Tuulestatemmattua

Minun pitkään jatkunut kodin irtaimiston perkaus, konmaritus, kuolinsiivous on ollut loppusuoralla jo pitkään; pussukka jos toinenkin ja laatikko poikineen on päätynyt Konttiin. Monta roskakassillista on joutunut Lassila & Tikanojan kyytiin ja kujan paperinkeräysastia on saanut muutakin kuin lehtiä sisuksiinsa. Enää ei ole kuin mappikomero kuvalaatikoineen vailla loppurutistusta, ehkä kuution verran paperia etc. sieltäkin poistettava, mutta se homma on nyt jäänyt pahasti taka-alalle viimeisten parin kuukauden aikana.

Tänään tätä kaikkea olin tekemässä äidin kodissa. Oikeastaan aina on tuntunut, ettei äidillä kolmiossaan nyt niin paljon tavaraa ole, ehkä siksin, että kaikki on aina ollut järjestyksessä, tiedättehän ”paikka kaikelle ja kaikki paikallaan”. Mutta kyllä tänään asia näyttäytyi ihan erilaisena. Huolimatta siitä, että me lapset ja meidän lapset ollaan jo sieltä yhtä sun toista muistoksi ja omaan käyttöön haettu, poispakattavaa jäi. Kaikilla nuorilla aikuisillakin jo kodit perustettu, astiat ja huonekalut, vuodevaatteet ja kodin koristukset hankittu, eikä mummun vaate- ja sisustustyyli ihan kolmikymppisten aikuisten kanssa myötäillyt toisiaan, joten paljon vielä jäi, vaikka me jo mieluiset muistot haimme. Siispä tänään poispakattavaa riitti.

Aamukahdeksan jälkeen lähdin kohti Caritasta, ja sain Pehtoorin avuksi. Aamupäivä tyhjennettiin kaappeja, tutkittiin, lajiteltiin: SPR:n Konttiin, Help Center Ukrainaan (Oulu), Caritaksen yhteiseen avoimeen kirjastoon, kierrätykseen, roskiin, vintage-vaatekauppaan, taulukauppaan, CD-divariin, – samalla koetin kaappi kerrallaan siivotakin.

Pehtoori teki ohessa pientä fiksailua ja sitten lähti jo kaatikselle viemään lastia, ja kävi palatessa tuomassa minulle sushia laatikollisen, kun olin ilmoittanut jääväni siihen asti, että saan suunnilleen kaiken pakettiin. Iltapäivän lopulla soittelin systerin avuksi. Ja kuuden jälkeen oltiinkin jo aika lailla valmiina.

Huomenna sitten laatikoiden ja säkkien jako. Huonekalut myyntiin vasta sitten kun asunnonvälittäjän kuvaaja on käynyt.

Äidiltä jäi monta kaapillista monen vuosikymmenen ajalta kauniita, laadukkaita, monia teetätettyjä, ajattomia vaatteita. Ja me olemme olleet aika samankokoisia, äiti tosin viitisen senttiä minua lyhempi, mutta hän käytti, varsinkin juhlissa, muutaman sentin korkkareita, joten moni vaate sopisi minulle. Ehkä vain yhden, kahden vaatekoon pienennyksellä voisin saada garderobiini vintagevaatteita.

Meidän värimaailmamme oli kuitenkin aika eri: äidillä oli paljon syksyn värejä vaatteissa, ruskeaa, vihreää, oranssiakin. Ja punaista! Se meillä  molemmilla. Mutta: äitini oli paljon naisellisempi, paljon tyylikkäämpi kuin minä pukeutuessaan. Ja sitten, en oikein tiedä, osaanko pitää äidin vaatteita. Miltä se tuntuu, miten osaan olla edesmenneen äidin vaatteissa?  – No kaksi kesämekkoa ja punaisen villableiserin otin kuitenkin, katsotaan.

