Showing: 261 - 270 of 414 RESULTS
Yliopistoelämää

Marraskuisia mietteitä

Vesisadetihkua, mustaa, pimeää, varjoisia uutisia, surullisia kuulumisia, pienesti alakuloa, mutta suhteellisen paljon infoamista (muiden ja omaa), seminaaria, palaveria ja hopsailuja, jotta ei ehtinyt juuri miettiä kovin syntyjä syviä. Ja onhan se jotenkin hienoa nähdä että tulosneuvotteluissakin hopsailu ja opintojenohjaus on nyt aukikirjoitettu tärkeä tehtävä yliopistossa. Onkin parikymmentä vuotta saanut melkoisesti puolustella tekemäänsä ”holhousta, paapomista, ilmanaikuista infoilua, omaeopeilua ja opiskelijoiden terapointia”, joilla kaikilla nimillä opinto-ohjausta ja opiskelijoiden jeesausta on nimitelty ja samaan hengenvetoon on todettu, että  ”osattiinhan mekin opiskella ilman mitään ohjausta”. Siihen aina vastaan, että iso osa ”meistä” keskeytti jo alempaan tutkintoon tai suoritti opintojaan 10 vuotta. Eikä silloin opintojen rakenne ja säädökset koko ajan muuttuneet niin kuin nyt tekevät! Eikä järjestelmät.

Ja nyt opintojenohjausta jo edellytetään yksiköiltä. Se työ nähdään nyt [vasta nyt]  ”tuottavana”, joten yhtäkkiä siitä onkin tullut ”salonkikelpoista” ja kannustettavaa. Ei sen tekemiseksi vieläkään juuri resursseja irroteta, mutta ei sitä enää huononakaan pidetä. Eikä opiskelijat ole koskaan sitä huonona pitäneetkään, mistä sain tänään taas pitkästä aikaa ihanan muistutuksen: publiikkipäivänä yksi ”pitkän linjan” opiskelija, iloinen nuori nainen, kaksivuotiaan tytön äiti, kävi tyttärensä kanssa luonani ”näyttäytymässä” ja maisterissuklaarasian tuomassa. Publiikkipäivän piipahdukset [ilman suklaalahjuksiakin :)] lämmittävät kovasti  ja muistuttavat jatkamaan omaopeilua ja opiskelijakontakteja, muistuttavat ja lämmittävät paljon enemmän kuin mitkään tiedekunnan tulosneuvotteluissa ylöspannut liturgiat.

Sitä paitsi oli tänään hyviäkin puheluja, sposteja,tapaamisia ja kuulumisia.
Paistaa se marraskuussakin aurinko.

Niitä näitä Valokuvaus Yliopistoelämää

Häneksi meni

Sen yhden kerran viikossa kun minulla ei ole kamera töissäkin mukana, niin aamulla sinne ajellessa on vuoden komein aamurusko! Ei ihan taivaantulet [vaikka viime yönä oli kuulemma ollut jossain revontuliakin], mutta niiiin upea taivas. Keltaista, punaista, tummaa sinistä, savunharmaata, mustaa.

Muutoin jotensakin meinasi mennä häneksi koko työpäivä; en saa puristettua tekstiä paperille, en sitten millään. On niin mielenkiintoisia juttuja, joita eteen tulee, että jatkuvasti unohdun lukemaan asian vierestä… No mutta kevään uuden luentosarjan kansio alkaa täyttyä kopioista ja muistiinpanoista. Siis ei ihan harakoille kaikki duunaaminen. Ja minä muistutan, että se olen juuri minä, joka yritän opettaa tieteellistä kirjoittamista! Opettaa? – Kun ei itsekään osaa, tai ei saa aikaiseksi.  Huoh! Gradun ohjaajansa konferenssipaperin ”kanssakirjoittajaksi” edennyt esikoinen kävi kertoilemassa tekstin tuottamisesta, ja tuntuu kyllä, että on omena pudonnut juurikin sopivan kauas tutkijaäidistään… 😉

Abipäivät aiheuttivat nekin häslinkiä ja merkillisiä ongelmia tietotekniikan kanssa! Ja sitten minulla oli tettiläinenkin tänään ohjattavana. Ysiluokkalaiset tettiläiset ovat kyllä hyvää ”orjatyövoimaa”. Ja kun nämä nykyiset nuoret hanskaavat tietotekniikan niin Suomen historian kartastosta tuli luennolle eräskin kartta skannattua ja muokattua. Sitä paitsi jämy poika tykkäs hommasta (enemmän kuin toisesta paikasta [sekin yliopistolla] jossa oli pantu kutomaan mattoja!

