Tuulestatemmattua

Sunnuntaiaamukin aukeni, valoistui, vähän turhan aikaisin, – mutta valohan on hyväksi. Ja aikaiset aamuthan tarkoittavat paljoa ehtimistä. Olen valaistunut ja ehtinyt. 😀

Pihatöissä minäkin, vihdoinkin. Puutarhallakin jo kävin, tulevalla viikolla sitten ”suuri roudaus”, mutta tänään vain vähän orvokkeja, vaikka olen jo vuosia sitten päättänyt, että ei meille enää yhtäkään orvokkia. Ja joka kesä niitä pihapiiristä löytyy. Joko istutettuina tai ”villeinä”.

Pian parikymmentä vuotta sitten me saimme turppaallisen valkovuokkoja Oulunsalosta, ja ne ovat viihtyneet meillä. Sekä etu- että takapihalla on jo isohkot laikut kukkivia valkovuokkoja. Ne ovat jotain sellaista, joita ilman äitiäni en osaisi kaivata, en arvostaa, en pihallamme varjella. Tuulihatut, tiikerikakku, rapukestit, pyrkimys pukeutua juhliin kunnolla, lakanoiden mankelointi, kaikin puolinen kohteliaisuus, siisteys, hommien ajallaan suorittaminen ja hyvä, edullinen(!) kotiruoka, oman työn (humanistihommia ei aina laskettu työksi… 🙂 ) tekemisen tärkeys – myös naisen elämässä, ovat (mm.) sellaisia ”ulkoisia” juttuja, jotka minulla ovat selkäytimessä, geeneissä, kasvatuksessa syvälle tallennettuina, opittuina, luontaisena äidin perintönä. Ja valkovuokot!!

Nyt pihallamme on valkovuokkoja. Vein niitä tietysti haudallekin. Äitienpäiväksi ne eivät näillä leveysasteilla ehdi, mutta toukokuun puolella kuitenkin. Valoahan ne vaativat, nuokin varmasti jo huomenna taas elpyvät pyörätarakkamatkasta. Kummasti poskilla jotain kosteaa, hieman yllättäen, tuntui noita laitellessa. On jo neljä kuukautta…

Muistin, kuinka äiti kertoi, että keväällä, toukokuussa 1957 vain kuukausi häiden ja Ouluun muuton jälkeen, hän oli kävellyt uuden kotinsa lähimetsään, Taskilan pellon pientareelle [ihan tähän meidän lähelle] ja etsinyt jotain, kävellyt kumarassa, kiertänyt ja kaartanut, ja silloinen ”vuokraemäntä”, uusi ystävä, josta tuli loppuelämän läheinen ystävä, kysyi, mitä ihmettä etsit? – Valkovuokkoja!

Turhaan äiti etsi, eihän niitä Oulussa juuri luonnonvaraisena kasva. Täällä niitä on vain harvoissa, ”varjelluissa” paikoissa. Meilläkin vain koska ystävä, jolla hänelläkin on karjalaiset sukujuuret, niiden alkuja aikanaan tuliaisiksi meille toi. Tänä keväänä valkovuokoilla kotipihalla ihan erityinen merkitys.

Raskin leikata kukkia muutaman myös sisälle. Pieni paimenpoikamaljakko on yksi niistä harvoista äidin jäämistön esineistä, joita halusin omakseni. Tuon maljakon äiti sai Tanskan sedältä ja tädiltä, kun  hän 1940-luvun lopulla, sodan jälkeen kävi sotalapsikodissaan.

Kuvassa alla (vuodelta 1949) oikealla Pedersenin lapseton pariskunta, joiden luona äitini vuosina 1941 – 1943 oli sotalapsena. Joiden luona hän tunsi aina olevansa hyvässä paikassa, tunsi olevansa kodissa. Äiti vasemmalla, keskellä oleva mies on (äidin muistelun mukaan) Pedersenien naapuri.

Minäkin pääsin 60-luvulla käymään Lejressä, Tanskan ”mummulassa”; enkä muista siitä juuri muuta kuin valoverhot! Heillä oli olohuoneessa isot, paksut valoverhot. Ja muistan, etten ymmärtänyt mitään, mistä puhuttiin (äiti puhui vielä 60-luvulla aika sujuvaa tanskaa…). Kööpenhaminasta minulla on hämärä muistikuva, että siellä ”oli isoa ja hienoa”. Ei viisivuotiaan muistikuvat ole kovin kummoisia. Semminkin kun ei ole edes kuvia tukemassa reissun tunnelmia.

Onneksi kuitenkin on, edes jotain kuvia – ja valkovuokkoja.

Onneksi kyyneleitäkin.

Pokkisenpuiston ohi eilen illalla pyöräillessä taivas repeili kauniisti. Ja oli tyven.

Pakkasyöhän se tuosta kehkeytyi. Mutta ei se estänyt kattoremonttimiehiä tänäänkin tulemasta aamuvarhain jatkamaan hommia. Eikä Pehtooria lähtemästä oman projektinsa pariin: terassilaudoituskin kun on kunnostuksen tarpeessa.

