Ruoka ja viini – Sivu 77 – Tuulestatemmattua

Linkityksiä

Saatiinhan se Ouluunkin ”lumikaaos” tälle syystalvelle. Tai siis kunnolla maa valkoiseksi. Kaunista on, eikä enää niin purevaa tuulta.

Päivä merkillisen pirstaleinen. Ja kuten meidän perheessä tapana on; matkalle lähtiessä on aina jotain ”häikkää”. Milloin lentolakkoa, milloin vallankaappauksia, rengasrikkoja, lasten sairastumisia, kadonneita lentolippuja, passien unohtumisia, – noh, tällekin matkalle lähdössä pieni ”musta aukko”. Ehkä kuitenkin ensiapu auttaa…

Iltapäivällä pikkuperhe yllätti ja toi papalle isänpäiväkakun jo etukäteen kun ei pyhänä olla kotosalla. Miniä oli leiponut tämmöisen herkun, joten kelpasi meidän kahvitella.

Ja jo eilenhän meillä on juhlaa illalla, kun kävimme (taas) ulkona syömässä. Ystävät (VMP) kutsuivat kanssaan kaupungille syömään ja pitkästä aikaa tapaamaan livenä. Päätimme mennä Oulun ravintolamaailman uusimpaan, kunniahimoiseen ravintolaan, joka ei nimestään huolimatta ole ”pelkkä” pororuokaravintola. Itseasiassa siellä on listalla vain yksi poroannos, mutta paljon kaikkea muuta hyvää. Entiseen Sinooperin tilaan Saaristonkadulle avattu ”Flying Reindeer” on karu, mutta silti aika tunnelmallinen ruokaravintola, jossa katutasossa on baari.

Grillattua mustekalaa ”MR Pulpo” oli erinomaista, enkä vastaavaa muista koskaan missään reissuissakaan saaneeni. Myös pöytäseurueen muut annokset (eturuoaksi paahdettua purjoa, ja pääruoaksi siikaa ja possunposkea) kelpasivat. Seurahan me tiedettiinkin erinomaiseksi, joten helposti kolme tuntia vierähti.

Tänään pakkaamisen (kerrankin olen pakannut todella huolella ja mahdollisimman vähän mukaan), isänpäiväkahvien, ulkoilun, tyttären kanssa chattaamisen, ensiavun ja herkullisen katkarapupastan lisäksi päivään ei paljon muuta mahtunutkaan. Paitsi surffailua, olen ollut monta tuntia netissä. Ihan vaan surffaillen. Alla linkkejä.

~~~~~~~~~~~~
Myös ei-oululaiset blogini vakkarilukijat ovat tutustuneet Marttiin. Olettehan nähneet hänestä kuvia kaikkina vuodenaikoina, monin eri tavoin puettuna. Nyt sanomalehti Kaleva tempaisi ja järjesti kisan, jossa lukijat saivat pukea Martin ja kolme parasta valittiin äänestykseen. Minä tykkään kolmosesta eniten.

Sitten ”on pakko” linkittää toinenkin tämän päivän nettilöytö: ~kuvia ilman Photaria. Ihan mielettömiä ovat KLIKS.

Näitä kuvia katsellessa on todettava, että ainoastaan kuvat eivät ole hienoja. Huikeita tilannekuvia. Kuvat kertovat paljon, ja saavat jo nyt kaipaamaan …

Ja sitten.
Minun top 5 -musiikkilistallani
tämä on ollut jo vuosikymmeniä.
Tänäänkin tämän aika.
R.I.P. Leonard Cohen.

Ruoka ja viini

Kadonneen reseptin metsästys

Viime viikolla kävimme tyttären kanssa whatsapp-keskustelun:

Tyär: Onko sulla jossain se kesäkurpitsa & vuohenjuusto-piirakkahässäkän ohje?
Minä: Hmmm…. Milloin semmosta on ollu?
Tyär: Joskus vuosia sitte
Se oli mun mielestä jonku sun opiskelijan ohje… ehkä?
Semmonen uunipellillinen.
M: Kunhan tämä soppashow on ohi, niin katselen.
T: Juu, ei kiirusta :). Jos huomennaki tai lauantaina satut löytää nii riittää!

Kun minä sain silloin torstaina sopat tehtyä (alla niidenkin ohjeita), aloin muistella, mistä piirakasta oli kyse. Ja kyllä, – joltakin opiskelijalta olin ohjeen saanut. Sähköpostin ja tiedostokansioiden penkominen ei tuottanut tulosta, joten laitoin viestin FB:ssa parille ex-opiskelijalleni, nimenomaan sellaisille, joiden kanssa oli joskus ollut ruoanlaitosta puhetta ja joiden tiesin ainakin joskus näitä blogijuttujani lukeneen. Parilta tuli pian vastaus, että eivät tiedä, mistä piiraasta on kyse. Ja kolmas vastasi eilen sähköpostitse.

