Ruoka ja viini

Palatakseni vielä eiliseen…

Ajatus junamatkasta Oulusta Ylivieskaan kiireisen työviikon lopuksi, suunnilleen töistä suoraan junalle, ja tiedossa, että paluu kotiin olisi vasta puolenyön jälkeen, arvelutti aika lailla. Liekö tuo on järkevää, kannattaisiko?

Mutta mitäpä paistinkääntäjä ei olisi valmis kokeilemaan, jos lupauksena (edes lupauksena) on hyvä illallinen samanhenkisten ihmisten, ystävienkin, kanssa.

Meitä lähti junakyydille 15 ruokafriikkiä, ja puolitusinaa tuli autolla siitä läheltä. Jo junamatkalla ajattelin, että ei tämä sittenkään ollut hullumpi idea… Juttua riitti, ja eväitäkin oli.

Ylivieskassa vastassa oli syksyinen sade ja pikkuVELI-ravintolan järjestämä kyyti.

Totta puhuen, hieman varauksellinen oli lähtöajatus: ”Voiko nyt missään Ylivieskassa mitään gourmet-paikkaa ollakaan?” Mutta varauksellisuus unohtui jo alkumaljan aikana. Vuoden 1999 Billecard-Salmon oli juuri sellaista kuin minun samppanjakokemuksissani on parasta: paahteisuutta, makua, kuivaa, hedelmäistä, ei kovin mineraalista. Keskustelua herätti että samppanja tarjoittiin isoista valkoviinilaseista, ei tulppaani- tai huilulaseista. Minä pidän Riedelin kauniista tulppaanilaseista, joissa kuplat ovat kauniit ja ne säilyvät kauan, mutta tälle ”täyteläiselle” samppanjalle isot lasit olivat verrattomat, avasivat tuoksun ja maun. Ensimmäiset pisteet hiljaa mielessäni jaoin. Ihan niin kuin niitä joku olisi kysellyt…. 😉

 Lisäpisteitä jaoin kun näin kattauksen: tiedättehän, minä harrastan kattauksia. Niin noloa kuin se onkin, mutta niin vain teen. Nautin niistä, ja nautittavia yritän itsekin tehdä.

PikkuVELISSÄ kukat rotissööri-kilven väreissä… ja kaikki annokset tarjoiltiin lautasilta, jotka oli selvästi harkittu. 😉

Klikkaamalla menu-kuvaa se suurenee, ja siitä näkyy, että kaikkiin ruokiin oli käytetty vain paikallisten/lähialueiden tuottajien raaka-aineita. Lähiruokaa todellakin!

Alkuruoka oli jotensakin täydellinen. Siian savu oli mieto, makunystyröitä hivelevä. ”Mummonkurkut” voi tarjota näin sofistikoituneesti. Sipsitkin olivat vertaansa vaille. Ja leipä! Lämmin saaristolaisleipä! Tehän tiedätte, että minulle ei paljon parempaa voi tarjota kuin saaristolaisleipää, siikaa ja mätiä. Joten jo tässä vaiheessa unohdin, että olin edes miettinyt, kannattiko Ylivieskaan lähteä!

Ennen pääruokaa tarjottiin jumalaista (uskokaa pois!) porkkanasorbettia (kuva edellisessä postauksessani).

Pääruoan ”karitsaa x kolme” tarkoitti karitsaa fileenä, maksana ja poskina (kuvassa luoteessa), juuri tuo prässätty(?) poski oli ihan hurjan herkullista. Mureaa, sopivan suolaista, hiljaiseksi vetävää… Punakaali? Arkiruokaa? No joo, mutta tässä ei maistunut arkiselle.

Ternimaidosta gourmet-ruokaa? Kyllä. Mukavan raikas oli tuo ternikakkunen, ja tyrnihillo ja vaniljajäätelö täydensivät. Ja rotisseur-merkkikin oli syötävää. 😉

Illallisella ei ollut pönötystä, ei tärkeilyä. Sen sijaan oli perjantai-illan hieman väsynyttä tunnelmaa, ruokaystävyyttä ja juttua ruoasta, leppoisaa oloa ja ruoasta nauttimista. Ilo oli myös nuori, välitön henkilökunta.

