Tuulestatemmattua

Onko arjessasi tapahtunut muutoksia viime kuukausien aikana? Nimenomaan johtuen siitä, että se olisi riippuvainen Euroopan turvallisuustilanteesta, Suomen geopoliittisesta asemasta tai globaalista kriisistä?

Onko koronan helpottaminen (onko se oikeasti helpottanut? – Suomessa kuolee nyt Covid-19 -pandemiaan enemmän kuin edellisinä keväinä) muuttanut käyttäymistäsi arjessa tai asennettasi tulevaan?

Suomen koronaluvut

Lähde: John Hopkins University ”Covid-19 Dashboard” (jota seuraan edelleen, en tosin enää päivittäin kuten melkein pari vuotta olen tehnyt).

Onko Ukrainan sota muuttanut sinun elämänasennettasi? Oletko löytänyt itsestäsi hamstraajan ja/tai varautujan (jo hamstrannut ruokaöljyä, nostanut käteistä, koonnut kotitarvevarannon?), pelkääjän (mittaillut kartalta, kuinka pitkä matka mökiltä tai kotoa on itärajalle tai ehkä miettinyt tarkkaan, mitä somessa kirjoitat, jaat, kommentoit?), selvittänyt vedensaannin mahdollisuuden? Oletko ryhtynyt harkitsemaan kodinturvajoukkoihin liittymistä (tai niiden perustamista 🙂 )? Oletko huomannut olevasi kiinnostunut Suomen sotahistoriasta, Mainilan laukauksista, siirtoväen kohtalosta? Vai onko ”Carpe diem” -vaihde kääntynyt asteen tai pari vahvemmaksi tyyliin ”nautitaan nyt tästä hetkestä, kun vielä voidaan, elellään, reissataan ja nautitaan kympillä niin kauan kuin se on mahdollista”?

Tai jotain muuta, en osaa edes ajatella. mitä kaikkea nämä levottomat ajat ovat voineet saada mieleen… Nimenomaan, mikä on asennetasolla muuttunut?

Onko minun asenteeni muuttunut? Miten? Mistä johtuen ja millä aika-akselilla?  – On. Ja paljon!!! Viimeiset, reilut pari vuotta ovat olleet melkoista mylläkkää, mielen muutoksia, paljon kasvamista ja paljon kipuilua, hyväksymistä, vanhenemista, eikä kaikki, ei ehkä edes suurin osa, ole johtunut pandemiasta tai itänaapurin mielivaltaisesta hyökkäyksestä. Mutta asenne moneen asiaan, elämäänkin, on muuttunut.

Ehkä kaksi juttua hoksaan ylitse muiden: olen entistäkin kiitollisempi kaikesta hyvästä elämässä. Ja kaikkea hyvää on paljon. Paljon!

Toiseksi kodista on tullut entistä tärkeämpi (siksikö, että ei ole päässyt rientoihin ja reissuun 😀 kuten ennen?). Kodin perkaus, kuolinsiivous, konmarittaminen, selkeyttäminen on ”kirkastanut” sitä. En ehkä osaa sanoa sitä mutta suunnilleen niin, että täällä on hyvä, tämä on todellakin riittävä, tämä on oma, omannäköinen, meille sopiva, hyviä pieniä näkymiä, hetkiä, tunnelmia tulvillaan, täällä on rauha (ainakin taas nyt) … juuri oma, omannäköinen, hyvä paikka. Ja vielä kun on mökkikin! Tämä riittää, tämä on hyvä.

Tänään mielessäni ajattelin  sellaisenkin pienen jutun: ”Elämä on liian lyhyt, että söisi huonosti”. Onko vain klisee, ensimmäisen maailman ihmisen lausahdus, etuoikeutetun braissailua? – Voihan sen niinkin ajatella, mutta ei se ole sitä! Ajattelen, että on melkein velvollisuus yrittää tehdä arjestaankin hyvää. Eikä sen tarvi olla mitään yltäkylläistä, ylenpalttista. Hyvään arkeen kuuluu mielenkiintoista ja merkityksellistä tekemistä, aikaansaamista, luontoa, liikkumista, yhdessäoloa, kanssakäymistä, kohtaamisia, hyvän tekemistä, terveyttä. Tästä voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta kyllä te osaatte jokainen soveltaa omalle kohdallenne, jokainen ajattelee omalla tavallaan. Siitäkin mahdollisuudesta kiitollinen. Siitä, että voi ajatella ja kirjoittaa niin kuin tuntee ja haluaa. Se on ihmisoikeus. Siitäkin kiitollinen. Isosti.

