Ruoka ja viini – Sivu 76 – Tuulestatemmattua

Samppanjaa ja vaahtokarkkeja

Samppanjaa ja vaahtokarkkeja uudenvuoden valvojaisiin tai jouluun? Suomen satavuotisjuhlavuoden alkaessa on Alkossa moniakin Suomi 100 vuotta viinejä ja kuohuvia, ja muitakin alkoholijuomia. Ensimmäisenä päästiin Kuusamon Tundrassa maistamaan Ayalan samppanjaa, joka on kolmen rypäleen perusbrut. Ja minä kyllä pidin siitä, siinä on mukavasti vähän paahtoleivän tuoksua, ja maku on aika täyteläinen. Etiketti on Tove Janssonin ”Juhlat maalla”, mikä on sekin oikein hyvä idea. Samppanja on hyvä aperitiivi, uudenvuoden juhlistaja ja sopii varmasti Toast Skagenille ja muille katkarapuruoille ja kalaisille alkupaloille. Eikä samppanjaksi edes pahan hintaista.

Halvempi juhlistaja voisi olla luxemburgilainen Bernard-Massardin skumppa. Siis sama talo, jonka oranssietikettinen kuohuva on ollut Finnairin valikoimissa vuosikausia. Jostain merkillisestä syystä kuohuvan nimi on Kuulea. No nimi ei skumppaa pahenna; me maistoimme tämän Pehtoorin kanssa viime viikonloppuna, ja molemmat pidimme siitä enemmän kuin juuri siitä Finskillä myynnissä olevasta aika napakasta vakiotuotteesta. Kuulea oli hapokas ja raikas, mutta siinä oli myös mukavasti hedelmäisyyttä maussa.

Ja taas kerran hoksautan: nuo kuvissa olevat lasit- Lehmann on merkki. Alkossakin on niitä myynnissä. Viime hetken lahjavinkki? Tai osta itsellesi. On vaikea kertoa, kuinka erilaiselta samppanja ja kuohuviini noista tuoksuu ja maistuu, verrattuna mihin muuhun tahansa. Nuo on hyvät.

Ja otinpa sitten kuvan siitä jouluviinisuositusten yhteydessä Juniorin suosittelemasta Pongraczistakin. Se on vähän kalliimpi (15 €) kuin luxemburgilainen (12 €), mutta kyllä sillekin paikkansa juhlaviikkojen aikana varmasti on.

Ja samppanjan kanssa vaahtokarkkeja! Viime jouluna tein eka kertaa itse, ja tänään toisen kerran. On ne sen verran hyviä!

Ohjeen kopion suoraan Kinuskikissan sivulta

Kinuskikissan vaahtokarkit
Ainekset:
9 liivatelehteä
2 dl vettä
4 dl mansikan makuista tomusokeria
1 ½ dl sokeria
1 dl vaaleaa siirappia
3 huoneenlämpöistä valkuaista
2 tl vanilja-aromia
Vuokaan:
tomusokeria
Pinnalle:
mansikan makuista tomusokeria

Vuoraa neliskanttinen, reunallinen vuoka (25 x 32 cm) leivinpaperilla. Ripottele leivinpaperin päälle runsaasti tomusokeria. Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen.
Mittaa kattilaan vesi, mansikkatomusokeri, sokeri ja siirappi. Erottele valkuaiset valmiiksi kulhoon. Kuumenna lastalla sekoitellen vesi-sokeriseos kiehuvaksi. Säädä liesi keskilämmölle ja jatka keittämistä ilman sekoittelua. Laita paistomittari kattilaan. Seos on valmista, kun se saavuttaa 127 asteen lämpötilan.
Aloita valkuaisten vatkaaminen kovaksi vaahdoksi kymmenen astetta aikaisemmin. Näin sokeriseos ja vaahto valmistuvat suunnilleen yhtäaikaisesti.
Kun sokeriseos on valmista, lisää siihen liotetut liivatteet ja vanilja-aromi. Kaada seos hyvin ohuena nauhana pienissä erissä, hitaasti vatkaten valkuaisvaahdon joukkoon. Jatka vaahdotusta vielä kymmenen minuuttia vatkaimen keskinopeudella. Kaada vaahtokarkkimassa vuokaan. Anna jähmettyä huoneenlämmössä noin seitsemän tuntia.
Ripottele leivinpaperin päälle mansikkatomusokeria. Kumoa vaahtokarkkilevy sen päälle. Leikkaa paloiksi öjytyllä veitsellä ja kierittele palat joka puolelta mansikkatomusokerissa, jotta pinta ei jää tahmaiseksi.

Joulukalenterikuvassa on joulukuun kalenteri vuodelta 1891, – sata vuotta ennen kuin meidän Juniori syntyi. Silloinkin oli Tuomaksen päivänä talvipäivänseisaus. Nyt elellään kolme päivää ns. ”pesäpäiviä”. Ajateltiin, että aurinko pysyy pesässään näinä päivinä, mutta jos niin onnekkaasti käy, että se edes vähän näyttyy, niin ensi kesän suloinen suvisää on turvattu. Tähän uskotaan ja toivotaan auringonsäteitä ennen aattoa.

Joulupöytään viinejä?

On jouluviinisuositusten aika. Tänä vuonna poikkeuksellisen vähän viinejä ehdolla, – kuluneen vuoden aikana meidän ruoka(/viini)kunnan viinit kun on tullut roudatuksi pääasiassa Haaparannan Systembolagetista. Mutta onhan toki Pehtoorin kanssa tätä jouluviiniasiaa työstetty, jotta jotain suosituksia ja vinkkejä olisi taas tarjolla.

Nyt kun Alkostakin on tullut verkkokauppa, kaikkia viinejä jokainen saa omaan kauppaansa, kunhan vain tilaa ja odottaa muutaman päivän.