Paluumatka sujuikin ravintolavaunussa. Yllättävää? Ehkei.

Voisin lähteä toistekin.

Tänäänkin vielä rotissööri-juttuja, Stockalla kävin kun siellä oli rotissööri-kokkeja ja harrastajia… riistapadan ainekset lähtivät mukaan. Antiikkimessuilla kävin. Niistä ja muusta huomenna…

~~~~~~~~~~

Mukana vain ”pikku-Make”, ja järkkäri kotona, joten kuvien taso ei vieläkään minua tyydytä. Silti kuvasivun tein.

Tuossa kun söimme, kaksistaan Festassa, Pehtoorin laittamaa vallan erinomaista päivällistä (grillattua tonnikalaa, pastaa ja salaattia), tuli puheeksi, että on sellainen vaihe, että ei ole minulla joka ilta ihan itsestään selvästi mielessä, mitä tänne Tuulestatemmattuun kirjoittaisin. Siinä syödessämme tietysti ajattelin, että kerron ja kuvitan, mitä Pehtoori oli kokkaillut, mutta kun tähän koneelle istahdin, oli Facebookissa minulle viesti:

Onneksi olkoon … Kalenterissa on varattu tämä päivä ihan pelkästään sinulle.

Oli kyllä todettava, että ei sentään ihan pelkästään minulle, onhan meitä melkein parituhatta. 🙂 Joka tapauksessa tämän onnittelun myötä päätin (minulla kun on vielä tämä fiksaatio etunimiin, kuten tiedätte (ks. Erikoisten etunimien bongausharrastus)), että kirjoitan ihan omasta etunimestäni.

Wikipedia kertoo näin:

Freija (Freyja, Freya, Freia, Freja, Fröja, muinaisnorjan ”rouva”) on skandinaavissa mytologiassa vaanien sukuun kuuluva jumalatar, jolla on lisänimi Vanadis, koska on niistä tärkein. Hän on kauneuden, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, ja samalla myös kaikkein kaunein jumalista. Useat paikannimet todistavat Freijan laajalle levinneestä palvonnasta, varsinkin Ruotsissa ja Norjassa. Freija on hyvin paljon kreikkalaisen jumalattaren Afroditen kaltainen. Freijan uskottiin antavan tyydytystä rakkauselämään, kuten myös kasvattavan sadot viljaviksi.

Siis nimessä ei mitään kristillistä, raamatullista tai suomalaiskansallista juonnetta, kuten perheen muissa nimissä (Miksi Saara nauroi? Tuomas seisoo niinkuin tammi, Pekka ~ Pietari ~kallio…. ) Päinvastoin, ihan pakanallista, antiikkista tai muinaisskandinaavista juurta on nimessäni.

Kalenteriin Reija-nimi on otettu vuonna 1950 ja vuonna 1988 julkaistussa ”Uusi suomalainen nimikirja” -opuksessa lukee näin:

Reija — on myöhäinen suomalainen mukailu, … lähtökohtana voi olla lyhentymänimi Rea mutta toinen mahdollisuus on, että se on kutsumamuoto ruotsinkielisestä Freijasta. Käytännössä sitä on pidetty -> Reijon sisarnimenä ja täten tullut melko suosituksi.

Nimeeni liittyvä kömmähdyksiä on aika lailla. Reija kun vääntyy helposti Reijoksi tai Raijaksi. Jopa Eijaksi tai Rekoksi. Ehkäpä jätän niistä kertomisen ensi vuoteen, että blogin aiheet eivät kerralla tyhjene. 😉

Ja sitä paitsi nyt alkaa olla sen nimpparijälkkärin aika. Minähän en paljon suklaasta perusta, – paitsi tryffeleistä ihan hurjan paljon.

Ja Pehtoori oli löytänyt Stockalta tällaisia uusia. Ui-jui. Ihan ylihyviä.

Ja näettekö???!!! Noiden kimpaleiden jälkeen on KOKO huominen päivä käveltävä.