Tämä ohje ei valitettavasti ole minulta. Piti kyllä miettiä tovi, joskus kun käy niin, että unohtaa hyvänkin reseptin pitkäksi aikaa. Meillä on muutamien – – vuosikurssin tyttöjen kanssa whatsup-ryhmä, ja – – otin vapauden kysyä reseptiä heiltä ja kas, V. se muistikin heti, että kyseessä on E:n resepti. – – No, tiedät jo varmasti kenestä puhun.

Ja todellakin tiesin, kenestä on kyse. E. on se entinen opiskelijani, joka on tehnyt taittotyöt ja graafista suunnittelua useisiin julkaisemiini kirjoihin, ml. väitöskirja ja nyt viimeksi ”Pieni pala Lapin historiaa”. Laitoinpa sitten heti eilen aamulla E:lle viestin:

– – olen tässä metsästänyt yhtä reseptiä, jonka muistin saaneeni joltakin ”omalta” opiskelijaltani. – – V. muisti että se on sinun ohjeesi. Kyse on kesäkurpitsavuohenjuustopiirakasta. Pellillinen piirakkaa. Muistatkos? Taisit antaa ohjeen silloin kun tehtiin LappItaliaa? Olisiko se vielä tallessa? Ja voisitkos sen postitella? Ruokaterveisin… R.

Ja E:n vastaus: ”En muista muuta ohjetta kuin sen jonka julkaisit Lappitaliassa.”

Siis ohje on omassa keittokirjassani! Jonka olen kyllä antanut tyttärellekin. Mutta eipä meillä kummallakaan tullut pieneen mieleenkään etsiä sitä sieltä. Sivulla 77 se on. Ja E:n ohje se on. 😀

Olihan sitä sitten tänään tehtävä. Laitoin vähän enemmän jauhoja kuin tuossa ohjeessa, ja rucolan olin unohtanut ostaa kaupasta, joten laitoin päälle romainea ja jääsalaattia, menettelivät nekin. Kaksistaan syötiin koko piirakka. Oheen tein marinoituja kirsikkatomaatteja, jotka kyllä sopivat ihan erinomaisen hyvin tuon kanssa.

Tämä on selkeästi ranskalaisen (Alsacen) keittiön sukulainen; vähän kuin tarte flambee. Sitäkin pitäisi kyllä pitkästä aikaa tehdä. Ohjetta ei tarvitse kaukaa hakea. KLIKS.

Blogissa taitaa olla jo parinkin kirjan verran ohjeita, ja niiden äärelle pääset sivupalkin Ruoka ja viini -kategoriaa klikkaamalla tai sitten täsmä hakuna ETSI-lokeroon ko. ruoan nimen tai yhden tai useamman reseptissä olevan ainekset kirjoittamalla.

Ja tässä alla on pari soppaohjetta. Nyt kun on kunnon pakkasiakin ja komeita aurinkoisia ulkoilupäiviä, niin höyryävät keitot ovat mitä parasta lounasruokaa. Kannattaa tehdä isot kattilalliset ja pakastaa. Tulee nopsasti vaikka kuukauden keitot.

Peruna-purjokeitto (neljälle)

5 perunaa
1 iso purjo
2 salottisipulia
1 rkl voita
8 dl vettä
2 rkl kasvisfondia
1 rasia Creme Bonjour -ruohosipulai
suolaa, muskottia

Kuori perunat ja sipulit. Halkaise purjo pitkittäin ja huuhtele se. Paloittele kaikki kasvikset. Kuumenna perunoita ja sipulia voissa viitisen minuuttia.
Lisää vesi, fondia ja mustapippuria ja keitä noin 20 minuuttia, kunnes perunat ovat pehmeitä.
Soseuta keitto sauvasekoittimella ja kuumenna kiehuvaksi. Lisää juusto ja sekoita, kunnes se sulaa. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa.

Tämä on siis se perussoppa. Tein tätä kolminkertaisen annoksen, joten yhden ja kahden hengen pakasteannoksia tuli paljon. Äidille pakkaseen iltapäiväruoaksi ja meillekin muutama rasia jemmaan – satunnaisesti tarvittavia pikalounaita varten.

Idea on se, että keitto on pohja. Mutta olennnaista on, mitä tähän haluaa lisätä, kuinka ruokaisan siitä tehdä. Aurinkokuivattu tomaattisilppu on hyvää, ja silloin mukaan muutama Tabasco-tippa. Tai pannulla rapsakaksi paistettuja amerikan pekoni -hippusia. Tai tomaattiin säilöttyä tonnikalaa… Tai perinteisesti ruokalusikallinen smetanaa lautaselle.

Toinen aika kevyt soppa on sekin varsin perinteinen, minusta tuota edellistä parempi eli hernesosekeitto. Tämä on arkinen versio ranskalaisesta klassikosita creme ninonista, jota tein vieraille viime tammikuussa (ohje siihen täällä):

Hernesosekeitto eli arkinen Créme ninon

2 salottisipulia
1 valkosipulinkynsi
2 pientä perunaa
1 rkl voita
8 dl kanalientä
500 g pakasteherneitä
suolaa ja valkopippuria
1 dl kermaa

Kuori ja hienonna salottisipulit, valkosipuli ja perunat. Kuullota ainekset kattilassa tilkassa voita. Lisää joukkoon liemi ja anna hautua noin 20 minuuttia miedosti poreillen.

