväkotilapsi on lomalla tämän viikon. Äitinsä on flunssassa, pikkusiskonsa flunssassa (tekee hampaita vähän rajummin?)  ja iskä kahden päivän työreissulla, joten katsoin sopivaksi hetkeksi ja iloksi itselleni hakea pojanpojan viettämään lomapäiväänsä kodin ulkopuolelle.

Kun ulkona oli karsea keli ja Apsukin vielä korvatulehduksen ja yskän jälkeisessä toipilasvaiheessa, päätettiin viettää päivä sisällä, eikä kovin paljoa touhuilla. Ei siis Leo´s Leikkimaahan, ei Tietomaahan eikä kylpylään, vaan päätimme lähteä kirjastoon. Siellä leikkihuoneessa oli aika paljon lapsia ja äitejä, – lomaviikko näkyi. Ja oli kyllä mielenkiintoista katsella leikin ohessa, kuinka Apsu suhtautui muihin lapsiin. Itse asiassa, kuinka vähän heistä tänään välitti tai siis piti muita lapsia ihan luonnollisina, – aiempi arkailu, avoin tuijottaminen, ujous tai hienoinen syrjään vetäytyminen olivat tipotiessään.

Museossa oli perinteinen herra Hakkarais-osasto, leikkimökki pikkukeittiöineen ei enää kiinnostanut, mutta Oulun pienoismalli entistäkin enemmän. Gorbatsov- ja ”Minun aarteeni”-näyttelyt eivät oikein iskeneet Apsuun, mutta uusi toukokuuhun asti avoinna Kakaravaara-osasto* sitäkin enemmän. Hienosti rakennuttu näyttely, ja mikä parasta, siellä sai moniin esineisiin myös koskea! Nostalgiaa mummille ja Apsulle kiinnostavia kohteita: junarata ja vanha toimiva kaupan kassa.

Mummille parasta oli pojan seura ja jutut. 😉

 

*Museon Kakaravaara-näyttelyn menen joku kerta katsomaan yksikseni oikein ajan kanssa. Suosittelen muillekin – aikuisellekin! Ja Kalevan kuva-arkistossa on kuvia Oulun ”oikeasta” Kakaravaarasta.

Historiaa Oulu

Kyselyn palaute

Perjantaina asettelemiini kysymyksiin tuli mukavasti vastauksia.

Oikeastaan vain postikorttikysymyksiin tuli odotusten mukaiset vastaukset: siis lähes kaikki ostavat ulkomailla postikortteja ja kotikaupungissakin niitä ostaa noin puolet vastaajista.

Vastaajista vain seitsemän on käynyt Madeiralla – ja 21 ei. Ehkäpä koostepostaukseni tässä jonakin tulevana päivänä saa matkakuumeen suuntaamaan sinne… Entäs muutokset lihansyöntiin: olin oikeastaan vähän yllättynyt että jopa kolmannes (12) on muuttanut suhtautumista viimeisen kahden vuoden aikana.

Ja puolet tiesi, puolet ei tiennyt, mitä kruununmakasiinit ovat ja miksi niitä on rakennettu. Suomessa niitä on parikymmentä, ne melkein kaikki ovat kivisiä, rakennettu Venäjän vallan aikana 1800-luvun puolivälin molemmin puolin ja ne ovat yleensä jossain vanhassa kaupungissa. Ihan kuten 1700-luvulla lähes joka pitäjään rakennetut pitäjänmakasiinit, myös kruununmakasiinit liittyivät verotukseen: niihin kerättiin kruununjyvät. Talonpoikien oli maksettava kruunulle verot, ns. kruununjyvät joten makasiinit olivat viljavarastoja.

Pitäjänmakasiinien tehtävä oli monipuolisempi kuin näiden kaupungeissa olleiden kruununmakasiinien. Pitäjänmakasiineihin kerättiin viljaa hyvinä satovuosina, ja sitten kun tulivat katovuodet niin sekä siemen- että syöntiviljaa sai lainaksi – korot kuuluivat silloinkin lainan ehtoihin. Jos pitäjänmakasiiniissa oli ylijäämäviljaa (= hyviä vuosia peräkkäin), se myyntiin huutokaupalla ja saadut varat käytettiin muun muassa köyhäinhoitoon ja koulujen ylläpitoon. Takseerauksella (= verotuksella) kerättiin siis varoja koulutukseen ja sosiaalihuoltoon.

