Tuulestatemmattua

Palsternakkapastaa ulkoilun jälkeen

Tänään aamulla älykello näytti, että olen nukkunut huonosti ja liian vähän. En tuollaiseen ollenkaan suostu. Omasta mielestäni heräsin liki kahdeksan tunnin unien jälkeen varsin toimeliaana, valmiina päivän touhuihin. Jukurtti-mysli-kahvi -aamiaisen jälkeen viimeistelin kuvalähetyksen asiakkaalle, ja sitten ulos!

[Pyöräilysyksyä on vielä jäljellä …]

Palatessani pihapiiriin näin, että Pehtoori ja Esikoinen olivat jo haravointiurakan loppusuoralla, ja Pehtoori totesikin, että Tyär voisi vastaisuudessakin ajoittaa kotikotiin etätöihin tulon siten, että haravointisesonki on vilkkaimmillaan. (Lieko vihjaisi, ettei vaimosta paljon ole apua noissa hommissa? – Ehkäpä… )

Joka tapauksessa katsoin tarpeelliseksi (ja ilokseni myös mahdollisuuden) tehdä puutarhaihmisille hyvää sapuskaa. Sunnuntailla on taas erityismerkitystä! Meillä on ennenkin ollut palsternakkapastaa, mutta tänään oli (onnistuneessa) kokeilussa uusi ohje, jota vähän sovelsin (mm. vähensin voin määrää, lisäsin palsternakkaa). Valkosipuli tuoksui kauas! Mutta ei maistunut ärhäkkäältä. Päinvastoin, makeaa oli. Ja aika joutuisasti tämä valmistuu. Voin näin sadonkorjuunaikana lämpimästi suositella…

Paahdettu valkosipuli-palsternakkapasta (oma versio)

2 kokonaista valkosipulia
1/2 tl suolaa
2 rkl oliiviöljyä
2 palsternakkaa
80 g voita
2 rkl rosmariinia hienonnettuna

50 g parmesaanijuustoa
2 rkl rosmariinia hienonnettuna
mustapippuria myllystä

* * *

300 g cappellinia, spaghettia, tagliatellea
vettä ja suolaa

1. Leikkaa valkosipulien päistä ohut viipale pois niin, että valkosipulin kynnet tulevat esille. Nosta valkosipulit leivinpaperin päälle uunipellille. Ripottele päälle suolaa. Valuta päälle oliiviöljyä.
2. Paahda valkosipuleita 225-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia, kunnes valkosipulin kynnet ovat pehmeitä ja kauniin kullanruskeita.
3. Kuori valkosipuleiden paahtuessa palsternakka ja leikkaa esimerkiksi kuorimaveitsellä ohuiksi, pitkiksi lastuiksi.
4. Kuutioi voi paistinpannulle. Sulata keskilämmöllä. Kun voi ei enää kupli pannulla, purista paahtuneista valkosipuleista kynnet pannulle. Lisää joukkoon hienonnettu rosmariini. Paista miedolla lämmöllä viitisen minuuttia. Lisää joukkoon palsternakkalastut. Nosta pannu liedeltä.
5. Keitä pasta reilusti suolalla maustetussa vedessä kypsäksi pakkauksen ohjeen mukaisen ajan.
6. Valuta pasta lävikössä ja sekoita pannulle valkosipulivoin joukkoon.
7. Raasta/ripottele joukkoon parmesaanijuustoa. Lisää tuoretta rosmariinia. Rouhaise päälle mustapippuria.

Niitä näitä

Ulkoilua ja kotoilua

Paljon on vettä Oulujoessa virrannut…

Eikä tänäänkään ihan tyventä. Paitsi puistossa. Ainolassa on enimmäkseen keltaista. Ja siellä oli paljon lintuharrastajia, yksi tuttukin. 😉 Suomessa vain muutamia kertoja (kautta aikojen) nähty rääkkähaikara oli kuulemma nähty puistossa ja jokivarressa. Minäkin sitten ajelin mahdollisten havaintopaikkojen ohi, mutta eipä mitään – olisinko nähnyt, tunnistanut, vaikka olisi ollutkin? – Tuskinpa. Minun lintuharrastuneisuuteni ja lintujen tuntemukseni on kovin vaatimatonta.

Eilisen kuvauskeikan saalista perkasin ja editoin, ja sitten pihahommissa olleille tyttärelle ja Pehtoorille värkkäilin ruokaa… Yhdistetyllä jälkkärillä ja iltapalalla oli sitten jo nuoria enemmänkin.