Lisää joukkoon herneet, suolaa ja hieman valkopippuria. Anna hautua muutama minuutti ja soseuta keitto tasaiseksi tehosekoittimessa ja lisää lopuksi kerma.

Tästä tykkään ruisleivän tai hyvän maalaisleivän kanssa. Ja leivän päällä on ehdottomasti oltava tuorekurkkusiivuja. 😉 Ja tätäkin nyt on paljon pakkasessa, samoin kuin minestronea ja bataattikeittoa. Soppakeittiö on vähäksi aikaa palannut annoskokkailuihin. 😉

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Juhla vailla vertaa

Eilisen jälkeen — olemme monta kertaa palanneet jutuissa eiliseen. Pikkuperhe sai tänään, käydessään syömässä, kuulla paljon eilisestä. Muistelimme makuja ja hyvää tunnelmaa. Botrytis Ouluensis, Oulun toiseksi vanhin (?) viinikerho täytti 25 vuotta. Ja sen kunniaksi oli eilen suuret, pienen porukan hyvät juhlat. Niitä olemme muistelleet, niistä kertoneet.

Olimme Lasaretin saunakabinetissa. Paikassa, josta kovin moni ei tiedä, mutta josta kannattaisi tietää. Olen päässyt sinne pari kertaa aiemminkin (rotissöörien voutineuvoston kokous, sisäelinkurssi sekä yhdet viininmaistiaiset), joten tiesin, mitä tilaa meidän viinikerholle olin juhlapaikaksi suosittelemassa. Historian havinaa (ks. eilinen postaus) ja mitä viehättävin tila oli tiedossa. Lisäksi kokemusta Lasaretin/Virta-ravintolan keittiön ammattitaidosta oli olemassa. Ja kyllä yksi ratkaiseva tekijä oli kokemukseni tatti-créme-brûleèsta. Eikä se nytkään pettänyt. Me kaikki pidimme siitä ihan hurjan paljon. Se on sanoinkuvaamattoman hyvää.

Entäs hanhenrinta ja lakritsikastike? Yrittäkääpä edes kuvitella: umpimurea tumma linnunliha ja pikkuisen makea, paksu, tumma, mausteinen kastike sen oheen ja sitten vielä raikastava, kuitenkin täyteläinen juuripersiljapuree vielä lautasella. Eivätkä vähäisin tekijä nautinnossa olleet Margauxin viinit.

Tuo Lasaretin kabinetti, jossa olimme, on paitsi erittäin upea tila (tiiliseinät – Päivi Mikolan suunnittelemat Kolmio-kiikkutuolit etc.), on myös siitä mukava näin viinikerhon synttäreitä ajatellen, että se ei ole anniskelutila, joten sinne saa viedä omat viinit. Ja meillähän oli kellarissa (= jemmassa) kolme vuosituhannen alun viiniä Margaux´sta. Niille olimme toivoneet saavamme hanhea, ja mehän saimme. Viineihin ei tule ravintolan katekerrointa, ja saimme juuri ne omat viinit, jotka halusimme. Ja Margaux ja hanhi olivat hyvä pari.

Keitolle, bruleelle ja nieriälle sekä jälkkärille viinit valitsin minä (pieniä paineita), eikä onneksi mennyt pieleen.

Melkoisen kallis Rheingaun-alueen riesling (Kloster Eberbach) oli ihan huikeaa jo tuoksultaan: monia, monia hienoja sävyjä ja vahvaa makua… ja toinen onnistunut valinta oli Banyuls. Samankaltaisesta on vähän kokemusta jo aiemminkin, ja kun Alkon sivuilla ja viinikirjallisuudessa ko. viinityypin sanottiin sopivan hyvin nimenomaan suklaajälkkäreiden kanssa, niin rohkeninpa sen ostaa. Ja se oli hyvä.

Pistähän mieleen, vaikka joulupöydän jälkkäreille viiniä miettiessäsi. Tai juustojen kaveriksi. Se ei ollut liian siirappista, ei liian alkoholista, vaan oikein hyvää. Suklaamarkiisille kelpo kumppani. – Mikä on suklaamarkiisi? Etsin tuolle ´markiisille´ tietoa Gastronomian sanakirjasta ja Raholan syötävistä sanoista ja vaikka mistä, mutta missään ei selitetä, mistä tuo markiisi täyteläisen suklaajälkkärin nimeen tulee. Joka tapauksessa se on suklaasta, keltuaisista, kermasta tehtyä tuhtia massaa, ´kakkua´, joka on hyvää! Varsinkin lakkakastikkeen ja vaniljamuffinsien sekä Banyulsin kanssa. 😀

Se, että tuo tila on erillinen, eikä anniskelualuetta, tarkoitti myös sitä, että meillä oli oma tarjoilija ja oma kokki. Jotka hoitivat hommansa erinomaisesti. Siitäkin tuli osaltaan hyvä tunnelma iltaan.

