Yliopistoelämää

Professorin valinta etenee. Tänään oli vuorossa opetusnäytteet. Syksyllä auki pistettyyn virkaan tuli 16 hakijaa, joista yksi vetäytyi aika pian. Sen jälkeen tiedekunnan oma valintatoimikunta (dekaani, koulutusdekaani, kaksi professoria ja opiskelijajäsen) valitsi kolmijäsenisen (professoreista koostuvan) asiantuntijaporukan, joista kellään ei saanut olla kytköksiä kenenkään hakijan kanssa, mikä on Suomen kokoisessa historian tiedeyhteisössä suht vaikea juttu. Noh, kolme asiantuntijaa, jotka suostuivat hommaan, löytyivät. Kaksi naista, yksi mies. Yksi heistä emerita. Asiantuntijoista kaksi on tamperelaista, yksi Tukholman yliopiston Suomen historian profesori. Heille lähetttiin kaikkien 15 hakijan 10 parasta julkaisua (= 150 artikkelia ja kirjaa/asiantuntija) sekä cv:t ja muut hakupaperit ja heille annettiin huhtikuun alkuun asti aikaa tehdä lausuntonsa ja asettaa kolme parasta hakijaa ehdolle ja vielä paremmuusjärjestykseen.

Nämä tekivätkin (vastoin yleisiä tapoja ja käytänteitä) yhteislausunnon, jossa jaottelivat hakijat kolmeen ryhmään, ja asettivatkin ehdolle viisi parasta. Kaksi ykkössijalle, kaksi kakkossijalle ja yhden pronssille. Ja meidän tiedekunnan valintatoimikunta kutsui nämä viisi antamaan opetusnäytteen (aiheena “Maisteriseminaarin johdantoluento. Aiheena oman tutkimusalan esittely” 30 min.). Ennen tänä aamuna alkanutta näytetilaisuutta tuli tieto, että toinen ykkössijalle asetetuista jättäytyy pois, koska sai professuurin Joensuusta. Siis tänään neljä näyteluentoa, jotka olivat julkisia ja sitten niiden jälkeen ja  lisäksi valintatoimikunnan tekemät haastattelut.

Kuulimme samasta teemasta neljä kovin erilaista näytettä; kaksi erinomaista, kaksi vähemmän – minun mielestäni siis.

Nyt valintatoimikunta tekee päätöksensä, jonka esittää rehtorille. Spekulaatioissa yksi nimi tuntuu olevan ylitse muiden. Rehtori yleensä aina tekee nimityksen esityksen mukaisesti. On vaikea kuvitella, miksei nytkin niin tekisi. Päätös lienee tiedossa parin viikon sisällä ja uusi professori astuu virkaansa elokuun ensimmäinen.

Samalla minun lokakuun alussa alkanut määräaikainen professuurini päättyy.

Ja lukemisen määrä vähenee.

Nämä pinot ovat opinnäytetöitä (graduja, väitöskirjojen käsikirjoituksia ja lukuja, kanditöitä, harjoituksia) jotka olen lokakuun alun jälkeen lukenut ja enimmät myös arvostellut ja kirjoittanut lausunnot. Näiden lisäksi vielä tentit, apurahahakemukset, kokousten aineistot ja ties mitä. Kirjaimellisesti minulla on ollut LUKUvuosi. Vielä yksi 300-sivuinen käsikirjoitus tullenee, mutta sen taidamme kollegan kanssa siirtää elokuulle. Kesätentit tulevat tietysti ja vähän kandiaihoita, mutta loppusuora on jo edessä. Ainakin lukemista on riittänyt.

Pian kymmenkunta vuotta olen keväin, syksyin ollut haastattelemassa aineenopettajakoulutukseen pyrkiviä opiskelijoita. Olisikohan tullut oltua mukana (= toisena haastattelijana) noin 120 – 140 opiskelijan haastattelussa. Parikymmen minuuttisen haastattelun aikana kysellään motivaatiota, oppimishalua, tarkkaillaan vuorovaikutustaitoja – kysymyspatteriston avulla haetaan ja pisteytetään soveltuvuutta koulutukseen.

Osa haastateltavista tuntuu omasta mielestään olevan ”opettajiksi syntyneitä”, tai sitten kutsumuksen juuret on jo päiväkotivuosissa, monet tuntevat kertakaikkisesti olevansa lahjoja Pohjois-Suomen, mikseipä saman tien koko Suomen, historianopetukselle. Sitten on taas sellaisia maanhiljaisia, syntymäsynkeitä, opettajaksi valmistumisen reaaliteeteista valovuosien päässä olevia, joiden ei toivoisi koskaan edes haluavan, saati joutuvan, koulumaailman ”syötäviksi”.

Mutta yhteistä melkein kaikille on, että he sanovat hyvän opettajan epiteeteiksi että tämä on innostunut asiasta, että on auktoriteettia ja että on hvyä kertomaan tarinoita. Tätä sitten kysellään tarkemmin. Ja vastausten kirjo on valtava! Ja melkein kaikilla itsellään on ollut hyvä historian opettaja ja niinpä suunnilleen joka toinen lausahtaa, että ”juuri sen takia minäkin haluan historian opettajaksi”.

Minullakin oli hyvä historian opettaja lukiossa. Tai toinen niistä oli hyvä, toinen ei. Eikä se hyvyys ollut kiinni tuosta tarinoiden kertomisesta.

Pyrkijöitä on aina enemmän kuin sisäänotetaan. Näin vaikka ei historian opettajien (kuten ei monien muidenkaan akateemisen korkeakoulututkinnon suorittaneiden) työtilanne ole kovinkaan raponen: maaliskuussa oli Tervolassa auki lukion hissan open paikka ja hakijoita oli 51! Kaupunkilukioihin on vielä enemmän. Kutsumus täytyy olla. 😉

Tämän kevään haastattelurumba on minun osaltani nyt tehty. Hyvä juttu.

Kyllähän se tämän yhden pallon ympärillä kiertäen on tämäkin päivä mennyt.

Aamupäivällä moneen kertaan kulkiessa ohi, eeskahtaalle ja taas takaisin, sisäkautta ja ulkokautta. Ja iltapäivällä sitten enemmän symbolisesti: taas viiden tunnin kokous, jossa yliopiston koulutusasioita pistettiin kuntoon ja kuntoon pistämiseksi jaettiin rahaa. En tiedä, oliko kaikilta osin ihan viisaimpia päätöksiä. Joidenkin mielestä varmasti. Jotkut asiat minunkin mielestäni.

Ja sitten kolmannellakin tavalla tämän pallon ympärillä päivä (useampikin jo) pyörinyt, sillä yksi luettavana oleva teksti käsittelee Oulun yliopiston rakentamista.

Graniittipallo on Matti Peltokankaan ”Yhtyvät säteet” (1992)

Näistä Linnanmaalla olevista taideteoksista puheenollen on tehtävä vielä yksi korjaus/täydennys siihen Vastatuuleen-veistokseen liittyvään kirjoitukseeni: väitin, että muistomerkissä ei ollut mitään laattaa tms. jossa olisi ollut tunnistetiedot. Onhan siinä. Kerrotaan, että se on Risto Saalastin teos, –  ja lisäksi on toinen tällainen kyltti.