Muistikuvia Ruoka ja viini

Vain perjantai!

Pitkästä aikaa erilainen perjantai. Tai noh…

Mutta siis… Aamulla pyörällä – siinä ei ole mitään erilaista, mutta se, että akku ei ollutkaan latautunut yöllä, minkä huomasin vasta, kun olin lähtenyt, eikä sitten sisu antanut periksi kääntyä kotiin latailemaan. Päätin polkea. Siinähän se parikymmentä kilometriä meni Jorma Uotisen elämäkertaa kuunnellessa ja sateen satunnaisesti ripsiessä. JOS olisi ollut apuja vastatuuleen, olisin varmasti polkenut kauemminkin. .. 😉

Kotona tein misat (= valmistelin sapuskan mahdollisimman valmiiksi) sillä iltapäiväksi oli kuvauskeikka, joten ruoanlaitto oli hyvä saattaa mahdollsimman pitkälle valmiiksi.

Palatessani Pehtoori ja tytär olivat levollisína odottamassa ruokaa, .– aperitiivi tarjoiltiin minullekin. 😉

Koska tytär kotosalla, oli tavallista parempi tai ainakin laajempi ruokalajivalikoima tarjolla. Ei pelkkää kalaa ja salaattia – vaan kalaa ja salaattia – SEKÄ kiiltäviä porkkanoita, mätikastiketta, hollandaisea, leipää …

Ja illan tullen telkkarista ”riemullinen” Kaikki synnit -sarja punaviinin, juuston ja pähkinöiden kera.

Ja pian aloitamme Vain elämän!

Mökkielämää Niitä näitä Vanhemmuus

Etätyöt mökillä

Kuukauden mökkielon jälkeen Tyär ja poikaystävänsä ”laskeutuivat” Ouluun: ”Onpas täällä värikästä ja vilkasta”.

Minä en ole koskaan ollut kuukautta yhtäjaksoisesti Hangasojalla. Pisin jakso taitaa olla kevättalvelta 1989. Oltiin Pehtoorin kanssa ensin yksi viikko yhdessä ja sitten minä jäin melkein kahdeksi viikoksi yksikseni mökkieloon. Silloin meidän käytössä oli vanha, nyttemmin jo purettu, kovin alkeellinen (ei vessaa eikä vettä, sähköt sentään) pienen pieni Alatuuli-mökki.

Olin etätöissä! Jo silloin. Kirjoittelin tuolloin päätyökseni Keminmaan historiaa, ja odottelin esikoista syksyllä syntyväksi. Tuo ”vetäytyminen kirjoittamisprosessiin” oli hyvin onnistunut; kahdessa viikossa kirjoitin parin, kolmen liuskan päivävauhtia liki valmista tekstiä ja ehdin lähes joka päivä käydä hiihtämässäkin. Nyt sitä ajatellessa tuntuu melkein unelta tuollainen. Oli juuri sen ikäinen kuin tytär nyt, – tuntuu todella kaukaiselta, melkein vaikealta uskoa. Joka tapauksessa sen jälkeen pisimmät jaksot ovat olleet 10 – 12 päivää. Koska on ollut lapsi(a), töitä, opintoja, ”yhteismökki”, taas töitä, ei etätöitä, yms. ja ne seikat ovat rytmittäneet mökkieloa.

Tytär kertoi kokemuksen ja kuukauden etäilyn ja mökkeilyn – myös J:n mielestä – olleen hyvä, levollinen, aikaansaapa, ulkoileva. Ja Oulu ja kotikoti on nyt välietappi matkalla Helsinkiin – ei ole kiirettä sinne vaan tarkoituksena on/ovat pari viikkoa täällä. Mieluista minulle on tämä!

Niitä näitä

Pian on toisin

[Pohjois-Kellon risteyksen kohdalla on korkea, jotenkin siro, koivikko.]

Lämmin lokakuu.

Aamupäivä pyöräillessä – ihan niin kuin muka voisi varastoon nauttia.

Iltapäivä pihalla – ennen lumia monenlaista.

Ilta koneella – jouluun tai tarkemmin ottaen joulumyyntiin on valmistauduttava. Kortti- ja kalenterimatskuja kasailen työstettäväksi.

