Bloggailu Niitä näitä Puutarhahommia

Puutarhahommia

Puutarhapäivä

Aamupäivällä Pehtoorin kanssa ajelimme Säynäjäahon puutarhalle: peräkärryllinen kukkia (kosmoskukat piazzan ”altaisiin” ja calliope-pelakuut portinpieliin ja ikkunoiden alle ja vähän muita. Hyvin vähän muita, vähemmän kuin koskaan ennen. Kerrankin maltoin. Ja sitten tietysti jokunen säkillinen multaa.

Kauppareissu vielä lisäksi ja sitten lähdin pyöräilemään ensimmäisenä kesäpäivänä. Niin lämmintä ja kesäistä. Viimeinen mutka Hietasaaren ja Aleniuksen puutarhan kautta. Hain kuuden yrtin (timjami, rosmariini, persilja, basilika, salvian ja rakuunan taimet. Taimet puutarhalta koska tänä vuonna en ole mitään esikasvatuksia itse tehnyt. Sipulit, tillit ja herneet istuttelin nekin tänään suoraan maahan. Myös kaikki kesäkukat on nyt jo purkeissaan ja paikoillaan. On niin mukava kun on aikaa…

Arvonta! 

Lauantaina kyselin, tietääkö kukaan, mikä on etäisesti viululta näyttävä soitin? – Ja kolme aika hyvää arvausta tulikin: kampiliira, viola da gamba tai avainviulu (eli nyckelharpa). Ja sehän se: avainviulu! Satu tiesi/arvasi oikein.

Avainviulu (ruots. nyckelharpa) on vanha ruotsalainen jousisoitin. Siinä on yleensä 16 kieltä. Niistä neljää soitetaan ja muut ovat resonanssikieliä. Soittimessa on tyypillisesti kolmessa rivissä kaikkiaan 37 puista avainta, mutta sitä tehdään myös nelirivisenä. Avainviulua voi luonnehtia perinteisen viulun ja kampiliiran välimuodoksi.

(Wikipedia)

Avainviulu on Ruotsin kansallissoitin, joka puhdasoppisuuden aikana ja jälkimainingeissa melkein hävitettiin ”sukupuuttoon”, mutta 1800-luvun lopulta lähtien on taas tullut suosituksi ja soinut.

Youtubesta linkkaan tähän pari klippiä: Bachia ja polskaa. Noista näkee miten viulua soitetaan ja miten jännä resonoiva ääri soittimesta lähtee.

Lauantain ´kevätjuhlassa´ eli kotikaronkassa oli oululainen Erja Pätsi soittamassa: hän soitti enimmäkseen pelimannimusiikkia, vanhoja kansanlauluja, polskaa, ja jotain joka vei ajatukset Ruotsin maaseudulle, Taalainmaan aamuihin, jonnekin menneeseen, aurinkoiseen. Tykkäsin kovasti.

Kaikki kolme tähän arvontaan osallistunutta (AK, Kati ja Satu) ovat (muistaakseni) voittaneet jossain kilpailussa ennenkin, – ainakin minulla on kaikkien osoitteet tallennettuina, vaikka ketään en ”livenä” ole koskaan tavannutkaan. Kun tänään ei ole ollut pieniä käytettäväksi virallisina arvonnan suorittajina, niin Pehtoori sai toimia ”onnettarena”. Ja voittaja on: Satu!

Palkintokirja on rotissööriystäväni Jarmo Pitkäsen kirja ”Makuja ja muotoja.” Kun pian puolenkymmentä vuotta sitten kävimme Studioravintola Tundrassa Kuusamossa, ostin itselleni tuon kauniin, melkein taidekirjan, ja samalla varalle yhden, että viedään joskus ruokafriikeille ystäville tuliaisiksi… Ja ylimääräinen kirja on unohtunut hyllyyn ja se tuli vastaan tässä kevään kirjahyllyn siistimisoperaatiossa. Silloin päätin, että tämäpä hyvä arpajaispalkinto blogissa! Onneksi olkoon, Satu ja kiitokset AK ja Kati osallistumisesta!