Kestää varmasti kauan, että tällaisen menun ja viinilistan ääreen taas pääsee. En muista vastaavaa ihan vähään aikaan olleen. Ehkä Olo ylsi samaan, vähän eri sarjassa kylläkin.

Ja viinikerhon elämä jatkuu – näiden viiniystävien kanssa on hyvä kulkea kohti puolivuosisataisjuhlia. 😉

Jokirapukeittoa ja fenkolia
Tatti-créme brûlèe
Hiillostettua nieriää, kukkakaalia ja wasabia
Hauhalan hanhenrintaa, lakritsikastiketta ja juuripersiljaa
Suklaamarkiisi, vaniljamuffinsi ja lakkakastiketta
Kahvia ja teetä

VINS

Laurent-Perrier Millesime (Champagne)
Kloster Eberbach Hochheimer Domdechaney Risling Grosses Gewächs 2012 (Rheingau)
Terras Gauda O Rosal 2015 (Galicia)
Marquis D’Alesme 2006 (Margaux)
Bane-Cantenac 2001 (Margaux)
Desmirail 2005(Margaux)
Chapoutier Banyuls Rimage 2013

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Lasaretin historiaa – ja sinne juhlimaan

[kuva kirjasta ´Työn jäljet. Lasaretin saaren vaiheita´]

Olemme lähdössä tuonne. Lasaretinsaareen. Se on ihan Oulun keskustan tuntumassa ja se on minulle hyvinkin tuttu paikka. Siellä olen ollut karonkassa, neuvotteluissa, historiatoimikunnassa, tutkijaseminaarissa, kuvauskeikalla, kokouksissa kymmeniä kertoja, monissa, monissa tiedekunnan Missä mennään -tilaisuuksissa, isän hautajaisissa, syömässä hienosti ja lounaalla, kasaribileissä, luokkakokouksessa ja pikkujoulujen jatkoilla. Ja ties mitä. Hotellissa en ole ollut, mutta moni tuttu, sukulainen ja kollega on ollut, ja on tykännyt. Lasaretista on moneksi. Nykyäänkin, ja sitä se on ollut myös vuosisatojen varrella.

Jokisuussa se oli tärkeä paikka jo 1600-luvulla, jolloin Ruotsin kruunu antoi saaren ”lahjoitusmaana” vastaperustetulle Oulun kaupungille. Lohenkalastus ja tervareitti Lasaretinsaaren rannassa tekivät paikasta tärkeän. Saaressa oli Rysän suvulla 1700-luvulla viinanpolttimo, mutta samalla kun kruunu määräsi 1770-luvulla yksityisten lopettamaan paloviinanpolton, perustettiin saareen Kruununviinanpolttimo, mikä merkitsi saaren nimen muuttumista Rysänsaaresta Polttimosaareksi. Saaren keskelle rakennettiin iso, mansardikattoinen polttimorakennus (kuvassa keskellä).

Samaisesta rakennuksesta tuli vuonna 1776 perustetun Oulun läänin maaherran residenssi vuonna 1791. Ja taas saari vaihtoi nimeä. Siitä tuli Maaherransaari, ja varsin tärkeä hallinnollinen keskus ja juhlapaikka. Lääninhallinnon ja vaurauden lisääntyessä oli pohjoiseen Suomeen saatava uusi, iso lasaretti, ja niinpä Oulun lääninsairaala asettui sekin saarelle; vuodesta 1834 saari on sitten ollut Lasaretinsaari.

Rakennuksia tuli lisää, ja saarella aloitettiin mm. sairaanhoitajakoulutus, jonka kantavana voimana 1900-luvun alussa oli Naima Kurvinen. Hänen lisäksi toinen sairaalan legendaarinen hahmo on ollut Nukattaja-Näyhä. Molemmat ovat saaneet nykyiseen rakennuskompleksiin omat kabinettinsa. Yhden Lasaretin emännöitsijän poika kasvoi Kilstuvassa (kuvassa oik. reunassa) ja hän on se toinen Suomen presidentti, jonka lapsuuden koti on saarella. Ståhlbergin lisäksi myös Martti Ahtisaari on asunut Lasaretin saaressa, juuri tuossa keskellä olevassa polttimo-maaherran asuntorakennuksessa, joka nyt jo purettu.

Juuri ennen II maailmansotaa lääninsairaala muutettiin sotilassairaalaksi (Hässäkkä), jona alue toimi viime vuosituhannen lopulle asti ja jossa Pehtoorikin armeija-aikana kuumetoreissaan viikon vietti.

Armeija myi Lasaretin Vervelle-Hengitysliitolle, joka remontoi ja muutti tilat hotelli-kongressi-ravintola -tiloiksi. Ravintolalla on Paistinkääntäjien kilpi, mikä selittää minun viime aikojen talossa kulkemista aika lailla. Siellä valmisteltiin kapitulia, ja siellä puuhattiin Paistinkääntäjien historiahankettakin.