Aloitetaan kuohuvasta. Tietysti. Tässä on yksi, ei niin tavattoman erikoinen, mutta kuitenkin vähän harvinainen herkku Suomessa: Bourgognen crémanteja ei usein Alkon hyllyillä näe. Tämä on sellainen ranskalaisen hienostunut, hyvä BdB (pelkistä valkoisista rypäleistä tehty) -kuohuva, joka on erinomainen äyriäis- ja valkoisten kalojen alkupalojen kanssa. Kyllä se maistui meille ihan ”sinälläänkin”. Tässä on pakko erikseen hoksauttaa kuvan ”bokeheista”. Huomaatteko: nuo jouluvaloista lähtevät pienet valopisteet ovat viinilasin malliset! Kiitos systeri ”muotin” tekemisestä ja kiitos koulukaveri Kr. opetuksesta!

Tästä viinistä on kyllä vielä sanottava, että perheen kuohuva-asiantuntija alias Juniori sanoi, että ”suosittelisit ennemmin vaikka Pongránczin Roseeta”. No tässä sekin sitten on nyt mainittu. En kiistä, etteikö olisi hyvä juhla-ajan kuohuva sekin. Halvempia, ”helpompia” kuohuvia on tässä kaksin kappalein.

Fresitan joulupullotus maistuu meillä ainakin Miniälle – tänään meillä oli sellainen ”prejoulupäivällinen”, koskapa J:llä on jouluaattona iltavuoro, eikä pääse meidän joulupöytään; halusin kuitenkin hänellekin jotain jouluista tarjota. Aloitimme Fresitan mansikkaisella kuohuvalla, ja jatkoimme joululimppu-graavilohi-leivillä. Pääruoaksi kalkkunaa ja jouluruukkua ja jälkkkäriksi valkosuklaalastuja, jätskiä (Kolmen Kaverin uusi kookos-suklaa, nam!) ja boysenmarjoja sekä kahvia. Ja Vallformosan cava on kyllä hyvä. Osta uudenvuoden juhliin. Et pety.

No mutta palatkaamme alkuruokien, kalapöydän, äärelle. Mitä tarjota, jos pöydässä on savukalaa ja graavilohta, jopa sienisalaattia, kananmunia, — ja muuta ”viinillisesti vaikeaa”, – ehkä jouluolut olisi paras vaihtoehto, mutta jos on yhtä surkea oluiden kanssa kuin minä, niin sitten voisi harkita Kyrö Distelleryn karpalo-lonkeroa. Joulunpunainen vähän kitkerä, mutta ei makea, long-drink on hyvää myös ruoan kanssa.

Tai sitten valkoviiniä. Onhan niissäkin mahdollisuuksia. Alsacen ja Rheingaun rieslingit tai tokay pinot gris -viinit ovat AINA – tai ainakin melkein aina – erinomaisia, on vaikea uskoa, että niihin pettyisi. Mutta jotain uuttakinhan näissä suosituksissani on tarkoitus hakea. Siispä tässä ehdolle kolme:

Vasemmalla chileläinen 15 euron sekoiteviini (riesling, chardonnay, viognier), joka sopii savulohen, savuleikkeleiden, sienisalaattien etc. kanssa oikeinkin hyvin. Keskellä ”pikkuriesling”, koristeltuna kuusietiketillä, -kympin viiniksi kelvollinen. Ja oikealla eteläafrikkalainen chardonnay, joka meillä todettiin oikeinkin hyväksi graavilohen oheen. Ei liikaa tammea, hedelmäisyyttä riittää, ja kaikinpuolin mukava chardonnay pitkästä aikaa.

Ja sitten helmenä pohjalla. Vihdoinkin Italia. Ihan vaan sen takia, että on tullut käydyksi Toscanassa ja nimenomaan San Gimignanossa kannattaa tämä vernaccia-rypäleestä tehty viini joulupöytään hankkia. Ei ole ihan edullisimpia, mutta raikas ja hyvä se on.

Ja sitten aika punaisille. Kuten tiedätte, meillä ei kinkkua syödä, joten kinkkuviinisuosituksiakaan ei juuri ole… Joskin tuo vasemmassa reunassa viiniköynnöksen pätkällä koristeltu Zaccardinin punaviini on hyvä possulle, kinkulle, sellaisenaan, pihville, juustolle, takkatulelle, nojatuoliin, mökille… Se vaan on hyvä. Se on tämän vuoden ykkössuositukseni. Viidellätoista eurolla mehevää ja hilloista, kuten Alko sivuillaan lupaa. Silti tämä ei ole ällöttävän kosiskeleva.

Seuraavaksi toinen vasemmalta: uusi löytöni. De Krans, etelä-afrikkalainen touriga nacional-viini jossa on luonnetta ja ryhtiä, siinä on tanniineja, muttei liikaa. Se kannattaa avata hyvissä ajoin … silloin sen parhaat vivahteet tulevat esiin. Seuraavaksi vanha tuttu, menneiden aikojen muistoksi, jouluaattoillan, -yön, tunneille, sinihomejuuston ja appenzellerin kanssa, joululahjakirjan ja takkatulen, kaksin istuskelun hetkeen… Coto de Imaz. Riojalainen Gran Reserva on vanha tuttu. Rustiikki ja rohkea, voimallinen ja silti lämmin. Maksaahan se, mutta so what. On joulu.

Kuvassa oikealla on chateneauf-du-pape. Sehän se on se meidän jouluviini numero yksi; tänä vuonna tuo on Haaparannalta roudattu, mutta taas kerran suosittelen, hanki oma Chateneaufisi. Sen jälkeen vietät joka joulu sen kanssa. 😉

Glögeistä sananen: tänä vuonna Loimu ja Blossa ovat meistä olleet hyvin tasavertaisia, joskin pitkästä aikaa Blossaa on pidetty koko porukan mielestä hieman parempana. Tuo kuvassa oleva extra-Blossa on vielä testaamatta. Ehkä kerron siitä joskus toiste.

Ja kauppalappu viiniostoksille on täällä! KLIKS!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Niitä näitä Ruoka ja viini

Suurtalouskeittiössä

Neljä lanttulaatikkoa, neljä porkkanalaatikkoa, kolme jouluruukkua (/vuokaa), neljä joululimppua, kolme saaristolaisleipää, joulutäytekakun pohjat ja valkosuklaalastuja. Ja sitten kelpo päivällinen kahdelle. Olenpa saanut kokkailla. Oli mukava.