Historiaa Niitä näitä Oulu Reseptit Ruoka ja viini Viini

Kesäherkkuja

Viikonlopun kotikeittiöstä muutama vinkki…

Etiketti-lehden reseptiä pohjana käyttäen ja mukaillen tein meille eilen tällaista herkkua. Grillattua perunasalaattia ja parsaa prosciuttoon käärittynä. Tuo perunasalaatti on varmasti myös esim. savukalan kanssa oivallista. Nyt ostin ruotsalaisia, pienen pieniä varhaisperunoita, jotka tässä toimivat ihan hyvin, mutta voisinpa suositella vaikka juhannuspöytään tätä – kotimaisista uusista potuista tulee varmaan vielä parempaa.

Grillattu perunasalaatti

    • 600 g perunaa (kiinteä) tai varhaisperunaa
    • 2 punasipulia
    • 2 rkl oliiviöljyä
    • 1 tl suolaa
    • 1/2 tl mustapippuria rouhittuna
    • 200 g fetajuustoa
    • 1/2 ruukkua basilikaa
    • seesaminsiemeniä paahdettuna
      (rucolaa)

Kastike: 

    • 2 rkl oliiviöljyä
    • 2 rkl balsamiviinietikkaa
    • 2 rkl vaahterasiirappia
    • 1 chili

Pese perunat huolella. Keitä perunoita 10 minuuttia kuorineen miedosti suolatussa vedessä. Leikkaa lohkoiksi ja siirrä kulhoon.
Kuori sipulit ja leikkaa ne lohkoiksi perunoiden joukkoon. Mittaa päälle oliiviöljy, suola ja rouhittu mustapippuri.
Grillaa perunat ja sipulit kypsiksi.
Sekoita kastikkeen ainekset keskenään.
Siirrä perunat ja sipulit takaisin kulhoon ja sekoita valtaosa kastikkeesta kypsien perunoiden joukkoon, kun ne ovat vielä kuumia.
Koristele salaatti basilikanlehdillä ja paahdetuilla seesaminsiemenillä. Valuta päälle loput kastikkeesta.

Parsat kuorin ohuelti, tarkoituksellisen huolimattomasti, ja kiedoin jokaisen ympärille pitkittäin puoliksi leikatun prosciuttoviipaleen. Laiton parsat vuokaan ja yhtä aikaa perunasalaatin kanssa uuniin (n. 10 min, +230 C).

Lauantainakin meillä uunigrillissä valmistettua kesäruokaa. Aasia marketista (Asemaa vastapäätä) hain pakastejättirapuja (16 € iso pussi, josta puolet riitti meille kahdelle). Tein niille marinadin: Sweet Chili Sauce (tällä kertaa uusi versio Black – sekin Aasia marketista), 2 valkosipulin kynttä, 1 pieni punainen chili, oliiviöljyä, 1 tl ruokokidesokeria sekä suolaa). Neljän tunnin marinoinin jälkeen valutin marinadin pois ja kumosin ravut leivinpaperille. Uuniin 230 – 240 C ja 5 – 10 minuuttia.

Lisänä pinaattia, salaattia ja rustiikkia leipää. Sekä viiniä.

NYT on löytynyt todella hyvä rose-viini, jossa on makua ja on nimenomaan ruokaviini, ei mikään terassien lipittelyrosee. Roseessahan on yleensä parasta väri, mutta tämä on kyllä hailakka. Ja rosehaan on tavallisemmin suht edullista. Tämä ei ole. Ja minusta rose on usein ihan ”turha viini”, mutta tältäkin osin tämä viini on poikkeus. Tämä ei ole turha. Saksalaiselta laaturieslingeistään tunnetulta Rheingaun alueelta tulee melkein parikymppiä maksava, hailakka, mutta todella hyvä R3 Rheingau Rosé.

Viime kevään rose-viinipostaukseni suositukset pitävät edelleen, joten kannattaa tulevien viikonloppujen ruoka/roseviinejä miettiessä tsekata postaukseni.

Tänäänkin olisi voinut lasillisen tuota nauttia, tai ehkä rosesamppanja olisi sopinut vielä paremmin päivän iloiseen teemaan liittyen.

Mutta tänään on myös se Oulun suurpalon 200-vuotismuistopäivä, josta kirjoittelinkin viime viikolla. Tänään oli palon jälkeen jälleenrakennetussa Engelin suunnittelemassa kirkossa aiheeseen liittyvä esitelmätilaisuus, jossa kävinkin ja mennessä kuvasin kirkon komean sisäänkäynnin. ”Engelin keltainen klassismi”, ilta-auringon valo ja juuri lehdet saaneet koivut; tuli enemmän mielleyhtymiä suvivirteen kuin kaupungin tuhonneeseen paloon. Hyvä näin.