Olisihan sinä minullakin jotain kevätpuuhia pihapiirissä, mutta päätin vielä odotella lämpimämpää ja lähdin vielä kerran, ehkäpä nyt viimeisen tyhjentelemään äidin Caritaksen kotia. Se kun on jo myynnissä, joten irtaimisto on sieltä saatava pois.

On  kuulkaa vaikea saada myytyä edes puoli-ilmaiseksi mitään vanhaa, vaikka on kuinka hyväkuntoista ja siistiä, eikä ole helppoa löytää edes paikkaa, mihin niitä voisi lahjoittaa. Oulussa on yksi ainoa vintagevaatekauppa, ja sinnekin meni vain pieni osa äidin garderobin helmistä. Niinpä pakkasin tänään loput SPR Konttiin, jonne Juniori tuli avuksi niitä ja liinavaatteita etc. roudaamaan – minähän olen edelleen nostelu- ja kantokiellossa.

Ukraina Help Centeriin ottavat hyvin rajoitetusti tavaraa, vaatteista tällä hetkellä vain kesämekkoja ja lenkkareita ja sitten mm. siivoustarvikkeita ja -välineitä! Ja kaikkea siisteyteen liittyvää äidillänihän oli kaappi jos toinenkin täynnä: mm. paksu pinkka Vileda-ikkunaliinoja avaamattomissa paketeissa, jossa oli vielä markkahinta päällä! 🙂 Siis kuorma siisteysvermeitä Ukraina-apuun!

Huonekalutkin on ilmeisesti jaettava kahteen eri kohteeseen: Käytetyt huonekalut ja taas SPR. Kumpikaan ei ota kaikkea edes ilmaiseksi. Kuljetuksesta ei sentään tarvinne maksaa… Tauluista, sellaisista, jotka vielä 80-luvulla olivat ”arvotaidetta” (Raatikainen, A. Halonen, A. Koivisto. E. Nelimarkka), ovat nyt melkein ”tusinatavaraa”.

No mutta, any way, nyt ”pukki ja oikeinmerkki” -fiilis ja hyvä mieli kun alkaa loppusuora häämöttää tämän projektin kanssa. ”Asioita etiäppäin” – kuten isälläni oli tapana sanoa.

Niinpä tänäänkin pyöräily poikkeuksellisen myöhään, mutta teki hyvää siksikin, että nyt näyttää jo kunnolla keväältä. Vihreää on jo paljon.

On päiviä, jolloin on enemmän yritystä kuin varsinaisesti mitään hyvää aikaansaannosta. Tänään on ollut sellainen multitaskaamisen päivä. Ja eihän siitä tahdo hyvää seurata. Ja kaiken kulkemisen, kirjoittamisen, järjestelyn, lukemisen, arvostelun, ostosten, myynnin, vaihteeksi Kontti-käynnin ja tapetin etsinnän välissä, ohessa ja jälkeen olen lukenut ja kuunnellut uutisia enemmän kuin aikohin, vaikka vieväthän ne aikansa joka päivä muutenkin.

Päivän vähän hermostuneeseen vireeseen on ollut syynä melu, joka meillä täällä kotona on ollut aamusta iltaviiteen asti. Meillä kun alkoi tänään kattoremppa. Tai ehkä huolto on parempi sana. Kaksi nuorehkoa miestä ovat koko päivän aggregaatin voimin ja painepesurilla ahkeroiden pesseet tiilikattoamme – en juuri kestänyt katsella heidän  – kylläkin vakaata – katolla kulkuaan.

Sammalet ja vuosien aikana kertynyt lika on pesty pois – ja tuntuu että iso osa siitä on nyt pitkin seiniä, pitkin piazzaa. Mutta hommahan ei olekaan vielä valmis. Seuraavaksi tulee suojamaali pintaan. Käyttöikää ja kestävyyttä katolla taas vuosikausiksi. Näin isoa remppaa ei 35-vuotisen asumisen aikana katolle ole tehtykään. Mutta ääntä on lähtenyt.

Vaikka on – edelleen – kylmä, on pihallamme jo ensimmäiset valkovuokot kukassa. Kyllä tämä tästä vielä kesäksi muuttuu….

Näyttää lämpimämmältä kuin mitä on.

Sen lisäksi että olen ulkoillut ja pakkaillut loputkin talvikamppeet vaatehuoneen perukalle, olen tehnyt vaatehuoltoa kesävermeille. Ja vink, vink: taikasieni on erinomainen apuri valkoisten city-lenkkareiden puhdistaja. Tuli kuin uudet pienellä putsauksella. Myös vaalean kesälaukun puhdistukseen hyvä!

Ja käsittämättömän paljon olen saanut kulumaan aikaa, kun olen surffaillut ja käynyt parissa liikkeessä livenäkin, etsien yhdelle seinälle tapettia. Yksi rulla tapettia keittiön seinälle, eikä mitään tulosta vielä! Tuhansia tapetteja, joista valita. Haluaisin jonkun vahvan, tällaisen katseenvangitsijan.  Tuollainen nyt ei vaan siihen seinälle sovi.