Vetäytymistä kotioloihin

Ankeaa, harmaata, märkää, apaattista.

Ja sekään, että oli hyvä hengittää ja aika lämmin, ei oikeastaan nostanut lenkillä tunnelmaa kummoiseksi. Toisaalta ulkona oli hyvä!

Vielä viikko sitten naureskelin, kun näin kuvia, kuinka Italiassa on pastahyllytkin tyhjinä ja luin, että Bonnissa on kaikki vessapaperit hamstrattu kaupoista. Tänään ei enää naurata: kävin hakemassa kolme kassillista ruokaa ”että on, jos tulee tauti, karanteeni ja/tai eristys” – ja toki enin osa taitaa olla viikonlopuksi 😉 . Ja äidillekin osa: kävin viemässä soppalastin ja muuta tarpeellista. Vain kävin – kädet putsaten ja eteisestä asti lyhyesti jutellen – enpä jäänyt juttuseuraksi. Saattaa olla, että ei vähään aikaan tule Caritaksessa käytyä. Enpä kyllä osaa ajatella sitä ”lomana” huolehtimisesta. Enemmän huolehdin tai taitaakin olla kyse huolettamisesta, kun en käy.

Kotimatkalla poikkesin vielä Taidemuseolla. Ellen Thesleff  – Aurinkosuudelma -näyttely oli tietysti näkemisen arvoinen. Vaikka nyt sivistyksen ja kulttuurin vuoksi – tarkoitan siis, että hänen taiteensa ei minua juurikaan kosketa eikä saa tuntemaan oikein mitään.

Thesleffin tapa maalata oli ja on huomiota herättävää, itsenäistä, itsepäistä ja vapaata. Hän aloitti uransa 1890-luvun alussa kaksikymppisenä taiteilijanalkuna ja maalasi viimeiset työnsä kahdeksankymmenen vuoden iässä 1940-luvun lopussa. Osana rohkeaa ja tinkimätöntä taiteellista toimintaansa hän toi ensimmäisten joukossa suomalaiseen taiteeseen monia kansainvälisiä taidesuuntauksia, kuten symbolismin ja ekspressionismin. Myöhemmin 1930-luvulta eteenpäin hän lähestyi myös surrealismia ja uransa lopulla myös abstraktia ilmaisua.

(Näyttelyjulkaisu)

Thesleffin taide 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, nimenomaan ekspressionistiset maalaukset, erityisesti muutama maalaus Toscanasta, viehättivät, mutta muutoin minulla ei kauaa taulujen ja luonnoslehtiöiden ääressä kulunut.

Paljon enemmän minua kiinnosti, kosketti ja kuvautti  museon toinen näyttely: ”Pakolaisuuden arkeologiaa”.

–  – tutkijat ja taiteilijat ovat työstäneet sitä, miten toisen maailmansodan pakolaiset ja evakot ovat tulleet hyväksytyksi tai torjutuksi uusissa yhteisöissään, millainen prosessi pakolaisuus on yksilöiden ja yhteisöjen elämässä ja millaisia kertomuksia muisti niistä rakentaa.

Näyttely on siis tutkijoiden ja taiteilijoiden töistä ja yhteistyössä koottu. Monta taidemuotoa, monenlaista tulkintaa, tarinaa, tutkimusta, runojakin, mm. kollegani uusi ulostulo. Itä-Karjalan pakolaisen tyttären teksti uppoaa Karjalan evakon tyttäreen …

Nyt on sitten harrastettu kulttuuria ja kotona on paljon ruokaa, joten voin rauhassa jatkaa Netflixin katselua (eilen katsoin ekan osan Anna, a lopussa  tästä Anna, a lopussa, ja tykkäsin), päivittäisiä lenkkejä, äidille soittelua, kutomista (ostin uuden käsityölehdenkin tänään). Pestään käsiä, välitetään muista ja pidetään maalaisjärki kunniassa!

 

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.