Ruoka ja viini

Minä: Tuutteko te viikonloppuna syömään?
Juniori: Joo, eiköhän.
M.: Lau vai su?
J.:Sundaagi.
M.: Selevä.

Hetken kuluttua…

J.: Mitä aattelit valmistaa? 🙂
M.: Enpä vielä tiiä… Oisko ehdotuksia?
J. : Jottain lihhaa tietysti. Ja ehkä jotain caesarin tyyppistä perussalaattia. Ja jotain huippugourmet jälkkkäriä.

M.: Tämä helepotti. Selevät sävelet. Saamanne pitää.
J.: Aika laajan skaalan annoin, mutta kai se siitä….
M.: No problemo.

Se on hyvä, että poika tietää, mitä haluaa. Niinpä sitten eilen hain valtavan naudanpaistikimpaleen, jonka pistin yöksi leivinuuniin. Tuli nyhtönautaa. Lisäksi ohra+riisi risottoa. ja sitten sitä ”caeser-tyyppistä perussalaattia” ja alkuun eilistä lohipiirakkaa, joka kuten arvelinkin oli tänään kylmänä parempaa kuin eilen lämpimänä.

Ja jälkkäriksi ”jotain huippugourmet jälkkäriä”. Juniori tykkää kovasti leipäjuusto-hilla-jälkkäristä. Siispä sitä.

Ja teinpä vielä aamupäivällä kuppikakkuja. Kinuskikissan uudesta leivontakirjasta bongasin Daim-muffinsit. Jopas oli kaloria toisensa perään ja vierekkäin. Ja niin hyviä. Tehdessä ajattelin, jotta tulee varmasti ylimakeita, mutta nope. Suklaisia hyviä pikku kakkusia olivat. Vaikka joulupöytään.

Kuorrutetut Daim-muffinsit

12 kpl isoja, 15-20 kpl pienempiä

200 g Daim-maitosuklaata (Marabou)
150 g voita
1 ½ dl sokeria
2 munaa
3 ½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 ½ rkl kaakaojauhetta
1 ½ dl maitoa tai kermaa

Leikkaa puolet suklaalevystä rouheeksi. Vaahdota voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen. Yhdistä kuivat aineet ja sekoita taikinaan vuorotellen maidon/kerman kanssa. Lisää lopuksi suklaarouhe.

Nosta lusikalla nokare taikinaa muffinssivuokaan, aseta päälle yksi suklaapala sydämeksi ja peitä taikinalla. Paista 225 asteessa 12-15 minuuttia.

Ja sitten vielä päälle makoisa kuorrutus.

1½ isoa (á 56 g) Daim-patukkaa
100 g voita
1½ dl tomusokeria
1 muna

Leikkaa Daim-patukat rouheeksi. Sulata voi kattilassa. Ota kattila liedeltä. Lisää tomusokeri ja muna hyvin sekoittaen. Lisää Daim-rouhe, ja siirrä kattila takaisin liedelle ja sekoittele koko ajan. Kun seos pulpahtaa ensimmäisen kerran, ota pois ja upota kattila kylmään veteen. Nosta sitten jääkaappiin jäähtymään ja anna jähmettyä siten, ettei se enää valu. Levitä kuorrutetta muffareiden päälle.

Ja safkan ohessa suoritimme arvonnan! Viime sunnuntaina kyselin viinimuistoja ja kuusi dramaattista, mukavaa ja maistuvaa muisteloa kommentteihin kertyi: Satu, Koivu, Erja, Taije, Katri H. ja hukka kertoivat omat muistonsa. Kiitos kaikille muistojen jakamisesta! Osallistuneiden kesken suoritettiin arvonta, jossa palkintona ”pieni jouluylläri”. Pehtoori ja Juniori toimivat virallisina valvojina ja Miniä onnettarena:

(äänet päälle!)