Sitä tuossa keittiössä mietin, ruokahistorioitsijaksikin kun itseäni joskus tituleeraan, että kuinkahan monta vuotta, tai jopa sukupolvea, jotain ruokaa on vuodesta toiseen laitettava, kuinka monta joulunajan ruokahetkeä on tietyn ruoan äärellä nautittava, kuinka laajojen kansankerrosten samaisesta ruoasta tiedettävä, onko ruoan oltava tunnettu suunnilleen jokaisessa maakunnassa, että siitä voidaan sanoa, että se ruoka on ”jo perinteinen suomalainen jouluruoka”. Onko jouluruukku jo perinneruoka? Meillä ainakin on.

Tänään on ollut tällainen päivä. Ulkoilun ”uhrasin” perheen ja lähipiirin jouluruokien tekoon, mutta ei haitannut. Nyt vielä ruokien pakkaaminen kauniisti, ja pakastaminen.

Ja minulle jo tullut kirjasuosituksiakin: kiitos paljon, Sanna ja Sirpa! Ja muutama arvontakommenttikin; kiitos niistäkin. Koko tähänastinen joulukalenteri tässä. Siellä on se luukku 17 myös. Ja nyt äänestäminen on vielä helpompaa. 🙂 Tähdittääkin saa.

Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Ei vielä joulupuuhia

klikkaa isommaksi: Tomafoi kurkkimassa Tuulentupaan

Eilen ja tänään vähän hopusti, toimeliaasti ovat päivät kuluneet.

Molempina päivän olen käynyt Linnanmaallakin. Eilen Apsun kanssa käytiin kirjastossa, paria työkaveria ja ystävää heippaamassa ja eläinmuseossa. Ihan niin kuin aina silloin, kun omat lapset olivat samanikäisiä ja minä kotona freenä kirjoittelin paikallishistorioita. Kirjastoreissut olivat lapsista mukavia, kun sai juosta yliopiston käytävillä ja kirjasto-osuuden jälkeen käytiin vielä eläimiä katsomassa.

Olin eilen jotensakin varma, että Aapeli arastelisi ja pelkäisi valtavaa täytettyä karhua, joka museon keskellä hampaitaan näyttää, mutta eipä kahden schäferin kanssa kasvanut poika ollut millänsäkään. Mutta biologian aulassa oleva punainen taideteos, jonne meidän muksujen oli aina päästävä mönkimään ja läpikulkemaan, ei ollut Apsun juttu.

Eikä kirjaston aulassa oleva kirjaviisas talviukko! (ks. myös tuossa sivupalkissa Instagram-kuva).

Tänään sitten oltiin Pehtoorin kanssa katselmassa ja kuuntelemassa, kun (viini)ystävämme (eläköidyttyään biologian professorin virasta) vastaanotti hänestä tehdyn (kuvatun) muotokuvan. Jopas piti emeritus hyvän läksiäispuheen, josta ei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä hän on yliopistouudistuksesta ja koulutuksen alasajosta.

Vuoden viimeinen paistinkääntäjien nettisivujen päivitys ja jäsenkirjeen laadinta, ja tietojen hommaaminen siihen, on nekin nyt tehtynä. Ja sen vuoksi ja siinä ohessa tuli surffailtua 1920-luvun muodin maailmassa ja ruokakulttuuria opiskellen. Tammikuussa on nimittäin gaalailta, jossa on vintage-pukukoodi. Vaikka tilaisuus on paistinkääntäjien tapahtuma, on se poikkeuksellisesti avoin myös kaikille muille gourmetista ja juhlista pitäville. Niinpä laitan kutsun tähän alle. Lähdehän mukaan! Tavattaisiin siellä! Minä olen jo aloittanut Downton Abbey -tyylisen flapper-mekon hommaamisen!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nuorten kokkien (Jeunes Chefs Rôtisseurs Competition) kansallinen kisa on tammikuun lopulla Oulussa. Kansallista kilpailua Oulussa ei pääse seuraamaan, mutta kisojen palkintoillallinen (21.1.) on hieno, avoin tilaisuus. Se järjestetään 1920-luvun teemalla. Suomi 100 vuotta -juhlan kunniaksi gaalaillassa on sekä menussa että pukukoodissa itsenäisyyden ajan alun makuja, muistoja ja muoteja. Tähän juhlaan ovat tervetulleita muutkin kuin paistinkääntäjät aveceineen. Siis lähde isommalla porukalla taittamaan talven selkää, tuo ystäväsi katsomaan, millaista on rotissöörien juhlaillallisilla ja tuo ystäväsi nauttimaan glamourista ja gourmetista. Joululahjaksi gaalaillallinen?

Lasaretin Aurora-sali on upea paikka isolle juhlalle, ehkä saamme mukaan elävää charleston- ja dixieland-musiikkiakin. Pukukoodi on ensisijaisesti 20-luku; mutta oikein hyvin tyyliin sopivat miehillä smokki tai tumma puku ja naisilla pikkumustat ja cocktail-puvut. Erinomaisen hyvä johdatus 1920-luvun pukeutumiseen on tässä artikkelissa:
https://tyyliniekka.fi/tyylikatsaus-20-ja-30-luvuille/
Ks. myös Downton Abbeyn 20-luvun pukuja KLIKS

Menun* ja ohjelmalipun hinta paistinkääntäjille aveceineen on 60 euroa/henk. ja viinipaketin hinta on 26 euroa, muille 62 € ja 29 €. Ilmoittautuminen Oulun voutikunnan nettisivulla olevan lomakkeen kautta.

