Ruoka ja viini

Kyllähän se niin on, että edelleenkin viikonloput ovat paremmin syömisen aikoja. Siten erottuu arki ja juhla. Tosin … eilenkin syötiin melkein paremmin kuin tänään, mutta tänään ruoan kanssa oli viiniä, mikä teki – alkuun hieman arveluttavasta – salaattiruoasta oikein makoisan.

Ja tänäänhän se selvisi: ei tule meille Mikko Leppilampi syömään. En nimittäin aio kutsua. Miksikö? Sattuipa nimittäin niin, että otin Vapun (Pimiä) keittokirjasta ohjeen ”Itämainen nuudelisalaatti” työstettäväksi, koskapa minusta se oli lähtökohtaisesti oikein hyvänkuuloinen, erilainen sapuska.

Alla resepti sellaisena kuin sen varioin; oli pakko varioida mm. siksi, että ei ollut tarpeeksi limeä ja siksi, että Pehtoori ei pidä kovin tulisesta.

Itämainen nuudelisalaatti

200 g kuivattuja ohuita riisinuudeleita
1 tuore punainen chili
3 porkkanaa
1 punasipuli
1 ruukku tuoretta korianteria
1 ruukku tuoretta minttua
400 g naudan paistijauhelihaa
öljyä

Kastike:
1 limetin mehu + 1 sitruunan mehu
3 rkl muscovadosokeria
2 rkl soijaa
3 rkl kalakastiketta (kannattaisi laittaa vain 1 – 2 rkl)
1 valkosipulinkynsi murskattuna

Keitä nuudelit kypsiksi pakkauksen ohjeen mukaan ja valuta kylmässä vedessä. Paista jauheliha tilkassa seesamiöljyä, suolaa ja pippuroi kevyesti. Siivuta porkkanat pitkittäin kuorimaveitsellä ja leikkaa sipulit puolikuun muotoisiksi siivuiksi niin, että puolitat sipulin ja leikkaat puolikkaat ohuenohuiksi. Pilko chili pieneksi ja silppua yrtit. Sekoita salaatin ainekset käsin laakealla vadilla. Sekoita kastikkeen ainekset keskenään ja valuta salaatille.

Niin että, mitenkö tämä Mikko Leppilampeen liittyy? No kun Vappu P. kertoo kirjassaan, että kun hän teki ja tarjosi tätä Mikko Leppilammelle, tämä oli todennut, että ”Just täydellistä”. Siinäpä se. Minun mielestäni ihan muunlainen safka on ”just täydellistä”, eli meillä ei makumaailma natsaa yhteen. Mutta hyvä on, en ole pahoillani. Ja niinpä mekin Pehtoorin kanssa lopulta totesimme, että sittenkin hyvä, erilainen oli tämä salaatti, jolla varmasti on paikkansa buffeepöydässä.

Ja onneksi olimme nauttineet päivällä lounaaksi lautaselliset eiliseltä jäänyttä fenkolikeittoa. Sekin on samaisesta Vapun reseptit -kirjasta. Ja se ON hyvää, myös lämmitettynä

Laitoin lautasen pohjalle silputtua prosciuttoa, olisi kannattanut käyttää uunin kautta, jolloin olisi saanut kinkkusilpusta rapean kuorutteen keiton pinnalle, noh, ensi kerralla sitten.

Fenkolikeitto Vapun tapaan …

2 salottisipulia
2 tuoretta fenkolia
1 rkl voita
1 ½ dl valkoviiniä
½ l kanalientä (kuutiosta tai itse tehtyä)
2 ½ dl ruokakermaa
suolaa ja mustapippuri
Silppua sipulit pieneksi ja leikkaa pestyt fenkolit viipaleiksi.
Laita voi kattilan pohjalle ja freesaa sipulisilppua hetki. Lisää fenkolit ja jatka kuullottamista. Kaada sekaan valkoviini ja anna kiehahtaa. Kaada sekaan kanaliemi. Odota, että keitto alkaa kiehua ja laske lämpöä niin, että se kiehuu hiljalleen.

