Yliopistoelämää

Yöllä ukoisti, salamoikin vähän. Ja satoi. Rajusti. En sitä kauaa kuunnellut. Illasta ja aamusta olin hereillä niin paljon, että siinä välissä oli hyvä yrittää nukkua vähän, joten mitkään syyskuun ukkoset turhan kauan sydänyön unta häirinneet. Nyt pitäisi olla ulkona lenkillä, mutta millään ei jaksa, viitsi.

Töissä syksyn info-ruljanssin viimeinen ”kattaus” ja reilu puolensataa opiskelijaa kuuntelemassa. Sellainen motivoi, myös siinä hetkessä, ja innostuin puhumaan ja selittämään, ohjaamaan ja ohjeistamaan niin paljon, että unohdin kaiken muun. Voisikohan puhua ´flow ´sta´? Se on hyvä tunne. Muutoinkin alkaa lukukauden alun hektisin huippu olla jo laskupuolella. Äkkiähän se aina menee.

Vielä näitä viime sunnuntain kasvitieteellisen lenkiltä otettuja kuvia (myös yllä) riittää.

Tohtorikoulutettavia kävi ja illalla pienoinen palaverikin. Minun tilapäinen professoriutumiseni on aiheuttanut käsittämättömän määrän jonninjoutavaa paperin pyörittämistä ja lanketin täyttämistä (ihan kuin sitä ei olisi muutenkin!), eikä vähiten jatkotutkijoiden ohjauskuvioiden järjestelyissä.  Minulla vain on käsitys,  että teknologiakaupunki Oulussa, digitaalisen elämän ja tietohallintojärjestelmien onnenmaassa, on viheliäisen paljon byrokratiaa. Verrattuna 10 vuoden takaiseen hallinnonpyörittämiseen on nyt kaikenmoisen ”ahotoinnin” ja raportoinnin tekoon laitettu mies- ja naistyövuosia enemmän kuin paljon.

Energian turhasta kulutuksesta puheenollen: oletteko koskaan ajatelleet, kuinka paljon maailmassa menee energiaa töksäyttelyjen ja tahdittomuuksien aiheuttamien mielensäpahoituksien eheyttämiseen. Kuinka paljon ihmiset loukkaavatkaan toisia tahallisesti, tahtomattaan, tahdittomuuttaan, tarkoituksella? Sellaisista toipuminen kuluttaa… ja sitä jää miettimään, että miksi? Ja sitten voikin jo miettiä, että onneksi on ystäviä, onneksi on ihmisiä,  joiden kanssa on hyvä ja helppo olla.

Onhan tästä ollut puhetta; esimies, oppiaineen toinen (Suomen ja Skandinavian historian) professori eläköityy kuukauden päästä. Juurikin se proffa, jolle olin tekemässä juhlakirjaa vuorotteluvuoteni aikana ja sitä ennen. Historian selkosilla -kirja ja sen julkistamistilaisuus oli huikea yllätys jubilaarille.

Ja myös oppiaineen toinen (yleisen historian)  professori jättää virkansa, tosin vasta kevätlukukauden loppupuolella. Oppiaineessa on siis tulossa vuoden sisällä kaksi virkaa auki, sillä yliopiston merkillinen, tosin jo ikivanha järjestelmä, on niin kankea, että virkaa ei panna auki ennen kuin entinen on poislähtenyt. Eivätkä nämä professorien virantäyttöprosessit ole mitään nopeita juttuja. 

Tänään ”meidän” – siis Suomen historian professori, esimieheni yli 20 vuotta, opettaja vuodesta 1978 – tuli taas duunipaikalle putsailemaan huonettaan, tyhjentämään arkistojaan, tekemään hiljalleen lähtöä, siirtelemään töitään. Löysi mapeistaan minunkin vanhoja tenttituloksia, kaikenmoista muuta, mikä aiheutti muistelua…  Siinä sitten muisteltiin. Kyselin onko haikeutta? On kuulemma sitäkin. 

 Ja samalla kun esimies on lähdössä, tuli sitten minullekin hallinnosta joku aika sitten tällainen paperi.

Eropaperi samaan syssyyn sitten minullekin?
No ei. Poissaolo omasta virasta vain;
lokakuun alusta heinäkuun loppuun.

Ja syy?
”Muu tehtävä, oma työnant.” lukee lanketissa.

Pitäähän sitä professorin hommaa jonkun ruveta virantäyttöprosessin ajaksi hoitamaan. Keksivät sitten minut: ehdottivat työkaverit, järjesti hallintopäällikkö, virkamääräyksen teki dekaani.

En isommasti kevään lopulla osannut hanttiikkaan pistää, kun juttu vireille lähti ja pian jo päätettiinkin. En oikein moiseen nimitykseen uskonut, enkä todellakaan hakeutunut.

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan: kuukauden päästä professorina professorin paikalla.