Nyt on väsy – fyysisesti, mutta myös helpottunut olo. Enkä yhtäkään kyyneltä vierittänyt, ei juuri ahdistusta tai kipeää ikävää. Äidin kodissa ne itkun hetken äidin kuoltua on jo eletty. Ne liittyivät kuviin, joihinkin esineisiin, astioihin. Sen sijaan silloin kun meidän piti purkaa äidin hoivakodin huone, vain pari viikkoa äidin lähdön jälkeen – se oli ihan hirveää. Minä vain itkin, enkä oikein pystynyt mitään tekemään. Tänään ihan erilaista. Oli touhupäivä, ei muistelun, ei surun aika.

Nyt surulle ja muistelulle on aikansa ja paikkansa ihan muissa kohdin. Välillä aika yllättävissäkin.

”Mitäpä se hyvejää”, toteaa puolankalainen pessimisti!

Nyt on vähän sama fiilis tämän blogin kirjoittamisen kanssa.

Juttuhan on niin, että puoletkaan blogini lukijoista ei saa sivujani auki (itsellänikin tekee tiukkaa)… Näin siitä huolimatta, että olen tänään käyttänyt koko aamupäivän ja monia tuokioita sen jälkeenkin yhteysongelman ratkaisemiseen. Olen saanut sivustatukea sekä Järvenpäästä että omalta ”tukiasemaltani” ja ilokseni voin todeta, että aika paljon sain setvittyä itseksenikin, mutta silti homma on vielä vaiheessa. Postauksen teko on edelleen epävarmaa. Joten kerronpa vain, että blogikriisini taas kerran kulminoituu näin huhtikuussa.

Mutta taidanpa minä taas ensi viikolla jatkaa, jos saan tämän setvittyä.

(PS: Vappupäivä on sujunut muilta osin perinteisin menoin: on ollut kylmää, on ollut aurinkoista, eksnaapureilla on käyty tervehdyskäynnillä, kuplia on tänäänkin ollut juomassa, aika levollista on ollut, kunnon ulkoilutuokio puolenpäivän jälkeen pyöräillen, muutama mobilistiautokin tuli bongattua, teekkaritorvet jäivät tänäkin vuonna väliin. Siis perinteistä, kovin perinteistä.)

Tänään vappubrunssi kotona, myöhäinen iltapäivän vappubrunssi ystävien luona.

Kuten kuvakin kertonee, oli meillä täällä puolenpäivän aikaan pari pientä temppuratailijaa, popparien ja pikkuprinssien nauttijaa brunssilla. Myös isänsä & Miniä olivat mukana vappuaaton herkkupöydässä. Kaikkia kaupan valmisherkkuja asettelin esille, perunasalaatin sentään tein itse. Ja kummasti sain aamupäivän kulumaan kaiken esillepanoon ja viimeistelyyn.

Temppurata oli tarkoitus tehdä pihalle, mutta satunnaiset lumihiutaleet hiivuttivat aikeet. Sisällä oltiin vankasti.

Kunhan perhebrunssin siivous oli ohi, olikin aika laittaa ykköset ylle, ja lähteä tuttuun vappuaaton viettopaikkaan. Sattuneesta syystä pari vuotta on jäänyt väliin, mutta näiden kalaasiystävien luona on tullut vietettyä varmaan kymmenen, jollei enemmänkin, vappuaattoa. Vuosituhannen alun tienoilla ja sen jälkeen vietimme monta liki aamuun asti venynyttä vappuaattoa heillä, – että sitä jaksettiinkin. Ja nyttemmin vappuaaton juhla on vaihtunut iltapäiväbrunssiksi. Sopii meille oikein hyvin.

Näissä toistuvissa juhlissa näkee luonnollisesti yhteisiä ystäviä, mikä on tietysti hyvä juttu. Koronan ja kaiken muun jälkeen sellaiselle osaa taas antaa arvoa – paljon. Mutta ei kohtaaminen ja kovin vilkas kanssakäyminen minulta nyt ihan entiseen malliin onnistu. Mutta parempia aikoja kohti mennään.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Viinivinkki – ensi viikonloppuna on äitienpäivä.