Sisäinen kelloni on jo siirtynyt talviaikaan, heräilen automaattisesti tuntia aiemmin kuin kuukausi sitten, vaikka eikös ”virallisesti” ole vasta parin viikon päästä. Arkiruoka ei enää ole kovin kesäistä: juurekset ovat nyt hyviä ja halpoja. Viime viikolla tein jopa kaalilaatikkoa! Edellisestä kerrasta on vuosikausia. Heijastimet on jo taskuissa. Kaulahuivi neulottu valmiiksi. Kalenteria ja kelloa enää etäisesti tarvitsevana olen ikään kuin automaattisesti siirtynyt kohti talven tuloa.

Valokuvaus

Valokuvanäyttelyssä

Merkillisen lämpimänä, tosin hyvin, hyvin kosteana aamuna päätin suunnata pyörälenkkini Oulunsaloon, jonka kirjastossa on kiinnostava valokuvanäyttely. Pohjoisen Luontokuvaajat ry:n (POLKU) valokuvaajat ovat koonneet näyttelyn, jossa on yli 20 hienoa luontokuvaa… Jos sielläpäin liikut kannattaa piipahtaa katsomassa.

Minullekin on kerran, tai parikin, vinkattu Polkuun liittymisestä, mutta eka kerralla en tuntenut ollenkaan olevani riittävä taidoiltani ja toisella kerralla oli vielä VAT-koulutus niin pahasti kesken, kuvattavaa oli koulun puolesta yllin kyllin ja usko omaan kuvaamistaitoon liki pohjamudissa, että olin vielä vähemmän innokas.

Joka syksy kun on Vuoden Luontokuva -tapahtuma, jonka järjestäjänä Oulussa on nimenomaan Polku, harkitsen, että josko lähtisi mukaan. Ja vähän samanlainen juttu on Oulun Kameraseuran kanssa. Noh, kumpaankaan en ole (vielä ainakaan) hakeutunut. Enkä ehkä sittenkään hakeudu. Jotenkin taitaa yhdistytoiminnat olla minulta aika lailla ohi… Toisaalta vannomatta paras.

JOS olisin polkulainen, niin minkä kuvan olisin laittanut ehdolle näyttelyyn? – Minähän kuvaan pääasiassa Oulua, ruokaa ja Lapissa luontoa. Niin ja reissuissa, joita muistan meidän joskus kauan sitten tehneen, kaikkea mahdollista. Onko vuosien varrella tai vaikka tältä kesältä joku luontokuvani, joka on jäänyt mieleesi? Tai ylipäätään, millaiset kuvani ovat miellyttäneet? Ovatko mitkään? 😀 Onko joku Instagramissa olevista (lähipäivinä tulee 700 kuvaa täyteen) kuvistani ”kolahtanut”, tai ehkä kuvatoimisto Vastavaloon lähettämistäni otoksista joku?

Tänään kävin Vihiluodon Torpan rannassa kuvailemassa hyisen näköistä merta, joutsenia, rantavitikkoa, mutta on niin ankeita otoksia, jotta roskiin menevät ihan saman tien. Joten tähän otos Ainolon puistosta sunnuntailta. Huom. leijuva keltainen lehti oikealla 😉

Isovanhemmuus Niitä näitä Ruoka ja viini

Syksyistä

Harmaan, tihkuisen, kylmätuulisen päivän loppupuolella alkoi jo sataakin. Tuntuu, että nyt on kalenterin mukainen keli.

Varhainen aamuvuoro minulla oli tänäänkin. Ankeahko sää ei houkuttanut ulos, joten ehdittiin pelata useampi erä Kimbleä ja yhdessä harjoitella ”studiossa” valokuvausjuttuja ennen kuin läksimme puistoon.

Apsun otoksessa hienosti heijaste toimii, eikä pleksissä näy kameraa tai pienen kuvaajan puserosta heijastetta, – ensimmäisissä otoksissä niitä näkyi, mutta pian poika itse hoksasi, että pitää ottaa uusia kuvia, ettei niitä näy. Ja pieni valopiste on melkein kuin tehty kuvaan.

Minulla taas kerran vanha, tyylikäs Yashica mallina; lokakuussa kuvahaasteen värinä on musta. Retrohenkisyyttä tähän tavoittelin.