 

~~~~~~~~~~~~

PS. Mystinen soitin kaipaa vielä arvuutteluja… Huomenna arvonta.

Niitä näitä

Valkovuokkojen aikaan

Sunnuntaiaamukin aukeni, valoistui, vähän turhan aikaisin, – mutta valohan on hyväksi. Ja aikaiset aamuthan tarkoittavat paljoa ehtimistä. Olen valaistunut ja ehtinyt. 😀

Pihatöissä minäkin, vihdoinkin. Puutarhallakin jo kävin, tulevalla viikolla sitten ”suuri roudaus”, mutta tänään vain vähän orvokkeja, vaikka olen jo vuosia sitten päättänyt, että ei meille enää yhtäkään orvokkia. Ja joka kesä niitä pihapiiristä löytyy. Joko istutettuina tai ”villeinä”.

Pian parikymmentä vuotta sitten me saimme turppaallisen valkovuokkoja Oulunsalosta, ja ne ovat viihtyneet meillä. Sekä etu- että takapihalla on jo isohkot laikut kukkivia valkovuokkoja. Ne ovat jotain sellaista, joita ilman äitiäni en osaisi kaivata, en arvostaa, en pihallamme varjella. Tuulihatut, tiikerikakku, rapukestit, pyrkimys pukeutua juhliin kunnolla, lakanoiden mankelointi, kaikin puolinen kohteliaisuus, siisteys, hommien ajallaan suorittaminen ja hyvä, edullinen(!) kotiruoka, oman työn (humanistihommia ei aina laskettu työksi… 🙂 ) tekemisen tärkeys – myös naisen elämässä, ovat (mm.) sellaisia ”ulkoisia” juttuja, jotka minulla ovat selkäytimessä, geeneissä, kasvatuksessa syvälle tallennettuina, opittuina, luontaisena äidin perintönä. Ja valkovuokot!!

Nyt pihallamme on valkovuokkoja. Vein niitä tietysti haudallekin. Äitienpäiväksi ne eivät näillä leveysasteilla ehdi, mutta toukokuun puolella kuitenkin. Valoahan ne vaativat, nuokin varmasti jo huomenna taas elpyvät pyörätarakkamatkasta. Kummasti poskilla jotain kosteaa, hieman yllättäen, tuntui noita laitellessa. On jo neljä kuukautta…

Muistin, kuinka äiti kertoi, että keväällä, toukokuussa 1957 vain kuukausi häiden ja Ouluun muuton jälkeen, hän oli kävellyt uuden kotinsa lähimetsään, Taskilan pellon pientareelle [ihan tähän meidän lähelle] ja etsinyt jotain, kävellyt kumarassa, kiertänyt ja kaartanut, ja silloinen ”vuokraemäntä”, uusi ystävä, josta tuli loppuelämän läheinen ystävä, kysyi, mitä ihmettä etsit? – Valkovuokkoja!

Turhaan äiti etsi, eihän niitä Oulussa juuri luonnonvaraisena kasva. Täällä niitä on vain harvoissa, ”varjelluissa” paikoissa. Meilläkin vain koska ystävä, jolla hänelläkin on karjalaiset sukujuuret, niiden alkuja aikanaan tuliaisiksi meille toi. Tänä keväänä valkovuokoilla kotipihalla ihan erityinen merkitys.

Raskin leikata kukkia muutaman myös sisälle. Pieni paimenpoikamaljakko on yksi niistä harvoista äidin jäämistön esineistä, joita halusin omakseni. Tuon maljakon äiti sai Tanskan sedältä ja tädiltä, kun  hän 1940-luvun lopulla, sodan jälkeen kävi sotalapsikodissaan.

Kuvassa alla (vuodelta 1949) oikealla Pedersenin lapseton pariskunta, joiden luona äitini vuosina 1941 – 1943 oli sotalapsena. Joiden luona hän tunsi aina olevansa hyvässä paikassa, tunsi olevansa kodissa. Äiti vasemmalla, keskellä oleva mies on (äidin muistelun mukaan) Pedersenien naapuri.