Anna porista noin vartin verran, että fenkolit ovat kypsiä. Lisää kerma ja sekoita sileäksi sauvasekoittimella tai blenderissä. Mausta keitto suolalla ja pippurilla.

Minulla sattui olemaan pakasteessa itsetehtyä kanalientä, mikä tietysti merkitisi pientä upgreidaamista kuutiotasolta, mutta se, missä olisin voinut tehdä huolellisemmin, oli, että olisi kannattanut todella keittää fenkoli umpikypsäksi. Olisi tullut vielä samettisempaa, vaikka ei pieni ´al dente´ keitossa niin haitannutkaan.

Viineistäkin lupasin mainita. Nyt – kuten usein syksyllä – on espanjalaisten viinien aika. Jo viime viikonlopulta on mainittava Raiz de Guzman, joka on Ribera del Dueron viinialueelta. En etiketin perusteella, enkä hinnan perusteella, tulisi sitä koskaan ostaneeksi, mutta siis miksi? Joka tapauksessa se on ollut jo kahdesti meillä, ja se on kyllä erinomainen pataruokien ja pihvien viini. Huolimatta siitä, että se on ´vain´ crianza.

Riojan ja muutamien muiden Espanjan viinituotantoalueiden luokituksissa käytetään ikäluokitusta ´crianza´, ´reserva´ ja ´gran reserva´. Muistanpa viiniharrastukseni alkuvaiheessa oppineeni, että crianza on ”vauvaikäinen”, reserva ”päiväkoti/leikki-ikäinen” ja gran reserva ”ala-astelainen”. Juuri tuolloin nuo ”ikämääritykset” olivat hyvin omakohtaisia, lasten vaihtaessa crianzasta reservan kautta gran reservaan …

CRIANZA on vuoden tammitynnyrissä ja vuosi pullossa kypsytettyä viiniä
RESERVA on kypsynyt vuoden tammitynnyrissä ja kaksi vuotta pullossa
GRAN RESERVA on kypsynyt kaksi vuotta tammitynnyrissä ja kolme vuotta pullossa

Mutta siis. Raiz on hyvää. Eikä tämäniltainen, tänään testattu, toinen Ribera del Dueron crianzakaan ollut huonoa. Vähän edellistä halvempi, vähän rustiikimpi Torre de Golban pärjäsi voimakkaan nuudelisalaatin keralla oikein hyvin.

Väittävät, että Rioja on palaamassa suureen suosioon ja mm. Ribera del Dueron hetkellinen nousu hiipumassa… liekö noin? Joka tapauksessa kannattaa testailla noita Ribera del Dueron (Kastilia-León) viinejäkin. Suomeen tuotavista Aalto on ihan ylivertainen, mutta niin on sen hintakin. Viinikerhon ja VMP:n kanssa niitä on kuitenkin muutama testattu, ja kyllä, kyllä on vaikea sanoa parempia Suomesta hankittuja viinejä…

Todellakin vasta nyt. Vasta näinä päivinä olen osannut oikein olla, ja olla kotona. Olla siten, että ajattelen ajasta niin, että ikäänkuin kävelen sitä eteenpäin, tai en edes välttämättä eteenpäin, vaan, että vain hiljalleen liikun johonkin seuraavaan hetkeen. Tuntuu, että olen aina(?) elänyt vähän kuin pomppien kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, vaeltanut yksien pitkospuiden avulla eteenpäin, ja sitten taas on pitänyt onnistua pääsemään seuraavan kohteen kohdalle ja selvittää se. On ollut sellainen sisäinen tunne, että ei voi olla, ei elää, jollei koko ajan mene. Ei tapahdu mitään, jos asiat eivät hoidu, jos en tee oikein, olen velvollinen, minun pitää, kuuluu tehdä näin, … Vähän kuin ”Afrikan tähti” -lautapelissä liikkuminen. Sellaiset ”säännöt” on ollut minun pelissäni, omassa elämässäni. Ihan vaan omassa päässäni.