Ja sieltä minä olen meille tänään varannut viehättävän ”vinttikabinetin”. Sille lähdetään pian syömään ja juhlimaan. Oikeastaan – lenkkiä lukuunottamatta – olen viettänyt koko päivän Botrytis Ouluensiksen 25-vuotisjuhlia valmistellen. Tällä kertaa ei ruoanlaittoa, vaan enempi kulttuuritouhua = kuvia ja historiaa esille.

Menu ja ´Vins´ ovat lupaavia. Kerron huomenna olivatko oikeasti.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Kaltoin, soppa ja puut

Eihän se tänään taas ole mennyt niinkuin Strömsössä, eikä lähellekään niin kuin olin suunnitellut. To-do-listallani ei näy yhtään suorituksia, päinvastoin sinne on tullut uusia tekemisiä. Kaiken maailman pieniä kämmäilyjä on tullut tehtyä, ja sitten koin vielä tulleeni kaltoin kohdelluksi. Sitä miettiessäni jäinkin miettimään, mistä tulee sanonta kaltoin kohdeltu.

”Kaltoin”? Sehän ei ilmene missään muualla kuin tuon kohtelun kaverina. Mitä tarkkaan on ”kaltto”? Matti Räsänen (Kielikello 1/2003) pohtii artikkelissaan ”Kaltoin kohdeltu sanajäänne” mistä fraasi ”kaltoin kohdeltu” tulee. Mitä sen taustalla on?

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sähköisissä aineistoissa on 1800-luvun kirjasuomen tekstejä sanakirjat pois lukien noin 2,9 miljoonaa sanaa. Ei ensimmäistäkään osumaa fraasista kohdella kaltoin! 1900-luvun alun kirjallisuuden klassikkoja on yli 2,2 miljoonaa sanaa. Sama tulos – ei yhtään esiintymää.

Artikkelinsa lopussa hän toteaa, ettei sanalle löydy alkulähdettä, ja että koko sanonta on varsin nuori. Vasta 1900-luvun alkupuolella, eikä silloinkaan kovin varhain syntynyt.

Yksi juttu mikä tänään oli tarkoitus tehdä, oli keitellä iso kattilallinen minestrone-keittoa, pakastettavaksikin, mutta jääpä huomiselle sekin homma. Pakastettaville keitoille olisi nyt kysyntää; onko sinulla joku hyvä sosekeitto, kasviskeitto, luottosoppa, jota keität pakkaseen? Olisipa mukava saada resepti tai linkki reseptiin. Tai kerro edes suunnilleen mitä siihen tulee… Lupaan vaihtariksi vaikka ensi viikolla tehdä soppapostauksen: ainakin kolmen keiton ohjeet voisin jakaa.

Alla oleva puu on kauan ollut aikeissa ja toiveissa kuvata. Pari kertaa olen sen äärellä ollut, mutta valo on ollut huono, liikaa liikennettä, väärä optiikka mukana, – aina jotain. Mutta tänään. Tänään kuvasin sitä. Valo ja värit olivat herkulliset. Kuvankäsittelyllä vielä leikin, ja sain puusta sen näköisen jollaisena sen usein näen.

[kannattaa klikata isommaksi]

Se on Suvantokadun ja Leevi Madetojan kadun risteyksessä, Hiirosenojan rannalla. Ja sitten tällaisenkin puukuvan otin – ja käsittelin.

Vähän sellaista halloween-henkisyyttä koetin siihen saada. ”Halloweenin lyhyt historia” tulikin julkaistua jo viime vuonna; voit lukea/kerrata sen täältä.

Kohti parempia päiviä, kohti kekriviikonloppua mennään.

Lappi Niitä näitä Ruoka ja viini

Lapin luonto ja lähiruoka

Mistähän minä kertoisin?

Pitkistä yöunista, levollisesta aamiaisesta, jolloin Apsu oli ainoa, jolle ei puuro kelvannut. Jukurtti, juusto ja maito kyllä maistuivat. Mietimme, mihin lähdemme, mitä teemme? – En ollut ainoa, jolla oli perjantaiolo. Ehkä siksikin, että oli päätetty, että tänään on parhaan ruoan päivä. Tänään on juhlaillallinen. Mutta sitä ennen oli aie ja toive liikkua, ulkoilla ja saunoa kunnolla.

Ehkä kannattaisi kertoa siitä, että täällä ei ole satanut lunta, kuten kai suunnilleen kaikkialla muualla maassa on. Aika kylmä (- 2 C) lenkillä sittenkin oli; täällä kuitenkin jo lähtöoletuksena on pukeutua kunnolla, joten emme paleltuneet. Luttojokivartta kävelimme, vuorotellen rattaita pukkaillen, kohti Palo-ojan siltaa. Olisi ollut mahdollisuus lähteä kapuamaan kohti Kaunispään huippua, mutta päätimme palata samaa reittiä takaisin. Ihan vain senkin takia, että reitin varrella oli lumensäilöntäpaikka, josta juuri isolla kaivurilla lastattiin kuorkkureiden lavalle lunta (ensilumen latua tehdään vauhdilla, – enemmän, vähemmän keinotekoisesti) ja tuommoinen touhuhan on parasta, mitä Aapeli voi patikkareitin varrella nähdä.