*MENU
Pieniä voileipiä

Lintuliemi
Kivipiirapasteija

Lohta
Majoneesikastiketta

Kokonaisena paistettua häränseläkettä
Madeirakastiketta

Mesimarja Charlotte Russe
Kahvia

Niitä näitä Ruoka ja viini

Italialainen joulupäivällinen

Ennen en pitänyt sunnuntaipäivistä, tai siis siitä, että ne loppuivat aina kesken. Tylysti päättyivät siihen, että oli kaiveltava työpapereita esille, orientoiduttava alkavaan viikkoon, tehtävä juttuja ”alta pois” ja kun vielä maanantai oli kandiseminaarin päivä, oli joko valmisteltava opetusta tai luettava opinnäytetöitä. Nykyisin sunnuntait ovat oikein mukavia päiviä. Sunnuntait ovat ruoanlaittopäiviä, tavallista paremman ruoan kokkaamiseen sopivia päiviä. Niin tänäänkin.

Ja sunnuntait ovat ´aina´ olleet lenkkipäiviä. Huolimatta siitä, että pakkasta oli reilustikin toistakymmentä astetta ja edelleen tuuli pohjoisesta, joskin paljon huomaamattomampi kuin eilen, lähdin ulos. Eihän se aurinko näillä leveysasteilla puolenpäivän aikaan kovin korkealla ole, mutta komeasti se Tervaporvarin puiston rannalla ja Kuusisaaren takaa paistoi, ja enää reilu viikko, niin päivä jo pitenee.

Kotiin palattua oli aika ryhtyä kokkaamaan. Oli leppoisaa tehdä kaikkea uutta, omia viritelmiä ja muiden reseptejä mukailla. Ideana oli tehdä jouluruokaa italialaisella twistillä.

Eturuokana ihan taivaallisen hyvä, ei-niin-erityisen-vähäkalorinen 😉 risotto, prosciuttolla yms. täytetty possun sisäfile ja aurinkokuivattutomaatti-salaatti. Ja jälkkäriksi pipari-tiramisu (oikeastaan enemmänkin pappilan hätävara).

Risotto-ohjeen perusta on Risto Mikkolan reseptiikkaa, mutta hänen muutaman vuoden takainen ohjeensa, joka netissä on ainakin kymmenessä eri paikassa, on sellainen ammattilaisten resepti, jossa mittayksikkönä on grammat, ihan kuin jotain olisi leipomassa. Eikä se minulle oikein sovi. Ruoanlaitossa olen suurpiirteinen, ruokalusikalliset ja kappaleet ovat minulle parempia mittayksiöitä kuin grammat. Sitä paitsi muuttelin ohjetta vähäsen (mm. vaihdoin kuohukerman ruokakermaan, ja tuorejuustoa laitoin vähemmän, – vieläkin voisi vähentää… varsinkin jollei ole ihan juhlaruokien juhlaruoka kyseessä.)

Porkkanarisotto

Risottopohja:

2 sipulia hienonnettuna
400 g risottoriisiä (Arborio)
2 hienonnettua valkosipulinkynttä
3 rkl rypsiöljyä
3 timjaminoksaa
500 g vettä
400 g porkkanamehua
2 kasvis- tai kanaliemifondia

Laita kattilaan vesi, porkkananmehu ja liemikuutiot, kiehauta ja sekoita niin, että kuutiot sulavat.Paista sipulia ja valkosipulia kevyesti öljyssä, lisää risottoriisi ja kuullota kevyesti. Lisää kiehautettu liemi, keitä noin 15 minuuttia tai kunnes on al dente ja jätä sitten jäähtymään.

Porkkanarisoton valmistus:

1 risottopohja
2 dl ruokakermaa
150 g tuorejuustoa (esim. Philadelphia)
1 dl porkkanamehua
2 isoa porkkanaa kuutioina
1 dl raastettua parmesanjuustoa
1 rkl hienonnettua ruohosipulia
suolaa, sokeria ja mustapippurirouhetta

Laita risottopohja kattilaan, lisää nesteet ja lämmitä varovasti. Lisää muut aineet, kuumenna, mausta ja tarjoile.

Se on siinä ja siinä teenkö jouluksi porkkanalaatikkoa vai tätä! Me kaikki tykättiin ihan hurjan paljon. Apsukin sanoi ´nams´. 😉

Ja sen kanssa possun sisäfilettä. Tein kaksi, eikä niistä paljon jäänyt (nuoripari on aina mielellään syönyt lihaa… 😉 ).

Porsaansisäfileet italialialaisittain

2 viljaporsaan sisäfilettä
1 pkt prosciuttoa
pieni prk punaista pestoa
timjamia
pippuria, suolaa
aurinkokuivattujen tomaattien säilöntäöljy

Poista fileistä kalvot, ja leikkaa fileet pituussuunnassa auki. Levitä pestoa fileen sisäpinnalle, laita päälle prosciuttoviipaleet ja sulje fileet narulla tai cocktail-tikuilla. Pippuroi ja suolaa pinta (toiseen laitoin pinnalle myös peperoncinoa), sivele myös pinnalle pestoa ja sitten vielä kiedo loput prosciuttot fileiden ympärille. Kaiken päälle salaattiin menevien aurinkokuivattujen tomaattien (Lidlissä on tosi hyvä pkt) öljyinen ja yrttinen liemi.

Ja sitten uuniin. Ensin viisi minuuttia grillivastusten alla (250 C) ja sitten lämpö lasketaan 200 asteeseen, ja vuoan päälle alumiinifolio. Noin tunnin oli paketti uunissa. Kannattaa antaa levätä vähän aikaa ennen tarjolle viemistä. Porkkanarisoton kanssa sopi erinomaisen hyvin. Chianti olisi kuulunut oheen, mutta eipä nyt sellaista sattunut viinikaapissa olemaan…

Jälkkäri oli tällainen – en tarvinnut ohjetta, enkä tähänkään osaa sellaista jakaa… Mutta siis kuivattuja luumuja, sitruunarahkaa, kermaa, vaniljasokeria, piparimurua ja puolukoita.

