Kyllä on juhla ja arki, pyhät ja viikonpäivät ihan sekaisin.
Tänään arkea ja juhlaa; kuvaediittiä ja pyöräilyä arktisissa oloissa!! Melkein vaarallista tuulenpuuskien iskiessä ties mistä ja milloin. Lisävaativuuskerroin paluumatkalla kun alkoi satamaan jotain hitsin jäätävää tihkua. Koetan olla valittamatta: siis hyvä kun voi pyöräillä, kun on kuitenkin aika puhdasta ilmaa, kun oikeastaan kaikki on hyvin. Mutta silti!
[Mun Route 66]
Ihan en saanut kuvapakettia valmiiksi ennen kuin lähdimme viideksi keskustaan, jossa viinikerhon kanssa ruokatreffit. Menimme Maraniin. Ruoka oli hyvää, paikoin erinomaista ja sitä oli vähintäänkin riittävästi. Annokset valtavia. Eika hintataso häkellytä, paitsi ehkä vaatimattomuudellaan. Me nautimme alkuruoat, isot pääruoat, ja neljä pullollista punaviiniä – kahdeksan hengen dinner kahdessa tunnissa ja alle 500 euroa. Ystävällinen palvelu, familiääri tunnelma, vähän liikaakin ääntä, mutta kaikki kuitenkin ok.
Koskapa Maranin jälkkärilista ei ole houkuttelevin ja koska päätimme aloittaa ”kapakkakierroksen” siirryimme jälkkärille puoli korttelia kohti Rotuaaria: viinibaari Vox! Miksi ei. Ja me kaikki löysimme sieltä kahvit, teet, suklaat, tokaijit, portit, sauternesit, avernat… kuka halusi mitäkin. Tovi vielä rupateltiin, suunniteltiin tulevaa.
Georgialaiset punaviinit ovat ihan kelvollisia, varsinkin georgialaisen ruoan ohessa.
Eikä juhlaviikot suinkaan tähän lopu: nyt esivalmistelemaan huomista brunssia: pari pientä tulevat pitkästä aikaa mummilaan. 🥰
Jokohan se oli viimeinen ”virallinen” kuvauskeikkani. De Gamlas Hemin a la carte -lista vaihtuu taas ja valokuvaajaa tarvittiin markkinointikuvien ottamiseen.
Niin se vaan oli, että kun ei ole moneen kuukauteen kuvaillut huolella mitään, niin olihan se ennen kuvauksiin lähtöä kertailtava ja tarkkaan muistaen vetolaukkuun kaikki tarvittava pakattava. Ei riitä, että vain kameran pukkaa reppuun. On muistettava ottaa mukaan jalustaa, lamppua, johtoa, softboxia, klipsiä, heijastinta, muistikorttia, ladattuja akkuja, lampuille tuet etc. etc.
Tänään kävi oikeastaan eka kertaa noissa hommissa siten, että tuli kohtuullinen nälkä kuvaillessa. Melkein kolme tuntia kun kuvailee pitkästi toistakymmentä annosta eri lokaatioissa, ”studiokuva”, miljöökuva yksin ja miljöökuva kaksin etc, huomioiden että kuvassa on oikeat ottimet, annokseen sopivat juomat, tilanteeseen sopivasti lautasliinat paikallaan tai pois, ei ehdi maistella – vaikka lupa olisikin. Ja tänään oli monta uutta annosta, jotka on varmaankin kesän kuluessa käytävä illastamassa:
Ruskeassa voissa haudutettua ahventa, manteli crumblea, viinirypäleitä ja tillimaustettuja sipsejä
Marinoitua kirsikkatomaattia, basilikaa, rucolaa, balsamicoa, vegaanista fetaa ja paahdettua oliivimurua
Punajuuri-fenkoli -risottoa, paahdettua porkkanaa ja vuohenjuustoa
Friteerattua leipäjuustoa kuusenkerkkäsiirapilla ja tyrni parfait
Yleensä kun on näitä iltapäivä/iltakuvauksia ollut, olen jo kunnon lounaan syönyt, niin tänäänkin, mutta silti …
Tässä kyllä on onneksi edessä hyvin syömisen päiviä monta peräkkäin, joten luulen, että toivun tästä tämän iltaisesta nälän aiheuttamasta ”annoskateudesta”, jota tunsin kun katsoin muiden syövän. Ravintolan henkilökunta kun on maistelemassa ja tutustumassa uuden illallislistan annoksiin, jotta he voivat sitten asiakkaita asiantuntevasti palvella.