Ja tryffeleiden ja juustojen seuraksi vielä madeiraa. Jo viime viime viikonloppuna mainitsin, että nyt on löytynyt ihan huippu Verdelho-Madeira. Tämä on kuin suklaata sinällään. Sopii suklaakakulle, noille tryffeleille ja juustoille. Osta nyt jo ja säästä vaikka jouluksi. Säästä jos maltat. 😉 Ja klikkaa kuva isommaksi, ihan kelpo kuva se on 🙂 .

Hintakaan ei ole paha (14 € pikkupullo, josta riittää moneksi kertaa tai monelle). Ja säilyy avattuna parikin kuukautta ihan hyvin. Hoksasimme, että Viini-lehdessäkin tämä on rankattu kovin korkealle, joten moninkertainen suositus. HH Madeira Verdelho. Molemmilla Madeiran reissuilla on tämä Henriques & Henriques oivalliseksi tuottajaksi havaittu. Maljan aika!

Jo vain mie olen ollut liesussa illan. Juuri kotiuduin.

[sanotaanko muualla kuin Oulun seudulla, että  ”olla liesussa”? ]

Suoraan töistä kuuden kieppeillä poljin kylään (näinkö lämmin ulkona on, sateiden välissä? Aamuvarhailla töihin mennessä ihan syksyistä!). Menin oppimaan. Viettämään iltaa, nauttimaan seurasta. Tusina meitä oli, vain pari vuosikertaa ”mallia viiskasi”, ja muut vanhempia kuin minä. Ja meitä oli vain kaksi naista. Mielenkiintoista oli nähdä ja kuulla asioihin suhtautumista eri vuosikymmenillä syntyneiltä, eri ammattiryhmiltä, eri lailla matkustaneilta, ammattilaisilta ja harrastajilta.

Jokainen oli tuonut matkoiltaan (ja matkaksi laskettiin reissu Haaparantaan tai Stockan Alkoon) viinin, jota arvioitiin, maisteltiin, johon viinin tuoja kertoi tarinan. Tarinat olivat vähintään yhtä hyviä kuin viinit. Joita ei kovin innokkaasti voinut lasiinsa kaadella; pitkä päivä oli takana, yhtä pitkä huomenna edessä, mutta maistella voi.

Minä vein viinin kesän 2010 Italian reissulta, San Gimignanon enotecasta ostetun toscanalaisen Grattomaccon (2007).  Lienenkö kertonut tuosta enotecasta,… kerron joskus. Nyt on käytävä levolle, huomenna fuksivyöry jatkuu… 🙂

Nyt kun tilanne on se, että meidän Juniori toi meille omin pikku kätösin poimimiaan puolukoita, mietin mitähän niille, niistä tekisi. Ja yksi vanha, ihan ”retroresepti”, tuli mieleen. Taidan viikonloppuna tuollaista keitellä. Eli puolukkasurvos kanelilla ja neilikalla. Maistuu hyvälle kaali- ja maksalaatikon ja mustan makkaran kanssa – kuten puolukkasurvokset nyt yleensäkin, mutta tämä on (erityisesti joulun tienoilla) ihan ekstra-hyper-hyvää vaniljajätskin kanssa.

Puolukkasurvos

1 kg puolukoita

2 dl vettä
300 g sokeria
12 kanelitankoa
5 neilikkaa

Keitä vettä, mausteita ja marjoja noin ½ tuntia. Ota kattila liedeltä, lisää sokeri ja jäähdytä. Tölkitä ja jätä neilikat ja kanelitanko soseeseen, jotta antavat makua vielä säilönnässäkin.

Toinen syksyn säilöntäresepti on sekin Riemusta ruoanlaittoon -kirjassani. Oletkos koskaan kokeillut pormeladia? – Kannattaisi. Syksyn makeimmista porkkanoista tulee talven pimeisiin aamiaispöytiin aurinkoista pormeladia eli porkkanamarmeladia. Paahtoleivälle hipaisu voita ja sitten tätä. Se on kuulkaa oikein hyvää ja kaunista.