Nyt vain olen, mikään ei aja kohti seuraavaa ”palluraa”. Tuntuu, ettei minun tarvi, ei vaadita. Teen, mitä haluan. Tai no ei tietenkään ihan noin, mutta kyllä te ymmärrätte.

Tänään olen nukkunut päiväunet! Olen leiponut pullaa! Maanantaina! Lintsannut lenkin. En ole valmistellut mitään. Toisaalta on kyllä suorittanutkin, mutta suorituksen maku puuttuu. Olen vain tehnyt. Miten se mainoksessa sanotaankaan: ”Koska mä voin!”

Pullanleivonnasta on sanottava muutama sananen, annettava muutama vinkki. Tein taikinan mantelimaitoon (Alpro). Ei huono vaihtoehto ollenkaan. Pannaria olen tehnyt jo useinkin siitä, ja mausta on tykätty, mutta sopii näköjään pullaankin. Varsinkin jo tekee mantelipullia. Kolmannes taikinasta muokkaantui tuollaisiksi mantelihäkkyröiksi. Hyviä ne oli, – ja enhän koskaan olekaan väittänyt, että osaisin leipoa jotain kaunista. Paitsi leipää. Teen joskus oikein kauniita leipiä. 🙂

Lopputaikinakin tuli jalostettua jääkaapintyhjennyksen nimiin. Mantelimaito ja joululta jäänyt mantelilastupussi olivat nekin siinä roolissa, ja sitten kaapissa kuukauden ollut Creme Bonjour Lakritsi-tuorejuusto ei ole saanut minua keksimään oikein mitään muuta käyttötarkoitusta kuin, että olen muutamia teelusikallisia suoraan purkista maistellut ja hyväksi todennut. Tänään teinkin lakupullia! Ja sitten se viimeinen kolmannes oli sitruunalakupullia! Lemon Curd -purkin pohjat laittelin pullien päälle ennen paistamista (nuo keltaiset, kiiltävät on niitä).

Nyt taidan kulkeutua hakemaan vielä yhden pullan, lasin maitoa ja uppoutua nojatuoliin ja Albert Edelfeltin fiktiiviseen maailmaan (Enni Mustosen romaani). ”Koska mä voin!”

Palatakseni vielä viikonloppuun…

Pidennetyihin Helsinki-viikonloppuihin kuuluu meillä hyvin syöminen, uusien ravintolakokemusten hakeminen.  Ravintola Lyon ei ole uusi ravintola Helsingin gourmet-kartalla. Päinvastoin se viettää tänä vuonna viisikymppisiään, mitä ei monesta ravintolasta Suomessa eikä Helsingissä voi sanoa. Melko pienen ravintolan sisustus on jäänyt (vai tarkoituksellisesti jätetty) menneen maailman henkeen, mikä merkillisesti sopii ranskalaistyylisen keittiön tyyliin.

Meillä oli vajaa kolme tuntia aikaa, koska ravintola aukesi neljältä ja CircOoppera alkoi seitsemältä, mutta meille luvattiin, että ehdimme hyvin syödä viiden ruokalajin yllätys/syntymäpäivä-menun. Siispä valitsimme sen. Viisikymppiä viiden ruokalajin gourmet-menusta ei ole mitenkään tavaton, maksaahan vähänkään paremmissa ravintoloissa yksi pääruoka 27 – 32 euroa, Lapin ja Helsingin ravintoloissa usein enemmänkin.

Ravintolan henkilökuntakin tuntui olevan jotenkin 80-luvulta, eikä edellisen illan intohimoisesta, innokkaasta ja iloisesta palvelusta ja tarjoilusta ollut tietoakaan, mutta, mutta … Lyonin eleetön, kylläkin hyvin asiantunteva tarjoilu toimi ja sekin sopi paikan henkeen. Eikä ollut silti mitenkään niuhottavaa.

Amuse-bouchet, amuset, keittiön terveiset ovat usein paljon muuta kuin lämmintä leipää ja valkosipulivoita, ja niin totisesti oli Lyonissakin. Niitä tuli kolme. Ensimmäinen oli tilkka viiliä!ja sen kanssa katkarapusipsi. Ei ihan meille selvinnyt miksi viiliä! Toinen oli jo sitten ihan huippu.