Minullakin vielä asiakaspalvelua tehtävänä, kun on kuvat editoitava. Sitten alkaa ”Muistikuvia” hiipua muistoihin. Ehkä. 🙂
Enkä niin vähänkään. Minulla ei ole juurikaan mielekästä tekemistä. Tai ainakaan tänään ei ole ollut. Hyvä on, kyllä minusta kodin siivoaminen, pyykkääminen, järjestely on mielekästä, välillä jopa merkityksellistä, mutta oikeasti! Eihän näin voi jatkua!!
Aamupäivän kodinhoidollisten puuhien jälkeen pyörälenkki Kaakkuriin, – hainpa sieltä meille lauantaiviinin: Valdo Aguarius Missä lie naksahti kun tällaisen tulin ostaneeksi?
Yleensä olen aika skeptinen, enkä edes sorru tällaisiin etiketteihin (esimerkiksi musta-valkoiset, tyylikkäät kiehtovat enemmän, ne ovat vakuuttavampia) ja kun nyt jälkeenpäin löysin netistä (Viinimaan sivuilta) tiedon, että tämä on nimenomaan ”italialainen kuohuviini kaikille, erityisesti merenneito-, vesinais- ja vesimies-henkisille upeassa pullossa” niin alkoivat hälytyskellot soida.
Eikä turhaan. Eihän tämä juomakelvoton ollut, mutta tiedän monta 15 euron skumppaa, jotka maistuvat alusta loppuun hyvälle, raikkaalle, tyylikkäälle, monivivahteille, – tämä maistunut, ei ollut sellainen. Tässä maistui mm. sitruuna. Kirpeä sitruuna. Ei hyvä, vaikka ”vesihenkinen” pullo kiehtoisi.
Huomenna sitten kerron meidän tulevasta matkasta… Jotain mielekästä tänne postattavaakin siis vielä on. 😀
Aloitin aurinkoisen ja melko lämpimänkin vappupäivän pyörälenkkini Möljältä, jonne mobilistit ja muutkin vanhojen autojen harrastajat kokoontuivat.
Muutaman vuoden tauolla ollut Vappuajot-tapahtuma järjestettiin tänään ensimmäistä kertaa koronasulkujen jälkeen. Ja auto- ja yleisömäärä kertoivat, että tapahtumaa on kaivattu. Toisin kuin monena vuonna (esim. 2018 – silloin jaksoin kuvaillakin KLIKS) en ollut alueella kuin puolisen tuntia.
Muutama tärppi satojen autojen joukosta sentään tänäänkin.
Tuo alempi ”cabrioletti” oli kyllä erityisen symppis – tosin Oulun säässä rättikatto ei ehkä ole kaikkein paras ratkaisu. 🙂
Tätä koulubussia en ole ennen Oulun tapahtumissa nähnytkään.
Hyvin vahva muistikuva on, että meidän perheellä olisi ollut juuri tällainen Pösö (Peugeot 404) aivan 1960-luvun alussa.
Joku etiäinen siitä, että veljeni olisi tullut äidin kanssa synnytyslaitokselta (tai myöhemmin joltain lääkärireissulta) juuri tällaisella, tämän värisellä. Tiedä häntä. Autoihin liittyy kyllä paljon muistoja…
Koska sää oli mitä parhain, jätin autot aika pian ja lähdin pyöräillen kohti Madekoskea.
Iltapäivän alussa kotipihalla ukkelin kanssa vappukuohuvat, ja kotitekoisen vappulounaan tekoon.
Meillä oli melkoiset parsaöverit! Sunnuntaina Järvenpään K-Citymarketin hevi-tiskissä bongasin violettia hollantilaista parsaa ja olihan se paketillinen kalliista hinnasta (10 € normi nippu) huolimatta ostettava. Tänään sitten tarjolla sekä vihreää, valkoista että violettia parsaa. Pehtoori otti hiiligrillin hupun alta ja grillaili lohta oheen – grillikausikin siis perinteisesti vappuna avattu.
