Tuulestatemmattua

Nyt on päivän kellonajat ihan sekaisin, koska heräsin (olkapään kiertokalvosin etc.) paljon ennen kuin päivä valkeni, ehdin lueskella lehdet ja muut päivittäiset sivut ennen aamupalaa. Koska tänään oli taas se onnenpäivä, että meidän S. siivooja tuli, hankkiuduin pois jaloista joskus yhdeksän jälkeen.

Ensimmäiseksi kirjastoon. Yleensä käytän kaupungin kirjastoa, enää hyvin harvoin yliopiston kirjastoa, enkä koskaan ennen meidän lähintä kirjastoa, mutta tänään sinne, koska varaus. Siellä oli ennen kymmentä vielä menossa ns. omatoimiaika, mikä tarkoittaa, ettei ole henkilökuntaa. Etsin tarvitsemaani, en löytänyt, ja päätin odottaa kymmeneen, jotta henkilökuntaa olisi paikalla.

Lueskelin lehtisalissa, ja kun sitten näin virkailijan tulevan aulaan, kysyin neuvoa. En saanut. Hyvin kiireisenä hän kiiruhti ohitse, ”kyllä pitäisi paikaltaan löytyä”. Ei löytynyt, löytyi lopulta sentään aika läheltä. No ei niin hirveä juttu, mutta harvinainen – kirjastoissa on yleensä aina hyvä palvelu. Tai noh, Kansalliskirjastossa (ent. HYK) – niin hieno kuin Unioninkadun päärakennus onkin – on joskus ollut vähän sellaista tsaristisen ajan virkamiesmentaliteettia: rahvas olkoon nöyränä ja odottakoon.

Seuraavaksi Tokmannille: pesuaineita, leivinpapereita yms. hakemaan. Ja vinyylihanskoja. Kaksikin nuorta naista hyllyjen välistä lähti niitä kanssani etsimään, molemmat ilmeisesti virolaisia ja lopulta toinen heistä niitä paketillisen minulle varastosta löysi kuin löysikin. Kiitos paljon. 🙂

Ja sitten kassalle: myönnän, että nyt on ikävää ulkonäköön liittyvää arvostelua, mutta kyllä oli vaikean näköistä kassaihmisen työskentely noin viiden sentin rakennekynsien kanssa. Eikä hän kyllä vilkaissutkaan asiakkaita paksujen tönkköripsien alta. Huulten muhkeus ilmeisesti esti niiden saamista minkäänlaiseen hymyyn. No ”kiitos” hän sentään sanoi. Mutta jotenkin välittyi kuva, että hänelle palveluammatti ei sittenkään ollut ihan hänen juttunsa. Tai ehkä oli vain huono päivä. Onhan meillä kaikilla niitä.

Sitten piiiiiiiitkästä aikaa (edellinen kerta ennen koronaa?)  kasvohoitoon. Uusi paikka – tai siis minulle uusi – oli Pekurinkulman yläkerrassa oleva salonki. Olipa todella miellyttävä ympäristö ja siellä nuori nainen OLI syntynyt asiakaspalvelijaksi, tekemään asiakkaan tyytyväiseksi, hoitaen työnsä varmasti, ystävällisesti, ja mahdollistaen myös niin totaalisen rentoutumisen, että nukahdin. Päiväunet!

Nyt on posket pehmeät ja hehkeät, hemmottelupäivän iltapäivällä oli hyvä palata puhtaaseen kotiin.

Rentona ja päiväunet nukkuneena olen hommaillut kaikenlaista, eikä vieläkään tietoa mistään nukkumaanmenosta. Vaikka hyvinkin olisi aika – on pian puoliyö!!.

Nyt on jotenkin tavattoman vanha olo. Tai paremminkin sellainen, että lapset on jo mahdottoman aikuisia. On tässä taas jo aamulla ja varsinkin illan päälle taas chattailtu, ja molempien työhommista juttuja. Juniori on ollut työreissulla Kajaanissa luennoimassa tai siis kouluttamassa ja Tyär lähetti tänään julkaistun laajan referee-artikkelinsa  —  molemmat tekevät ”mun hommia”! Molemmat tietysti alallaan, mutta mie tein noita kun olin keski-ikäinen ja edes jotenkin meritoitunut, ja nyt jo omat lapset ”tuossa iässä”. Siis kuinka vanha minä nyt olenkaan?

Lisäksi viesteilyä äitini serkun kanssa, ja tuntuu, että me olemme hänen kanssaan ihan samassa elämänvaiheessa. Sukuasioista ja -historiasta juttua, mutta myös kaikenmoisista krempoista tietysti – niin kuin me tämänikäiset ruukaamme tehdä! Hohhoijaa! Kyllä huomenna pitää koettaa mönkiä tästä olosta ylös ja ulos oikein kunnolla.

Tänään sen verran lumimyräkkää ja pyryä että suosiolla jätin pyrkimättä ulkoilun pariin.

Monot siltä ajalta kun vielä suoriteltiin kansanhiihtomerkkejä.
Olispa niitä vielä tallessa. Sopisivat tämän päivän tunnelmaan.

Viherkasvihuoltoa, hiihtoa, simppeliä nopeaa sapuskaa (pasta Carbonara tosin on yksi Pehtoorin lemppareista, joten siis melkein juhlaruokaa), kovin vähän mitään mainitsemisen arvoista. Pilvinen, tuulinen sää. Kaiken kaikkiaan aika ´harmaa´sunnuntai.

Ilon aihe on oliivipuuni, joka on kuin onkin talvehtinut hyvin ja on ihan hengissä. Marraskuussa ”ajoin sen alas”, hiljalleen hiivutin kastelua, valon määrä väheni kyllä ihan ilman mitään kommervenkkejä ja sitten roudattiin se meidän autotallin pikkuikkunan viereen. Tallissa on muutama lämpöaste, joten oikein sopiva lämpö myös oliivipuulle. Pari kertaa kuussa sille annettiin muutama desi vettä, ja siinä kaikki. Puu tosin pudotti melkein kaikki lehtensä talven aikana, mutta vaikutti olevan hengissä.

Nyt se on ollut muutaman viikon huoneenlämmössä, saanut vettä ja Biolania ja voilà! Siinä on vaikka kuinka paljon uusia lehtiä, se virkoaa! Kevättä kohti!