Porkkanamarmeladi = Pormeladi

1 kg porkkanoita
2 sitruunaa
1–2 tl sitruunan kuorta raastettuna
6 dl hillosokeria

Kuori ja viipaloi porkkanat. Keitä vähässä vedessä noin 30 minuuttia.
Kaada vesi pois ja soseuta porkkanat. Lisää raastettu sitruunankuori,
puristettu mehu ja sokeri. Keitä miedolla lämmöllä vielä 15 minuuttia.
Anna marmeladin jäähtyä puolisen tuntia ja purkita.

Uamulla nukkuuko ketä nukuttaa, ja ketä ee, nii sitte ee. Uamusärvin se kumminnii jo oottaa sitä kuulussoo iäntä kohti pistämistä hotellin apepaekassa.

No meitähän ei nukuttanut. Viiden tunnin yöunen jälkeen ylös. Hankkiuduimme hotellin ”apepaekkaan”, vaikkei järin nälkä ollutkaan. Mutta kahvi asianmukaisine tykötarpeineen kuitenkin elvyttivät oloa olennaisesti. Jopa siinä määrin, että noudatimme ohjetta ”Viihterimmät mänkööt ulos”. Käytiin pieni lenkki Rönön saaren suunnalla, sunnuntain hiljainen aamu Savon sydämessä olisi houkuttanut pitemmällekin kävelylle, mutta oli jo mentävä pakkaamaan juhlavermeet laukkuun ja ehdittävä bussikyydille – Oulun voutikunnan 23 juhlijaa lähti kotimatkalle.

Ja väsyneen, ihan hervottoman hekottamisen ja nauramisen ohessa kertailtiin kokemuksia viikonlopusta, sen makumaailmasta, dinnerien tunnelmista, tavatuista tutuista.

Aikeenani oli jo kotimatkalla valita kuvia, muokkailla niitä, mutta eihän siitä mitään tullut. Kunhan naurettiin, torkuttiin, höpöteltiin, suunniteltiin tulevia.

Sen verran ehdin viikonlopun  kuvasadosta todeta, että uudella ”pikku Makella” (= kompaktikamera] otetut kuvat eivät todellakaan vastaa sitä, mitä niiltä odotin. Mikä ei varmaankaan johdu kamerasta, vaan yksinkertaisesti siitä, etten osaa sitä vielä kunnolla käyttää. Toki se oli niiiiiin paljon parempi illallispöydässä kuin liki kaksikiloinen järkkärini, mutta… .

No tässäpä kuitenkin vielä paluuta eiliseen iltaan.

Ensin menu (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla )

Ja sitten tuo sama kuvina:

Tuo kahvikupista tarjottu lintuliemi ja sorsapallerot olivat minun mielestäni ehkä ylivertainen koko seitsemän ruokalajin kaikkinensa hienossa, tasapainoisessa jotenkin rehellisessä (en osaa selittää, mitä sillä tarkoitan… )  menussa. Lintuliemi oli ihan mielettömän intensiivinen, ravitseva, hyväsuolainen, kerta kaikkiaan ihana. Ajattelin, että kun tuollaista saisi pieneen termariin kun on ruskaisessa Lapissa vaeltamassa: olisipa ihan suuremmoisen hieno eväs tunturin kupeella nautittavaksi. Sen kanssa kurkku- ja juustovoileipiä. Eipä hienompaa evästä voisi olla.

Illan juomista liki barokkinen Tsarine-samppanja ja kalamurekkeen kanssa tarjottu Chablis olivat minun makuuni erinomaisen hyviä.

Kaunis kuharulla olisi maistunut ehkä vieläkin paremmalle jos siinä olisi ollut hiven lisää suolaa. Hyvää se oli noinkin.

Verkkaan tarjoiltujen alkuruokien jälkeen tuotu pääruoka vei lopunkin nälän. Ja maistui! Todella.

Ja kaikkien näiden nauttimisen ohessa paljon puhetta ruoasta, ja elämästä.