Minäkin pääsin 60-luvulla käymään Lejressä, Tanskan ”mummulassa”; enkä muista siitä juuri muuta kuin valoverhot! Heillä oli olohuoneessa isot, paksut valoverhot. Ja muistan, etten ymmärtänyt mitään, mistä puhuttiin (äiti puhui vielä 60-luvulla aika sujuvaa tanskaa…). Kööpenhaminasta minulla on hämärä muistikuva, että siellä ”oli isoa ja hienoa”. Ei viisivuotiaan muistikuvat ole kovin kummoisia. Semminkin kun ei ole edes kuvia tukemassa reissun tunnelmia.

Onneksi kuitenkin on, edes jotain kuvia – ja valkovuokkoja.

Onneksi kyyneleitäkin.

Historiaa Yliopistoelämää

Muistoja, paljon muistoja

Ihan vahingossa sattui juuri tälle päivälle kampaaja. Sikäli hyvä vahinko, että pitkäksi, kulahtaneeksi käynyt pehkoni tuli heti aamupäivällä leikattua ja huoliteltua kiiltäväksi, – kotoilijan hiuksiin ryhtiä. Siksi hyvä, että juuri tänään, kun oli oikein ”menokin”.

Olen ollut illan kotikaronkassa. Huhtikuun alussa olleen väitöstilaisuuden ”jatko-karonkka” oli tänään, väittelijän kotikotona. Niin iloinen ja otettu olen, että sain kutsun. Väittelijää tietysti ilo juhlia, mutta olihan luonnollisesti mahdottoman mukava tavata entisiä kollegoita, kuulla kuulumisia poissaolevista, nähdä useampiakin ”omia” opiskelijoita, kuulla heidän kuulumisiaan, ja saada – kaikkien näiden vuosien jälkeen – palautettakin. Mikä kyllä aiheuttaa vähän sellaista ”haluan vieläkin tehdä jotain merkityksellistä” -fiilistä ja haluaisin ”olla tekemisissä”.

Karonkassa oli myös ohjelmaa; musiikkia. Erinomaisen sopivasti historian havinaa siinäkin: kuka tietää, mikä soitin? Kaikkien arvanneiden kesken arvon kirjapalkinnon!

Mukavan kuuloista musiikkia, illan teemaan sopivaa. Tykkäsin kovasti.

Ja kuinka paljon muistoja, flashbackeja, illan aikana tulikaan!

Edellisen kerran kävin samassa kodissa talvella 1991. Silloin olin viimeisilläni raskaana, juuri äitiysloman aloittanut, – Juniori syntyi maaliskuun lopulla. Silloin väittelijän kodissa oli tupaantuliaiset. Olin kutsuttuna, koska tämän päiväisen jubilaarin ja entisen oppilaani isä oli ollut esimieheni 1980-luvulla seitsemän vuoden ajan ja hän oli minun opiskeluaikainen professorini.

Kertakaikkisen paljon historian havinaa tähän iltaan…

Sikälikin merkittävä päivä, että on tasan kuusi vuotta siitä, kun olin kustoksena – piste yliopistouralleni. Ja huomenna tulee kuluneeksi 18 vuotta omasta väitöksestäni. 18!!! Enhän minä näitä päivämääriä itse muistanut, mutta onneksi oli muita, jotka muistivat.

Tänäänkin oli taas ilo tavata ihmisiä, keskustella, pohtia, nauraa, muistella, tarinoida.

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Melkein kuin olisi kesä

Olenhan muistanut kehua ja kiittää Oulun pyörätieverkostoa. Tänään – kun paistoi ja oli jo aika lämminkin – muistin taas olla erityisen kiitolllinen siitä. Parinkympin jälkeen oli käännyttävä kohti kotia, vaikka hyvän kirjan (Bonnie Garmuson ”Kaikki on kemiaa”), parissa olisi voinut polkea vielä vaikka mutkin Haukiputaalle.

Mutta! Eihän kirjaa tarvinnut keskeyttää kotipihalle tullessakaan: työn touhu siellä imaisi mukaansa. Kattoremontin tekijät ja Pehtoori terassilaudoituksen parissa olivat hyvänä esimerkkinä jatkaa liikkeessä, joten niinhän sitten päätin meidän ”mutterimajan”, pihapiirin Huvilan, kuurnata kesäkäyttöön kelvolliseksi. Siinäpä se lämmin, liki tuuleton, täysin itikaton iltapäivä vierähti. Vähän sellainen vapaapäivän fiilis on ollut.