Jos olisi pitänyt sokkona maistaa, niin en kyllä olisi erottanut violettia (etualalla) tavallisesta vihreästä. Ehkä hivenen tavallista makeampi oli maultaan. Parsan värimuutokset johtuvat viljelytavasta: vihreä parsa kasvaa maan pinnalla, mutta valkoinen parsa peitellään mullan alle. Violetti väri puolestaan syntyy siitä, että parsan nuput saavat pilkistää mullasta.
Mutta en ole pahoillani, vaikka Oulun kaupoista ei violettia parsaa löydykään. Tavallista vihreää kuluu, ja tänä vuonna, tällä viikolla valkoistakin on ollut monessa kaupassa. Ja sehän se on hyvää. Parasta ikinä saatiin toukokuussa 2012 Nürnbergissä.
Joka tapauksessa keittiössä ja ruokapöydässä jo näkyy kevät. Ja tuleva kesä. Mukava juttu. Sekin.
Vappuaatto. Heti aamulla mittari näytti lämpöasteita. Monikossa. Kaksi on monikko: +2 C. Ja niidenkin näkeminen mittarista oli vähän niin ja näin, sillä sumu oli vähintäänkin kohtuullisen sakea. Noh, ei meillä ollut mitään aktiviteetteja suunniteltunakaan.
Kauppahallissa sentään piipahdin: kalaa (huomiseksi) ja äyriäisvartaita hain. Tulomatkalla vielä ajelin kaupan kautta. Surkea sää kannusti herkkujen ostoon.
Kävimme tänään iltapäivällä ex-naapureidemme luona; heidän kanssaan ollaan melkein 40 vuotta liki joka vappu yhdessä nautittu pullollinen (joskus useampikin) kuohuvaa. Niin tänäänkin.
Muisteltiin naapuruutemme, yhteiselomme hienoja päiviä. Tosin muisti alkaa jo hukata muistoja, painaa niitä unohduksiin; surullistahan se on, mutta niin se vain käy.
Iltapäivän lopulla kaksin (kuvassa molemmille 😋 ) vappuaaton päivällinen: parsaa prosciutto, cheddar-nakkeja ja chiliscampeja, kahdenlaista salaattia ja jälkkäriksi niitä samanlaisia maritozzeja, joita vietiin kyläreissulle.
Tällä kertaa olivat (vielä) parempia kuin ohjeen mukaiset. Eli laitoin jauhoista puolet 00-jauhoja (pizzajauhoja) ja tuplamäärän sitruunankuoriraastetta. Täytin lemon curdilla ja mascarpone-kermavaahdolla. Kuten sanottu vielä parempia kuin viimeksi. Munkit jäivät tälläkin kertaa paistamatta. Ei kuulemma haittaa, totesi mies…
Helsingissä. Hotellissa. Taas Grand Central. Kolmannen kerran tämä valittiin hotelliksi erinomaisen sijaintinsa (Rautatieaseman ja Kansallisteatterin välissä) vuoksi. Tällä kertaa myös Kansallisteatterin naapuruus oli tärkeää, sillä olin varannut meille liput Juhlat – ja elämä siinä sivussa -näytökseen. Se kun tuntui sopivan tämän viikonlopun teemaankin.
Rautatieaseman sijannilla edelleen merkitystä, Kansallisteatterin ei niinkään. Ei ainakaan tällä reissulla. Kävipä nimittäin niin, että aamupäivällä ollessani kampaajalla (siis Oulussa vielä) puhelimeen kilahti viesti: Sairaustapauksen vuoksi illan näytäntö peruttu!! En ilahtunut.
Miksi ihmeessä mennään jo tänään Helsinkiin jollei ole mitään tekemistä, merkityksellistä menemistä. Siispä siinä T:n saksiessa hiuksiani lyhemmiksi surffailin pikapikaa Helsingin ravintoloita: mennään siis syömään hyvin, jollei kerran teatteriin päästä. Ja tsädääm: Henkka Alen -viikot jatkuvat: ravintola Fiascoon varaus iltaseitsemäksi.