Ehkä muillekin sopisi tällainen makeahko, silti raikas, matala-alkoholinen (7 %), esim. macaronsien, mansikoiden, täytekakun, croissantien kanssa, brunssille, aurinkoiselle pihalle… Olen tätä joskus ennenkin suositellut, Banfin Brachetto

Pullon on kaunis, yhden ruusun maljakko kesäpöytään. Jollei koti-Alkosta löydy, tilaa nyt verkkokaupasta, hae ensi viikon lopulla. Lakkiaisiin, kesän muihin juhliin?

Toivoin ja aioin polkea tänään kauden ensimmäisen kerran Koiteliin. En polkenut. Syy sinne pääsemättömyyteen ei ollut kenenkään ulkopuolisen, ei minkään velvoitteen, ei pakottavan tekemisen, vaan ihan ”luonnon armoilla” on tullut oltua.

Eikä luonto ollut tänään kovinkaan armollinen. Ihan hyytävä tuuli, kylmää oli. Sellainen sää kylmää sieluakin, ja se väräjää muutenkin. Tyydyin parinkymmenen kilsan lenkkiin koettaen väistellä jostain lännen-luoteen väliltä tullutta jäätävää tuulta, – ei auttanut toppa, ei gore-tex, ei maastokengät. Olin konttajäässä kotiin palatessa. Mutta liikkunut. Ja posket punaisina.

Ajelin kaupungin läpi: paljon haalarikansaa liikkeellä. Ja sitten iski ikävä. Ikävä akateemisen maailman elämää, sen highlighteja. Opiskelijavappuja, kohtaamisia omien opiskelijoiden kanssa, hulabaloota kampuksella. Serpentiiniä parkkipaikalla, opiskelijoiden tuomia ilmapalloja ja tippaleipiä henkilökunnan lounaspöydässä, Ööpis-kauppiaita yliopiston käytävillä, lukukauden lopun helpotusta. Opiskelijavappua, omana opiskeluaikana marsseja, rauhanaatetta, rauhaa kaikille, iloa ja eloa elämään.

Ja vanhojen tanssien väkeä. Nuoret naiset sifongissa, frakkipukuisia miehiä Kuusiluodon nurkilla, odottelivat kylmissään kyytiä kotiin. Vanhojen tanssit vapun aatonaattona; kaikkea se korona teettää!

Mutta niinhän se on: aika aikaansa kutakin. Joskus vaan kaipuu iskee. Juhlat, juhlapyhät, menneet tapahtumat menevät tunteisiin, tulevat mieleen ja pieleen, tuovat ikävän.

Tämäkin viikko alkaa olla lopuillaan, – kaikki viikot loppuvat. Nyt se ei haittaa ollenkaan. Toukokuu jo nurkan takana.

Juuri aloitimme uuden kuusiosaisen tv-sarjan ”Hotelli Portofino” (Yle Areena) katselun: eka osa viehätti niin paljon, että seuraavat viisi osaa katsottaneen seuraavina viitenä iltana.

Me olemme käyneetkin Portofinossa. Kesällä 2015 patikointireissu suuntautui Liguriaan, ja heti patikkaviikon alussa kävimme Portofinossa retkellä, kuvia on täällä. Voisin käydä uudelleen. Sekä Liguriassa että Portofinossa, ja Italiassa. Tietysti.

Portofinon ja Italian lisäksi olen tänään ”viettänyt” pitkät tovit myös meidän mökillä, Koiviston Koivusaaressa, tulevassa syksyssä, nuoruusvuosissa, ensi maanantaissa, Vuoksissa. Paljon olen ajatellut, ollut rauhassa.

Ja myös todellisuudessa olen ollut aika monessa paikassa: saatellut tyttären kotimatkalleen pienen pakun kyytiin, pyöräillyt auringossa ristiin rastiin kirjastoon, postiin, äidin Caritaksen kotiin (on aika sen tyhjentämiseen ja myyntikuntoon laittoon), haudallakin kävin vähän siivoilemassa ja juttelemassa, myös ystävälle vein vielä kynttilän, vaikka on näin valoisaa. Hautausmaalla on hyvä kulkea.

Uusi juttu tällä viikolla on ollut Ruokaboksi. Tänään tein toisen niistä kolmesta ateriasta, jotka meidän boksissa oli. Ensimmäinen oli pliisu ja pettymys, tänään jo hyvä, toistekin tehtävä jauheliharuoka . Huomenna viimeinen tästä boksista. Teen sitten yhteenvetopostauksen kokemuksesta.