Kun tänään ei ollut sitä kameraa, laittelen toissa viikonlopun, pyhäinpäivän, kuvista muutamia tähän. Yliopiston puutarhan viereisessä lammessa oli hienosti jää sulanut, jäätynyt, sulanut, …. Klikkaamalla pitäisi avautua muutaman kuvan diashow. Eka kertaa harjoittelin sellaista. Voisiko joku kommentoida, toimiiko? Vai menikö häneksi tämäkin?

 Siis kliks  Lampi

(kun muutaman sekunnin diashow on ohi,
klikkaa nuolinäppäintä niin pääset takaisin tälle sivulle)

 

 Yllä olevan kuvan laatu on kyllä paljon parempi kuin diashow´n kuvien.
Klikkaa isommaksi niin huomaat…

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Tutkimusperjantai

Herään väsyneenä, tuntuu melkein fyysinen kipu, kun niin nukuttaa, – eihän kello ole kuuttakaan, eikä se edes vielä soinut, kunhan vain nousen. Suihkussa jo unohdan, virkistyn.

Aamiaisella hemmotellen itseäni syön vaaleaa leipää, paksut viipaleet juustoa, jukurttia kulhollisen ja sillä varjolla, ettei ole marjoja sulamassa, huljuttelen sekaan müsliä – reilusti. Ison mukillisen kahvia nautin samalla kun teen evässalaatin.

Jo matkalla töihin olen kovin omissa ajatuksissani, ja huomaan, kuinka helppoa onkaan uppoutua uuteen kirjaan: ”Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään”.  Sitä lukiessa, muka esitelmää valmistellessa, tulee mieleen, että jos sittenkin kollegan kanssa yhdistettäisiin tutkimusteemat. Miksen voisikin vaihtaa muuttoliikkeen syntymään? Historiallista demografiaahan sekin on…

Aamupäivällä pistän huoneen oven hiljalleen kiinni, uppoudun aineistojen hakemiseen… jossain välissä tyttäreltä tulee tekstari: iso G ”on seinä”. Tuntuu hassulta, että se on tyär, joka sellaista viesteilee, yleensä vastaavia tulee opiskelijoilta; gradun tekohan ei ole mikään läpihuutojuttu, eikä se ilman – edes pientä – tuskaa taida keneltäkään sujua. Samalla mietin, miksei pojalta tule viestiä: näillä liukkailla, tähän aikaan vuodesta kuorkkuripojan äiti on koko ajan vähän varppeillaan, ja jos tekstariin ei jotensakin pian tule vastausta, alkaa huoli kasvaa… Mutta pian, taas, olen 1800-luvun maailmassa ja palaudun tälle vuosituhannelle vain muutaman opiskelijan piipahtaessa: yhdessä kiroamme AHOTin, tai siis sen kaavakkeen ja sitten taas jatkan lukemista ja tietokannoissa surffaamista.

Eväiden jälkeen on tutkimusseminaarin vuoro. Mennessä vilkaisen peiliin; mihin se vielä eilen ollut hiusten kiilto on kadonnut, ja miksen ole – muka – ehtinyt ulkoilemaan, olen harmaa kasvoiltanikin. Mutta ei auta, eteenpäin.

Kuuntelen tutkijatohtorin oppinutta alustusta, mietin vielä oman artikkelini tutkimusongelman asettamista, mietin ketä ja millä perusteella tutkimusryhmäämme voisi kuulua, annan historian viedä, ja hoksaan, että ympärillä on parikymmentä muuta ihan yhtä hurahtanutta. Näinä hetkinä tiedän, miksi en sittenkään jättänyt akateemista maailmaa.

Lähden töistä hyvissä ajoin: onhan minun ehdittävä kirjoittaa blogi! ja valmistauduttuva iltaan… Jo 1700-luvun alussa Valtimolla tiedettiin, miten tänään käyttäydytään… 🙂

Kerron huomenna, miten paini sujui, miten veisata völlötettiin.

Levollista römppää kaikille!