Aika lailla yhtä mieltä olimme siitä, että tässä kapitulissa (toisin kuin muutamissa edellisissä) Grand Diner oli vielä parempi kuin lounaat. Esimerkiksi Jyväskylässä Figaro ja Tampereella Salud olivat lounailla tarjonneet unohtumattomampia makumuistoja kuin Isolla Illallisella oli kellään muistissa. Mutta Kuopiossa pitkä Grand Dîner oli kaikkinensa hyvin onnistunut. Kuin myös perjantain Amical.

Ihan niin kuin nyt missään olisi ollut mitään valittamista. Ei ollut. En valita.

Hieno viikonloppu. Mukava. Kuopio on mukava kaupunki. Siellä on oikea keskusta, puistoja, vanhoja kauniita puutaloja, mukavia kävelyreittejä, Kallaves ja hieno kauppahalli.  Ja vielä Lepolandian koko perhe tavattiin. Oli iso ilo kun jäseneksi, ritariksi saatiin ystävämme. Tutustuttiin taas uusiin ruokaihmisiin, juteltiin ”kummallisimmista” ruokakokemuksista, opittiin uutta. Monista paistinkääntäjistä on viiden vuoden aikana tullut ystäviä, joiden kanssa on ilo syödä – ja ollakin, nauraa. Nauru on hyväksi.

Ruoka on elinehto, mutta myös erinomaisen hyvä harrastus.

Lauantaiaamu Kuopijossa. Hyvvee huomenta! Aamiaista kahvikupposen ja pikkucroissantin verran.

Paistinkääntäjien grand old man´eille ilo antaa omat pienet keittokirjani kuten olin luvannut … Herrasmiehiä kun ovat, osasivat näyttää aidosti iloisilta.

Sitten aamukävelylle, pehtoori pitemmälle lenkille, minä kampaajalle ja takaisin, jo vain siinäkin oli tepastelua. Ja sitten?

Johan oli aika jo lähteä lounaalle: valittavana oli ollut Musta Lammas, Os, Puijon Torni, Urban, Kuopion Klubi.

Meillä oli paikka Mustaan Lampaaseen, jossa on käyty ensimmäisen kerran joskus 1980-luvulla, toisen kerran yhdeksän vuotta sitten maistamassa kengurua ja nyt ”päivitys”.

MENU

Palsternakkakeittoa
Päärynää ja ruskistettua voita

* * *
Porsaan poskea
Ohraa, sieniä ja omenaa
* * *
Mustaherukkaa
Vuohenmaitoa
* * *
Kahvia tai haudutettua teetä

Makeaa keittoa piristi päärynä ja maulle syvyyttä toi ruskistettu voi. Tuntuu olevan trendikästä tuo paahdettu/ruskitettu voi: Luomon lisäksihän sitä on jopa meidän Rantapellon Festassa tarjolla ollut. 🙂 Äsken illallisella opin ammattilaiselta, miten se oikeasti tehdään. Kerronpa joskus. Pöydässämme joku totesi, että keiton maussa oli vähän mes-juuston makua, siis norjalaisen kutunmaitojuuston, ruskian juuston makua, ja kyllä, kyllä siinä sitä olikin.

Trendikästä tuntuu olevan myös kaikki ylikypsäksi haudutettu ja prässätty. Kuten vaikka porsaan poski. Hyväähän se on. Hyvvee, piti sanomani. Ainakin Mustassa Lampaassa. Minulle olisi riittänyt vähän pienempikin annos, mutta suikalettakaan en jättänyt. 😉

Jälkiruoka oli hyvää. Pieniä muikeita makuja. Vuohenmaidosta tehty jäätelövaahto ja mustaherukka (seljankukka-marinadia minun makuaistini ei kyllä erottanut… ) sekä kinuski”sinappi” sekä pieni finansier (onkohan tuon pikku leivonnaisen nimi noin?) olivat hyvä päätös lounaalle.