Alla rapeaksi paistettua broilerin nahkaa, päällä pikkelöity kurkunlehti ja välissä osterivaahto ja sen keskellä mätiä.

Tämä kolmas amunen näyttää mitäänsanomattomalta, mutta oli pieni molekyylikeittiön taidonnäyte.

Ensimmäinen varsinainen ruoka oli kaunis kuin koru.

Alla ankanmaksaa, sen päällä punajuuriliemikiille, jossa punajuurikiekkoja pystyssä. Punajuurisiivujen takana oli suolattuja hasselpähkinöitä. Annos oli hyvä, todella hyvänmakuinen.

Kalaruoka oli merianturaa, pieni pala laardia (vas. alhaalla, valkoinen neliö), ja sen päällä munankeltuainen, joka oli ehkä paras keltuainen ikinä. Se tehdään siten, että ensin pakastetaan raaka keltuainen ja sitten sulatetaan ja kypsennetään paistamalla öljyssä.

Tämän jälkeen tuli sorbetti, – luonnollisesti. 🙂 Ja pääruokana oli pieni naudanfilepihvi, ja prässättyä porsaanniskaa, madeira?kiilteen kanssa.

Ennen varsinaista jälkkäri tuli ”pre-jälkkäri” – pieni hyvä, kaunis vanukas suola-kinuskikastikkeella ja pähkinöillä. Nam. Tämä oli parempi kuin varsinainen jälkiruoka, …

joka itseasiassa oli menun heikoin lenkki, ainoa vähemmän innostava, ei-niin-maistuva.

Erinomaisen jäätelön tykötarpeina tarjottiin koverrettuja ja (koviksi) kuorineen fritattuja perunoita. Oli ideana käyttää puolikasta, koverrettua perunaa lusikkana. Jätin puolet perunasta syömättä ja ihanan jäätelön nautin hitaasti lusikalla.

Viisi pientä annosta, ja niiden lisäksi viisi pientä amusta veivät nälän ja hyvin ehdimme oopperaan. Lyonin viinivalinnat olivat suhteettoman kalliita, eikä me ihan varauksettoman myönteisesti niihin suhtauduttu. Juran viinejä saa harvoin, eikä se nytkään sherrymäisyydessään oikein istunut kalan oheen.

Vaikka hyvin ranskalaishenkisessä paikassa oltiin sattui sellainen pieni ”tyylistä poikkeaminen”, että minun punajuuriannoksen kulhoon oli jäänyt hintalappu, eikä mikään Villerroy & Boch tai Sevres-leimalla varustettu lappu, vaan – yllätys, yllätys – IKEAn kulhohan se. Kun asiasta hymyillen miestarjoilijalle huomautin, hänkin hymyili. Ainoan kerran koko illallisen aikana.

Mutta siis. Suosittelen.

Helposti Helsinkiin ja Hakikseen tultiin tänään.

Majoitumme tyttären kaksioon, lampsimme Helsingin keskustassa, teimme muutaman täsmäostoksen: Akateemisesta matkaopas, Kapteenskasta fleece.

Kluuvikadun Fazerilla käynti on melkein perinne. Ainakin kerran vuodessa siellä tulee käytyä; ennen söin jäätelöä, nykyisin katkarapuleipä on ”mun juttu”.  Kallishan se on. Niin kuin kaikki tuossa legendaarisessa kahvilassa on, mutta minä näenkin, että siellä on joku tunnelma, josta on maksettava, ja josta olen valmis maksamaan.

Illansuussa saimme lapsen pois töistä, – ja seuraamme.

Oltiin sovittu, että tyär varaa ruokapaikan tälle illalle, minä huomiselle. Tänään siis Copas y Tapas.

Ennen kuin menimme Fabianinkadulle kävimme aperitiivilla uudessa viinibaanissa Katajanokalla. Nimi on ranskalainen; Le Petit Chaperon Rouge. Tyylikin on mukavan ranskalaisen oloinen. 