Onnea voittajalle! 😉 Lieneekö minulla oikea osoite? B13-loppuosa?  Pienen jouluyllärin pistän postiin… 😉

Tänään on viinikerhon synttärit. Me olemme viime vuosina menneet ulos syömään vuoden aikana kertyneitä bonusrahoja. Niin tänäänkin. Menemme Ynninkulmaan, sen Pohjanholvi-kabinettiin Grand Dinnerille.

Kerhon toiminnasta täällä juttua, ja vanhoja kuvia. Ui-jui…

Noista kuvista tuli mieleen paljon muistoja, viinimuistojakin. Suuria ja vanhoja viinejä on maistettu: Château Palmer, Château Petrus, Château Y´quem, Penfolds´n Grange, Madeira Bual vuodelta 1845 (solera), monia täysin mitäänsanomattomia, huonojakin, korkkivikaisia, suosikeiksi nousseita, erikoisia, unohtumattomia. Viinejä kymmenistä eri maista. Makumuistoja jää toisista pitkäksikin aikaa.

Ja tosiasiahan on, että viinin makuun vaikuttaa tavattomasti tilanne, oma vire, tunnelma, ruoka, seura ja moni, moni seikka, jolla ei ole itse asiassa mitään tekemistä viinin itsensä kanssa. Joskus esimerkiksi ulkomailla maistettu viini, jollainen sitten roudataan kotiinkin, onkin Suomessa ihan erilainen, yleensä huonompi kuin tuottajamaassa paikallisen ruoan ja miljöön kanssa nautittu.

Minulla on monia viinejä, jotka muistan tilanteen, hetken, tunnelman vuoksi. Niistä on tullut osa omaa muistovarantoa. Sekä hyvässä että pahassa.

Yksi monista, ja yksi vahvimmista viinimuistoistani liittyy eteläafrikkalaiseen punaviiniin, jonka nautin arki-iltapäivänä syystalvella 2003 Helsingissä ollessani yksin vasta-avatussa viinibaari/bistrossa Fabianinkadulla, Helsingin yliopiston valtsikan ja historian laitoksen ”takana”. Olin tuolloin ollut pitämässä väitöskirjani tiimoilta palaveria tulevan vastaväittäjäni kanssa ja minulla oli hyvin vahva ja raastava tunne, että työni on surkea, että käsikirjoituksesta ei koskaan tule valmista, ei ainakaan hyvää väitöskirjaa. Minulla oli parituntinen aikaa ennen koneelle lähtöä, ja poikkesin ko. viinibistroon, jonka nimeä en millään muista, sitä ei enää ole ja jota parikin viinikerhomme jäsentä oli suositellut. Iltapäivällä siellä oli vain muutamia opiskelijoita punkkupullon ja burgungin patojen äärellä.

Menin kellarimaisen tilan perälle baaritiskille ja sanoin haluavani lasillisen hyvää, lämmittävää, lohdullista punaviiniä. Ja ranskalaisen näköinen, tosin suomalainen, mies kaatoi minulle lasillisen eteläafrikkalaista syrah-rypäleestä tehtyä, verraten kallista viiniä. Se oli paksua, tummaa, mustaherukalle, sikarilaatikolle ja nahalle tuoksuvaa hyvin lohduttavaa viiniä, jonka nimi on liki mahdoton lausua ja jonka etiketissä on seitsemän tuolia. Viini maistui; se oli hyvää, lämmittävää ja lohdullista. Ja väitöskirjakin hyväksyttiin seuraavana keväänä.

Ollessamme Etelä-Afrikassa syksyllä 2009 etsimme viiniä monesta paikasta, ja lopulta löysimmekin. Maistoimme siellä: se oli edelleen erinomaista. Toimme kotiin kaksi pullollista: se oli edelleen erinomaista. Ja jokunen vuosi sitten sitä sai Alkostakin: se oli edelleen erinomaista.