Nyt voisi jäädä valvomaankin, odottamaan täyttyvän kuun ja revontulten kohtaamista. Voisi lähteä ilmiötä odottamaan ja kuvaamaan kuten tiedän satavarmasti muutamien koulukavereideni – sellaistenkin, joilla on huomenna työpäivä – tekevän. Voisi jäädä telkkarin ääreen kutomaan ja katsomaan kun Saara Aalto voittaa UK X-Factorin. Tai voisi takkatulen ääreen mennä lukemaan ”Akvarellit” loppuun.

Saapa nähdä. Taidan viimeisteillä vielä Japani-kuvat ja matkapäiväkirjan, huomenna ovat sitten valmiita.

Huomenna sitten myös joulukalenteriin liittyvä kilpailu tai arvonta, ihan miten vain.

Levollista alkavaa viikkoa!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kuusamossa tykkyjä ja huikea illallinen

Kuusamossa herättiin lumipyryn jälkeiseen aamuun. Edes harmaan sävyjä ei ollut kovin montaa. Ruka Peakin ravintolassa nautimme ihanasta aamiaisesta pitkän tovin katsellen kaunista tykkylumista maisemaa.

Pehtoorin kanssa lähdimme kävellen Itä-Rukan puolelta Rukakylään. Pakkanen ja pieni tuuli eivät haitanneet. Kuvailin tykkylumipuita, vaaramaisemaa.

Kylillä kierreltiin vähän kaupoissa ja sitten keksin, että haluan piipahtaa Riipisen matkamuistomyymälässä. Ja vetäisinpä oikein kunnon lipat! Liukastuin kiviportailla pää edellä… Polveen haava, kämmeneen mustelma ja otsaan komea patti. Mutta kamera ei särkynyt, eikä rillit, ei hampaita poikki. Mutta kyllä ennen illalliselle lähtemistä oli meikkivoidetta käytettävä.

Ja sitten meidän hienon hienoon majapaikkaan ja saunaan. Meidän neljän hengen seurue, Oulun voutikunnan vouti ja puolisonsa, ”vouditar” kuten eilen keksimme, sai täydennystä chalettiimme kun Oulusta ja Helsingistä saimme lisää paistinkääntäjiä joukkoomme. Iltapäivän höpöttelimme, maistelimme merkillisen Glöet-kuohuvan. Ei tarvitse meille ostaa. Piparkakkumausteista skumppaa? Kaikkea sitä!

Mutta sitten illallinen, ja se syy, miksi Kuusamoon olemme tulleet: studioravintola Tundralle on ensimmäisenä koillismaalaisena ravintolana myönnetty Paistinkääntäjien kilpi, joka luovutettiin tänään juhlaillallisella. Tundra on yhdistelmä keramiikkataidetta ja korkeatasoista gourmet-ruokaa. Yhden miehen yritys, jossa jokainen ruoka-annos tarjoillaan uniikeista keramiikka-astioista.

Tundran nettisivuilla lukee näin:

Kun ruokailu käsitetään ennen kaikkea sosiaaliseksi tapahtumaksi, ympäristö täytyy suunnitella nimenomaan sitä ajatellen. Tämän vuoksi Tundrassa syödään yhden pitkän pöydän ääressä. Menuun sisältyvä elämys on taideteos, joka syntyy ympäristön, muotoilun ja ruoan yhteisvaikutuksesta. Pitkäsen pohjoissuomalainen tausta näkyy myös hänen muotokielessään, astioiden skandinaavisen puhtaissa linjoissa, ruokalajien tyylikkäässä viimeistelyssä ja keraamisten veistosten linjakkuudessa. Huolella mietitty ulkomuoto asettaa vaatimuksia myös maulle, jonka perustana ovat laadukkaat raaka-aineet.

Kyllä juuri noin.

Me aloitimme tästä…

Ja lopetimme tähän.

Annokset kuin koruja, ja maut mielettömän upeita.

Palaan huomenna kuvin ja sanoin asiaan.

Tykkyä pihallakin.

Japani Niitä näitä Ruoka ja viini

Japanin matkan makuja

Minulle, meille molemmille, yksi iso peruste matkakohteen valinnassa on maan tai paikkakunnan ruokakulttuuri. Olemme innokkaita kokeilemaan, maistamaan, oppimaan ja näkemään uutta.

Kohtuullisen suuri odotus Japanin matkamme osalta oli tutustua japanilaiseen keittiöön, – oppia se, mitä muutakin se on kuin sushia ja sakea, tempuraa ja teetä. Mutta jo matkalle lähtiessä makumaailmani kokemuksiin oli tiedossa rajoituksia. (ks. alhaalta)*

Oikeastaan suuria yllätyksiä ei tullut. Kuten oli ennakkoon odotettukin sushi oli hyvää, erinomaista, jopa junamatkalle ostetuissa bento-boxeissa aseman kioskista ostettu oli ihan kelvollista. Sashimi (raaka kala, erityisesti tonnikala) oli todella tuoretta. Ja niin sushit kuin kaikki muutkin ruoat olivat – tietysti – aseteltu, leikattu, silputtu, sommiteltu tavattoman kauniisti.

Olennaista olivat monet pienet kipot ja kupit, pienet annokset eri ruokalajeja, monia annoksia. Liemiä, pikkelöitynä suunnilleen kaikkea mitä kuvitella saattaa (mikä on yksi syy viinin sopimattomuudelle ruoan yhteydessä), vähemmän riisiä kuin Kiinassa, paljon erilaisia kaloja ja äyriäisiä.

Se, mikä hämmästytti aika paljon esimerkiksi Keion tavaratalon ”Herkussa”, oli se, että tiskeissä oli valtavasti valmisruokaa tai ehkä pitäisi puhua ”delistä”. Ja monessa ruokakaupassa, myös pienissä, sivukatujen kotimarkeissa oli puolivalmisteena sushia ja tempuraa, kalaa ja salaatteja.

Sitten turistin kannalta sellainen tapa, että ravintoloiden ikkunoissa tai sisällä vitriinissä on muovisena/kumisena annosten mallit.