Niitä näitä Yliopistoelämää

Olisipa tunneälyä

On ollut jotensakin mielettömän säläinen viikko. Kaikkea. Olen koettanut olla sinkoilematta, tehdä homman kerrallaan, mutta oikeasti on ollut hoppu. Mikä on osin johtunut siitä, että kaikki ei ole ihan simahtanut niin kuin olin suunnitellut tai kuvitellut tapahtuvan. On mennyt aikaa vatulointiin, virheiden korjaamiseen, turhanaikaiseen kuunteluun, asioiden opetteluun, ja tekemisessä olemiseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tee päivästä parempaa eivätkä todellakaan sujuvampaa – päinvastoin. Ja on mennyt myös aikaa jutusteluun monien mukavien kanssa, jotka ovat viivähtäneet ovenpielessä tai tulleet peremmällekin sanoen ”haittaako jos istahdan ja kerron yhden mainion jutun- – – ”.

Tämän viikon aikana olen taas törmännyt opiskelijoiden koko laajaan kirjoon (kasvokkain, esseitä lukiessa, seminaareissa, spostissa, tenttejä tarkastaessa, spostissa). Koko laajaan kirjoon hyvässä ja pahassa. Ja nämä tapaamiset ovat vielä tuoneet takautumia menneiltä vuosilta …  ja tässä hajamietteitä näistä kohtaamisista ja muistoista.

Miten saman tehtävänannon jälkeen 80 prosenttia opiskelijoista tajuaa heti, mitä pitää tehdä, 10 % tajuaa kun asia selitetään uudelleen ja perusteellisesti, 5 % on niin ylimielisiä, etteivät kuuntele vaikka neuvoisit kuinka ja 5 % eivät vaan tajua koskaan.

On opiskelijoita, jotka eivät kaipaa tai tarvi ohjaajaa, eivät seminaarinvetäjää tai mitään tukea opintojensa aikana, – ja pärjäävät silti. Sellaisista tiedän hyvin vähän, sellaiset kulkevat omia teitään. Nimen heistä tiedän, mutta on vaikea yhdistää nimeä kasvoihin.

Sellaiset opiskelijat, jotka jatkuvasti vaativat saada erityisjärjestelyjä töidensä vuoksi, tuntuvat mielestäni käsittäneen väärin yo-opiskelun. Entäs sellaiset, jotka luulevat, että kaikki maailmassa on helppoa, tai vielä pahempaa, jotka edellyttävät että heille tehdään kaikki helpoksi, tai jos he epäonnistuvat (reputtavat tentissä tai eivät saa harjoitustöitään tehdyksi), he syyttävät järjestelmää tai tenttikirjoja tai vaikeita tehtävänantoja tai opea… Ei elämä ole aina helppoa, eikä opiskelukaan ole. On tehtävä töitä. Ei se vaan mene niin, että kaikki on koko ajan mukavaa. Ei elämässäkään ole.

Kuinka opelle on ihan parasta kun joku pitkän aikaa valmistumisensa jälkeen pyytää Facebook-kaveriksi ja kertoo saaneensa maailman ihanimman poikavauvan juuri sen kirjallisuudenopiskelijapojan kanssa joka jo opiskeluaikana oli paras kaveri. Ja kertoo samalla että äitiyslomalla on kiva olla, kun on vakituinen työpaikka, johon voi palata.

Niiden parin vuosikymmenen ajan kun olen virassani ollut, on nuorten aikuisten pahoinvointi ja ahdistus moninkertaistunut. Osa selittyy varmasti silläkin, että nyt pahoinvoinnista on helpompi puhua kuin vaikkapa 90-luvulla, mutta silti se on lisääntynyt. Varsinkin pojille asetetaan (kuka asettaa? aika usein nuoret miehet itse, käsittämättömän usein vanhemmat) niin paljon pärjäämisen paineita, että hirvittää. Niin monen opinnot ovat jumissa masennuksen takia, ja YTHS:lle on kuukausien jonot.

Muistuu mieleen, kuinka kerran yhdessä seminaarissa oli nuori mies, joka mitä ilmeisimmin ei voinut sietää minua, piti minua äärettömän lepsuna (monet eivät pidä ;)) ja tyhmänä, mutta ikävintä oli, etten minäkään pitänyt hänestä. Älykäs hän oli, mutta myös loputon valittaja, myöhässätulija, omanarvontunnossaan ja erinomaisuudessaan pilviä hipova. Muistan kuinka koetin koko ajan hänen kanssaan tekemisessä ollessani, ja erityisesti arvosanoja antaessani, äärimmäisen tietoisesti sulkea kemioiden yhteensopimattomuuden pois mielestäni.