Solisevat purot, kauniit metsäkankaat ja muurahaisyhdyskunnat ovat ihan samantekeviä, kun on mahdollisuus nähdä keltaisten, isoäänisten, massiivisten koneiden liike ja voima.

Reilun kahden tunnin patikan jälkeen pikaisesti Kuukkelissa hakemassa loputkin tykötarpeet illan juhlaruokaa varten, ja sitten paluu mökille. Takkamakkarat myöhäiseksi lounaaksi, ja muut jäivät levolle, päikkäreille, mutta mie lähdIn Kutturantien varteen hakemaan jäkälää ja Jäämerentien varteen ottamaan kuvia. Sitten rantasaunaan. Puroon uskaltautui vain Juniori.

No kun kerran juhlapäivä oli, niin oli aika aloittaa ajoissa sapuskan teko: käristystä ja puikulamuusia, ja jälkkäriksi leipäjuustoa ja hilloja. Lähiruokaa, juhlaruokaa, mökkiruokaa. Viininä oli Sodankylän Alkosta ostettu ”joulu-Amarone” Ei millään muotoa huono, eihän amaronet ole. Mutta. Mutta tuolla rahalla saa kyllä parempiakin viinejä, parempiakin amaroneja (ainakin Haaparannasta). Mutta yhtä kaikki. Söimme hyvin. Apsu tykkäsi muusista ja käristyksestä, yhdessäolosta ruoan jälkeen mökin lattialla. Juhlapäivä.

Lappi Meksiko Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus

Hillamisu, carnitas ja paljon hyvää elämää tänä viikonloppuna

Juhlaviikonloppu on lopuillaan. Tyär palasi äsken Helsinkiin, ja monen päivän hyvin syöminen ja niin mukava yhdessäolo on nyt ohi.

Muutama viikonlopun herkkujen resepti tähän. Ensinnäkin

Hillamisu ( tai lakkatiramisu tai hillatiramisu)

1 pkt Savoiardi-tiramisukeksejä
1 dl mango- tai appelsiinituoremehua
500 g hilloja (lakkoja, suomuuraimia – ihan millä nimellä vaan)
3 dl Lapin jängän -kastiketta
4 rkl Cointreau tai Grand Marnier -likööriä
100 g tummaa suklaata
3 dl vispikermaa, vaniljasokeria pari teelusikallista
200 g Mascarpone-juustoa tai Philadelphia-juustoa
kaakaojauhetta tai suklaalastuja

Vatkaa täytettä varten kerma vaahdoksi, lisää vaniljasokeri ja tuorejuusto mukaan.

Lado laakean tarjoiluastian pohjalle keksejä ja kostuta ne mehun ja liköörin sekoituksella. Seuraavaksi kaada keksien päälle myös Lapin jängän -kastiketta, jota on myynnissä ainakin pohjoisen turistikaupoissa ja eteläisemmän Suomen herkkukaupoissa (esim. Stocka), sitten kerros hilloja ja lopuksi kerma-tuorejuustovaahto. Tähän päälle sulatettua suklaata. Sitten taas keksejä, mehua, kastiketta, hilloja. Päällimmäiseksi tulee juustomassa. Anna maustua yön yli jääkaapissa. Viimeistele kaakaojauheella tai suklaalastuilla ennen tarjolle asettamista.

Pitkään aikaan en ole tuota tehnyt, – edellinen kerta taitaa olla Juniorin lakkiaisiin. Se on ihan oma kehitelmäni, ja olen sillä kerran voittanut ruokahaasteäänestyksessä ykkössijan. No eilen tytär sen teki. Ja sitä riitti vielä tällekin päivälle jälkkäriksi. Sehän vain paranee kun saa vähän makuuntua jääkaapissa. Tämä jos joku on LappItalia-henkistä sapuskaa.

Sitten uusi ruoka oli carnitas, jota tuli kerran Meksikossa syötyä, mutta koskaan aiemmin en ole itse tehnyt. Nyt – jälleen – Vapun keittokirjasta (I) sattui silmiin ohje, jota päätin kokeilla. Tein tupla-annoksen, joten sitä jäi vähän huomisellekin. Carnitas on meksikolainen ”nyhtöpossu”. Siis nyhtöpossua paljon ennen kuin se aloitti kotikeittiöiden valloituksen Suomessa. Tämä oli tavattoman hyvää, sen ohessa oli matsutake-risottoa, guacamolea, mozzarella-tomaattisalaattia, salaattia, leipää ja sen sellaista. Niitä kaikkia, samoin kuin eilisen viininmaistelun viinejä riitti vielä tällekin päivälle, joskin tein vielä broileri-smetana-tomaattipataa ja vähän muita tykötarpeita. Olemme syöneet yllin kyllin, mutta myös liikkuneet ja nukkuneetkin oikein hyvin.