Japania taitamattomalle tuo oli tietysti mitä mainion tapa. Tokion keskustassa monissa ravintoloissa menu oli ”English available”, mutta ei sekään aina taannut, että tiesi, mitä oli tarjolla. Noista näköisannoksista suunnilleen osasi päätellä mitä tuleman piti.

Pöytään tuotiin AINA vihreää teetä, vesi piti pyytää erikseen. Vihreäteejäätelö samoin kuin KitKatit olivat oikeinkin hyviä. Wasabi KitKat tuotiin kotiin Kalaaseissa tarjottavaksi. Hämmästyttävää oli japanilaisten viskin kulutus. Kansa, jolla on geenivirhe, -muunnos tai -joku, joka tekee periaatteessa kaikista hyvin huonosti alkoholia sietäviä, näyttää sietävän viskiä ihan käsittämättömän hyvin. Kaikissa baareissa oli sekä irlantilaisia että skottiviskejä tarjolla ja paljon omia. Ja kovasti hämmästytti, että niitä oli ”pikkusiwoissakin” tarjolla tällaisia tankkeja!

Kuvissa näkyvät hinnat voi muuttaa euroiksi siirtämällä pilkkua kaksi numeroa vasemmalle, eli 1000 jeniä on suunnilleen kymmenen euroa. Neljän LITRAN kanisteri japanilaista (lisenssi?)viskiä maksoi noin 40 – 60 euroa. Saken hinnat vaihtelivat muutamista euroista yli 100 euron hienoihin harvinaisuuksiin. Maistoimme muutaman vähän kalliimman kipollisen (n. 6 euroa/1 dl), ja kyllähän hyvä sake hyvää on.

Olen valinnut ja varsin huolimattomasti, jos ollenkaan, käsitellyt kymmeniä ruokakuvia reissun kuvasaaliista (liki 2000 kuvaa), ne on kuvasivustolla ja tässä alla kuvakarusellissa. Klikkaa oikeasta ylänurkasta kahdesta nuolesta niin kuvat aukeavat isommiksi, kestää hetken ennen kuin aukeaa. Kännykällä tai tabletilla voit klikkailla suoraan kuvan oikeasta reunasta seuraavaan kuvaan. Tekstityksiä en ole ainakaan vielä laittanut, mutta kuvatkin kertonevat paljon.

*Kaksinkertainen antibioottikuuri alkoi päivää ennen reissua. Toisen lääkkeen (Flagyl) tuoteselosteessa luki pienellä, että mahdollisia haittavaikutuksia ovat: vatsakipu, pahoinvointi, oksentelu, ripuli, suun limakalvon tulehdus, kielen värinmuutos, karhea kieli, makuhäiriöt (esim. metallin maku suussa), ruokahaluttomuus, sekavuus, hallusinaatiot. Ja lisäksi maininta, että ko. antibiootin kanssa alkoholia on nautittava erityisen varovaisesti tai ei ollenkaan, koska mahdolliset antabusoireet (punoitus, oksentelu, sydämen tiheälyöntisyys) voivat olla rajut.

Eikä siinä vielä kaikki: konössööri, gastronomiafriikki, paistinkääntäjä, herkkusuu, ruokamatkailija sai puolivälissä reissua hillittömän räkätaudin, joka tukki hengitystiehyet ja vie lopunkin makuaistin, – ruokahaluhan minulla ei lähde millään, joten periksi en antanut: paljon testasin ja paljon kuvasin.

Alkuviikosta maistelin muutaman kerran olutta, joka Japanissa on 3,5 prosenttista ja muutaman kipollisen sakeakin, mutta vältyin antabusoireilta. Ja hammassärky tokeni jo maanantaina. Loppuviikolla antibiootin loppuivat, ja maistelin jo paikallisia juomia. Hämmästyttävää oli sekin, että pidin Asahista ja Kirinistä; minä, joka en muuten olutta juo. Mutta moni japanilainen ruoka oli kyllä sellaista, että olisi ollut aika mahdoton valita sopivaa viiniä. Ja vihreä tee ramennuudeleiden tai tempuran kanssa ei todellakaan maistunut hyvälle. Paikallinen sitruunajuoma (jotain siiderin kaltaista, 3,3 %) Canchuohi maistui aika mukavalle.

Loput Japanin matkan kuvat kaupungeista, ihmisistä, temppeleistä tulevat vasta ensi viikolla… Puistokuvia jo vähän onkin täällä.

Huomenna avautuu joulukalenteri!

Ruoka ja viini

Tuomaroimassa

Hyviä uutisia: Finnair korvaa 600 euroa (tai 800 eurolla lentoja) siitä Nagoyan lennon peruuntumisesta. Huonoja uutisia: kameran (sen Japanissa särkyneen 6D:n) korjauksen hinta-arvio on 400 – 500 euroa.

Tänään olen päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni tuomaroimaan kokkikilpailuun … Tänään pidettiin Oulun voutikunnassa The Jeunes Chefs Rotisseurs Competition 2017 (Nuorten kokkien) kisan karsintakilpailu. Kilpailijoita ei ollut kuin kaksi, ja he tekivät pääruoan, jonka pääraaka-aineena oli siika ja jälkiruoan, jonka pääraaka-aineena oli päärynä. Meitä oli neljä makutuomaria jakamassa ja maistelemassa annoksia, – minä ainoa amatööri, kolmella muulla vuosikymmenien kokemus kokkien kouluttajana tai ravintoloitsijana. Ja kuinka me olimmekaan yhtä mieltä melkein kaikista arvosteltavista seikoista: paljon niitä arvosteltavia kohtia kyllä onkin. Kisan voitti Oona Lyly, joka on luonnollisesti jo valmistunut kokiksi, hän työskentelee ravintola Hugossa ja suorittaa parhaillaan myös leipuri-kondiittorin tutkintoa.

Toinenkin kilpailijoista oli nuori nainen, – mukava niin. Miksihän Suomessakin näkyvimmät ja kilpailevimmat kokit ovat yleensä miehiä?