Ja siellä tyär siellä opetti meille Pokemonin metsästyksen saloja. 120 pokea, levelillä 27 on tyttärellä! Olen kyllä ihmeissäni, ja varma että minun ei kannata peliä ladata. Varmasti koukuttuisin. Muutakin ehdimme höpötellä.

Ja sitten syömään. Copas y Tapas osoittautui mitä miellyttävimmäksi illallispaikaksi.

Tapas? – Hauki-creme brûlèe. Hauki! Se oli taivaallisen samettista. Ja vieressä maa-artisokkaa kolmella tavalla. Aina vaan parani. Maa-artisokkasipsejä! Niitä me kaikki haluttaisiin lisää.

Ja pääruoaksi hanhea. Milloin on viimeksi syöty hanhea?? – Kannattaisi useamminkin, varsinkin jos se on niin hyvin valmistettua kuin tänään oli. Ja ohessa olleet juurekset olivat juurevia, makuisia, rapsakoita.

Jälkkäriä ei enää välttämättä olisi tarvittu, mutta otimmepa kuitenkin. Paahdettua valkosuklaata, puolukkaa, ja manteli-crumblea, siitä meillä oli vähän parannusehdotuksia. Ja me kerroimme sen: ja asiantuntemusta ja fiksuutta osoitettiin, että palaute otettiin vastaan eikä vedetty hernettä nenään. Ja lopultakin oli kyse pienestä jutusta. Pitkään aika ei olla syöty näin hyvin. No joo, kuukausi sitten Paistinkääntäjien kapitulissa kyllä.

Entäs viinit ja niiden esittely? – Sekä että erinomaisia. Jopa intohimoisia. Cava 2011! Gran reserva cava. Pientuottaja Freixenetin lähellä. Miksei tällaisia tule useammin maistettavaksi. Intohimoisesti esiteltäväksi. Muissakaan ei valittamista.

Ja sitten käveltiin Hakikseen ja katseltiin Vain elämää….  Elämä on hyvää.

Varmasti kaikki ovat kuulleet japanilaisen ammattijärjestäjän (vau, mikä ammattinimike!) Marie Kondon ”evankeliumista”,  jossa paneudutaan tavaran karsimiseen ja kodin raivaukseen. Hänen teoksiaan on myyty maailmanlaajuisesti miljoonia ja suomeksikin on ilmestynyt tavaran taltuttajan opas ”KonMari, siivouksen elämänmullistava taika”. En ole lukenut ko. opusta. Enkä lue. Olen periaatteessa aika järjestyksen ihminen muutenkin, enkä aio mullistaa elämääni heittämällä pois kaikkea ylimääräistä.

Mutta kun tällä viikolla on vähän näillä linjoilla jo aiemminkin oltu, niin tämä lauantaikin on tullut kulutetuksi aika lailla järjestyksen saavuttamiseksi, – sekä pihalla että sisällä. Pehtoori on putsaillut pihaa, kannellut kesäkalusteita varastoon (mitään muuta kuin kesäkukkia ei ole heitetty pois) ja minä olen järjestellyt työhuonetta, möbleeraannut, asennellut uutta tulostinta – vaatehuoneeseen. Se kun on langaston ja sain yhteyden jopa toimimaan, niin laitoin pois näkyvistä mokoman, ison, mustan möhkäleen. Vaatehuonetta on sitten pitänyt tietty ensin järjestää, vähän tyhjentää (taas luovuin jostain työmapeista etc. 🙂 ) ja luututa yks jos toinenkin nurkka.

Eihän nämä puuhat mitään ”elämäämullistavia” ole, mutta oli niiden aika ja hyvä kun tuli tehtyä.

Iltapäivällä sitten todella rentouduin tekemällä uusia safkoja.

Pehtoorin antamasta ”Vapun reseptikirjasta” bongasin Meetvurstitahnan, joka kuulemma on jo ”klassikko”, mutta kyllä on minulta mennyt aiemmin ihan ohi…

Meetvurstitahna

noin 100 g meetvurstia
1 prk ranskankermaa
1 prk tuorejuustoa (valkosipuli, pippuri, tms.)
1 prk kaprismarjoja liemineen
1 valkosipulinkynsi silputtuna
mustapippurirouhetta

Silppua meetvursti, ja sen jälkeen sekoita kaikki ainekset keskenään sauvasekoittimella. Tarjoa palttoonnappien tai hapankorpun kera. Tai ruissipsien, tai paahtoleivän.