Eniten ”ongelmia” on ollut sen kanssa, että monista opiskelijoista on tullut varsinkin opintojen loppuvaiheessa jo melkein kavereita. Kaveraaminen ei liene kiellettyä, mutta olisi ehkä parempi, ettei menisi opiskelijoiden kanssa kahville tai ettei sähköpostissa vaihtelisi kuulumisia ja lomatunnelmia. Kärsin joskus vähän huonoa omaatuntoa siitä, että joka vuosikurssissa on sellaisia opiskelijoita, joita jelppaan enemmän kuin kanssaopiskelijoitaan; yritän järjestää pieniä projektikeikkoja (arkistojärjestämisiä, tutkimusapulaisen pestejä, vinkkaan apurahoista tai lupaudun suosittelijaksi ennen kuin ovat pyytäneetkään).  Tällaiset ”lellarit” eivät suinkaan aina ole ”parhaita” opiskelijoita, mutta ovat sellaisia, sopivia – ja päteviäkin – että heitä mieluusti avittaa.

Juttuhan on niin, että ihminen se on opekin. Ei voi tunteilleen – suuntaansa tai toiseen mitään. Olisipa vain älyä niissä tunteissa!

 

Yliopistoelämää

Yksinkertainen perjantai

Yksinkertainen on hyvää. Totesimme jälleen niin. On tullut melkein perinteeksi syödä perjantaisin perunoita, – ja niiden kanssa jotain ”talon kalaa”, mikä tarkoittaa jääkaapista, säilykkeistä tai pakasteesta löytyvää herkkua. Tänään löytyi rapusilliä, pehtoorin pohjoisesta tuomaa Kala-Erkin Nieriä-säilykettä ja pakasteesta King Prawns. Lisäksi salaattia ja leipää. Tarvitaanko muuta? No ei välttämättä, mutta kynttilä tai pari ruokapöydässä, toistemme seura ja Umbriasta tilattu viini (Grechetto I.G.T. dell Umbria 2011 cl. 75, Chiorri) eivät olleet ollenkaan hassumpia lisukkeita  ;).

Päivää leimasi sade. Ei siitä lopultakaan niin kovin paljon havaintoja, mutta oli aikaa, hiljaisuutta kuunnella sade. Työhuoneen ikkunaan se ropisi koko päivän. Teki hyvää keskittymiselle. Tavoistani poiketen suljin työhuoneen oven aika tiukasti, luin, nautin hiljaisuudesta, pääsin viikkojen jälkeen vähänkään kiinni tutkimukseen. No olihan siinä hoideltava muutama akuutti asia välissä, alkuviikon yhteydenottoja vielä rästissä, mutta pääosin vain rakensin luentoa ja esitelmää. Kauan eläköön rauhaisat perjantait! En muistanutkaan että tällaista levollisuutta voi töissäkin olla.

On tässä yksi kuvaprojekti ”tilauksen alla”. Välillä hämmästyn omien kuvieni surkeudesta, välillä niiden kauneudesta. Vasemmalla oleva kuuluu jälkimmäisiin.

Minusta se vaan on niin – klassisen 😉 kirjaimellisesti – kaunis. Klikkaa isommaksi. teetätä juliste, kuva, kortti… ei välttämättä tuosta kuvasta., teetätä omasta kuvastasi, mutta teetätä jostain. Lähetä jollekin.  Se tekee hyvää.

Kuvassakin yksinkertainen on hyväää ….

Kolumni Niitä näitä Yliopistoelämää

Opiskelijaruokajuhla ja Omenapiirakoiden kulttuurihistoriaa

Ihan hurjasti huimannut tänään. Junamatkat ja pitkät lennot eivät ole meitsin juttu. Vielä seuraavanakin päivänä tunnun olevan ”liikkeellä”.

Nyt duunista tullessa mieluusti käpertyisi vaikka takkatulen ääreen lukemaan ja mussuttamaan leipää, mutta ei auta. Juhliin on lähdettävä. Olen luvannut ”edustaa” pariakin tahoa. Unirestan 50-vuotisen historian kutsuvierasjuhla Linnanmaalla pikapuoliin. Tiedossa Saara Aallon laulua, Lauri Salovaaran juontoa, historian julkistusta, ja arvattavastikin ruokaa ja juomaakin, ja PALJON tuttuja.

