Kun lapset olivat eskari/ala-asteikäisiä meillä oli tapana koulun loputtua lähteä neljästään pyörillä Ainolan puistoon piknikille. Eväät oli hankittu yhdessä jo edellisellä kauppareissulla ja/tai ostettiin matkalta. Neljästään mentiin, katettiin puistoon pöytä, juotiin limpparia, syötiin sipsejä, juusto-kurkkuleipiä, keksejä ja karkkeja. Tuomenkukan-kahvilasta käytiin lopuksi ostamassa kesän ekat tötteröjätskit – jos oli niin lämmintä, että tarkeni sellaiset syödä. Poikakin muisti kun tänään kysyin.
Nyt ei ole enää koulukkaita: esikoinen paiskii töitä Meksikossa, poika on parhaillaan duunistaan kesälomalla, tekee isänsä kanssa aitaa ja lukee pääsykokeisiin, miniä on töissä. Ainoa, jolla on lukukausi, olen minä. Ja tänään minun lukukauteni on lopuillaan.
Tohtoriseminaarin istunto iltapäivällä, ja se oli siinä. Jotenkin merkillisesti tuosta istunnosta jäi minulle sellainen työnsankari-olo. Monestakin syystä, eikä vähäisin ollut se, että juuri ennen seminaarin alkua meillä oli töissä kuohuviinitarjoilu, kakkukahvit, ja lisää kuohuviinitarjoilua. Vietettiin 150 v. -synttäreitä. Kolmen kollegan viisikymppiset sattuvat näille viikoille ja olivat päättäneet järjestää yhteisen tilaisuuden ”kiitokseksi muistamisesta”. Siis kuohuvaa ja kahvia kesken työpäivän.
Se oli ”kesken työpäivän” vain minulle ja tohtoriseminaarin toiselle vetäjälle, – muille se oli työpäivän jälkeen. Meidän kahden oli pikaisen alun jälkeen jätettävä muut juhlimaan, nauttimaan kuohuvista, ja väistyttävä takavasemmalle = seminaarihuoneeseen. Sielläkin sitten vetovastuu minulla. Mutta ohi on! Lukukausi paljolti ohi. Taas yksi lukukausi ohi!
Niinpä aika lähteä lasten kanssa piknikille Ainolaan? – No ei. Mutta Pehtoori, Juniori ja Miniä eivät pistäneet pahaksi ehdotustani lähteä ravintola Nallikariin syömään.
Siis äkkiä töistä kotiin poljettua repun kevennys, hampaiden pesu, kenkien vaihto tennareihin (= olennainen osa kesäkauteen siirtymisriiteissä), pientä siistiymistä ja eiku taas pyörän päälle ja hillittömässä vastatuulessa Nallikariin.
Gourmet-hampurilaisia, Miekojärven kuhaa ja simpukoita olivat meidän valintamme. Eikä kukaan valittanut. Minä ehkä vähän kaipasin simpukoille patonkia tai jotain leipää, tai ehkä en sittenkään simpukoille, vaan sille erinomaiselle liemelle, joka simpukkakattilan pohjalla oli.
Ikkunoista katselimme merta ja hiekkamyrskyä, höpöttelimme, mietimme tulevaa ja minä ajattelin, että voisi elämä olla hullumminkin …
Ja tässä vaiheessa voisin suositellan kuvien klikkaamista isommiksi. Ovat siten paremman näköisiä… 🙂