Tuulestatemmattua

Tänään on sellainen päivä, että ei onnistu nämä nettiasiat, ei minulla, eikä perheen muillakaan jäsenillä.

Onneksi ulkoilu, lääkehoidon järjestäminen (palaan asiaan), kokkailu ja leipominen ovat onnistuneet oikeinkin hyvin. Ja nyt avautuu tämä blogin päivitysmahdollisuuskin.

Pyhäinpäivänä isän haudalla.

Lenkillä. Myskikurpitsakeiton ja hapanjuurileivän äärellä. Leffankin katselimme kolmisin. Rocketman avautui minulle toisella katselukerralla aivan uudella tavalla. Entistä enemmän soisin, että vuoden päästä Hartwall Areenalla Sir Eltonin vielä näkisimme. Liput olen ostanut jo viime vuonna.

On menty läpi repaleisen lokakuun …

Tänään kun sekä pienten tapaaminen oli peruttu ja kun jo kerran siirrettty ensi-ilta (Ortotopologian lopulliset alkeet – Aapo Heikkilä) oli peruttu, oli koetettava järjestää muuta mukavaa puuhaa ja kulttuuria. Ensinnäkin varhensin yhtä ensi viikoksi sovittua kuvauskeikkaa (Tuuma & Tikki Pikisaaressa – palaan vielä asiaan) ja lähdin taas korttiasioille, mm. Taidemuseolle. Kävin samalla katsomassa ´Rento meininki – Naivismia museon kokoelmista´-näyttelyn. Kylläpä oli hyvän tuulen näyttely: väriä, elämää, unenomaisia tapahtumia, vuodenaikailoja (ihana sana!), sirkusta ja veikeitä hymyjä.

Kaarina Alstan ja Lea Kaupin työt viehättävät ja ilahduttavat paljon. Ja monet muut, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Hyvä mieli jäi kokoelman töistä.

(Harmittaa kun puhelimella ottamastani kuvasarjasta puuttuu tämän muikean muorin tekijän nimi. Kunhan käyn museolla seuraavan kerran, tarkastan.)

Hänen hymynsäkin näkyi. Toisin kuin juuri kenenkään muun tänään näkemäni.

Tässä minun maskiselfie, – sellainen kai kuuluu tänä aikana ottaa. Kosti Ahosen Meksiko-sarjan peilikehykset olivat kuvaamisen arvoiset ja samalla tuli kuvattua oma maskinaamanikin. Vaikka vähän turhalta maski isossa,  tyhjässä museossa tuntui. Mutta tässä nyt olkoot minun kuvallinen kannanottoni maskiasiaan. Kyllä olen maskia aika kiltisti käyttänyt, mutta tänään maskit vähän ärsyttivätkin. Tai lähinnä se, miten ne muuttavat käyttäytymistä. Omaanikin.

Tapasin tänään monia ihmisiä, joita olisin ”entisenä normaalina” kätellyt, esitellyt itseni ja todennäköisesti hymyillyt niin tehdessäni. Niin yleensä teen ja niin minusta kuuluu tehdäkin silloin kun tapaa ensimmäisen kerran uuden ihmisen, jonka kanssa on tarkoitus keskustella ja oikeasti kohdata. Ensivaikutelma ihmisestä on ainakin minulle tärkeä, ja minusta se on fiksua, että ollaan kohteliaita ja hymyillään tavatessa, toisen huomioonottamista ja kunnioittamista. Mutta niin vain tänäänkin kävi, että mennessäni sinne kuvauspaikkaan, en kätellyt, enkä sitten hoksannut edes esitellä itseäni ja hymyäkään ei varmaan paljon ollut, eikä se ainakaan näkynyt. Maskin takana en tunne itseäni ihan omakseni.

Pieni murhehan tuo on, maskin käytön arkinen sivuseikka, vaikkapa verrattuna maskin käytön isompaan merkitykseen, mutta silti olen sitä mieltä, että hymyjä ei koskaan ole liikaa. Tässä synkeässä tilanteessa on kuitenkin oltava iloinen siitä, että me voidaan sentään vielä kohdata ihmisiä toisin kuin monissa muissa maissa, joissa ei ole asiaa ulos, eikä tapaamisiin. Yritetään nyt vaan hymyillä silmillä ja sanoilla. 🙂

Aamusella kun lähdin säälliseen aikaan kahdeksaksi kampaajalle, tunsin kyllä mielipahaa siitä, että eilinen vesisade jatkui ja että on jo se aika vuodesta, että Helkama on vaihtunut Beetleksi. Enää lähdöissä ei ole sellaista ”maantie vaatii kulkemaan” -fiilistä, ei pienintäkään seikkailun tuntua ilmassa. Enemmänkin päämäärähakuista, tarkoituksellista, jopa suorittavaa. Koetin olla tupisematta, mutisematta ja kuunnella miltä lokakuu kuulostaa. Vedeltä, sateelta. Voiko kuulostaa harmaalta? – Eikö vain voikin. Minä ainakin kuulin harmaan tänään.

Hiusten lyhennys ”talviaikaan” = vähän pidemmäksi jätettiin kuin kesä-look, ja tuntui että ryhtinikin parani kun hiuspehko on taas järjestyksessä ja huoliteltu.

”Tukka hyvin, kaikki hyvin”? – No ei ihan sentään noinkaan. Koetan edelleen elämässäni keskittyä ja suunnata ajatukset ja ajattelun hyviin asioihin, tuntoihin, hetkiin, mutta eihän se aina vaan onnistu. Olenhan tästä jo vuosia kirjoittanut, että minua aika lailla riepoo sanonta ”asioilla on tapana järjestyä”.

Kuuntelussa olevien kirjojeni joukossa tällä hetkellä on mm. Saku Tuomisen ”Kaikki on hyvin. Riippumatta siitä miten kaikki on.” Tuotakin hokemaa vierastan, – Tuominen kyllä pohtii asiaa ansiokkaasti, – joskaan en (sivulla 68) ole vielä ollenkaan vakuuttunut, että ottaisin noita sloganeita omaan repertuaariini.

Asioita ON järjestettävä, ja asiat eivät todellakaan aina ole hyvin, mutta olen myös sitä mieltä, että ”ei niiden kuulukaan” olla. Sellaista elämä nyt vaan on, – aina kaikki ei ole hyvin. MUTTA ei silti pidä heittäytyä flegmaattiseksi ja ottaa kaikkea vastaan koettamattakaan tehdä jotain. Kyllä se taas paremmaksi muuttuu, on muutettava jotain, yritettävä löytää uusi tulokulma, ratkaistava, surtava, kestettävä epämukavuutta, mutta kyllä se taas tästä.

Ja sitten voisi tietysti kaiken edeltävän latistaa ja nonsaleerata toteamalla, että kaikki on suhteellista. Mutta minä  päädyn toteamaan hammasta purren ja samalla pieniä kyyneleitä vuodattaen, että tilanne on nyt näin, mutta kyllä tästäkin selvitään. Päivä kerrallaan mennään.

Kuukauden kuvaushaasteessa väri on musta. Toteutin sen tänään näin! 🙂

Pitkästä aikaa pitkä päivällinen. Tai oikeastaan illallinen. Jälkkärikin onnistui – vadelmaa kolmella tavalla. Mukava leppoisa ilta oli. Ruoan ääressä on helppo jutella.

Muutoin päivään kuului lenkkiä – kävellen, auts!, nettisivupäivitystä, lomakkeen tekoa… Ja pitkästä aikaa nyt merkillinen väsy.