Laitanko Rotissööri vai yliopisto-pinssin liituraidan takinkaulukseen? – kas siinäpä suuri pulma!

Oululainen opiskelijaruokailu täyttää tänä syksynä 50 vuotta. Vireä viisikymppinen Uniresta on huolehtinut opiskelijoiden hyvinvoinnista yli 17 miljoonan maittavan opiskelijalounaan verran. Saavutusta juhlitaan tietysti hyvän ruoan merkeissä. Oululaisen opiskelijan ravinnolliset perusasiat laitettiin uuteen uskoon 1962. Silloin perustettiin Oulun ylioppilasapu ry, jonka tavoitteena oli tarjota ravitsevaa ruokaa opiskelijaystävälliseen hintaan. Nyt Unirestana tunnettu ravintolayritys juhlii oululaisen opiskelijaruokailun viittä vuosikymmentä.

 

klo 20.45. Juhlista jo palattua: rillette oli äärimmäisen hyvää, puheiden taso vitosesta kasiin, seura voutineuvostoa aveceineen – siis hyvää, Saara Aallon ”I will always love you” sai kylmät väreet kulkemaan… Ihan mukavat pienet juhlat.

__________________________________

Liekö siellä omenapiirakkaa. Tänään Kalevassa oli se

OMENAPIIRAKAN KULTTUURIHISTORIAA -juttuni.

Mummo Ankan omenapiiras, jonka hän yleensä laittaa ikkunalaudalle jäähtymään, lienee maailman tunnetuimpia omenapiirakoita. Liekö Ankkalinnan Aviisissa tuon omppuleivonnaisen  ohjetta julkaistu, mutta jo piirrosten perusteella on selvää, että kyseessä on ”apple pie”. Sarjakuvastakin se on tunnistettavissa meheväksi, rapealla taikinakuorella peitetyksi omenapiiraaksi, amerikkalaiseksi apple pieksi.

Suomalainen omenapiirakka – pullataikinapohjalle ladotuista omenaviipaleista, kaneli-sokeri-hunnusta  ja taikinaristikkokoristeesta tunnistettavissa oleva – ei ole niin tunnettu kuin Amerikan serkkunsa,  mutta onpa eurooppalaisessakin ruokakulttuurissa omat kuuluisat omenista tehnyt perinteikkäät leivonnaisensa: Apfel strudel ja Tarte Tatin.

Wieniläiseen (itävaltalaiseen) konditoriakulttuuriin liitetyn omenastruudelin vanhin säilynyt ohje on jo 1600-luvulta. Jauhettu manteli, rusinat ja kuivatut hedelmät lehtitaikinakuoressa (usein rullassa) viittaavat Orientin keittiöihin. Ottomaanien valtakunnasta kotoisin olevaa baklavaa onkin pidetty Habsburgien Itävalta-Unkarissa suosituksi tulleen struudelin esikuvana. Omenastruudeli on nykyisin hyvin tavallinen jälkiruoka erityisesti saksankielisissä maissa.

Jos struudelin tarkkaa syntypaikkaa ja -aikaa ei tunnetakaan, niin ranskalaisen Tarte Tatin´in historia sitten onkin varsin hyvin ja tarkasti tiedossa. Se syntyi Loiren laaksossa pienen maalaiskylän hotellin keittiössä metsästyskaudella  1898. Sisarukset Caroline ja Stéphanie Tatin ovat antaneet piiraalle muodon ja nimen: voilla ja sokerilla karamellisoidut omenalohkot peitetään voitaikinakannella ja paistamisen jälkeen piiras käännetään ylösalaisin.

Legendan mukaan Stéphanie Tatie olisi kiireessä – vahingossa – pistänyt piiraan väärin päin uuniin ja toisen selityksen mukaan tavallinen omenapiiras olisi tarjolle viedessä pudonnut lattialle, josta se nostettiin takaisin tarjoiluvadille ja ulkonäkö pelastettiin paahdetulla sokerilla. Joka tapauksessa tämäkin salonkikelpoinen jälkiruoka syntyi vahingossa.

 

Ohjeethan olenkin jo julkaissut aiemmin. Omenastruudelin ja Tarte tatin´n ohjeet ovat täällä.