Hyvää arkeen kuuluu kaurapuuro aamuisin, Juhla Mokka siihen päälle, sitten hyvää leipää ja juustoa tai hedelmiä lounaaksi, vettä joka välissä, mieluista, prosessoimatonta kotiruokaa päivälliseksi ja viikonloppuna herkkuja jos mahdollista. Niinkuin tänäänkin! Tähän aikaan vuodesta parasta, mitä tiedän: parsaa ja scampeja!

Jokaisella on oma hyvä arkensa, ja juhlansa. Sitä kannattaa varjella. Varjellaan tahoillamme, kohdataan, toivotaan turvallista tulevaisuutta, rauhallista arkea.

Oikea keväinen päivä. Eilisen hillittömän vesisateen, harmaan valottoman päivän, sumuisen illan jälkeen tämä päivä on tuntunut kirjaimellisesti kirkastumiselta! Kunnes sitten iltapäivällä nousi ukkonen. Meillä oikein jyrisikin, mutta aamupäivällä oli tyyntä ja tyventä – ennen myrskyä.

Oulujoen pappilan kohdalla heijastukset joenpinnasta niin kauniita. Tuntui että nuo pilvet voisi ”poimia”. Monta kertaa pysähtelin kuvailemaan ja katselemaan. Suljin äänikirjan, kuuntelin kun linnut lauluivat, isosti. Monet. Yhtäaikaa. Ja erikseen. Älkää kysykö, mitä lintuja. En minä tunnista lintuja, en niiden laulua. Mutta kuuntelen, mielelläni.

Knuutilanrannan ”lammella”, ”lähteellä” tai mutkassa – lähellä Poikkimaantien siltaa – näytti tänä aamuna tältä. Ei vielä viherrä, mutta ensi viikolla jo varmasti. Kiertelin ja kaartelin, parisen tuntia.

Päivällä olin sotahistorian parissa – ei, ei liity mitenkään Suomen NATOon liittymiseen, ei Ukrainaan. Tai noh, liittyyhän ne tavallaan… Venäjän (NL:n) hyökkäyksen jälkiseuraamuuksista niissäkin kyse.

Illansuussa kuvauskeikalle. Pohjois-Pohjanmaan keittiömestarien loihtimia pororuokia sain kuvailla. Ja bonuksena ihana porofocaccia kotiintuomisina. Kunhan sen resepti julkaistaan, teen itse ja sitten jaan tämän herkun kuvan ja ohjeen tännekin. Tässä tulee mökille hyvä vierasruoka, tai siis leipä.

Nyt vielä leijun menneessä maailmassa: kävin katsomassa ”Downton Abbey – Uusi aikakausi” -leffan. Vähän pelotti, että käykö tässäkin niinkuin monissa elokuvien vol. 2, 3 ja 4 … -versioissa? Että olisiko vaan vanhan lämmittämistä, kertaamista, väljähtänyttä, väsynyttä, mutta ei. Itse asiassa juonenkäänteitä oli aika lailla kahden tunnin elokuvaan, minisarjan verran olisi ollut ainesta, mutta parempi näin.

Alussa tuntui pikkuisen ylinäyttelemiseltä, ehkä se johtuu elokuvateatterista (vaikka olin Starissa, en FInnkinon jättisaleissa): kun sarjaan on tottunut katsomaan kotona telkkarista niin hulppeat puitteet tekivät aluksi sellaisen överin tunteen. Semminkin kun leffakokemuksiakin ovat viime aikoina olleet varsin harvakseltaan. En spoilaa juonta, – totean vain että tutuiksi tulleet roolihahmot olivat yhtä viehättäviä, kiinnostavia ja suurenmoisia kuin ennenkin, ja yksi ylitse muiden: Lady Violet Crawley (Dame Maggie Smith)!

“I am not a romantic. But even I will concede that the heart does not exist solely for the purpose of pumping blood.”