Lounaalla tarjottu (ja Suomen vuoden 2014 Sommelierin tavattoman sujuvasti ja viehättävästi esittelemä) Torresin chileläinen Reserva de Pueblo maistui tavattoman hyvälle, raikkaalle ja oli possun poskille enemmän kuin oivallinen kumppani. Liekö sitä saisi Suomesta jotakin kautta? Pitänee tutkiskella…

Ja sitten: iltapäivä oli luppoaikaa semminkin kun meillä ei ollut asiaa installointiin. Vähän teki mieli lähteä katselemaan kun ystävä paistinkääntäjä-chevalier-ritariksi lyötiin, mutta ei jaksettu muutamaksi tunniksi lähteä istumaan Musiikkitalolle.

Varsinkaan kun meillä oli tapaaminen torin kupeessa olevassa SalaCavala-kahvilassa. Tapaaminen, jota ei ilman tätä blogia koskaan varmaan olisi tullut. Blogin kautta olemme tutustuneet …   kuopiolaisia Tuulestatemmatun seuraajia ja kommentoijia ( = 2 😉 ) tyttärineen, ihan ihana pikkunen, tavattiin. Olipas kertakaikkisen mukavaa tavata ”livenä”.

Savolainen lupsakkuus oli jo vihdoinkin tarttunut myös minuun, ja osasin kunnon ettonet nukkua. Sen jälkeen taas siistiytymistä ja sitten? – Sitten syömään! Kapitulin mainiossa savon murteella kirjoitetussa ohjelmalehtisessa luki seuraavaa:

”Ja sitte kun sitä pöötään piästää, nii sitte se taevas aakee
ja syyvvään hyvvee ja hyvän parasta ja juuvvaa vielä parempoo
piälle. Koko ilta eekö tuossa mänene ja vähä jo pimmeennii
puolelle, yötämyöte. Ja suat uskoo, että ollaa tuasiisa ilosija.”

Syötiin ”hyvvee” ja hartaasti. Ja meleko kauan.

Juuri nyt on aika ryhtyä levolle.

Kuvat liittelen huomenissa. Nyt kun ei enää toimi kamera, kone enkä minä… 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. mitenkö hammas? No problem. Savolainen lussakkuus, antibiootit ja riittävä määrä särkylääkkeitä niin ei mitään hätää…

”Huomine on monta kertoo se viikon kiireisin päevä.”

Tänään ei ole ollut kiireinen päivä. Aamuvarhain tosin kello soi turhan varhain. Ja Lasaretin pihasta lähdettiin jo puoli kahdeksan aikaan bussilla kohti Kuopiota. Kun matkalla oli hyvää seuraa, evästä (Huovisen rasvarieskaa & Rebulaa = slovenialainen kuohuva), monipalkintoiset arpajaiset (kolme palkintoa minulle, jee.) niin matka sujui erinomaisen nopeasti.

Hyvissä ajoin iltapäivällä majoitumme Scandiciin, ilmoittauminen, hotelllin kirjautuminen ja sitten kaupungille. Mukava kävellä. Torille ja kauppahalliin. Tietysti. Ja hassua, että siellä näimme muutaman muunkin paistinkääntäjän… ruokaihmiset juu nou 🙂

Yhytimme myös ”kummipoikani” aveceineen. Mukava. Lasilliset nautimme, minkä jälkeen me yritimme päiväunia, Pehtooori onnistui, minä en.

Ja ilta!!! Pääsimme sisävesilaiva Queen R:n kyytiin. Ihan järjetttömän hienossa säässä, hienossa risteilyseurassa, saavuimme Fagernäsin kartanoon, jossa illallinen.

Kaikkinensa oli epätodellinen olo ja hulppea nautinto koko ilta.  Alkuruokalautanen erinomainen:

Mm.  ahvenkukkoa Peltolan voin kera —- naaaaam. Muikkushotti! Ja paljon muuta. Pääruoaksi hirveä ja kanttarellikastiketta, tummaa sellaista. Pidin hyvin paljon.

Näin ja sitten vielä  jälkkkäri…

  Nyt kyllä väsyttää…  huomiseen.