Yliopistoelämää

Arkistoekskursiolla jälleen kerran

Ennen seitsemää Hyvinkäällä on vaikea nähdä junan ikkunasta ulos – sumu tulee ikkunaan kiinni. Mutta ei auta: on noustava, ja lähdettävä suihkuun. Junassa suihkuun? Sellainenkin sujuu ja tuntui kyllä hyvälle.  Kautta aikojen näissä reissuissa on ollut liki ankeinta kun on miten-kuten nukutun junayön jälkeen lähdettävä päiväksi kiertelemään arkistoja ilman että olisi saanut aamusuihkussa käydä. No tänään ei ollut sitä(kään) ongelmaa.

Helsingin  rautatieasemalla klo 9 aamulla tuntui mukavan lämpimälle. 19 opiskelijan ja kollegan (naapurioppiaineesta)  kanssa teimme normaalit rutiinit: tavarat matkatavarasäilytykseen ja R:ltä kahden vuorokauden matkailijaliput ja sitten kävellen kohti Yliopiston kirjastoa (ei käytykään Porthaniassa aamukahvilla vaan kirjastolla – radikaaleja muutoksia ohjelmassa :)). Ylliopiston kirjastoahan nykyään tituleerataan Kansalliskirjastoksi. Viime ekskulla (2009, siis ”minun” viime ekskursiolla,) siellä oppaana Rahikainen, jonka voittanutta ei ole. Humaanit humanistit ovat selvästikin katoava luonnonvara. Vahinko.

Mutta vaikka olen tässä aulassa ja Rotundassa käynyt varmasti puolensataa kertaa (graduakin kävin siellä tekemässä) niin aina se vaan on niin hieno. Historian havinaa!

Ennenkin olen sanonut että näillä turneilla on kiinnostus ja innostuneisuus mahdottoman paljon kiinni ko. paikan oppaasta. Niin kuin toinen tämän päivän iltapäiväkohteista oli sellainen, että pistetään harkintaan, kannattaako siellä enää käydä, mutta Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA, ent. Elokuva-arkisto) olikin sitten nuoren viehättävän, pätevän naisoppaan jälkeen mielessä pitkän aikaa. Ainakin pari kandityön aihetta lienen kehitellyt vierailun aikana. Ja opiskelijat olivat myös vallan tyytyväisiä. Enkä epäile etteikö tuon tutustumiskohteen seurauksia näy täällä Temmatussakin jossain välissä.

Kansalliskirjaston käsikirjakokoelmaan tutustuttiin ensimmäistä kertaa vähän paremmin: hyvä. Ja siellä oli seinällä tällainen minua kovasti miellyttävä installaatio ”Lähde” (Ilmari Grytan työ vuodelta 2007). Se ei ole taulu vaan savikirjoista tehty ”upotus” seinään. Pidin kovin.

Jo mennessä Sörnäisiin satoi ja sieltä tullessa satoi lisää. Merkillisesti pääkaupungin viehätys  kaikkine houkutuksineen alkoi hiipua. Hotelliin (Seurahuone Hansel-hintoineen) kirjautumisen jälkeen hoitelin työsähköposteja, mutta en sateesta huolimatta jättänyt kartsalle lähtemättä.

Déjà vu: akateemiseen, sehän on jo maan tapa. Perinteistä on hyvä pitää kiinni. Sen sijaan, että olisin tapojeni mukaisesti notkunut historia-, keittokirja- ja matkakirjaosastoilla löysin itseni digikuvausoppaiden ja taidekirjojen ääreltä…

Oli jo nälkäkin. Päivällä tyydyin pieneen iltapalaan (lounastauolla olin käynyt – perinteet velvoittavat – Kluuvikadun Fasulla Lattella ja pienellä suolaisella piiraan palasella). Iltasella kiertelin ja käveleskelin, oli mukava olla yksiksekseen, joskin sade hieman verotti fiilistä. Ja kuvausintoa. Vein kameran hotelliin…

Löysin itselleni uuden tummansinisen neuleen – ihan yllätyksellistä minulle! Hah! Totta puhuen varmaan elämäni kahdeskymmennes tummansininen neule. Mutta so what.   Ostin ensi vuoden kalenterin, olin tyytyväinen kun ei ollut liki pakonomaista tarvetta löytää lapsille tuliaisia niin kuin joskus menneinä vuosina. Muistanpa ajan, jolloin Oulussa ei ollut Stockan Herkkua: täältä raahasin Ouluun ihan hurjan paljon sellaisia ekssoottisia herkkuja kuin aurinkokuivattuja tomaatteja tai espressokahvia. Eipä ole enää tarvetta moiseen roudaamiseen.

