Yliopistoelämää – Sivu 26 – Tuulestatemmattua

On muistettava kaikki hyvät!

Nyt on sellainen ilta, hetki, että on mietittävä, lueteltava päivän hyvät asiat… Mitä kaikkea hyvää tänäänkin on ollut!

On hyvä herätä pitkien (lue: arkisin poikkeuksellisen monien, periaatteessa kaikkien tarvittavien = 8 tunnin) yöunien jälkeen hyvissä ajoin.

Aamupuuron keitto ei ole joka-aamuista, mutta tänäaamuista. Sekin on tässä päivässä hyvä.

Sovinnossa itseni ja vaatekaapin kanssa löytyy kerralla mukavat, lämpimät, tarpeeksi asialliset vaatteet töihin: paksu vaaleanpunainen palmikkoneule ja Noolanin harmaat huopahousut ovat tänään ilonaiheita. Ne ovat minun, tuntuvat omilta! Niissä on hyvä ja lämmin olla.

Kävellen en kuitenkaan lähde, tänään tuntuu hyvälle mennä autolla. Ja matkalla soi Tuure Kilpeläisen ”Eloon” – se on hyvä biisi ja sekin on hyvä asia, että juuri se soi. [Ja sitten kuitenkin jossain syvällä alavire, alakulo, ja muistan kuitenkin mitä Olli Helenius laulaa: ”Nyt ja aina” ]

Töissä ei meitä monta ole. Oikeasti on tutkimusvapaaperjantai. Luen, kirjoitan, luen, käyn kirjastossa, luen, kirjoitan. On rauhallista. Professori käy vain muutaman kerran. Vain muutama opiskelija piipahtaa, soittaa, sähköposteilee. Ei, eivät häiritse, muistuttavat vain siitä, mikä työssäni on mukavaa: ihmiset. Ihmisiä tarvitsen.

Päivä menee nopeasti. Ei palele, ei ole kiire, tiedän mitä teen, tiedän että saan luennon kulkemaan.

Työkaveri alakerrasta käy, jutellaan pitkään. Toinen tuo runokirjan lainaksi. Onhan meillä sama elämäntilanne: äitinä ja tytttärenä, tyttären äitinä, äidin tyttärenä. Hyvät työkaverit ovat enemmän kuin usein muistaa ajatellakaan.

Mahdollisuus lähteä jo kolmelta on etuoikeus, jota ei aina muista. Ja tänään se oli tärkeää, että saattoi lähteä: tyär oli luvannut tulla kotikotiin illaksi, – ja syömään.

Pehtoori oli käynyt kaupassa, joten ei tarvinnut lähteä markettiin, mistä muistin olla tänään erityisen iloinen. Minä en todellakaan pidä perjantai-iltapäivän markettiostoksista. En todellakaan.

Pakkasella ja pimeällä koti valoineen, lämpöineen, takkatulineen, kynttilöineen, kaikkine omine juttuineen, tuoreine kukkineen, perjantaineen, eikä-tarvi-lähteä-mihinkään-fiiliksineen on hyvä, levollinen.

Laitan ihan ekstrahyvää ruokaa: paistettua Inarin nieriää, parsakaalipyrettä, mäti-smetakastiketta, perunoita, … kuuntelen hyvää musiikkia, tytär kertoo gradusemmasta, kavereista, Stuttgartiin palanneesta S:sta, ottopojasta, huomisesta, höpötellään kolmisin. Istuskellaan pitkkään ruoan jälkeen…

Näin paljon hyvää, ja minä olen jo nyt itku kurkussa. Toistelen itselleni, hoen kuin mantraa, kertaan kaikkea hyvää … mutta ei auta! Nyt jo ikävöin. Tytär lähtee reilun viikon päästä…

Valokuvaus Yliopistoelämää

Arjen ja loman huveja

Hesarin koko on muuttunut, historian graduja ei enää kansiteta mustiin kansiin, vaan ladataan Laturin kautta bittiavaruuteen, Humus-kuppilassa ei ole enää tilaa suunnilleenkaan mihinkään aikaan päivästä, noro-virusta on liikkeellä, mutta eipä noista mikään hetkauta minun maailmaani niin, että jaksaisin mistään noista vaahdota tuntitolkulla tai edes koko kahvitaukoa. Meinaan vaan että joillakin tuntui noista riittävän asiaa melkein koko päiväksi.

