Olisipa tunneälyä

On ollut jotensakin mielettömän säläinen viikko. Kaikkea. Olen koettanut olla sinkoilematta, tehdä homman kerrallaan, mutta oikeasti on ollut hoppu. Mikä on osin johtunut siitä, että kaikki ei ole ihan simahtanut niin kuin olin suunnitellut tai kuvitellut tapahtuvan. On mennyt aikaa vatulointiin, virheiden korjaamiseen, turhanaikaiseen kuunteluun, asioiden opetteluun, ja tekemisessä olemiseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tee päivästä parempaa eivätkä todellakaan sujuvampaa – päinvastoin. Ja on mennyt myös aikaa jutusteluun monien mukavien kanssa, jotka ovat viivähtäneet ovenpielessä tai tulleet peremmällekin sanoen ”haittaako jos istahdan ja kerron yhden mainion jutun- – – ”.

Tämän viikon aikana olen taas törmännyt opiskelijoiden koko laajaan kirjoon (kasvokkain, esseitä lukiessa, seminaareissa, spostissa, tenttejä tarkastaessa, spostissa). Koko laajaan kirjoon hyvässä ja pahassa. Ja nämä tapaamiset ovat vielä tuoneet takautumia menneiltä vuosilta …  ja tässä hajamietteitä näistä kohtaamisista ja muistoista.

Miten saman tehtävänannon jälkeen 80 prosenttia opiskelijoista tajuaa heti, mitä pitää tehdä, 10 % tajuaa kun asia selitetään uudelleen ja perusteellisesti, 5 % on niin ylimielisiä, etteivät kuuntele vaikka neuvoisit kuinka ja 5 % eivät vaan tajua koskaan.

On opiskelijoita, jotka eivät kaipaa tai tarvi ohjaajaa, eivät seminaarinvetäjää tai mitään tukea opintojensa aikana, – ja pärjäävät silti. Sellaisista tiedän hyvin vähän, sellaiset kulkevat omia teitään. Nimen heistä tiedän, mutta on vaikea yhdistää nimeä kasvoihin.

Sellaiset opiskelijat, jotka jatkuvasti vaativat saada erityisjärjestelyjä töidensä vuoksi, tuntuvat mielestäni käsittäneen väärin yo-opiskelun. Entäs sellaiset, jotka luulevat, että kaikki maailmassa on helppoa, tai vielä pahempaa, jotka edellyttävät että heille tehdään kaikki helpoksi, tai jos he epäonnistuvat (reputtavat tentissä tai eivät saa harjoitustöitään tehdyksi), he syyttävät järjestelmää tai tenttikirjoja tai vaikeita tehtävänantoja tai opea… Ei elämä ole aina helppoa, eikä opiskelukaan ole. On tehtävä töitä. Ei se vaan mene niin, että kaikki on koko ajan mukavaa. Ei elämässäkään ole.

Kuinka opelle on ihan parasta kun joku pitkän aikaa valmistumisensa jälkeen pyytää Facebook-kaveriksi ja kertoo saaneensa maailman ihanimman poikavauvan juuri sen kirjallisuudenopiskelijapojan kanssa joka jo opiskeluaikana oli paras kaveri. Ja kertoo samalla että äitiyslomalla on kiva olla, kun on vakituinen työpaikka, johon voi palata.

Niiden parin vuosikymmenen ajan kun olen virassani ollut, on nuorten aikuisten pahoinvointi ja ahdistus moninkertaistunut. Osa selittyy varmasti silläkin, että nyt pahoinvoinnista on helpompi puhua kuin vaikkapa 90-luvulla, mutta silti se on lisääntynyt. Varsinkin pojille asetetaan (kuka asettaa? aika usein nuoret miehet itse, käsittämättömän usein vanhemmat) niin paljon pärjäämisen paineita, että hirvittää. Niin monen opinnot ovat jumissa masennuksen takia, ja YTHS:lle on kuukausien jonot.

Muistuu mieleen, kuinka kerran yhdessä seminaarissa oli nuori mies, joka mitä ilmeisimmin ei voinut sietää minua, piti minua äärettömän lepsuna (monet eivät pidä ;)) ja tyhmänä, mutta ikävintä oli, etten minäkään pitänyt hänestä. Älykäs hän oli, mutta myös loputon valittaja, myöhässätulija, omanarvontunnossaan ja erinomaisuudessaan pilviä hipova. Muistan kuinka koetin koko ajan hänen kanssaan tekemisessä ollessani, ja erityisesti arvosanoja antaessani, äärimmäisen tietoisesti sulkea kemioiden yhteensopimattomuuden pois mielestäni.