Huomenna taas paljon uutta ja vanhaa. Enimmäkseen vanhaa.

Ruoka ja viini Yliopistoelämää

TGIF! ja syyskuu on nyt pulkassa!

Tekaisinpahan kolmessa tunnissa abstraktin symposioon. Enpä ole koskaan niin surkeaa tehnyt. Toivonko lähtökohtaisesti, että se hylättäisiin? Ehkäpä. Säästyisin osallistumiselta. Toisaalta …

Mitä muuta töissä? Ensimmäinen tutkijoiden, tohtorikoulutettavien ja opettajien perjantaiseminaari. Ihan hurjan mielenkiintoinen, uusia ajatuksia herättävä ”tutkimussuunnitelma” oli vuorossa, aloittajana.

Ja sitten jouluruokahistorian konsultointia haastattelussa. Joulu? Aivan! Jouluartikkeleita jo tehdään, huoh.

Sadetta, harmaata, ulkoilemattomuutta.

Kumpi pihlajista on ostettu taimenena, kumpi haettu metsästä?

 Äsken nautimme ahvenfileet basilikalla ja sinapilla. Ohje täällä (sivu 18).
Jollet vielä ole testannut, niin tee se huomenna. Suosittelen.

Muutama puikulaperuna ja näitä. Vähän vihersalaattia.
Mitäpä sitä muuta perjantai-iltana kaksistaan kaipaisimme?
Piccolo-samppanja ei ollut ollenkaan hassumpi idea. 🙂

TGIF!

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Oppimista ennen ja nyt

Ihan hurjan mukava päivä töissä. Oli jo oikea kandisemmaistunto, ja todel-LA-kin oli hyvä porukka. Keskustelua syntyi, – sellainen opettaa. Ryhmässä on myös valtiotieteilijä, joka on hyvä keskustelunherättäjä – hyvä juttu. Minulla kun edelleen on sellainen käsitys, että keskustelemalla, omakohtaisesti asioita pohtimalla, ääneen sanomisella ja asioiden (pakko)jäsentämisellä oppii erinomaisen hyvin. Sitä vartenhan ne seminaarit ja konferenssit on.

Hallinnosta tuli taas kerran yksi ihan järjetön muutos, mutta emmehän me voineet muuta kuin naureskella moisille. Ja sellainen yhteinen ”vihollinen” kuin hieman metafyysinen ”hallinto” on hyvä työpaikan koheesion luoja.

Illansuussa vielä arkistoekskuporukan kanssa meetinki, ja monta muutakin positiivista hetkeä pitkin päivää.

Ja eka kertaa minulle ehdotettiin, että perustaisin opetusta varten facebook-ryhmän. Olen jo joitakin asioita opiskelijoiden (ja yhden kollegankin) kanssa FB:ssä selvitellyt, mutta että oikein FB-ryhmä. No way, ei onnistu minulta. Edelleenkin osaan vain häthätää koko kirjan avata, ja päivityksiä etsiä ja kuvien lataaminenkin on vähän mitä sattuu. Kyllä minä edelleen opetuksessa ja ohjauksessa luotan ihan oikeasti tapaamiseen. Sen verran vanhanaikainen minäkin.

Mutta jotain uuttakin minun opetukseeni tulossa! Europeana julkaistiin toissaviikolla. Minä olen ehtinyt viettää sen uumenissa jo tuntitolkulla aikaa.

http://www.europeana.eu/portal/

Esittelyssä lukee näin

Europeana antaa mahdollisuuden tutkia eurooppalaisten museoiden, kirjastojen, arkistojen ja audiovisuaalisten kokoelmien digitaalisia aineistoja. Se tukee löytämisen iloa ja verkostointimahdollisuuksia monikielisessä ympäristössä, jossa käyttäjät voivat osallistua, jakaa tietoa sekä inspiroitua Euroopan monimuotoisesta kulttuuri- ja tiedeperinnöstä.

Mm. tämmöiset kuvat tuli sieltä haettua.

 

Ketäkö nämä, miksikö nämä?