Carnitas – nyhtöpossu ennen nyhtöpossua

1 kg possun kassleria
2 limeä
2 appelsiinia
1 sipuli
3 valkosipulinkynttä
1 tl juustokuminaa eli jeeraa
1 tl kuivattua oreganoa
1 tl paprikajauhetta
1 tl chilijauhetta
½ tl kanelia
1 tl korianterin siemeniä murskattuna
2 laakerinlehteä
rouhittua mustapippuria
1,5 tl suolaa
noin 5-7 dl vettä

Leikkaa liha noin 2-3 cm:n kokoisiksi paloiksi. Silppua sipulit pieneksi ja sekoita lihojen joukkoon. Pese appelsiinit ja limet hyvin ja raasta niiden värillinen kuoriosa sekä purista mehut lihan joukkoon. Lisää sekaan kaikki mausteet ja pyörittele lihojen joukkoon. Anna marinoitua huoneenlämmössä parisen tuntia.

Pane lihat kattilaan tai hellankestävään uunipataan ja mittaa päälle vettä sen verran että lihat juuri peittyvät. Kiehauta ja anna porista kannen alla miedolla lämmöllä 2-3 tuntia välillä sekoittaen ja tarkistaen, ettei neste lopu. Kun nestettä on jäljellä 1-2 dl kaada lihat liemineen uunivuokaan (tai jätä nykyiseen vuokaan). Revi haarukalla lihaa suikaleiksi. Laita uunivuoka uuniin 200-asteeseen vielä noin 20-35 minuutiksi, kunnes neste on haihtunut lihasta kokonaan. Sekoittele välillä.

Carnitas syödään Meksikossa tortillojen kanssa, niin kuin siellä melkein kaikki, mutta kyllä tämä ihan ”lihakastikkeen” tai padan vastine suomalaisessa ruokapöydässä on. Helppoa ja halpaa, ei kylläkään mitään fastfoodia.

Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus

Perheen kesken viinejä maistellen

Viininmaistiaiset, – sellaista ohjelmaa nuoret pyysivät tälle päivälle. On ollut jo pitkään puhetta, että haluaisivat oppia tuntemaan viinejä, erottamaan rypäleitä toisistaan. Juniorihan nyt tietää samppanjoista paljon enemmän kuin me, ja viinejä ovat molemmat jo varmasti puolenkymmentä vuotta ruoan kanssa nauttineet, ja juhlissa kavereiden kanssakin nauttivat mielummin viiniä kuin väkeviä. Olut tai siiderikin on ymmärtääkseni väistymässä viinin tieltä.

Ja minähän sitten järjestin maistiaiset. Kolme valkoviiniä ja kolme punaista. Ja ne kaikki tehty yhdestä rypäleestä. Sellaisia ”lajityypillisiä” viinejä koetin valita, vähän kuin kouluesimerkkejä. Chardonnay, riesling ja sauvignon blanc valkoisista. Nehän ne tavallisimmat, ja periaatteessa aika helposti erotettavissa. Punaisissa tempranillo, cabernet sauvignon ja shiraz (syrah).

Täällä on viinit. Ja niinpä vain molemmat tunnistivat valkoisten rypäleet, punaisia eivät niinkään. Ja punaisten maistelua häiritsi se, että cabernet sauvignon oli korkkivikainen. Mutta tulipahan sellainenkin opittua, ja tunnistettua. Molemmat + miniä sanoivat jo tuoksusta, että ”tämä haisee kellarille”, ”ihan kuin hometalolle haisis”.

Pisteytimmekin viinit, ja valkoviinieistä alsacelainen riesling voitti. Punaisista parhaaksi arvioitiin vuoden 2007 tempranillo, joka oli minun viininmaistelu-urallani käänteentekevä viini; sen maistettuani uskoin, että punaviineissä on mahdollisuus! Nytkin – yli 20 vuoden jälkeen – pidin siitä. Syrah/shiraz on meillä jo pitkään ollut sellainen luottoviini.

Maisteltuamme pienet tilkkaset kaikkia oli aika ryhtyä nauttimaan illallista, ja kyllä oli hyvää. Paljon hyviä makuja, uusia juttuja, vanhoja tuttuja makuja. Carnitas Meksikosta ja hillamisu tyttären tekemänä kotikeittiön ideoimana (laitan lisää kuvia ja uudistetun ohjeen tässä joku päivä). Kotona paras. Sellainen olo tuli.

Mitenkö Aapeli tällaisessa maistelun ja syömisen meiningissä pärjäsi? – Erinomaisesti! Äitinsä syli oli tietysti tärkein, mutta kyllä kävi meidän kaikkien kanssa istuskelemassa sylissä, katsomassa iPadiltä ”Kaupungin sankareita”, istumassa mummille mallina, juttelemassa itsekseen lattialla, – no problem.