Vuosikymmenen ennen suuria nälkävuosia (1866 – 1868)  määrättiin, että pitäjänmakasiinin yhteydessä tuli toimia erikseen siemenjyvästö ja hätäapujyvästö, ja vaikka määräys pantiin toimeen aika kattavasti, ei tämä varatoimi estänyt nälänhädän tappavan 1860-luvun jälkipuoliskolla noin 150 000 suomalaista ( noin 8 % koko maan väkiluvusta).

Pitäjänmakasiinejahan on vielä paljon tallella, – lähes poikkeuksetta kotiseutumuseoina. Entäs sitten pakkahuoneet? Niitäkinhän on melkein joka kaupungissa?

Tietääkö joku, mikä tämä minun tänään Kasvitieteellisessä kuvaamani marja/hedelmä on?
Se on isossa puussa, mutta en kyllä tunnistanut, eikä siinä alla ollut kylttiä kuten puutarhalla yleensä on….

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Kohti marrasta

Sievä aamu. Sellainen oli tänään.

Ja hänet on haudattu jo kahdeksan vuotta sitten.

Olen siis tänään ollut hautausmaalla – nimiä miettien, marraskuuta kohti mennen, vieden lyhdyn isän haudalle, kävellen, pahoitellen, että on liian liukasta pyöräillä, kävellyt ja miettinyt, että mitä ne vanhemmat, jotka vuonna 1918 antoivat tyttärelleen nimeksi Sievä Aamu, miettivät. Silloin Suomessa oli vielä sisällissota, oli nälkäkevät, jolloin Suomessakin kuoltiin vielä nälkään. Oli vankileiri Raatinsaaressa, ja ensimmäinen maailmasota Euroopassa.  Miksi tytär sai noin kauniin nimen? Oliko keväisessä maaliskuussa 1918 kuitenkin toivoa, iloa, tyttövauvan syntymän tuomaa onnea? Kuinka Sievää kutsuttiin kaveripiirissä? 1930-luvun Oulussa eläneen teinin, Sievän nuoruus – millainen se oli? Millaista oli hänen elämänsä silloin?

Hautausmaasta, ja ”marraksesta”, huolimatta kaunis aurinkoinen päivä.

Huolimatta, että Miniä oli flunssassa, oli meillä pienimuotoinen perhepäivällinen, Apsu ja isänsä tulivat kuitenkin, joten hirvenlihapullia ja omenapiirakkaa oli tarjolla. En ole koskaan ennen – ainakaan muistaakseni – tehnyt hirvenlihapullia, mutta hyviähän niistä tuli. Tänä syksynä kun tuntuu kaupoissa ainakin täällä meidän lähitienoolla olevan hirven lihaa myynnissä tuon tuostakin (eism. pelkästään Hailuotoon on myönnetty 200 kaatolupaa!!) , niin ostinpa kilon jauhelihaa ja pulliksi värkkäsin. Hyviä olivat. Mietin vain, että onko hirvenliha aina niin makeaa? Näistä tuli melkein makeita… Ehkä se hyvin kuullotettu sipuli? En tiedä. Mutta Apsullekin kelpasi oikein hyvin.

HIRVENLIHAPULLAT (tästä kuudelle, tein 3-kertaisena, jäi pakkaseen ja dogibägiin potilaallekin)

    • 1 kpl sipulia
    • 1 rkl rosmariinia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää… )
    • 2 tl tuoretta timjamia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää…)
    • 1 dl ruokakermaa
    • 1/2 dl korppujauhoja
    • 1 kpl munaa
    • 1 rkl lihafondia
    • 1 tl suolaa
    • 1 tl mustapippuria
    • 1/2 tl maustepippuria
    • 400 g hirvenjauhelihaa

Kuori ja hienonna sipuli. Kuullota sipuli ja yrtit öljyssä pannulla. Anna jäähtyä.

Yhdistä kerma, korppujauhot, muna ja fondi. Anna seoksen turvota hetki. Lisää mausteet ja jauheliha. Sekoita massa tasaiseksi.

Pyörittele massasta isoja lihapullia kostutetuin käsin. Pyörittele (korppu)jauhoissa. Paista lihapullat leivinpaperin päällä pellillä 200-asteisessa uunissa noin 20 – 25 minuuttia.