Mikä on sinun viinimuistosi, joka säilyy? Missä olet juonut viinin, joka jäi mieleen? Muistatko sen nimenkin? Mikä siitä teki erityisen?  Kerro kommenttilaatikossa. Jos siihen liittyy tarina, olisi hienoa kuulla se, mutta pelkkä viinin nimikin riittää. Kaikkien jotain kommenttteihin kirjoittaneiden kesken arvon ensi viikon lopulla (23.11.) pienen jouluisen yllärijutun (tai vaihtoehtoisesti voittaja saa valita Vuorotellen-kirjani). Sinun viinimuistosi, hienoin tai huonoin viini koskaan?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuva lisätty su klo 14.40 Taijen kommentin innoittamana

Harmistus.

Joskus se iskee liikenteessä harmistus ja väistämättä vyöryy omaan vaatimattomaan olemukseen ajatus siitä, että ”olen-parempi-autoilija-kuin-moni-muu”. Tunne ei ole pitkäkestoinen, mutta voimistuu ja tilapäisesti valtaa mielen kun joutuu sellaisiin tilanteisiin, joita tänään osui kohdalle monta, peräjälkeen tavallista useampi.

Ensinnäkin aamulla töihin mennessä joku ”Tatsunin kuski” (taisi kyllä olla Mitsubishi) ajaa liikennevaloissa puskuriin kiinni, heti valojen vaihduttua tinni pohjassa kaahaa ohi, ja mennessään liippaa turhan läheltä, tietenkään vilkuttamatta yhtään missään kohdassa ja seuraavissa liikennevaloissa (T-mallin risteys) kurvaa edessä olevan auton oikealta ohi, harmistuksissaan. No tämmöiset ovat kuitenkin harvinaisuuksia, vain joka toinen päivä…

Maantiellä ajaessa hermostuttavia ovat ohittelijat, henkensä, oman ja muiden, kaupalla ohittelevat. Oulu – Ii -Kemi välillä on tällä porukalla ihan oma populaationsa. Ohituksilla ei saada aikaan muuta kuin vaaratilanteita ja sellaista mittarimato-efektiä. Ja ihan oma lukunsa maantieajossa ovat ne,  jotka näkevät, että ohittamaan on lähdössä nainen (sikäli kuin peruutuspeilistä on erottunut) ja ohittamaan lähdössä vielä pienellä autolla. Oitis ohitettavan vauhti kiihtyy. Olet rinnalla ja juuri pääsemässä ohi niin ohitettavasta löytyykin uusi vaihde: ”s-tana akat ei ohi aja”,  ja sitten mennään sataakahtakymppiä. Reipasta ja reilua! Kieltämättä suht vaarallista.

Sitten nämä sunnuntaiautoilijat (jollaisiiin juuri tänään keskiviikkona töiden jälkeen kaupungille pankkiasioille ajaessani törmäsin), jotka oikealle kääntyessään ensin tekevät kohtuullisen kaarteen vastaantulivein kaistan kautta ennen kuin voivat kääntää ratin oikealle ja sitten kun se on tehty, pudottavat vauhdin suunnilleen nollaan ja sitten tapahtuu mateleva liukuminen sinne oikealle risteävälle kadulle tai pikkutielle.

Entäs liikennevaloissa vasemmalle kääntyminen? Kun on odotettava vastaantuleva suoraan ajava liikenne. Ajetaanko risteysalueelle siihen kääntymispaikkaan? Ei, ei ajeta vaan ajetaa siihen suojatien päälle tai korkeintaan puoleksi sen yli ja jäädään odottamaan että ne kymmenen vastaantulevaa autoa ovat tulleet ja menneet ja että punainen valo ehtii syttyä ja sitten ei enää uskalletakaan mennä risteysalueelle vaan jäädään roikkumaan kuin löysään hirteen siihen suojatien ja risteysalueen puoliväliin kaikkien tielle ja vaaratilanteen aiheuttajaksi. No erinomaista!

Yksi liikenteeseen liittyvä juttu, joka taitaa Oulussa olla pahempi kuin muulla, ovat pyöräilijät. Ouluhan on tunnetusti hyvän pyörätieverkoston kaupunki, jossa ei ole kovinkaan paljon mäkiä vähentämässä pyöräilyinnostusta. Oulussa pyöräillään kesät, talvet, työmatkat ja koulumatkat. Ja paljon muutenkin. Niinpä täällä on (ehkä) tavallista enemmän pyöräilijöitä. Ja (varmasti) ovat huonompia käyttäytymään kuin monien muiden kaupunkien pyöräilijät.