Jossain välissä piipahdin lähikaupassa: en muista, olisinko koskaan ennen kassleria ostanut. Tänään ostin. Halpaa ja hyvää. Ei mitään dieettisafkaa, mutta helpolla hyvää. Ja kesän merkkinä tomaattisalaatti: kulhon pohjalle 2 rkl balsamicoa, ½ – 1 dl oliiviöljyä, pippuria, suolaa, sokeria, kevätsipulin varsia ja basilikaa. Sekoita nämä ja lisää joukkoon rasiallinen puolitettuja kirsikkatomaatteja. Jos grillissä on – kuten meillä tänään – halloumia ja pakastimessa yrttivoinappeja, niin helppo kesäruoka on valmis.

Perhechatissa taas aktiivista. Töitä ja kuvia, lomia ja reissuja, ruokaa ja muuta höpötystä.

Kaiken kaikkiaan melkein kesälle tuntuu…

Niitä näitä

Asioita etiäppäin

Pokkisenpuiston ohi eilen illalla pyöräillessä taivas repeili kauniisti. Ja oli tyven.

Pakkasyöhän se tuosta kehkeytyi. Mutta ei se estänyt kattoremonttimiehiä tänäänkin tulemasta aamuvarhain jatkamaan hommia. Eikä Pehtooria lähtemästä oman projektinsa pariin: terassilaudoituskin kun on kunnostuksen tarpeessa.

Olisihan sinä minullakin jotain kevätpuuhia pihapiirissä, mutta päätin vielä odotella lämpimämpää ja lähdin vielä kerran, ehkäpä nyt viimeisen tyhjentelemään äidin Caritaksen kotia. Se kun on jo myynnissä, joten irtaimisto on sieltä saatava pois.

On  kuulkaa vaikea saada myytyä edes puoli-ilmaiseksi mitään vanhaa, vaikka on kuinka hyväkuntoista ja siistiä, eikä ole helppoa löytää edes paikkaa, mihin niitä voisi lahjoittaa. Oulussa on yksi ainoa vintagevaatekauppa, ja sinnekin meni vain pieni osa äidin garderobin helmistä. Niinpä pakkasin tänään loput SPR Konttiin, jonne Juniori tuli avuksi niitä ja liinavaatteita etc. roudaamaan – minähän olen edelleen nostelu- ja kantokiellossa.

Ukraina Help Centeriin ottavat hyvin rajoitetusti tavaraa, vaatteista tällä hetkellä vain kesämekkoja ja lenkkareita ja sitten mm. siivoustarvikkeita ja -välineitä! Ja kaikkea siisteyteen liittyvää äidillänihän oli kaappi jos toinenkin täynnä: mm. paksu pinkka Vileda-ikkunaliinoja avaamattomissa paketeissa, jossa oli vielä markkahinta päällä! 🙂 Siis kuorma siisteysvermeitä Ukraina-apuun!

Huonekalutkin on ilmeisesti jaettava kahteen eri kohteeseen: Käytetyt huonekalut ja taas SPR. Kumpikaan ei ota kaikkea edes ilmaiseksi. Kuljetuksesta ei sentään tarvinne maksaa… Tauluista, sellaisista, jotka vielä 80-luvulla olivat ”arvotaidetta” (Raatikainen, A. Halonen, A. Koivisto. E. Nelimarkka), ovat nyt melkein ”tusinatavaraa”.

No mutta, any way, nyt ”pukki ja oikeinmerkki” -fiilis ja hyvä mieli kun alkaa loppusuora häämöttää tämän projektin kanssa. ”Asioita etiäppäin” – kuten isälläni oli tapana sanoa.

Niinpä tänäänkin pyöräily poikkeuksellisen myöhään, mutta teki hyvää siksikin, että nyt näyttää jo kunnolla keväältä. Vihreää on jo paljon.

 

 

Historiaa Oulu

Oulun suurpalosta melkein 200 vuotta

Kevätpäivä oli, näin kaukana pohjoisessa, ollut vuodenaikaan nähden harvinaisen lauha ja lämmin, ja nyt valoisan illan rusopilvet viipyivät yhä läntisellä taivaanrannalla.

Meri oli peilityven; sen ikään kuin suloisissa unelmissa uinaileva tumma kirkkaus liitti lumoavana heijastuksena toisiinsa taivaan ihanuuden ja maan kauneuden.