Me maistelimme alkupaloiksi, vähän vielä kesken siivouspuuhien,  jakaen Crowmoorin Dark -siiderin, ja hyvin maistui tämä tahna. Voisin kuvitella, että myös olut kyytipoikana sopisi tämän vähän äijäsafkan kanssa oikein hyvin.

Pääruoaksi tein meille Coq au Vin, – sellaisen broisku-version. Ihan hyvää siitä tuli, – en tiedä, kuinka paljon makuun vaikutti se, että viiniloraus, jota pataan laitoin, oli mitä mainiointa. Oli oikein hyvää tuon ruoan kanssa, ja lasilliset, jotka jäivät ruoalta, nautimme päättäen, että tätä ostetaan toistekin. Tedeschin viinejä on muutaman harvan kerran tullut ennenkin maistettua (mm. Turun ”Viinillä”-baarissa joskus vuosikymmen sitten ja Roomassa tämän talon Amaronesta on nautittu), eivätkä ole koskaan olleet huonoja. Siis pitkästä aikaa Alkosta, eikä Systembolagetista hankittua viinä. Tedeschin Ripasso di Valpolicella on ihanan täyteläistä, ei liian hilloa, siinä on ryhtiä ja lämpöä. Se on oikein hyvä viini syksyisille padoille ja takkailtoihin.

Broilerin oheen tein lämmintä tomaatti-sipuli-salaattia, jonka reseptin bongasin eilen kampaajalla jostain lehdestä. En muistanut ihan tarkkaan ohjetta, mutta soveltelin. Ja kyllä siitä tuli sellaista että taidanpa tehdä huomennakin kun nuoret ja systeri tulevat syömään.

Lämmin tomaatti-sipuli-salaatti

1 rasiallinen kirsikkatomaatteja
1 punasipuli
1 valkosipulinkynsi ohuina viipaleina
oliiviöljyä
oliiveja
mustapippuria
sokeria
suolaa

isohko kimpale hyvää feta-juustoa
basilikaa

Lorauta uunivuoan pohjalle oliiviöljyä, laita huuhdotut tomaatit kokonaisina vuokaan, laita päälle viipaloidut sipulit, ripottele pinnalle suolaa, sokeria ja mustapippuria ja vielä vähän öljyä pinnalle. Laita 175-asteiseen uuniin vartiksi. Anna hieman jäähtyä, ripottele pinnalle fetapalasia, oliiveja ja basilikaa.

Jälkkäriksi oli kahvia ja pullaa, ja juuri sopivasti Apsu toi vanhempansakin meille. 😀  Siinä sitten mummilla parituntinen taas lattialla leikkien humahti. Voisiko lauantaita paremmin viettää?

[Postauksen kuvat ovat viime viikonlopulta sateisesta Torniosta. Kuvista kun ei mihinkään tehtävänantoon oikein ole, niin julkaisenpahan täälllä. Kannattaa klikata isommiksi. On niistä sellainen yhteinen nimittäjä kuin ”rajakaupunki”; pikkukaupungin/kaupunkien idylliä, kaupunkinäkymiä rajan molemmin puolin.]

Näitä kuulaan kirkkaita päiviä on ihana katsella kotoa, lenkkipolun varresta. Elää niissä. Niistä nauttimisen ”upgradasin”, kun kävin viettämässä Linnanmaalla, tapaamassa työkavereita, hakemassa entisten opiskelijoiden, jo maisteriksi valmistuneiden julkaiseman komean Kokkolan historian. Isossa, vuosia kestäneessä projektissa oli kuusi minun entistä opiskelijaani kirjoittajina ja tutkimusapulaisina. Olin heitä sinne suositellut, matkan varrella neuvonut, opastanut ja kannustanut. Tuntuu oikein hyvältä nähdä homma valmiina, oikein komeana kirjana, opiskelijoiden kiittävin signeerauksin minulle toimitettavaksi. Uusi kirja lähipiirissä on aina mukava juttu.