Kansallinen kisa järjestetään tammikuussa Oulussa koska hallitseva Suomen mestari on täältä. Niihin mittelöihin liittyen riittänee minullakin puuhaa. Ja mahtavaa on, että kisan jälkeinen palkintojenjakoillallinen, gaalaillallinen, on 1920-luku teemalla. Sekä ruoka että pukeutuminen on tuolta vuosikymmeneltä. Ehdotuksia miten pukeutuisin, mistä löytäisi vintage-kamppeita?

Japani Niitä näitä Ruoka ja viini

Päivä Kiotossa

Kioton aamuun herättiin vain herätyskellon avustuksella. Univaje oli ollut niin vahva, että jetlag ei häirinnyt yöunta, vaan olimme nukkuneet jotensakin erinomaisesti.

Hotellimme (Kyoto Royal Hotel) länsimaalais-aasialainen aamiainen kelpasi; kaipaamiani ´dumplings´ oli tarjolla, ja ihmeesti nuudelikin aamiaiseksi maistuu. Kahvin kanssa oli sitten ”vaihdettava manteretta”, onneksi oli kahvia ja croissant. Tuntui lomalle.

Yhdeksältä alkoi tutustuminen Kioton nähtävyyksiin, jotka ovat nyt päivän vankan kokemuksemme perusteella buddhalaisia temppeleitä, shintolaisia pyhäkköjä ja toinen toistaan kauniimpia puutarhoja. Ensin ajoimme bussilla kohti Nijon linnaa. Opas kertoi ja muistutti mieliin Shogunin, James Clavellin romaanin, joka tuli 70-luvulla luettua ja taitaa vieläkin olla meillä hyllyssä. Japanin historian menneisiin vuosisatoihin upposimme linnan käytävillä ja ”vastaanottohuoneissa”.

Vuonna 1603 shogun Tokugawa Ieyasun kotilinnaksi rakennetun linnan seetripuusta tehdyt lattiat ´natisivat´ tai minusta kuulosti paremminkin siltä kuten keväin, syksyin kun kuuluu kaukaa, vaimeana joutsenten lento muuttomatkallaan…. Lattian kitinä ei ole mikään ”vahinko” tai linnan vanhuudesta johtuva, vaan se on tarkoituksella tehty sellaiseksi: hallitsija kuuli jos salamurhaaja lähestyivät.

Puulinna (, jossa ei saanut sisällä kuvata) oli aika vaikuttava, mutta kyllähän se oli puutarha, joka sai kameran laulamaan ja meidät miettimään, että minkäslainen ruska se mökillä tänä vuonna olikaan…

Laittelen kotona paljon lisää kuvia, mutta jo nyt kaikki kuvat kannattaa kaksoisklikata isommiksi.

Seuraavaksi pääsimme seuraamaan kimonoesitystä Nishijinin tekstiilikeskuksessa.

Vielä ennen lounasta näimme vuonna 798 rakennetun Kiyomizu-buddhalaistemppeliin. Päästiin vähän (hyvin vähän 😉 ) patikointi-tunnelmiin, sillä tenppeli on rakennettu vuoren kupeeseen. Vahinko vain, että tässä vaiheessa taas satoi, – koko päivän on ripsinyt ja sadellut, välillä tauonnut ja taas jatkunut. Ei mitään maatakaatavaa, mutta onhan se vähän häirinnyt, ja vienyt maisemasta (ja kuvista) valoa. Miltähän ruska olisi näyttänyt sinistä taivasta vasten? – Eikös Japaniin tulla yleensä keväällä kirsikankukkien aikaan? Ei täällä ole hassumpaa näin marraskuussakaan, eikä ainakaan ole ihan niin hirveästi ruuhkaa turistikohteissa.

Iltapäivä oli jo pitkällä, joten oli lounaan aika. Bussilla ajeltiin valtavan Nishiki hallin läheisyyteen, jossa pääsimme valmiiksi tilatulle ramen-nuudeli-lounaalle. Hyväähän sellainen soijasoppa sateisen päivän lounaana oli.

Kävimme lounaan jälkeen Nishiki-hallissa, -arkadessa tai mikä lieneekään uudelleen: päätimme ostaa tällaiset ikäänkuin jälkkäriksi.

Luulimme saavamme jotain vaahtokarkkeja! 🙂 Neljä tuollaista pientä mausteineen maksoi 200 jeniä (= pari euroa) ja eihän ne mitään vaahtiksia olleet. Mochi on täällä tyypillinen uudenvuodenherkku, joka tehdään maissista ja ties mistä, se on venyvää, eikä meidän nyt tarvitse toista kertaa tuollaisia etsiä. 😉

Hallissa oli kaikenlaista, …

tuoretta wasabia

ostereita, ja muita mereneläviä, jos jonkinlaisia.

Ja näitä! Matsutake!

Muutama sieni 20 000 jeniä (200 €)!! Meidän syksyn saalis matsutakeja olisi ollut todella arvokas.

Iltapäivän lopulla sightseeing-kierros päättyi vielä yhden temppelin luo: Kinkaku-ji, Kultaisen paviljongin temppeli, joka rakennettiin alun perin yksityishuvilaksi, mutta muutettiin sittemmin zenbuddhalaiseksi temppeliksi on yksi kuvatuimpia kohteita Japanissa. Enkä ihmettele.

Olisin voinut viettää siellä tienoilla kokonaisen päivän kuvaillen. Ihan mielettömiä näkymiä, suurenmoisen seesteisiä maisemia, tasapainoisia puutarha-arkkitehtoonisia (sanotaankohan niin? 🙂 ) kokonaisuuksia. Ja sitten se paviljonki!

Kyllähän Pehtoorikin tietysti siellä olisi viihtynyt. Erityisesti minivaahterat punaisine liki pitsimäisine lehtineen olivat perheen puutarhurin mieleen.

Hetken aurinkokin vilahti näkyvissä.