Lento Helsinkiin sujui helposti, junamatka kentältä keskustaan samoin. Ja meille jäi tovi aikaa piipahtaa Stockan lastenvaateosastolla. 🙂 Sekä Emmiliinille että Eepille on kesämekot hankittu.
(Yllä kuunari, ravintolalaiva Kathrina jonka taustalla illan auringonlasku näytti samalta kuin taivas tuntureilla tammikuussa: pastellin sävyt ihan samat. Emme kuitenkaan syöneet siellä vaan Vanhan kauppahallin vieressä Fiasco?:ssa) )
Illallisella päätimme törsätä, hyvittää peruuntunutta teatteria, ja otimme maistelumenun = neljä ruokalajia. Tiedättekös ravintolan mustapippuririsotto oli aika lailla parempaa kuin minun viikolla tekemäni!! Se oli aika taivaalllista, ja sopivan kokoinen annos menukokonaisuudessa. Ja vielä tarjoillut viinit! Juhlailta oli tänään.
Ja minullahan oli kuvia illasta. MuttaKU!!! olen tässä pitkän tovin yrittänyt, mutta kolmi/neliyhteys hotellin wifin, läppärini, kameran muistikortin ja kuvankäsittelyn välillä ei vaan pelitä, EVO, en vaan taaskaan osaa, joten pahoittelen omasta ja teidän lukijoiden puolesta. 🙁
Huomenna uusi päivä, vaihdamme maisemaa, ja soisin kaiken toimivan. (EDIT 28.4. NYT TOIMII! 😀 )
Rotissöörien kilpipäivä on tänään. Teemana tänä vuonna kansalliset perinteet; ja niinhän minä sitten kokkasin taas italialaista.
😊
Kilpipäivän idea on syödä kilpiravintolassa, joiden määrä Oulussa on kyllä tällä hetkellä kovin alhainen. Mutta on me edeltäneinä vuosina käyty kaikissa mahdollisissa oululaisissa kilpiravintoloissa kilpipäivää viettämässä. Tänään kuitenkin kotona: sen vuoksi nostin kahden hengen päivällispöytäämme pronssilaatan, jonka sain jokunen vuosi sitten merkiksi aktiivisesta rotissööriurastani. Eli sellainen ”pikkukilpipäivä” tänään.
Uusi keittokirja inspiroi edelleen, ja tänään vuorossa Gnoccheja parsan, gongonzolan ja saksanpähkinöiden kanssa. Klassikkoruoka tämäkin, vaikkei nyt ihan kansallinen perinne olekaan.
Gnoccheja parsan, gongonzolan ja saksanpähkinöiden kanssa
nippu vihreää parsaa 50 g gorgonzolajuustoa 1 ½ dl kuohukermaa ripaus muskottia 500 g perunagnoccheja 8 lehteä tuoretta salviaa 1 dl raastettua parmesaanijuustoa 3 rkl hienonnettuja saksanpähkinöitä suolaa ja mustapippuria
Jos parsa on paksukuorista, kuori se. Paloittele parsa 2 cm:n paloiksi. Laita gorgonzola ja kerma laakealle pannulle ja lisää ripaus muskottia. Hauduta juusto-kermaseosta 5 minuuttia välillä sekoittaen.
Laita gnocchit ja parsat kiehuvaan veteen ja keitä niitä 2 – 3 minuuttia. Valuta gnocchit ja parsa ja lisää heti pannulle kastikkeen joukkoon. Lisää myös salvianlehdet ja parmesaani. Sekoita varovasti kaikki ainekset keskenään ja mausta mustapippurilla. Mausta vielä tarvittaessa suolalla ja ripottelle päälle hienonnettuja saksanpähkinöitä.