Nyt ovat David, George, Eric, Carlo, yksi Yoshiaki, muutama Pierre, ja olipa joukossa joku Igor ja Josufkin, saaneet lähteä! On ollut siloposkisia liituraitatyyppejä, rouhean komeita ulkoilmaihmisiä, univormupukuisia upseereita, muutama valkotakkinenkin, – enemmän harmaantuneita ja jo hyvin kypsyneitä ukkeleita kuin sporttisia tai älyköiltä näyttäviä nuoria miehiä. Puolensataa taisi niitä kaiken kaikkiaan olla. Hiljalleen niitä on hiipinyt liki, mutta nyt lemppasin koko sakin veks!

Siivoilin lauantaina Instagram-tiliäni. Taisin avata sen keväällä 2014, ja nyt olen postannut sinne 808 kuvaa. Ainakin lähtien syksystä 2015, jolloin aloitin Torniossa valokuvaajan ammattitutkintoon valmentavan koulutuksen (VAT), Instagram on ollut ensisijaisesti kuvieni julkaisupaikka tai paremminkin julkistamispaikka. Viime vuosina nimenomaan ”ikkuna” mun valokuvaukseen. Siellä haluan näyttää, millaisia kuvia otan; se on vähän kuin sellainen pienoisportfolio. Ja kyllä sen myötä on muutamia toimeksiantoja ja kuvausjuttuja tullutkin.

Hiljalleen seuraajamäärä on kasvanut, vaikka minulla se on hyvin vähäinen moniin muihin valokuvaajiin verrattuna. Nyt siellä on kolme ja puolisataa seuraajaa, viime viikolla pitkästi yli 400. Tilini ei ole yksityinen, joten seuraajaksi on voinut tulla periaatteessa kuka tahansa. Ja onhan niitä sitten tullut.

Ihan niin kuin Facessa myös Instassa on näitä ”juttuseuraa”  kaipaavia amerikkalaiskapteeneja ja muita seuraajiksi tuppautujia. Olen satunnaisesti hoksannut sellaisten ilmaantuvan ”vahvuuteen”, mutta enpä ole piitannut, kun eivät ole olleet häiriöksi. Eivät tykkää kuvista, eivät varmaan edes katsele niitä, onneksi eivät myöskään kommentoi. Mutta nyt heidät on häädetty.

Ja samalla hankin itselleni uusia seurattavia. Olen tosi laiskasti (varsinkin viimeisen vuoden aikana) etsinyt uusia tilejä, mutta nyt on parikymmentä uutta: melkein kaikki ”nettituttuja”: blogini seuraajia tai instassa vuosia mukana olleita.

Julkkiksia mie en juuri seuraa: Kiti Kokkonen ja Minna Kuukka taitavat olla ainoat, joiden kuvia ja juttuja (jopa stooreja) katselen. Minna Kuukka on hyvä sanoittaja, tykkään tyylistään. Olenkin aika varma, että hän ryhtyy joskus vielä ”nykyromaanin” kirjoittajaksi. Niin ja Harri Syrjänen ja muutama muu kokki/ravintoloitsija, – luonnollisesti. 🙂

Jo varhain talvella asetin itselleni tavoitteen seurata somea (varsinkin Facebookia) entistä vähemmän, ja aika hyvin siinä olen onnistunut. Mutta edelleen Facessa on ryhmiä, joita tarvitsen sekä kuvaushommien, että historian harrastuksen takia, sitten Saariselkä-ryhmä tietysti, rotissööreillä olen moderaattori, mutta feediä laraan lopultakin tosi vähän. Ja viime aikoina omalle seinälle postaukset ovat olleet melkein ainoastaan Muistikuvia-mainontaa, kerran kuussa joku kuva ja sen on siinä. On kyllä vakaa aie laitella uusia profiili- ja bannerikuvia vähän joka suuntaan. Siivoilla vanhaa pois. Ei kuitenkaan ole to-do-listallani nyt ensimmäisenä.

Tämä blogihan se on sitten, edelleen, kaikesta huolimatta, mun juttu. Seuraajia on edelleen keskimäärin 300/pv. Ja se on hyvä. Tuntuu mukavalle, että jutuistani on iloa, ja lohtuakin on kuulemma ollut monelle. Makumuistoja ja matkakokemuksia on mukava jakaa, antaa ehkä vinkkejä kirjoista ja sen sellaisesta. Ja pakottaa itsensä etsimään jokaisesta päivästä ne parhaat puolet. Höpötellä kaikkea.