Täällä pyöräilijät ajavat kaupungin keskustassakin jalkakäytävillä, ajavat yksisuuntaisilla kaduilla kiellettyyn suuntaan, tupsahtavat vauhdilla suojateille täysin puskista; esim. Linnanmaalla kappelin kohdalla on paikka, jossa joka aamu on vaaratilanteita. Pyöräilijät eivät näytä kääntymismerkkiä senkään vertaa kuin autoilijat. Varsinkin nuoret ajavat kaksi, kolmekin rinnakkain kevyen liikenteen väylillä, niin että heidät kohdatessaan pyörällä, kävellen tai rullistellen joutuu kyntämään pientareita. Eivät väistä, eivät.

Mutta näitähän riittää…

Mutta tilapäinen harmistus unohtui illalla. Olimme ystävien kanssa sopineet menevämme ulos syömään. Menimmekin. Nallikariin. Pehtoori vei ja haki meidät, meidät 70-luvulla tutustuneet, 80-luvulla ystävystyneet. Meidät kolme naista. Oli hyvä ilta.

Harmistukset unohtuivat, ruoka maistui.

Kannattaa lähteä liikenteeseen.

Nallikariin, vaikka arkeana.

Tällaiset päivät, jolloin ei ole mitään velvoitteita, ovat vähän vaikeita; on liikaa valinnan varaa päivän kulkuun.

Ja helpoimman kauttahan sitten valitsin. Kotitöitä, ei työtöitä. Perjantain virkistyspäiväkuvista albumi, eikä vieläkään uusia korttitilauksia. Pihahommia, haravointia, ei mitään pitkiä lenkkejä. Lasagne (tattisellainen!) uuniin, ei mitään gourmetpiperryksiä.

Tämäkin lasagne oppimani helpon, verraten kevyen tekemisen kautta mukaillen: (sulatetut) tatit pannulle, mukaan pari pientä sipulia, pari tikuiksi leikattua porkkanaa, valkosipulinkynsi (vain yksi – huomenna hammaslääkäri, … 😉 ), sitten mausteita (kirveliä, oreganoa, tuoretta basilikaa, pippuria), tölkillinen pikkutomaatteja, suolaa….  jätä liedelle miedolle lämmölle.

Sekoita ”valkokastiketta” varten purkillinen kolmen juuston ruokakermaa, purkillinen raejuustoa, kaapista löytyneistä juustokannikoista raastettua juustoa sen verran kuin on (tänään oli desi appenzelleria), mustapippuria, suolaa.

Ja sitten ennen kuin ryhdyt kokoamaan kerroksia, lisää tomaattikastikkeeseen 1 tl sokeria. Se on tomaattikastikkeisiin ihan ehdoton juttu.

Kummallisen kylmältä tuntuu ilma. Kummallisen vähältä tuntuu työmäärä. Paljon musiikkia, –  pihahommissa, pyykätessä, ruokaa tehdessä, nyt postaillessa.

Viikonlopun läpitunkeva teema tuntuu olleen ruoka (eikö yleensä? :)), joten jatketaanpa siitä tänäänkin.

Eilinen antiikkimessukokemus oli erinomaisen positiivinen: ensimmäistä kertaa ne järjestettiin Super Parkissa (aiemmin Teatrialla), jossa oli hyvin parkkitilaa, toimiva, nopea, jonoja aiheuttamaton lipunmyynti ja sisällä mukavasti tilaa kulkea ja katsella. Ostin vain pieniä. Yllä pieni hopealusikka: sormisuolapurkkiin hyvä. Kaunis pieni käyttöesine. Arjen estetiikkaa. 😉

Aiemmin olen ostanut noita punaisia Kaj Frankin pikkulaseja kuusi, ne  on mökillä, kun väri on sinne perfetto! Nyt on sitten tarpeeksi. Kirkkaat lasit ovat Otsoja. Sitä sarjaa saimme aikoinaan kavereilta häälahjaksi, vieläkin on monta ehjää. Noita pieniä ajattelin käyttää shottilaseina. Ja meillähän shotit ovat useimmiten alkuruokia. 😉

Antiikkimessuilta Stockalle, jossa oli Stockmannin ja Paistinkääntäjien yhteistyö -päivä. Jollei olisi ollut perjantai-illan pikkuVELI-reissua, olisin varmasti ollut tuolla minäkin.