Teekuppikujan läpi palasimme bussille, ja siinä matkalla tuli jo hankittua ensi kesän kalaaseihin tee! Kuten tapana on, kesän ”Suuret Kalaasit” meillä järjestetään aina edellisen vuoden ulkomaanmatkamme teeman mukaisisesti. Ei epäilystäkään, etteikö ensi kesänä Rantapellossa vietetä japanilaisia kalaaseja. 😀

Hotellissa huilailimme muutaman tunnin, latailin kuvat ja muokkailin nämä muutamat kunnes oli aika lähteä etsimään ruokapaikkaa. Kävelimme vanhaan kaupunkiin (Gion), risteilimme ristiin rastiin, ihmettelimme ja lopulta löysimme sushi-paikan, jossa oli (vain) paikallisia.

Eihän me oikein tiedetty miten ja mitä tilata,… Se oli sellainen ”baaritiskimäinen” sushi-paikka, jossa sushimestarit tiskin takana tekivät sitä mukaa kun asiakkaat tilasivat.

Meidän sushit teki näin mukavan näköinen mies.

Hämmästykseksemme ravintolassa sai tupakoida, mitä monet myös tekivät. Ilmastointi oli kuitenkin kunnossa, joten ei meidän ruokahetkemme juuri häiriintynyt. Hotellille palattiin Pontochon huvialueen kautta. Oli hämmästystä, kummastusta sielläkin.

Meillä olisi nyt (klo 23.20) periaatteessa mahdollista nähdä superkuu seitsemän tuntia ennen kuin se Suomessa näkyy. Paino sanalla periaatteessa. Täällä on edelleen pilvessä, ja taitaa sadellakin. Se siis siitä kuusta. On tässä nähty kaikkea muuta ihan yllin kyllin, ja huomenna matka jatkuu…

Hautausmailla Japani Niitä näitä Ruoka ja viini

Helsinki – Nagoya – Kioto

Kohteessa ollaan. Tullessamme Kioton sunnuntai-iltapäivässä paistoi aurinko, oli +18 C, trumpetin soitto kuului vaimeana hotellihuoneen ikkunasta, oli pienen lepohetken aika. Olimme hotellilla kahden maissa, joka oli meidän aikaa aamuviis … seitsemän tunnin aikaero siis. Mutta palatkaamme alkuun…

~~~~~~~~~~~~~~~~

Eilen illalla uutukainen Finnairin Airbus A330 lähti puolisen tuntia myöhässä, ja matkalla vielä vartti ylimääräistä vitkuttelua, joten laskeuduimme Nagoyaan vasta 10.30 (piti olla 9.40) paikallista aikaa. Lento nyt meni niinkuin valtameren yli lennot tuppaavat menemään; nukkumaan ei kunnolla pysty, hereilläkään ei jaksaisi olla. Laskeutuminen oli jännä (ja kamera tietysti lentolaukussa ylhäällä hyllyssä); Nagoyan kenttä on keinotekoisella saarella, mantereen edustalla, joten kun laskeuduimme lentokoneen ikkunasta näkyi vieressä isoja laivoja. Tuntui hassulle. Sekin. Ja se että tuli uusi maa listaan; taitaa olla nyt viideskymmenes maa, jossa olen ollut vähintään yhden yön.

Laukut tulivat ja varsin tarkat tullimuodollisuudet sujuivat aika joutuisasti kuitenkin. 20-hengen Olympia-matkaseurueella lähdettiin oppaiden johdolla kohti Nagoyaa ja sen ohi, kohti Kiotoa (ks. kartta bannerissa)

Ensivaikutelma Japanista: siisti, vuoristoinen, vauras (vrt. Kiina), ja merkillisen hiljainen. Autokanta on ainakin kaupungeissa aika sähköistetty, joten täällä tuntuu kuin pikkukaupungissa liikuttaisiin, vaikka miljoonakaupungin kaduilla on melkoisesti liikennettä.

Palaan vielä autoihin, mutta kävelemisestä on sanottava, että jos minä viikon täällä selviän pahemmin törmäämättä, niin hyvä on; pienten japanilaisten ajellessa pyörillä ja kävellessä jalkakäytävillä väärällä puolella olen koko ajan törmäyskurssilla. Vai onko se sittenkin niin, että minun kuuluisi tajuta, että täällä on vasemman puoleinen liikenne.

Ja täällä on kuin onkin kaunis ruska. Pimeä tuli jo viideltä, joten en paljon punaisia ja keltaisia puita vielä ehtinyt kuvailla. Kävimme pienten unosten jälkeen pari tuntia kävelemässä ja katsomassa, josko bussin ikkunasta näkemäni hautalehto löytyisi. Ja löytyihän se! On kyllä ehkä Meksikon pantheonin jälkeen ”erilaisin” vainajien leposija.

Kyllä meille molemmille tuli mieleen suksivarasto. – En tiedä japanilaisesta hautauskulttuurista oikeastaan mitään, mutta koetan ottaa selvää, ja palata asiaan. Samantyylisiä oli Kiinassa buddhalaistemppeleiden lähellä.

Jatkoimme matkaa, ja oli tietysti käytävä lähikaupassa. Kyllä oli komeat vihannestiskit ja ainakin kymmentä erilaista sientä pakattuna. Matsutakea tietysti etsimme; emme löytäneet. Olisi ollut kivat tietää, mitä meidän syksyinen saaliimme täällä maksaisi. Kaikkinensa kaupassa oli vaikea tunnistaa monia ruoka-aineita, mutta tämän päälle minä ymmärsin!

Jos Suomessakin saisi tuollaisen valmiin sushin tekoon oivallisen lajitelman, ja vielä kympillä, niin varmasti tekisin itsekin useammin kuin kerran, pari vuodessa sushia.

Kaiken kaikkiaan ruoan hinta näytti aika eurooppalaisella tasolla olevan, ei sentään Suomen hinnoissa. Ja vaikea on verrata kun raaka-aineet ja puolivalmisteet ovat kovin erilaisia. Luulenpa, että palaan tähänkin vielä viikon kuluessa.

Nyt lähdemme yhteiselle tervetuloillalliselle. Vaikka on väsy, on myös nälkä. Huomenna täysi päivä Kiotoa: temppeleitä, pyhäkköjä, ruokaa, puistoja, …