Minulla oli oikeastaan ihan tavallinen kevätlukukauden alun, kevätlukukauden seminaariruljanssien, aloituspäivä. Ei mitään, mikä olisi päivääni hetkauttanut juurikaan, suuntaan tai toiseenkaan. Tyttären puhelu sentään läikähdytti iloisesti! Ja se että voimalla sunnuntaina alkanut flunssa jäi kahden 12-tuntisen yön syövereihin; ei tietoakaan taudista.

Valokuvauskurssi jatkuu .. tänään eka kerta. Jo joulun alla saimme kuvatehtäväksi aiheen nimeltä ”Heikompi aines”. Minullahan olisi noita murskattujen siilojen kuvia jemmassa jo ihan sarjakuvaksi asti, mutta taidanpa viedä tämän, jota oikein ottamalla otin mökillä yhtenä aamupäivänä.

Ei ihan simahtanut kuten olisin halunnut. Mutta tuollaisen ”varjon vain” , läpinäkyvän omakuvan, luonnon rinnalla heikomman aineksen kuvan, yritin saada aikaiseksi. Se on kuulkaa viisaan näköistä kun kokoiseni naisihminen kirpakkana pakkasaamuna tönöttää paikallaan Lapin mökin notskipaikalla ja kamera on jalustan päällä liki kymmenen metrin päässä, ja sitten yhtäkkiä kuvattava juoksee vauhdilla kameran taakse takaisin ja taas uudelleen kelopöydän viereen, seisoo 9 sekunttia paikallaan, liikkumatta, ja sitten taas juoksee nopsasti takaisin kameran taakse. Ja tämä sama suunnilleen kymmenen kertaa. On kuulkaa varsinaisen valopään puuhaa. Heikompi aines, läpinäkyvä kerrassaan, on liikkeellä.

Mutta sillä lailla piti sopivaa valotusaikaa hakea, seistä sopiva aika paikallaan ja sitten häipyä kuvasta, ja sitten säätää taas valotusaika uudelleen ja vähän kokeilla eri aikoja ja säätöjä ja … Jotta saahan sitä kaikessa tällaisessakin aikansa kulumaan.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Uutta aloittamassa

Nukuin 12 tuntia! Se teki hyvää. Eilinen tauti tuntui aamuun mennessä olennaisesti lievittyneen, joskin olisin varmasti jäänyt kotiin, jollei olisi ollut kandiseminaarin aloitusistunto. Vuorottelun jälkeen tekemäni pyhät lupaukset eivät oikein pitäneet tältä osin kutiaan… ;(

Ja niinhän siellä oli liki 50 opiskelijaa, jotka kyllä sitten kollegan kanssa suunnilleen puoliksi laitamme ja omat ryhmämme kokoamme. Olemme uudistaneet koko seminaarin suoritusmuodon; aiemmin sinne sai tulla suunnilleen milloin vain, suoritella suunnilleen milloin vain, esittää tutkimussunnitelman suunnilleen milloin vain, jättää tulematta istuntoihin ja seminaarissa sai olla suunnilleen niin kauan kuin halusi jääden välillä pois, ja palata taas. Sellaista non-stoppia ja ohjaajien pientä löyhässä hirressä roikkumista lukukaudesta toiseen ja hirveä ruuhka toukokuussa.

Nyt on tavoitteena että vuosikurssi kerrallaan suorittaa homman pois päiväjärjestyksestä ja kaikki etenevät suunnilleen samaan tahtiin. Hiiteen akateeminen vapaus? Suunnilleen niin, – kun kerran ei ole akateemista vastuuta, niin ei ole enää akateemista vapauttakaan. Ohjaus ja kaikenpuolinen työntekeminen jäntevöityvät ja humanistiopiskelijatkin oppivat prosessin hallintaa. Tähän pyritään. Kerron joskus miten onnistutaan.