Eniten ”ongelmia” on ollut sen kanssa, että monista opiskelijoista on tullut varsinkin opintojen loppuvaiheessa jo melkein kavereita. Kaveraaminen ei liene kiellettyä, mutta olisi ehkä parempi, ettei menisi opiskelijoiden kanssa kahville tai ettei sähköpostissa vaihtelisi kuulumisia ja lomatunnelmia. Kärsin joskus vähän huonoa omaatuntoa siitä, että joka vuosikurssissa on sellaisia opiskelijoita, joita jelppaan enemmän kuin kanssaopiskelijoitaan; yritän järjestää pieniä projektikeikkoja (arkistojärjestämisiä, tutkimusapulaisen pestejä, vinkkaan apurahoista tai lupaudun suosittelijaksi ennen kuin ovat pyytäneetkään).  Tällaiset ”lellarit” eivät suinkaan aina ole ”parhaita” opiskelijoita, mutta ovat sellaisia, sopivia – ja päteviäkin – että heitä mieluusti avittaa.

Juttuhan on niin, että ihminen se on opekin. Ei voi tunteilleen – suuntaansa tai toiseen mitään. Olisipa vain älyä niissä tunteissa!

 

7 kommenttia artikkeliin ”Olisipa tunneälyä”

  1. Voi, miten monta kertaa näitä samoja juttuja on tullut mietittyä milloin missäkin roolissa. Jotenkin minusta tuntuu, että sinulla on sitä älyä tunteissa vaikka muille jakaa – sitä ei ainakaan kannata epäillä!

    Jotenkin minua on näissä kysymyksissä auttanut se, kun pidän mielessäni, että opiskelijan käytökseen on aina joku syy. Voi olla, ettei se aukene minulle eikä opiskelijallekaan ainakaan siinä hetkessä, mutta helpottaa ajatella, että meidän toimintaa ohjaa joku sisäinen tai ulkoinen voima/syy/pakko/tekijä – miksi sitä ikinä haluakaan kutsua.

    Vastaa
  2. Satu, taitaa olla aika monella (opettajalla ja ohjaajalla) samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia.

    Katri, tiedä häntä onko älyä. Mutta tunteita on ;).

    ”Meidän tomintaa ohjaa joku … ” Voisiko olla kysymys luonteestakin? Se auttaa myös suhtautumisessa: eihän kenenkään kuulu (eikä voi) toisen luonteelle mitään ”tehdä”. On vain hyväksyttävä että aina ei ”kemiat kohtaa”. Tai sitten kohtaavat vastakkain… 🙂

    Vastaa
  3. Kyllä, luonteestakin on kysymys, temperamenttityyppien yhteensopivuudesta/yhteensopimattomuudesta. Tai siihen minä ainakin uskon 🙂 Sitäkinhän on tutkittu, millaisia haasteita voi tulla jopa siitä, jos vanhemman ja lapsen temperamenttinen välillä on liian iso kuilu. Mikään luonne/temperamentti/miksi ikinä haluammekaan sitä kutsua ei ole huono tai hyvä vaan toiminnan sujuvuus riippuu enemmänkin siitä, miten nämä meidän luontaiset reagointitavat saadaan mätsäämään yhteen. Näin ajatellen luonnekin on syy. Johan meni taas syvällisksi!

    Vastaa
  4. Temperamentti onkin hyvä sana tässä yhteydessä! Ja aivan, ei kaikista tarvi pitääkään, mutta kanssakäymisen haluaisin saada sujumaan ”säällisesti”.

    Mukavia kohtaamisia tälle päivälle!

    Vastaa
  5. Jos temperamenttiasiat kiinnostavat etkä ole vielä Keltikangaas-Järvisiäsi lukenut, niin ei muuta kuin kirjastoon. Mukavasti kirjoitettuja kirjoja ihan vaikka syysiltojen viihdykkeeksi.

    Tämä päivä taitaa sisältää kohtaamisia lähinnä Jasu-kissan kanssa 🙂 Niissäkin on joskus haastetta, ku ei ymmärretä toisiamme…

    Vastaa
  6. Keltikangas-Järvinen on tuttu nimi, en ole – vielä – lukenut. Sellainen hyvä opus on kuin ”Tilanteen taju. opettaminen yliopistossa”, jossa on artikkeleita mm. otsikolla ”Miten opettaa mestaroimatta?”, ”Mistä on hyvät opettajat tehty?”, ”Tuntemattomat tunteet”, ”Kysymysten avulla oppiminen”, ”Tutkimuksellsien opettamisen ongelmat” ja ”Lukupiiri, ilmapiiri ja Tapiiri”. Ne ovat olleet omaa ajattelua ja ehkä opettajana olemistakin selkiyttämässä.

    Nauttikaapa Jasun kanssa pirttipäivästä.

    Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.