Näin koko luonto lepäsi idyllisessä rauhassa.

Samassa hetkessä nähtiin hirvittävän tulipatsaan paratiisin portilla uhkaavan miekan kaltaisena kohoavan Kallisen mäeltä suoraan taivasta kohti mustien savupilvien läpi.

Nyt puhkesi äkkiä kova tuuli, hajotti liekit ja heitti tulisateen koko kaupungin ylle, joka pian oli syttynyt neljästä kohtaa.

Muutaman hetken kuluttua pilvenkorkoiset tulikielekkeet muodostivat ristiin rastiin katujen ylle hirvittävän holviston, jonka alla epätoivoiset ihmiset huusivat apua, ja säikähtyneet eläimet juoksentelivat sinne tänne ulisten ja vikisten koettaessaan paeta uhkaavaa kuolemanvaaraa.

Sara Wacklin, Satanen muistelmia Pohjanmaalta

Oulun suurpalosta on kulunut tasan 200 vuotta
(ensi maanantaina)

Vuoden 1822 palo sai alkunsa varhain torstaiaamuna 23. toukokuuta värjärimestari Papen talosta. Ernst Pape oli ruotsalaissyntyinen värjäri, jolla oli verstas Kallisenvirran rannalla, lähellä Raatihuonetta ja lähellä kirkkoa.

Kallisenvirran rannalla oli 1800-luvun vaihteessa monien käsityöläisten mökkejä ja verstaita; alue on Pokkisen ”takana”, nykyisen Ainolanpuiston (Plaatansaaren) ja Lammassaaren välisellä alueella, pienellä mäellä (Kallisesbacke ~ Kallisenmäki).

[Kallisenvirta. Kuva 18.5.2022.]

Palon sammuttua lähes koko kaupunki oli tuhoutunut maan tasalle: yli kolmesataa rakennusta oli palanut täysin tai lähes täydellisesti, ja yhteensä yli 3 000 oululaista oli menettänyt kotinsa. Lähes koko kaupungin tuhonneessa palossa menetti henkensä alle 10 henkeä, mutta kaupungin rajojen sisäpuolella vain 65 rakennusta säilyi tulen tuholta. Olihan Oulukin tuolloin tiiviisti rakennettu puutalokaupunki, jossa paloturvallisuus ei ollut ollut ensisijainen, eikä oikein mikään muunkaan, rakentamistavan kriteeri.

Kuva: Jacob Wallin Oulun palo 1822; Museovirasto.

Kun Raatihuonekn oli palanut, kaupungin hallinto hajautettiin yksityiskoteihin, triviaalikoululle tuho merkitsi muuttoa Raaheen ja (nykyisen tuomio)kirkon  raunioiden viereen rakennettiin pienehkö väliaikainen puukirkko. Tuo väliaikainen pikkukirkko valmistui jo marraskuussa 1822 eli puolisen vuotta tulipalon jälkeen. Varsinaisen kirkon säilyneiden kiviosien päälle Carl Ludvig Engel suunnitteli uuden kirkon, joka valmistui kymmenen vuotta suurpalon jälkeen vuonna 1832.

Engel oli yhdessä J. A. Ehrenströmin kanssa laatimassa Oululle myös uutta asemakaavaa. Entistä laajempi ruutukaava tuli voimaan kolme vuotta palon jälkeen, ja se on edelleen Oulun kaupunkikaavan pohjana.

Niitä näitä

Häslinkiä

On päiviä, jolloin on enemmän yritystä kuin varsinaisesti mitään hyvää aikaansaannosta. Tänään on ollut sellainen multitaskaamisen päivä. Ja eihän siitä tahdo hyvää seurata. Ja kaiken kulkemisen, kirjoittamisen, järjestelyn, lukemisen, arvostelun, ostosten, myynnin, vaihteeksi Kontti-käynnin ja tapetin etsinnän välissä, ohessa ja jälkeen olen lukenut ja kuunnellut uutisia enemmän kuin aikohin, vaikka vieväthän ne aikansa joka päivä muutenkin.