Töistä suoraan kaupungille kokoukseen, – nyt olen väsynyt. Lukukauden eka opetuspäivä takana ja olen ihan puhki. Ei hyvältä vaikuta! Vastaan pariin sähköpostiin ja kömmin nukkumaan…

Niitä näitä Yliopistoelämää

Laiska töitään luettelee, mutta silti …

Alusta loppuun … Ken tästä käy…?

Kellokorttilaisena en ole enää kohta kymmeneen vuoteen ollut, mutta ei fleximistä ”vapautuminen” ole yhtään opettanut viivästyttämään töihin menoa.

Hämärästi muistan joskus väittäneeni, että olen oppinut, ettei lomalle lähtiessä saa tehdä kaikkea ihan valmiiksi, ettei saa siivota työpöytää putipuhtaaksi ja sen näköiseksi, että kaikki hommat on tehty. Pitää jättää jotain pahasti kesken, jotta on hyvä ja helppo palata ja jatkaa. Tämän erinomaisen hyvän oppini olin näköjään joulun alla totaalisesti unohtanut. Niin oli kodikasta ja siistiä duunissa…

Harhainen käsitys, ettei olisi kovasti tekemistä, ei kuitenkaan kauan ollut vallalla. Päinvastoin puolelta päivin olin jo saanut kalenterin vähälukuiset tyhjät aukot täytetyksi ja tullut luvanneeksi tekeväni yhtä sun toista.

Ihan niin kuin ei muutenkin olisi tammi-helmikuu jo ylikuormitetty niin ettei mitään rajaa. Olen kovasti jo marraskuusta asti miettinyt, miksi viime vuonna tähän aikaan – kun vielä autuaasti vuorottelin – ilmoitin pitäväni yhden täysimittaisen luentosarjan harjoituksineen. No, ei siinä mitään, niinhän minä olen jo tehnyt kauan aikaa, mutta että uudesta aiheesta!! piti lupaamani. Minulla olisi ollut kolme, oikeastaan neljä valmista luentosarjaa, jotka olisivat olleet ihan passeleita, mutta ei: vuorotteluvapaalainen R. lupaa että yo-lehtori R. – mahdollisesti virkaansa palattuaan – luennoikin uuden satsin väestö- ja sosiaalihistoriasta ja niiden tutkimuksesta!

Joku kuningasajatus kai oli, että saisin uuden luennon rakentamisesta aineksia kahteen artikkeliin, jotka on myös määrä tässä kevätlukukaudella saada valmiiksi ja painoon. Ihan kuin synergiaetuja kai tavoittelin, ja niinhän tiedeyliopistossa kuuluukin tehdä: yhdistää opetus ja tutkimus. Voi pyhä yksinkertaisuus! Onpa sitä oltu yleviä ja omaan aikaansaapuuteen uskovia!

Eikä siinä vielä kaikki: huomenna tulee arvioitavaksi yksi 300-sivuinen väitöskirjan käsikirjoitus ja maanantaina aloitamme ”uuden uljaan kandiseminaarin”. Tarkoittaa että reilut kaksikymmentä uutta opiskelijaa ja lisäksi vanhat, jotka ovat roikkuneet semmaporukassa turhan kauan, on ohjattava tutkimuksen kiehtovaan maailmaan, – ja muun muassa etsittävä kaikille uusille opinnäytetyön aihe! Ja tietty kaikki ”normaali” ohjaustoiminta, työryhmä- ja byrokratiahommat tähän päälle.

Jos minä näistä kahdesta kuukaudesta kunnialla selviän, niin kyllä sitten paukuttelen henkseleitä! Mutta ei siis auta kuin kahden kännykän taktiikalla mennä päin uutta lukukautta, ja toivoa parasta, pelätä pahinta.

Valokuvaus Yliopistoelämää

Kohti joulu(loma)a

Istahdin aamulla työpöydän ääreen ja kuuntelin ääniä käytävästä: kovin merkillistä oli, että moni muukin oli töissä heti kahdeksan jälkeen. Minä tavallista myöhemmin, moni muu tavallista aikaisemmin. Meillä kaikilla syymme moiseen käytökseen.