Olin hankkinut oheen (kovasti tykkäämääni) Tertin kartanon calvados-omenahyytelöä, mutta kyllä kunnon puolukkasurvos oli noiden ohessa parempaa. Lisäksi tarjolla kasvis-perunakiusausta hieman sovellettuna (= yrttejä ja aurajuustoa mukaan).

 

Reseptit Ruoka ja viini

Lokakuussa

Tänään on ollut hyvä päivä olla sisällä, olla kotona, leipoa omenapiirakkaa, katsella muutama reissun aikana tallennettu telkkariohjelma (Sunnuntailounas), istua takkatulen ääressä. Syödä hyvin ja juoda punaviiniä. Pitää totaalinen lepopäivä kaikesta liikkumisesta (milloinhan viimeksi?). Vesisade on ollut liki lohduton, mutta en ole antanut sen häiritä.

Aamupäivän pikaiselta (autolla tehdyltä!) kaupunkireissulta palatessa totesin, että niin jäi talvitakki ostamatta, niin jäi sumu/sadekuvat ottamatta ja niin jäi kirjastossa käymättä. Ei haittaa, sillä ruokakaupassa kävin tuloksekkaasti. Sitä paitsi jälkkärin pääaines, antonovka-omenat! (ah, onnea – tyttären ikiaikaisen bestiksen vanhemmilla on ko. omppulajikkeen puu pihallaan, ja me saamme aina joskus, niinkuin tänäkin vuonna ympärillisen tai pari niitä) olivatkin jo kotona. Ihan parhaita uuniomenoita, ja sopivat piirakkaankin.

Piirakan kun olin päättänyt leipoa, se olisi huomennakin kelpo jälkkäri jätskin kanssa …

Ja sitten Pehtoorikin tulee kaupunkireissulta – kukkakimpun kanssa. – Aivan. Niinhän se onkin: on 43 vuotta meidän ensimmäisistä treffeistä (KLIKS – tuolla vähän juttua niistä). Ihan vaan 43 vuotta! (Pehtoori muisti, minä en.) Se on kuulkaa pitkä aika. Mutta hyvinhän se on yhdessä kulunut. Katseltu samaan suuntaan, katseltu eteenpäin ja yhtä aikaa samaan suuntaan, siten paljon enemmän kuin toisiamme. Niin se minun mielestäni kuuluu mennäkin. Samaan suuntaan, – eikä toisiamme ”päin”.

Piirakan ohje oli tämä vanha tuttu… edelleen toimiva..

Pähkinäinen ompputorttu

150 g voita
1½ dl sokeria
2 munaa
2½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 rkl kermaa
3 hapanta omenaa
½ dl rusinoita
½ dl pähkinärouhetta

Sulata ja jäähdytä voi. Sekoita voihin sokeri. Lisää munat yksitellen.
Lisää mukaan jauhot (myös leivinjauhe) vuorotellen kerman kanssa.
Lisää taikinaan 2/3 paloitelluista omenoista sekä rusinat ja pähkinät.
Leivitä taikina voideltuun korppujauhotettuun vuokaan.
Sitten loput omenat taikinan päälle.
Paisto 200-asteteisessa uunissa noin 35 minuuttia.

Jätskin kanssa tarjoiltuna piirakka nousee vielä astetta ylemmälle levelille.

 

PS. Eiliseen kyselyyni on tullut kiitettävästi vastauksia. Mielenkiintoista, ehkä hieman yllättävääkin… Palaan vielä asiaan.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Mietittäviä asioita

Milloin minun elämästäni tuli tällaista, että päivässä on vain yksi iso, isompi, isohko, pääasia, jonka saan tehdyksi, ja sitten jotain pientä puuhastelua siihen ympärille. Mihin on multitaskaaja tai ainakin monessa eri lokaatiossa tehtyjä hommia valmiiksi aikaansaapa tyyppi kadonnut? Totta puhuen: kadonnut jo vuosia sitten… Mihin? Vuosiin? Ikävuosiin? Laiskuuteen? Elämänhallinnan oppimiseen – vihdoinkin? Välinpitämättömyyteen? Hetkelliseen syksyyn? Katoavaisuuden käsittämiseen? Intohimon puutteeseen?