Tänään on olleet ajatukset vapaana lentämään, ajattelemaan kaikkea hyvää. Toivomaan rauhaa, – kaikkialle. Kaikille.

Tänään, tänä vuonna, kansallisena veteraanipäivänä varmasti useimmilla suomalaisilla kunnioitus veteraaneja kohtaan on vahva ja syvä, entistä suurempi. Maailmanmenon heilahdellessa, itänaapurin uhitellessa ja sotiessa on vaikea olla muistamatta isänmaan historian vaiheita, sodassa olleita isiä, pappoja, veljiä, ystäviä ja puolisoita.

Veteraanipäivänä lasketaan sankarihaudoille kukkia ja seppeleitä, viedään kynttilöitä tai käydään vain kävelemässä siellä. Aina se ei ole mahdollista.

Äitini lapsuuden kotikirkon viereen on tehty sankarihautamuistomerkki. Koiviston saaressa luovutetulla alueella sen ovat luonnollisesti tehneet suomalaiset. Sankarihautaan on haudattu yhteensä 102 koivistolaista sankarivainajaa; ihan lähisukuamme ei haudassa ole. Nyt maaliskuussa (2022) yhtenä viikonloppuyönä haudoista on poistettu nimet ja alueen muistomerkkikivi peitetty. Ilkivaltaa siellä on tehty ennenkin. Nyt tämmöistä. Elämän ollessa nyt näin, tämäkin tuntuu ikävälle, surulliselle.

Koiviston kirkko (1900-luvun alussa). Kuva: Lappeenrannan museo.
Kirkosta tehtiin Neuvosto-aikana elokuvateatteri.

Koiviston kirkko on mantereella, äiti asui saaressa, eikä montakaan kertaa käynyt kotiseurakuntansa kirkossa. Kuten ei käynyt mantereella Kauppalan puolella muutenkaan. Rippikoulunsa kävi Särkisalossa, jonne toinen evakkotaival oli hänet vienyt.

Särkisalon kirkko. Kuva: Museovirasto.

Nyt on silmät sikkurassa, olkapää tulessa, 400 kuvaa perattuna, editoituna, pakattuna nettikansioon ja linkki siihen valmiina lähtemään asiakkaalle huomenna heti aamusta. Lauantain juhlan kuvauskeikkaosuus on nyt taputeltu. Sunnuntaina en edes aloittanut, eilen oli muita kiireitä, kirjeenvaihtoa ja laskelmien tekoa. Joten tänään on sitten kulunut hyvinkin koko päivä ja ilta duunatessa. Edes lenkille en lähtenyt, mutta siihen oli suurin syy hyytävä sää.

Illalla meni pitkä tovi tyttären kanssa kun luovutin hänelle nyt kevään aikana kaapeista ja mapeista keräämiäni papereita ja koulumuistoja. Kaikki todistukset, paljon päiväkoti-, eskari-, alakoulupapereita, kokeita, piirustuksia, päiväkirjoja, kirjeitä, kaikkia jänniä juttuja. Vedet silmissä naurettiin, ja välillä liikutuksestakin kyynelissä. Myös lasten käsitöitä ja rakkaimpia muistoesineitä olen säästänyt heille.

Olen vuoden kestäneen ”suuren konmarituksen” ohessa pakannut kaikki lasten omat jutut heille luovutettaviksi ja omaan käyttöön. Yli kolmekymppiset eivät onneksi halua niitä hävittääkään, kuten ehkä reilut 10 vuotta sitten muuttaessaan kotikodista uuteen, omaan, itsenäiseen elämään, olisivat tehneet. Tytär varsinkin on muuttanut niin usein, ettei moista ”painolastia” olisi varmaankaan tullut roudattua mukana. Nyt aikoi viedä omaan uuteen kotiinsa.

Joten nämä mapit ja kansiot nyt lähtevät matkaan. Valokuvia, albumeita, ja romppuja en vieläkään anna pois. Minä tarvitsen niitä vielä kauan.