Siinä mietin, että mitähän tänään pitikään tehdä, oliko täällä enää mitään tekemistä? Yleinen käsityshän on, että meillä yliopistolaisilla on tekemistä vain silloin, kun on opetusta, mutta no way! Ei sinne päinkään. Meillä on tekemistä myös opetuksen [ja tutkimuksen] ulkopuolella/jälkeen/välissä/ennen.

Tänään about sata lukukauden loppuun liittyvää asiaa: tuloksia opiskelijoille, ensi vuoden budjettia varten tietoja kerättävä/perusteltava, kandisemman uudelleenjärjestämistä valmisteltava, opetusohjelmaa taas kerran muokattava – Unitimen ylivertaisuudesta huolimatta, vai sen takia?, eksyneitä lampaita (= opiskelijoita) laskettava ja mietittävä, miten omaa ja muiden tekemää ohjaustyötä voisi petrata.. ., setvittävä matkalaskuja, sähköposteja läheteltävä, gradun tutkimussuunnitelmasta keskusteltava [ko. tapauksessa ei ollenkaan ikävä asia] ja ilolla otettava vastaan ne opiskelijat, jotka kävivät joulukortin tuomassa tai hyvätjoulut heippaamassa, tohtorikoulutettavien seminaariaikatauluja järjesteltävä, kollegan kanssa palaveri kevään työnjaosta pidettävä.

Niin että ei siellä tarvinnut päivää kahviossa istua tai netissä surffailla. Ja mikä parasta sama meininki jatkunee huomenna!

Mikä meininki nyt? Nyt palelee. Ihan hitosti palelee. Sallinen itselleni mukillisen glögiä ja samalla teen listaa, mitä jouluksi tehtävä/hankittava ja vähän samalla jotain jo tehtäväkin.

Kalenterikuvan kävin äsken autotallissa ottamassa: meillä on siellä ikkunassa näin kaunis luomujoulukoriste. Pakkasesta on jotain hyötyä! Klikkaa isommaksi näet kauniin jäämetsän! Ja klikkaa F5 niin saat tähtitaivaan (= Rotuaarin jouluvalot) taustaksi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI 2012

Niitä näitä Yliopistoelämää

Lukukauden loppurutistusta

Lukukauden viimeinen opetuspäivä olikin sitten kunnon rutistus: kolme kandityötä ja viidettä tuntia seminaaria yhteen putkeen ja erinäinen muu juokseva asia juosten ennen ja jälkeen sitä. Loppuviikko sitten jo hiljalleen ryhdytään laskeutumaan kohti joulua, perjantain taidan jo olla pois…

Mutta huomenna olen luvannut puhelinpalaveria vielä pitää väitöskirjantekijän kanssa, ja tekstiä olisi nyt hieman kahlattava läpi, joten palaamme jouluasioihin huomenissa paremmalla ajalla, ja kirjoitusvireellä.

Kalenterikuvan kukkameri on Pentikin ikkunasta. Pikkuisen ”filtteröin” sitä… klikkaa isommaksi niin erotat…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI 2012

Yliopistoelämää

Rentoutumista monin tavoin

Tein huomiseksi sen toissapäivänä mainostamani yrttisen bataattivuoan, ja nyt on siis kuvakin siitä. Mutta korjaus ohjeeseeni: se saa olla uunissa hyvinkin sen kolme varttia, ehkä tunninkin (ei puolta tuntia kuten kirjoitin). Korjaan tuonne aiempaan postaukseen…

Sitten tein ihania piparkakkukakkuleivoksia. Laitan viikonloppuna ohjeen ja kuvia.

Olipa mukava leipoa pitkästä aikaa. Vaikka töistä tullessa kyllä väsynväsy. On ollut ihan touhukas työviikko. Tänään taas (vielä) oli oppiainekokouksessa sellainen ulkopuolinen olo… katselin ”sivusta”. Asiat, jotka monissa aiheuttivat suuriakin intohimoja (jälkeenpäin varsinkin ;)), olivat minulle ihan yhdentekeviä. Sellainen on oikeastaan aika mukavaa. Saisipa sellaisen vaihteen aina päälle.