Koko tulevan lukuvuoden.

Vuoristorataa töissä. Aamulla soitti yhden opiskelijan äiti. Pitkän puhelun jälkeen tuli surullinen olo. Ehkä vähän epäonnistunutkin olo. Sitten muutamia sähköposteja opiskelijoilta, kertoivat niissä olevansa tyytyväisiä eilisiin uutisiin, joita oppiaineessa kerrottiin, sellaisesta taas hyvä mieli.

Hyvä mieli myös kun meidän uusi Manuale Historiae (Historian opiskelijan opas), jota tein ja toimittelin ennen ja jälkeen kesäloman, tuli painosta. Se on sellainen opus, jonka ideoin ja lähdin vetämään julkaisuprojektia reilut 10 vuotta sitten. Ja sen aikaansaaminen on sellainen juttu, josta olen ylpeä. Sainpa aikanaan sen johdosta  ”Vuoden opetusta edistävin teko” -palkinnonkin. Meidän opuksesta on otettu mallia muihinkin oppiaineisiin ja yliopistoihin. Tämä nyt ilmestynyt taitaa olla jo seitsemäs painos, uudistettu, muokattu, päivitetty versio. Tietysti siinä on mukana koko historiatieteiden porukka, mutta minun idea ja projektin ylläpito. Sillä leuhkin ihan estoitta.

Iltapäivällä pienryhmäohjaajien kanssa hyvä palaveri, mutta sen jälkeen yliopiston henkilöstöhallintotietokantojen järjettömän byrokratian kanssa tunnin tapeltuani, olin taas vähemmän iloinen. Mutta työaikasuunnitelma on saatu tehtyä ja eteenpäin välitetyksi. Meillä yo-opeillahan on sellainen 1600 tunnin kokonaistyöaika: ei työaikaa klo 8 – 16 tai mitään muutakaan, vaan 1600 tuntia duunia on vuodessa osoitettava tekevänsä. Eihän se 1600 tuntia mihinkään riitä, joten ei vaikeuksia osoittaa muuten kuin sen ohjelman kanssa; semminkin kun minulla on vähän kaksijakoinen tämä tulevan vuoden ”työaikasuunnitelma”.

Töistä lähtiessä ihanainen kesäsää, toki viileämpi (+ 16 C) kuin eilen mutta aurinkoa ja mukava tuuli.
Sapuskan jälkeen pihahommiin. Kesäkukkia kompostiin, siistimistä, lakaisua ja tietysti kuvia.

Takapihan toisessa yrttilaatikossa salvia ja sitruunamelissa voivat hyvin. Ja viinisalaatti.

Aronioista voisi tehdä hilloa. Ohje täällä.

Orvokeilla ei ole mitään aietta vetäytyä syksyn viettoon.

Elokuun lämmin ja aurinkoinen päivä tuli vietettyä sisällä Lasaretissa tiedekunnan Missä mennään -tilaisuudessa. Pitkä päivä, paljon asiaa. Strategioita ja visioita.

Ja iltapäivän (pitkäksi) lopuksi koulutusrehtorin jokavuotiset madonluvut, mutta. .. Onhan se myönnettävä, että hän on kuitenkin aika usein oikeassa, oikeassa muissakin asioissa kuin siinä, että Humanistinen tiedekunta tekee tulosta, pärjää hyvin yliopiston ja kansallisen tason vertailussa, että meillä tehdään töitä. Tuntuu että joka vuosi hänellä on uusi kehitysprojekti, että kehittäminen kohdistuu johonkin tiettyyn asiaan. No mikäpä siinä.

Mutta se, mikä on tavattoman hauskaa, liki huvittavaa, välillä melkein ärsyttävää ja jotenkin ihailtavaa on ison aikuisen miehen innostus ja intohimo työhönsä, asiaansa, tilastoihinsa, näkemyksiinsä. Asiansa ja ideoidensa esittämisestä ei draivia puutu.

Niillä eväillä sitten taas kohti uutta lukukautta, jossa meitsillä vähän uudenlaisiakin haasteita. Aika laillakin. 🙂

Illan kuitenkin olen käyttänyt – yllätys, yllätys – viikonlopun kuvamateriaalin työstämiseen Paistinkääntäjien sivuille. Ja tulipa äsken kysely yhdestä aiemmin ottamastani Paistinkääntäjä-kuvasta kansainväliseen julkaisuun – okei: ehkäpä voin suostua… 😉

Ja Tampereen kuvista on muutama tännekin vielä laitettava.

Ensinnäkin tämä: juuri tätä mieltä olin tänä aamuna töihin lähtiessä!

Ja sitten tämmöinen oli yhden tamperelaisen kodinkoneliikkeen ikkunassa. Muistanette kesäkisan vaikeimman kysymyksen? Tässä vastaava imuri ehkä vähän uudempi ja isompi, mutta muutoin hyvin samankaltainen.