Katsotaan nyt, miten Instan ryhtiliikkeen kanssa nyt käy, millainen some-kesä tulee.  😀

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ai niin, vinkkailkaapa omista tileistänne, tai hyvistä ruoka(kuva)tileistä, tai ihan mistä vaan Instagram-tilistä, jota kannattaisi ryhtyä seuraamaan…

Tänäkin vuonna äitienpäiväkorttini on itse tehty. Se on oikeastaan myös mummin kortti, sillä apuja sen tekemiseen sain pojantyttäreltä; Eeviksen kanssa askarreltu enkeli lentää liihottaa hautalehdon rauhasta taivaan tuuliin, tuonilmaisiin … Neljän sukupolven äitienpäivätervehdys. Siitäkin kiitollinen, neljästä sukupolvesta. Pehtoorilla vielä neljä, minulla enää kolme, mutta se on paljon, eikä mikään itsestäänselvyys.

Tänään äitienpäivänviettoa on ollut oikeastaan vain käynti Jäälin mummulassa: pyöräillen anoppia tervehtimään ja halaamaan. Kahteen vuoteen sitä ei ole voinut tehdäkään. Tänään halattiin. 🙂 Onhan Pehtoorin äiti sinnikäs, ja levollisen tyytyväinen leppoisaan elämänmenoon kotonaan.

Hautuumaalla kävin jo eilen, juttelemassa ja ruusun istuttamassa hiekkaiselle hautakummulle, – pian jo saadaan hautapaikka kauniimmaksi, vähemmän rujoksi.

Pian alkanee jo lämmetä, pian alkanee jo olla meilläkin lumenjättöpäivät. Yrttipenkit jo lumettomat, jotain vihreää jo havaitsin. Ruohosipuli ja valkosipuli aloittavat ensimmäisenä. Lupaus kesästä on olemassa.

Aamutuurissa ollaan edelleen! Nyt kun minä jo nukun aika hyvin parin viikon valvomisten jälkeen, niin se on sitten Pehtoori, joka kukkuu aamuviideltä puuron keitossa. Kerron huomenissa Pehtoorin stressin syyn. Ei ole mikään turha huoli miehellä. 🙂

Kun aikaisin ollaan ylhäällä, ehditään kaikenmoista. – – tänään oli aika ja pääsin vihdoin piiiiitkälle pyörälenkille. Tai ainakin niin toivoin. Ajatuksena ajella Koiteliin tai Virpiniemeen tai jonnekin huitsinnevadaan, semminkin kun uusi, niin mieluinen kirja oli kuuntelua varten ladattu. Vastikään on Book Beatissa julkaistu Numeroruuhka! Pasasen pojat ovat täällä taas! Sarja siis jatkuu, ja edelleen Antti Virmavirran lukemana. Mitäpä muuta sitä voisi toivoa?

No ehkä sitä, että säätiedotuksen lupaama lämmin, edellisiä viikkoja huomattavasti lämpimämpi sää olisi vihdoin täällä. Ei ollut. Noh, aurinko paistoi, ei satanut, mutta hyvänen aika miten kylmä tuuli!

Ja sitäkö nyt kehtaan valittaa? – No enpä oikeastaan. Oli oikeasti kaunista. Mutta millekään maratonlenkille en lähtenyt.

Mutkan kautta olin taas tässä kohtaa: Poikkimaantien sillalta kaupunkiin päin, melkein Oulujoen kirkon kohdalla. Tämä joen mutka on tullut kuvatuksi ja täällä blogissakin julkaistuksi siitä monia kertoja. Tämä on juuri se kohta, jonka ohi tulee pyöräilykesinä poljettua kymmeniä kertoja. Niinpä aattelinkin, että teen tästä kuvasarjan. Kuvaan tätä kohtaa joka kerta ohi ajaessani, kameran mukana ollessa. Siis jos Luoja suo, niin lokakuun lopulle asti tätä ohimennessäni kuvailen, välillä sitten täälläkin julkaisen.

Tänään taivas heijasti syvää sinistä niin kauniisti. Vihreää ei vielä … Mutta sinistä! Sininen on hyvä.

Eikä vielä kotiin palattuakaan oikea aika ryhtyä ruoanlaittopuuhiin. Turhan aikaista edelleen. Niinpä lakanapyykki, manklaus, sähköpostiruljanssi suuntaan jos toiseenkin, ja sitten vihdoin perjantain päivällinen kahdelle. Toukoukuu on parsakuu. TAAS parsarisottoa, ja edelleen vannon Alkon sivuilta löytyvän ohjeen nimeen. Tulee niin hyvää.