PS. jo viime vuoden puolella tyär pyysi listaa ”luottoviineistä”, joita voisi tarjota, viedä lahjaksi, suositella kavereille, tilata ravintolassa, ja minähän hänelle sellaisen laadin. On kuulemma sekä työ- että kaveriporukka olleet tyytyväisiä tyttären viemisiin, valintoihin, tarjoamisiin. Ja se lista on täällä.

Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Laidunkauden lopettajaiset

Koko päivä ruoan äärellä, ennen ja jälkeen, tehden ja nauttien, laittaen ja poiskorjaten.

Ennen kuin Pehtoori pakkaa hiiligrillin talvipakettiin, oli aika nauttia grillattua meritaimenta. Sen ympärille oli sitten minun tehtäväni tehdä lisukkeet: viimeiset lehtikaalit kävin leikkelemässä yrttipenkeistäni, sipulivarsia paahdoin uunissa bataattien kera, lisäksi tein rustiikkia oman maan tillillä maustettua tsatsikia. Alkuun oli nautittu mökin lähimetsästä poimituista sienistä tehtyä suolasienisalaattia graavilohen ja puikuloiden kera. Ja jälkiruoaksi oli kahvia ja omenapinocchio (alias -brita).

Ei ole oikein onnistuneen näköinen tuo kakkupalanen, mutta kyllä se oli hyvää, sanoivat kaikki. Minäkin sitten lopulta, vaikka tosiasia on se, että vähän lasehtinut oli tuo pohja. Pelkkä täyte olisi hyvää jälkkäriä, ja sellaisen vielä tässä lähiaikoina varmasti teenkin. Eli pelkästään sokerissa paistettuja omenalohkoja vaniljarahka-kermavaahdon kera oli täyte, ja sellaista voisin tehdä. Se kuluisi varmasti kaikki kerralla, eikä olisi niin paljon sokeria/kaloreita. Tein tuon kakun Valion ohjetta noudatellen, ehkäpä senkin joskus uudelleen kokeilen, vähemmän pohjia paistaen.

Lokakuun puolivälin sunnuntaipäivällisessä oli kyllä paljon isompaakin erikoisuutta kuin tuo omenakakku. Olipa nimittäin äitini meillä syömässä. Kuinka kauan on edellisestä kerrasta? Muutamia vuosia! Pehtoori haki ja Juniori vei harvinaisen ”vieraan”. Aapeli kyllä vierasti isomummua, mutta ei sisartani, jota hän onkin tavannut useammin.

Viikonloppu on kulunut monin tavoin herkutellen, mutta huomenna olisi taas opiskelijan ryhdistäydyttävä ja suunnattava katse kohti opintoja, jatkettava kuvaamista, lukemista, kuvankäsittely-tutoriaalien katselua, suunnattava kohti studiojaksoja.

Kuvahaastesivukin on taas herännyt aika hyvin henkiin, siellä on hienoja kuvia aiheesta ”syksyinen kaupunki”. Nyt lienee aika asettaa uusi haaste, ja ajattelin, josko kuvaisimme seuraavan parin viikon aikana aihetta ”Viiva”; 1 – 3 kuvaa viivasta. Ja nimenomaan yksikkö, ei viivat, vaan viiva.

Ruoka ja viini

Viininmaistelua jo kauan

In vino veritas.

Botrytis Ouluensis, meidän viinikerho, on lähellä varttivuosisatafestivaalejaan. Kuukauden päästä on Suuri Juhla. Ja sitä tänään suunniteltiin, ja samalla maisteltiin muutama ihan erinomaisen hyvä bretagnelainen viini. Loiren laaksossa seikkailimme.

Illan isäntäpari vietti siellä kesällä muutaman viikon, joten me muutkin pääsimme osalliseksi alueen viinintuotannon helmistä. Toki meillä Pehtoorin kanssa oli kokemusta alueen viineistä; kesällä 2001 oltiin ystäväperheen kanssa viikko Pornicissa, Loiren laaksossa. Ja jo silloin todettiin, että ei ole alueen viinintuotanto ihan meidän makumaailman ytimessä…

Ja äsken tuossa kotimatkalla bussissa Pehtoorin kanssa vielä pohdittiin, että onhan se Ranska lopultakin kovin vaikea viinimaa. Ei vielä olla sinuiksi tultu. Huippuhetkiä todellakin on koettu, mutta kun ei vaan opi …

Kuvassa on Chateau Petrus. Maailman kalleimmaksi mainittu punaviini. Eilen kuvailin (/lavastin) tuota… Vuosikerta on 1992. Nautimme sen vuonna 2004 syksyllä.

Sekin on yksi niistä hienoista kokemuksista, joita noiden ihmisten ja viinien kanssa on koettu.

Huomenna on uudet haasteet, joten nyt lopettelen kujan iltakuvaan ….

Niin muistinko kertoa siitä kuinka Apsu oli tänään taas ilonamme… Joka tapauksessa oli, ja sen minä muistan kauemmin kuin satunnaiset ranskalaiset viinit. …