Tiedekunnan ja oppiaineen rahoituksen raju pudotus, hallinnolliset muutokset, jälleen kerran muuttuneet organisaatiokaaviot ja ”prosessien toteuttajien” vaihtaminen ja vaihtuminen, eivät saaneet hetkeksikään kaipaamaan takaisin.

Täysin linjassa tuon edellisen kanssa käytin iltapäivällä aikaa kotityöhuoneen järjestelyyn, kirjahyllyjen perkaamiseen ja päivittämiseen. Kotioloissa omat ”organisaatiokaaviot”. 😉

Ja matkakirjojen järjestelyyn. Meillä kuulkas on kuin onkin matka taas varattuna. Ei ihan lähitulevaisuudessa, mutta nyt on reissu, jota odottaa. Muuallekin kuin Tornioon tai Hangasojalle.

Illalla oli – kuten aina syyskuun toisena tiistaina – Oulun viininystävien (= ”Vanhojen herrojen”) viininmaistiaiset. Päätinpä kauniissa illassa Iskoon pyöräillä: teemana oli ”matkapullo”. Siis jokainen toi tullessaan joltakin matkaltaan (joksi tarvittaessa lasketaan myös Stockan Alkoon tehty matka) viiniä. Koska tässä yhdistyksessä tämä vuosi on teemaltaan ”Keski-Italia”, otin mukaani Umbrian neljän vuoden takaiselta reissulta vielä jäljellä olevan Sagrantinon. Vuosikerta oli niinkin vanha kuin 2003. Ja kyllähän se oli jo kypsynyt.

Muitakin harvinaisuuksia oli: viiniä Kuubasta, Vietnamista ja Libanonista. Ja nyhtöpullaa! Palaan asiaan. Mukava ilta oli.

Eiliseen postaukseen palatakseni, — nahkiaisiin siis. Anneli kertoi kommentissa, että niitä on (ainakin ollut) Salossa markkinoilla myynnissä, – hassua että minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että tietysti niitä on siellä etelämpänäkin. Taitavat kuitenkin, sittenkin, olla enemmän Perämeren pohjukan erikoista herkkua.

Minun ruokamuistoissani ne liittyvät ensinnäkin isääni ja toiseksi eksnaapureihin ja kolmanneksi Keminmaan kirkkoherraan.  Aika outo trio, eikö? 😀

Isäni, joka oli syntyisin Perniöstä, sieltä Salon kupeesta, piti nahkiaisista ihan hurjan paljon, ja oletti, että kaikki muutkin pitävät. Meillä oli niitä lapsuudenkodissani aina syksyisin jääkaapissa sellainen suorakaiteen muotoinen vanha muovirasia, jossa nahkiset lilluivat etikkaliemessä. Pentuna en koskaan tykännyt niistä. Tietenkään. Kuten en paljon muistakaan iskän etikkaherkuista. Ainoastaan hyvä silli maistui minulle jo aika pienenä.

Isälläni oli tapana lähtiessään Turkuun tai Helsinkiin kokoustamaan ja viettämään liittokokousten yms. jälkeisiä illanviettoja, ottaa mukaan nahkiaisia, ja niitä sitten hotellin jatkoilla tykkäsivät kollegatkin nauttia. Kai. 😀 . Kun sitten 2000-luvun alkupuolella olin eräänkin kerran isän ”pitopalvelukokkina” juuri näin syksyisin, niin illan menu oli rakennettava nahkiaisten ympärille. Silloin opin tekemään yhden jos toisenkin hyvän kastikkeen uunilämpimille nahkiaisille. Iissä oli vakitoimittaja, joka myrskyistä ja huonoista nahkisvuosista huolimatta onnistui aina näitä merkillisiä jokisuista pyydettäviä herkkuja pyytämään.