Ja sitten iltapäivällä olin kuuntelemassa kollegan esitelmää: kuinka se onkaan nautinto istua ja kuunnella kun joku osaa asiansa ja osaa sen esittää. Keskellä työpäivää seesteinen oppivainen parituntinen. Sellainen on hyväksi. Sellainenkin lepuuttaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI 2012

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töitä kotiin vai hommat rästiin?

Kumpi on pahempi: ottaa töitä viikonlopuksi kotiin ja tehdä rästihommat pois vai tehdä duunia vain virkapäivinä (ja -suunnilleen vain virka-aikana) ja siten saada määrätyt tehtävät valmiiksi pari päivää myöhässä, siis määräajan jälkeen?

Sitä tänään mietin, kun aamulla käärin hiat ja ryhdyin oikein paiskimaan hommia. Enkä mihinkään selkeään, järjelliseen lopputulokseen pohdinnoissani päivän aikana päässyt. Vanhat tavat, luonne?, tunne puoltavat tuota ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta tällä kertaa todellisuus oli toista, ja työt odottivat Linnanmaalla. Eivät olleet mihinkään kadonneet… olinko niin odottanut? Ehkäpä olinkin. 🙂

Rästihommat tulivat sitten tänään – myöhässä – melkein valmiiksi tehdyiksi. Kaksi symposiopäivää kun kummasti oli ruuhkauttanut yhden jos toisenkin duunin. Mutta tänään oli mukava olla töissä. Ihan tavattoman mukava. Minulla on töissä ikkunalla pieni kynttelikkö, viherkasveja, tauluja, hartiahuopa (jota ilman tänään olisi kyllä jäätynyt) tuolin karmilla, harmaat pehmeät villasukat käytettävissä – siis hyvinkin kodikasta. Ennen polttelin joulukuussa tuikkujakin pöydällä, mutta niin ei saa enää tehdä.

Ensitöikseni siivoilin pinkkoja matalammiksi, vein ja palautin ylimääräiset kirjat kirjastoon. Pari gradu/kandi-ohjausmiitinkiä sovittu heti aamuksi ja yksi kokous ja sitten vain aloitin järjestyksessä purkaa sumaa. Halki, poikki ja pinoon! Melkein yhtä hyvä fiilis kuin oikeasti klapeja tehdessä. Hyväätekevää huhkimista. 😉

Joulukalenterin kuvan kello on lokakuussa kuvattu Shelfridgen tavaratalon portaikossa Lontoossa. Klikkaa kuva isommaksi, se on komea joulukello!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI 2012

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Marraskuu on purkissa, huh!

Repaleisen yön, unettoman aamuyön jälkeen nousen ja mietin, josko saunaan menisin. En viitsi. Suihkuttelut riittäkööt!

Keitän tummapaahtokahvia ison pannullisen, oikean pannullisen, ei mitään keitinkahvia. Syön paahtoleipää [kertoo lerppuilusta, kuituisempaa sen pitäisi oikeasti olla], luen lehteä näkemättä edes otsikoita. Kun kerran ei oikein suju, ajattelen että samahan se on töihin lähteä. Kunhan ensin taas sain päätetyksi, mitä pistän päälle. 90 % aamuista se ei ole mikään ongelma; pistän ylle jotain mustaa tai sitten harmaata, mustaa ja valkoista tai harmaata ja mustaa tai kenties mustaa, harmaata ja valkoista. Paitsi sitten kun on farkkufiilis; sitten on farkut ja jotain tummansinistä.

Kaiken tuon värikirjon keskellä jotain pientä (huivi) vaaleanpunaista, vanhaa rosaa, beigeä, vaalean(farkun)sinistä tai kenties jopa jotain ruudullista, jossa on monia noista edellisistä väreistä. No mutta… tänään sitten lopulta kuitenkin aika nopeasti tyydyin melkein normisettiin [paitsi että kelpuutin mustan ja valkoisen lisäksi Kitzbühelistä ostetun vaaleansinisen villatakin, joka on reilun vuoden aikana pelastanut jo monelta vaateongelmalta] ja eikun töihin. Kuten huomaatte: kun paperi on valmis, seuraava ongelma on, mitä pistää päälle (edellisen kerran asiasta puhetta täällä).