Nämä tutut myivät paketillisen riistapata-aineksia;  miniä kun on muutaman kerran sanonut, että olisipa mukava hirveä syödä. Teinpä siis sitten hirvipataa. Lisäsin kotona vielä sekaan tatteja, aurinkokuivattuja tomaatteja, pikkukurkkuja ja lopuksi ennen haudutusvaihetta kunnon lorauksen punaviiniä. Hyväähän siitä tuli. Kaveriksi bataattimuhennosta ja omatekoista (tuunattua) puolukkasurvosta ja kuvassa näkyvää ruotsalaista kurkkurelishiä. Se on hyvin hyväksi havaittu monta kertaa, ja hirvelle ihan  hirveen hyvää.

Uuniin laittelin vielä valkosipuleita. Sivelin hunajalla ja oliiviöljyllä. Melkein karkkiahan niistä uunissa tulee.

Eikä tänäänkään mitään vähäpätöistä ruokaa. Kaksin olimme, joten raaka-aineetkin vähän eksoottisempia. Kampasimpukoita – tuoreita!! – ja Venus-simpukoita. Niitäkin oli eilen Stockmannilla …

Eilen kerroin nuorelle parille, mitä tänään olisi tarjolla, … kovasti kehuivat ja kiittelivät eilistä hirvipataa, mutta keksivät jonkun loistavan tekosyyn, mikseivät tänään tulleet syömään. 😀 Kampasimpukat eivät innostaneet.

Viinivalinta oli jotenkin äärimmäisen yksintkertainen: Petit Chablis. Sehän kotikutoisille, eikun kotikokkailuille simpukoille sopi vallan hyvin.

Aika askeettinen.

Tein Arvo Kokkosen -sivuilta löytyvän ohjeen mukaan. No eihän noista neljästä nyt kovin ähkyyn tullut…. 😉

Tuoreet kampasimpukat olivat todella, todella erinomaisia. Parmesan-hunnutin ne.

Ja lämmin ruoka oli sitten ”vain” keitto.

Enää en löytänyt keltaista kurpitsaa, ostin butternut-kurpitsaa, joka oli melkein liian makeaa, mutta ei ihan. Samettista, täyteläistä. Sinihome-ruis-sipsit sopivat, tekivät keitosta ruokaisan. Lämmintä, pehmeää, lempeää. Ihanaa keittoa. Pikku ripaus peperoncinoa, perfetto!

Ohje on meidän voutineuvoston culinairen, E:n, ihana ohje. Luvallaan julkaisen

Kurpitsakeitto

0,5 kg kurpitsaa kuorittuna ja kuutioituna
1 dl jauhoista perunaa
6 rkl voita
2 rkl hunajaa
salottisipuli
2 valkosipulinkynttä
3 dl kanalientä
1 dl valkoviiniä
2 dl kermaa
suolaa, (valko)pippuria, muskottipähkinää

Levitä kurpitsapalat uuniastiaan, päälle voita ja hunajaa.
Paahda kurpitsapaloja 200-asteisessa uunissa, kunne ne alkavat pehmentyä.
Kuullota sipulikuutiot miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia.
Lisää valkoviini. Anna kiehahtaa ja lisää valkosipuli, jos käytät.
Lisää paahdetut kurpitsat ja peruna sekä kanaliemi ja kerma.
Keitä, kunnes kasvikset ovat täysin pehmeitä.
Soseuta ja mausta keitto.
Siivilöi lopuksi (minä fuskasin 😉 . Silti erinomaista.