–  Tuohan se juuri pelottaa. Siis pelottaa, että ei olisi intohimoa, jota voisi nimittää ehkä tunteeksikin, – siis että se katoaisi. Olenhan täällä blogissa, luentosalissa, lapsille, itselle, kokouksissa, harrastuksissa, kaikkialla, koettanut selittää, että pitää olla intohimoa tekemiseensä. Ei tule hyvää ruokaa, jollei sitä tee intohimolla ja/tai rakkaudella, ei opi (mitään?), jollei oppimiseen tai opittavaan asiaan ole syvää kiinnostusta ja intohimoa, ei jaksa tehdä töitä, ei ainakaan ilolla ja tuloksekkaasti, jollei työhön ole intohimoa. Mikä saa ilon ja intohimon pysymään pinnalla vuodesta ja tekemisestä toiseen?  Tarviiko sen pysyä? Eikö voisi vain kahlata päivästä toiseen? – No ehkäpä ei, ei minun mielestäni niin. Minusta ilo ja elo on hyvä olla yhdessä.  Eikös elämänilo ole ”se juttu”? Olisiko se jopa elämän tarkoitus? Mennä päivästä toiseen hakien elämän iloa ja eloa itselle ja toisille?

Mutta tänäänkin hyvin vähän, pienin askelin tuon ilon saavuttamiseksi.

Elämän iloa ja eloa pienin askelin. Ulkoillen, syöden, kuvaillen, postikorttien parissa duunaten ja sen sellaista. (Tuo ”sen sellaista” ja ”kyllä vain” ovat kyllä eilen mainitsemani kirjasarjan minuun tartuttamia.)

Joka tapauksessa… Tänään meillä taas kalaa. Madeiralla söimme 6/7 päivänä kalaa. Kotona syömme yleensä  2-3/7 päivänä kalaa, 2/7 päivänä lihaa, ja loput päivät menevät kasvis-sieni-juusto-kananmuna -menuilla (kiitetty ja kirottu olkoon juusto! 😉 ) . Tänään pienten tonnikalapihvien ohessa mustekalapastaa, ja ylivertaisen hyvää pecorino-raastetta. Hurjan täyteläisiä makuja olivat. (Mustekala-pennet sopivat hyvin tonnikalan kaveriksi…)

Nyt kun tämän kaiken ”ilmastokouhkaamisen” – kuten jotkut sitä nimittävät, ”naudanlihavastaisuuden” (Helsingin yliopiston ruokaloissa lopetettu naudanlihan käyttö, etc.,)  ja vrt. meidän 50-luvulla syntyneiden lapsuuden ruokavalio KLIKS 

Ei minunkaan lapsuudessani 60-luvulla paljon naudanlihaa ruokapöydässä näkynyt. Tosin oli possun kyljyksiä, lihapullia, liha- ja hernekeittoa… oliko muita liharuokia? Tietysti joulukinkku, saunamakkara, nakkikeitto ja meetwurstisleivät ja suolalihaa joskus (en kyllä edes tykännyt siitä), oliko muuta? Karjalanpaistia joskus. Hyvin harvoin. Maksaa ja munuaisia (molemmat herkkujani jo lapsuudessa) aika usein. Kalaa ainakin kerran viikossa. Mutta ei juuri naudanlihaa.

Nyt kun me Pehtoorin kanssa  täällä lähes oloneuvoksina elelemme ja nimenomaan pääasiassa omien kokkailujen varassa olemme, niin yhä vähemmän taas syömme lihaa. Olihan meillä (minulla) joskus varhaisaikuisuudessani, kuten kunnon humanistille kuuluukin 😉 – parivuotinen vegetaristikauteni, mutta nyt monestakin syystä, ja paljolti huomaamatta, ilman voimallista ”tiedostamista” olemme siirtyneet käyttämään yhä vähemmän lihaa ruokapöydässä. Juhlaruokana ja ravintoloissa liharuoka on usein valintana, mutta kotona lihaa yhä harvemmin. Mitenkäs muilla? Tähänkin asiaan alla pieni kysely. Siinä on kysymyksiä muihinkin minua viime viikkoina mietittyttäneisiin asioihin. Vastannet klikkailemalla, ja kommentointikin on erinomaisen tervetullutta…

Kyselyssä myös oheiseen kuvaan liittyvä kysymys. Kuvassa on Oulun kruununmakasiini 1870-luvulta.