Toinen nahkiaisruokamuisto liittyy meidän eksnaapureihin; silloin kun meidän lapset, joita tuolloin Mutikaisiksi kutsuttiin, olivat ala- ja yläasteiässä, oli meidän yksi syyskauden kohokohta, kun naapurit kutsuivat meidät jonain syksyisenä, mieluiten vielä vähän myrskyisänä viikonloppuna, luokseen syömään. Ja koska rouvaeksnaapuri on syntyisin Iistä, oli hänelle luontevaa tarjota alkuruoaksi nahkiaisia, ja insinöörimiehelleen oli (vielä tuohon aikaan, jolloin hän työkseen kulki paljon NL:ssa) luontevaa tarjota nahkiaisten kanssa ruokaryyppyjä. Vaikka koetin moisia vältellä, muistan, että joinakin syyssunnuntaiaamuina kirosin sekä nahkiaiset että vodkan.

Kolmas nahkaismuisto on vielä tätäkin varhaisempi. Olin nuori maisterisihminen, joka oli juuri aloittanut Keminmaan historian kirjoittamisen ja joka kulki jatkuvasti Keminmaan kirkonarkistossa keräämässä lähdeaineistoa. Kirkkoherra, joka oli koko hankkeen primus motor ja jonka työhuoneen naapuriin aika usein aamusella Oulusta ilmestyin, ilmoitti kesän (1988) lopulla, että eihän syksyn tullen kannattaisi jatkuvasti edestakaisin Oulu – Keminmaa -väliä ajella, vaan että voisin tulla vaikka muutamaksi päiväksi kerrallaan, ja heillä oli pappilassa piispankammari, jossa voisin yöpyä.

Piispankammari? – No niinhän siinä sitten kävi, että  itsekin totesin, että tuohan olisi hyvä ratkaisu, voisin tehdä pitkiä päiviä kirkonarkistossa ja käydä pappilassa yösydännä nukkumassa. Olin sitten toisella tai kolmannella tällaisella pappilassa yöpymisreissulla, kun ruustinna tuli pyytämään minut sieltä pappilan siivestä iltapalalle, ”kun rovasti on käynyt hakemassa Kemijokisuun ”nahkispaistamolta” lämpimäisiä”. Ja silloin söin eka kertaa elämässäni todella hyviä nahkiaisia, rapeakuorisia, lämpimiä, sinappi-majoneesikastikkeella, salaatin ja kananmunien kera.

Ja tähän iltaan liittyy vielä yksi tärkeä muisto. Sinä samaisena iltana, kun sitten siirryimme keittiönpöydän äärestä salin puolelle juomaan jälkiruoaksi iltateet ja syömään puolukkamurupiirakkaa, tuli ruustinna ´hienovaraisesti´ kysyneeksi, tai kaartaen ihmetelleeksi, että meillä ei ollut lapsia, vaikka aviossa olimme olleet jo monta vuotta. Juuri tuolloin asia oli minulle kipeämpi kuin ehkä koskaan… mutta en lähtenyt huutaen ulos…

Kirkkoherra, joka oli mitä lempein ihminen, liki yliherttainen, nousi tuolistaan, käveli keittiöön ja sen takana olevaan vanhanaikaiseen ”kafferikaappiin” ja toi sieltä pienen purkin, jossa oli kullankeltaista hunajaa, ”siunattua hunajaa”, kuten hän sanoi. Hän kertoi, että yksi lapseton pariskunta oli saanut hänen, siis kirkkoherran omasta mehiläistarhasta tuotettua, hunajaa, ja kun sitä nautti teen tai puuron kanssa, niin kyllä lapsilykky paranisi. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, kiitin hunajasta, ja vetäydyin piispankammariin. Yöllä myrskysi, Kemijoen aallot löivät korkealle, nukuin huonosti, ja olin aamulla ennen seitsemään kirkonarkistossa, ja samana päivänä lähdin jo aikaisin illalla kohti kotia. Vuoden päästä meillä oli tyär. 😀 ”Siunattu hunaja” vai ”koululääketiede” tai ”vain” elämä auttoi?

PS. Synttäriarvonnan voittaja on selvillä, huomenna julkistan.