Vasemmalla on Warren Hastings, jonka kirjeiden äärellä vietin pitkästi toista vuotta. Yleisen historian graduni käsitteli Englannin siirtomaahallintoa Intiassa Hastingsin kaudella (1772 – 1785). Kymmeniä mikrofilmirullia 1700-luvun käsialoilla, englanniksi. Siinä oli jo lähteessäkin vähän haastetta. Joskus kun oma gradu kirjahyllyssä sattuu käsiin, katselen sitä kuin vieraan tekelettä. Siirtomaapolitiikasta saattaisin vielä jotain osata kirjoittaa ja puhua; olenhan pitänyt aiheesta 24-tunnin luentosarjankin, ihan heti valmistumiseni jälkeen, 1980-luvun alkupuolella, –  mutta että Hastingsin kauden Intia? Ei ehkä ihan ominta osaamistani… 😉

Entäs nuo alla olevat salskeat ensimmäisen maailmansodan sotilaat? Miksi he minua kiinnostavat? He osallistuivat Gallipolin taisteluun, ja sitä minä tutkin Winston Churchillin muistelmien perusteella proseminaarityössäni. Kovin ovat maskuliinisia olleet aiheet historiantutkijan urani alussa.

Minun Matildaani tai muita pohjoissuomalaisia maaseudun vähäväkisiä, koululaisia tai kaupunkien arjen sankareita 1900-luvun alusta ei Europeanasta vielä ole kovin paljoa kohdalle tullut, mutta eiköhän niitäkin.

Mutta on Europeanassa paljon taidetta, videoita, …. ja Oulustakin kuvia. Tuo puolestaan liittyy sivulaudatur-työhöni (= kakkosgradu), jonka tein Turun yliopistossa.

Europeanan miljoonien kohteiden joukosta voi löytyä ideoita ja inspiraatiota. Kohteisiin lukeutuu:

  • Kuvia – maalauksia, piirroksia, karttoja, valokuvia ja kuvia museoesineistä
  • Tekstejä – kirjoja, sanomalehtiä, kirjeitä, päiväkirjoja ja arkistodokumentteja
  • Ääniä – musiikkia ja puhetta fonografisylintereiltä, ääninauhoilta, levyiltä ja radiolähetyksistä
  • Videoita – elokuvia, uutisfilmejä ja televisiolähetyksiä

 

Luettua Yliopistoelämää

Ajatusten harhailua

Olen puhunut ja olen kuunnellut. Enimmäkseen. Aamulla tosin tarkastin muutaman tentin, luin muutaman apurahahakemuksen. Olen pohtinut tovin, ja sitten olen vain puhunut ja kuunnellut. Eikä siitä saa suorituspisteitä. Ei näkyvää jälkeä.

Aamulla olisi kerrankin nukuttanut. Olisin voinut nukkua sen tarvitsemani kahdeksan tuntia, mutta ei auttanut. Oli noustava.

Siksikin meni eilen myöhään, kun luin loppuun sen Aarne Kinnusen elämäkerran. Se paljastuikin kummalliseksi kirjaksi, kummallinen mies. Miksi pitää kirjassa olla ilkeä? Miksi hän muistelmissaan naljailee kollegoilleen ja niille ihmisille joiden uran kanssa hänen omansa on tangeerannut, hyvässä ja pahassa. Paikoin kirja kävi niin sekavaksi, että ihmettelin ettei kustantaja ollut tehnyt mitään muuta kuin julkaissut vanhan, kummallisesti ilkeän, ilmeisen riitaisen miehen jutut. Ja sitten välissä ihan loistavaa, viiltävän kaunista analyysiä suomalaisesta korkeakouluelämästä ja yliopistojen arjesta ja sen muutoksista.

Seuraavaksi haluan lukea jotain sellaista hömppää kuin tätä ennen oli Maeven Binchyn (joka vastikään kuoli verraten nuorena, RIP) ”Koko kujan kasvatti”. Taattua lämminhenkistä tarinointia, oikein kertomakirjallisuutta. Tosiasia alkaa kuitenkin olla se, että kaunokirjallisuus saa taas vähäksi aikaa väistyä …

______________________________________________________

Etsin kuvia tuohon sivupalkkiin… (kaksoisklikkaamalla aukenevat isommiksi)

Ja yhtäkkiä tiedän miltä tämä kelo tuoksuu,

tiedän miltä sen vieressä kuulostaa,

tiedän miltä se tuntuu.

Tiedän, että haluaisin olla sen vieressä nyt.