Iltapäiväruoalla olimme taas Pehtoorin kanssa kaksin, päätinpä kauppareissulla, että tänään en kokkaakaan, vaan haen marketin viereisestä Koti-Pizzasta ”Sienimestarin pizzan”. Se on ymmärtääkseni useampanikin syksynä ollut listoilla, – siis kausituote. Siinä ei ole juustokuorrutusta eikä tomaattipohjaa, eikä se siten oikeastaan maistu pizzalle, mutta minä pidin. Pohja oli rapea kun tomaattikastike ja rasvainen juusto eivät sitä kostuta. Täytteinä ovat piparjuurimajoneesi, herkkusieni, kantarelli, rucolanverso, herkkutattipöly, pikkelöity punasipuli. Tattipöly oli kyllä melkein näkymätön ja maistumaton, mutta ehkä jotain hippusia kuitenkin oli aistittavissa. Ei huono.

Niitä näitä

Syksyä luonnossa ja muuallakin

Tämä lahjaksi saatu lokakuun lämpö!

Tekee mahdottoman hyvää tällaiset kelit. Ne sallivat pitkät pyörälenkit, pihan siivouksen (Pehtoorille 😉 ), paljon kaunista kuvattavaa – ensi vuoden kalenteriin lokakuulle on vaikea valita kuvaa, sillä on niin paljon värikylläisiä kaupunkimaisemia tallennettuna. Niin monta kertaa kuvattu Oulujoen pappilan koivukuja yllä. Nyt syksyn keltaisena.

Ja iltapäivän lopulla pieni kahden hengen piccolokuohuvien nauttiminen pihapiirissä … Liekö koskaan ennen lokakuussa kotipiazzalla skumppaa nautittu. Muistelimme, että vuosi sitten kohti Madeiraa – ja nyt oikeastaan eka kertaa koronan aikana kova ikävä ulkomaille. Varmaankin se, että ”aina” syksyisin on reissuun lähdetty. No kyllä me jaksamme ensi vuoteen odotella. Ja olisko edes nyt ilman koronaakaan mihinkään lähdetty? – Ehkäpä ei. Mutta vielä me lennetään! Ihan varmasti! Sitä paitsi ja edelleen: kotikaupunki on hyvä ja kaunis! Ja Lappiinkin on mahdollisuus mennä, joten moni asia on hyvin.

Harvinaisen vähän aikaansaannoksia tänään, mutta ehkä jotain olennaista kuitenkin: kipuilujeni helpottamiseksi tärkeää tietoa olen tänään löytänyt. Ehkä on helpompaa ymmärtää syksyn – myös ihmiselon syksyn – loppuvaiheita…

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Aamusta asti mummina

Täydenkuun levoton yöuni päättyi jo ennen kuutta – tänään oli aamuvuoro.

Tällaisina(kin) päivinä (ja aamuina) on ihan mahdottoman hienoa, että Juniori, eron jälkeen, elämäntilanteen muuttuessa, hommasi uuden kodin likietäisyydeltä meihin nähden. Siirtyessä omakotitalosta rivitaloasumiseen oli meillekin Pehtoorin kanssa asuntoesittelyissä käymistä, apupohtimista, laskemista, suunnittelua, mutta lopultakin aika helposti kaikki kävi: suunnilleen samalla minuutilla Juniorin kanssa löysimme Etuovi.comista varteenotettavan vaihtoehdon, johon poika sitten päätyikin. Uskon vakaasti että tämä on myös lapsille hyvä; näin on myös helpompi, ja useammin mahdollista, olla avuksi, liki, läsnä.

Vanha koti meni nopeasti kaupaksi, muutto ja uuden (maalaus)remontti on ollut vireillä jo useita viikkoja ja toista kuukautta meidän rakkaiden pienten toinen koti on ollut hyvin lähellä meitä: autolla kolme minuuttia, pyörällä vajaa kymmenen. Jos ja jos,… niin parin vuoden päästä Apsu voi jo yksikseen polkea pyörällä mummilaan! Mutta ei ihan vielä, joten tänäänkin kun Juniorilla oli aamuseitsemäksi töihin meno, oli minulla aika ajella Raja-Taskilaan sitä ennen… Uusi koti on siinä, missä minä lapsuudessani ja varhaisteininä kävin kaupassa, – ”Raja-Arinaksi” sanottiin sitä kauppaa.

Siinä sitten, aamulla odotellessani lasten heräämistä oli tietysti hieman huushollattava, ihan varovasti vain. Yritän olla puuttumatta, mutta silti avuksi.