Kampuksella sähköposti oli täynnänsä kaikenmoista, akuuttia ja vähemmän. Yritin olla reagoimatta. En ole oikein hyvä reagoimattomuudessa. Vielä. Mutta tänään olin ja siirryin puoli kymmeneksi symposiumiin. Ja siellähän se päivä viivähti. Vierähti, viihdytti. Työpäiväkö muka?

”Itämeren piirin vuorovaikutusverkoston muutokset kivikaudella – vertaisyhteisöjen reaktioita neolitisaatioon”, ”Periferia resurssina esiroomalaisessa Keski-Italiassa: Tapaus Crustumerium”, ”Kuolemattomat keskustassa ja maanäärillä: Jumalallinen näkökulma tilaan antiikin Kreikassa”, ”Valtiovallan panostus Pohjois-Suomen liikenneinfraan: tavoitteet, toteutus, tulokset”, ”Pohjois-Suomen perifeerisyys Urho Kekkosen talous- ja yhteiskuntapoliittisessa ajattelussa”, “Keskusta” ja “periferia” ryhmien välisissä suhteissa – esimerkkinä norjalais-islantilainen kulttuuripiiri 1200-luvulla”, ”Englannin ja Skotlannin väliset suhteet brittiläisten sisällissotien aikakaudella”, ”Alaskan ”sourdough”-territorio muuttuvassa maailmassa” –

Eikö muka kuulosta kiinnostavalta? Ehkä ei kuulosta, mutta oli kyllä. Päivä humahti, ja opin paljon uutta. Monella tasolla, monista asioista ja monista ihmisistä, menneistä ja olevista.

Kuva on minun osuudestani päivän antiin. Tutkimuksessakin kun haluan tutustua ihmisiin ja heidän elämäänsä.

Nyt väsyttää, – olisi niin paljon tehtävää, mutta taidanpa relata: lähden sytyttelemään takkatulen.

Ai niin, pysy linjoilla: huomenna on joulukalenterin ensimmäisen luukun vuoro…

Historiaa Yliopistoelämää

Symposiopäivä

Tänään on ollut symposiopäivä.

Kun historioitsijalla on symposio-päivä on tietysti mietittävä, mitä sana tarkoittaa…

Onko kyse vaihtoehdosta

a) symposion kuten se käsitettiin antiikin Kreikassa ja Roomassa, jolloin on kyse juhla-aterian jälkeisistä juomingeista (joissa oli usein myös ohjelmaa trubaduureja, tanssijoita tai muita esiintyjiä)

vai

c) symposion kuten se anglo-saksisissa maissa käsitetään = akateeminen konferenssi tietystä teemasta?

Arvatkaapa nyt vain, kumpi? – mutta joka tapauksessa, olipa mukava työpäivä: ei tarvinnut tehdä mitään. Sai istua koko päivän symposiossa ja kuunnella toisten esityksiä. Kommentoida jos huvitti, tehdä muistiinpanoja jos huvitti. Molempia huvitti. Ja ainahan tuollaisesta päivän symposiosta, tusinasta esitelmiä, jää jotain omaankin tutkimukseen hyödynnettävää tai sitten vain ihan iloa ja huvittuneisuuttakin. Meitä oli niin vähän osallistujia, että liki fämiliääri tunnelma. Ei hassumpaa sekään.

Porukalla me esitelmöitsijät olimme äsken ”Get-Together” = syömässä Fransmannissa. Eipä tarvi vähään aikaan mennä Fransmanniin syömään. Oulussa saa samalla rahalla MONESSA paikassa paljon parempaa ruokaa – yhden kokonaisen maksa-annoksen tilattuani ja syötyäni (osan) voin näin todeta. Ei, ei se tavattoman huonoa ollut, mutta parempaa saa muualla …

Pöytäseura sattui mukavasti. Odotuksenmukaista, mutta eihän se ole huono asia. Ja tutkimusmatkoista ja politiikasta, tutkimuksesta erityisesti ja yleensä keskusteltiin. Vanhoista autoista ja Syyrian tullista. Japanilaisista taistelulajeista ja – – ruoasta.
Ja huomenna on meitsin vuoro astua areenalle. Siispä nyt power pointit vielä kertaukseen…

Tästä se lähtee.