Päivän vähän hermostuneeseen vireeseen on ollut syynä melu, joka meillä täällä kotona on ollut aamusta iltaviiteen asti. Meillä kun alkoi tänään kattoremppa. Tai ehkä huolto on parempi sana. Kaksi nuorehkoa miestä ovat koko päivän aggregaatin voimin ja painepesurilla ahkeroiden pesseet tiilikattoamme – en juuri kestänyt katsella heidän  – kylläkin vakaata – katolla kulkuaan.

Sammalet ja vuosien aikana kertynyt lika on pesty pois – ja tuntuu että iso osa siitä on nyt pitkin seiniä, pitkin piazzaa. Mutta hommahan ei olekaan vielä valmis. Seuraavaksi tulee suojamaali pintaan. Käyttöikää ja kestävyyttä katolla taas vuosikausiksi. Näin isoa remppaa ei 35-vuotisen asumisen aikana katolle ole tehtykään. Mutta ääntä on lähtenyt.

Vaikka on – edelleen – kylmä, on pihallamme jo ensimmäiset valkovuokot kukassa. Kyllä tämä tästä vielä kesäksi muuttuu….

Niitä näitä

Kotihommia

Näyttää lämpimämmältä kuin mitä on.

Sen lisäksi että olen ulkoillut ja pakkaillut loputkin talvikamppeet vaatehuoneen perukalle, olen tehnyt vaatehuoltoa kesävermeille. Ja vink, vink: taikasieni on erinomainen apuri valkoisten city-lenkkareiden puhdistaja. Tuli kuin uudet pienellä putsauksella. Myös vaalean kesälaukun puhdistukseen hyvä!

Ja käsittämättömän paljon olen saanut kulumaan aikaa, kun olen surffaillut ja käynyt parissa liikkeessä livenäkin, etsien yhdelle seinälle tapettia. Yksi rulla tapettia keittiön seinälle, eikä mitään tulosta vielä! Tuhansia tapetteja, joista valita. Haluaisin jonkun vahvan, tällaisen katseenvangitsijan.  Tuollainen nyt ei vaan siihen seinälle sovi.

 

 

Niitä näitä

Sunnuntain monimuotoisuus

Nyt ei verbaliikka ole ihan iskussa, joten päivän summaaminen tapahtukoon, kuten huonossa reaalivastauksessa (joita tosin aika harvoin onneksi kohdalle arvosteltavaksi sattui…), ihan vain ranskalaisin viivoin kirjattuina

  • aamu oli hyvä. Koska kahdeksan tuntia levollista unta. Systerin vointi [raju flunssa] hieman huolettaa.
  • Aamu vain jatkuu. Millehän ryhtyisi?
  • Oikeastiko imuroin pyhäaamuna?
  • Vielä äidin viranomaisasioiden setvimistä.
  • Enni Mustosen ”Syrjästäkatsojan tarinoita” vol. X ei riemastuta kuten sarjan viisi ensimmäistä.
  • Uutisia en kommentoi, aika äkkiä taas yritän niistä eroon.
  • Ilmatieteen laitoksen julkaisua tsekkaan puolen tunnin välein, ja uskon lähteväni oikeaan aikaan lenkille. Saahan sitä uskoa. Vasta palatessa sade loppui. Mutta tulipahan kiintiö setvityksi. Pukki ja oikeinmerkki!
  • Vaikka vain kaksistaan, niin silti hyvää (purkki)ruokaa (= ankankoipia) tänään.
  • Hitonmoinen hikka, ja siitepölyallergia!
  • Taasko olen matkatoimistojen sivuilla?
  • Takautuvasti blogin kommentteihin tullut viesti! – Kyllä. Niin samaa mieltä ”Maailma on kaunis”.
    Melkein surkuhupaisaa on, että tämä niin tavattoman kaunis ja koskettava, samaistuttuva, monta monituista kertaa kuunneltu kappale ”Maailma on kaunis” on alunperin Irwin Goodmanin tuotantoa ja nyttemin Vesku Loirin tulkitsema. Kumpikaan näistä herroista ei ole suosikkini. Ei todellakaan. Eino Leinolta kuulostava runo on kuitenkin Vexi Salmen sanoitus. Ja se on ollut mieleiseni jo kauan. Kiitos sen muistuttamisesta, Toini.
  • Pitkä tovi on kulunut lasten ja aveciensa kanssa viesteillen. Kaikkea sitä.