Paistoin oheen vähän poron filettä! Cross-kitchen, LappItalia, mitä lie sekakeittiötä, mutta johan oli hyvää. Olisi ollut jotensakin täydellistä, vaikka Peppolin kanssa, mutta kun minulla on edelleen tämä aika rajoittunut ”punaviinielämä” niin Alsacen cremant (chardonnay) sopi yllättävänkin hyvin.

Ja se sopi myös illan jatkuneeseen viesteilyyn, kuplivia viestejä on tullut. Nyt on Helsingissä Grand Champagne -tapahtuma, jossa mekin olemme pari kertaa olleet, joka on sekin ollut pari vuotta tauolla, jonne Juniori sai meiltä valmistujaislahjaksi keväällä 2019 mahdollisuuden osallistua, lennot, yöpymiset etc., mutta jäi silloin monestakin syystä väliin. Pandemia on peruuttanut koko tapahtuman parina edellisenä vuonna, mutta NYT! Nyt siellä ovat meidän molemmat nuoret parit: järvenpääläiset (Tyär & J.) ja Juniori & R.

Juniori on ollut jo viikon Helsingissä työreissulla ja jatkaa siellä koulutuksessa ensi viikolla, mutta nyt välissä pari päivää vuosilomalla, kuten myös R. Siispä neljän hengen ”kokoontumisajot”, miniloma samppanjan äärellä. Sisarukset aveceineen juhlimassa. Illallisravintolan valintaa on taidettu tehdä jo monta kuukautta, sikäli kun perhechatissa olen ymmärtänyt.

Täällä mukavan rauhaisaa hiljaiseloa…

Marraskuussa 2018 olimme viinikerhon kanssa Tampereella viikonloppuretkellä. Silloin kirjoitin näin:

”Päivällisen  jälkeen sitten kohti Tampereen Työväen Teatteria.  Billy Elliot -musikaali nähtiin ja vaikututtiin siitä kolme vuotta sitten Helsingissä Lintsin Peacockissa. Ja nyt sitten tamperelainen versio. Ja kyllä oli tämäkin hieno: erilainen. Minusta Helsingin versio oli yhteiskunnallisempi, mutta toisaalta myös herkempi. Ehkä pienemi tila, pääosan esittäjäpojan/nuoren parempi lauluääni vaikuttivat siihen, että Helsingissä liikutuin enemmän. Tämä Tampereen versio oli enemmän musikaali, minusta ehkä viihteellisempi – muttei missään tapauksessa mikään ”show” . Tämä oli oikeasti iso musikaali. Kaikkinensa voidaan kyllä suositella. Todella.”

Eilen siis kolmas kerta Billy Elliot!

Elton Johnin musiikki ja humaanisuutta korostava käsikirjoitus ovat runko, jonka päälle eri teatterit omat versionsa musikaaliksi luovat. Eilinen Oulun teatterin versio oli varsin hyvä, etten sanoisi hyvin hyvä. Ehkä se että takana oli jo kaksi (erilaista) versiota on syynä siihen, etten vaikuttunut niin vahvasti kuin noista edellisistä. Lavastus ja nimiroolin esittäjä (Aslak Kipinä) olivat eilen parasta, juuri nyt tuntuu että parempia kuin Helsingissä tai Tampereella. Kuoro(-”taustatanssijat”, sivuroolien esittäjät) ei ollut niin taidokas ja/tai ammattimainen kuin esim. Tampereella. Tai ainakin siltä minusta nyt tuntuu.

En osaa arvostella musikaalia ”oikein”, voin vain sanoa, kuten noin 10-vuotias tyttö eilen teatterin vessajonossa sanoi kaverilleen: voisin tulla syksyllä uudelleen. Teatterin yleisö antoi loppuaplodit seisaallaan, mikä sekin kertonee paljon.

Teatterissa, luennolla (Ortotopologia!), väitöksessä on nyt tullut käytyä parin vuoden tauon jälkeen. Ensi viikon kulttuuriannos olkoon Downtonin ”Uusi aikakausi” -leffa. Ehkä pian myös Kesäteatteri ja ulkoilmakonsertti? Entä vihdoin Eeviksen kanssa Leo´s Leikkimaahan! Ja lennollekin voisi jo lähteä! Reissuun! Kyllä.