Verkkainen heräily, lasten aamuohjelmat, aamupala, päivän ohjelman suunnittelu [jo eilen oli kimpassa päätetty, että tänään on kirjastopäivä]. Apsun kanssa keksin/ehdotin (hänen ilokseen), että hän saa päiväksi käyttöönsä pokkarikamerani ja saa kuvata kaikkea, mitä haluaa. Idea osui ja upposi!

Kun isänsä tuli iltapäivällä töistä, kameran muistikortilla oli 277 kuvaa! Muutamien ottamiseen Apsu pyysi neuvoja, mutta enimmäkseen räpsi itsekseen. Kävimme kirjastossa, Hollihaan leikkipuistossa ja sitten oli täällä mummilassa päiväruoka, papan kanssa autoleikit ja sitten Eeviksen päikkärit, joiden aikana Apsu sai pelata papan tabletilla.

Ja koko ajan kamera lauloi. Toki 80-90 % on ihan höpö-höpö-otoksia, mutta lopuissa on ideaa, ajatusta, tarkkuutta, tunnelmaa. Ja minulle on edelleen hassua nähdä itseni kuvissa. Se ei ole kovinkaan tavallista. 🙂 Eeviksen heräily päikkäreiltä vaatii sylittelyä, mutta mikä voisi olla mummille mukavampaa… Ihan levollisena osaan minäkin olla pitkän tovin: kun on pieni sylissä, ei ole kiire mihinkään, ei huolta mistään, ei tarve tehdä mitään. [kuvan tekijänoikeudet Apsu]

Isovanhemmuus Ruoka ja viini Vanhemmuus

Tarhan puistossa

Vaikea muistaa tällaista lokakuun alun lämpöä, väriloistoa, aiemmin koettuna. [olipa vanhahtava lause, liekö edes oikeakielinen?]

Vähän vahinko, että ulkoilu jäi aika vähiin – tarhan puistossa reilu tunti eikä muuta. Ja kylläpäs olikin paljon déjà-vu -hetkiä. ”Tarhan puisto” tarkoittaa meidän lasten päiväkodin (Taskilan päiväkoti) viereistä leikkipuistoa, josta tänään pienten kanssa piipahdimme myös tarhan pihalle. Koetin pitää kännykän taskussa, kameran repussa, mutta pakkohan se oli … Että en unohtaisi.

Kiikkujen luona tapasin tutun näköisen ”mummun” kuten toinen mukanaan olevista pienistä toistuvasti kutsui. Kuten leikkipuistoissa tapana on, ryhdyimme juttusille, ja muistimme kuin muistimmekin yhteiset vuodet päiväkodin ajoilta; heidän kuopus ja meidän esikoinen olivat samassa ryhmässä. Kertailimme lasten ja lastenlasten syntymävuosia ja vaiheita. Sitten hän kuin anteeksi pyydellen ihmetteli, kuinka sitä nuorempana pienten kanssa ehtikään.. nytkin hän oli lähtiessä ”ehtinyt hätäpäissään tempaista kumpparit jalkaan, vaikka todellakaan ei ole kumisaapaskeli, mutta kun ei ehtinyt sitoa mitään lenkkareita… ” ja vastauksena näytin eripari sormikkaitani. Pienet ehtii pukea ja katsoa, että heillä on tarpeeksi ja sopivasti yllä, mutta itselle vain mitä äkkiä käsiin sattuu… Mutta puistossa ehdin olla, nauttia, katsella, kuunnella, juosta ja jutella. Mummit ehtii. 😀

Iltapäivällä päikkäreiden jälkeen oli jännä hetki kun yhdessä papan avustamana saattelimme ilmastointihormiin eksyneen tintin ulos. Eevis ”puhui” häntä säikähdyttäneestä ja ilahduttaneesta asiasta monta kertaa… Pieniä suuria juttuja.

Iltaruokana Juniorin päästessä jo töistä oli tortilloja – aikuisten ja lasten maustein, enemmän ja vähemmän tulisena. Ja Pehtoorin kanssa nautimme viininkin.

Nyt argentiinalaista punaviiniä enää pienen pieni tilkka lasissa. Malbec ja bonarda-rypäleistä tehty vivahteikas, edullinen, lämmin, pehmeä tanniininen punkku sopi mahdottoman hyvin tortillojen pariksi. Kastikkeita oli kahdenlaisia: jauheliha ja broileri, ja varsinkin jälkimmäisen kanssa viinin aromit heräsivät. Ja kyllä makuvivahteita on paljon ihan ”siltäänkin”. Fuzion the Coffee Shop löytynee toistekin meidän ostoksista.