Ohje on suoraan kirjasta ”Henkan Italia”. Kirjoitin ohjeen sanasta sanaan juuri niin kuin se on kirjassa. Siksikin näin, että voin perustella sen, kuinka italialaisessa keittiössä hyvä ruoka on lopulta aika simppeliä, ei pitkiä ainesluotteloita, ei monia esivalmisteluita, ei tuntien tuunausta, vaan yksinkertaista, aika nopeasti valmistuvaa hyvää perusruokaa, joka ei kuitenkaan maultaan ole ihan ”vain perus”. Tässä on ehkä kiteytettynä se minun(kin) ”ruokafilosofia”, josta viikolla kirjoittelin.
Tähän sellainen huomio ja hoksauttamisen paikka, että kannattaa hankkia oikeaa, kunnolla suolaista, vahvasti maistuvaa gorgonzolaa, ei mitään Castelloa, Auraa tai Presidentiä, vaan oikeaa italialaista gorgonzolaa. Gnocchit vaativat vähän tujua makua rinnalleen, varsinkin kun kermakin pehmentää makua. Saksanpähkinät tuovat mukavasti purutuntumaa ruokaan. Molto bueno!
Vuoden kuohuviini testattu
Testasimme myös luxemburgilaisen Bernard-Massardin (”perttimasa” on kuulemma tämän lempinimi 🙂 ) chardonnay-kuohuviinin, joka on vastikään valittu ”Vuoden kuohuviiniksi”. Viinilehden valinnoista juttu esimerkiksi Ilta-Sanomissa.
Kyllä, kyllä se on hyvää, todellakin hintansa (18 €) väärti. Hedelmäisyys ja persikkaisuus eivät kyllä olleet ihan sitä, mitä odotimme ja kaipasimme, mutta lempeät, pienet, aromikkaat suunmyötäiset kuplat tyylikkäässä kuohuvassa on. Mikseipä siis vapuksi tätä?
Tosin vuoden kuohuva -valinnan jälkeen se on aika lailla loppu koko maasta, mutta saattaa ehtiä vielä vappubrunsseille ja – piknikeille. Tämä sopii nimenomaan ruoan pariksi, ehkei niinkään lakkiais- tai muuhun juhlaan onnittelumaljaksi.
Tänään piknikit tuntuvat kyllä hyvin kaukaisille. Lunta on vielä hirmuisesti, sitä on tullut tänään vähän lisääkin, ja tuuli edelleen sellainen, että pyörälenkki Koitelinkoskelle katselemaan tulvia jäi. Tulvat taitavat laantua ennen kuin Koiteliin pyöräilen.
Ulkona näytti siltä, että sinne olisi hyvä mennä ulkoilemaan tuntikausiksi. Pyöräilemään, kävelemään, kuvailemaan, – ei ollut, en mennyt. En ulos.
Menin saunaan. Jo aamupäivällä, kaupungissa. Mikä tarkoittaa, että oli ihan jäätävän kylmä tuuli, ja pakkastakin monta astetta. Viheliäisen itä-koillistuulen ja vielä umpijäässä olevan meren välissä oli helppo luopua ulkoilusta.
Siispä autolla vain kauppaan ja verenluovutukseen. Kauppareissulta tykötarpeet – taas – melanzaneen. Italialaista munakoisavuokaa meillä oli aika vastikään, mutta nyt kun minulla on uusi keittoski, niin olihan se Henkan versio kokeiltava. Eikä turhaan.
Ensimmäinen kerros tässä. Ja uunissa – jolloin koko keittiö tuoksui hurjan hyvälle. Italialle? 😊
Henkan melanzanen resepti on julkaistu Kotiliedessä. KLIKS
Ja oheen sisilialainen fenkoli-appelsiinisalaatti, joka poikkeaa lopultakin aika vähän minun versiostani (pääsiäisruokaresepteissä) . Tämä oli himpun verran parempi. 🙂 Nyt kannattaa kyllä fenkolia käyttää, on ymmärtääkseni aika lailla sen sesonki, kaupoissa on meheviä ja edullisia tarjolla. Ohueksi viipalointi/mandelointi tekee siitä erinomaisen salaatin aineksen tai lisän.
Leipaisin – taas kerran – focacciankin, ja kun kerran oli aikaa koetin värkätä koristeluakin.
Kevätauringoksi tarkoittamani kuvio näyttää kyllä enemmän radioaktiivisen alueen varoitusmerkiltä. Siitä huolimatta kelpasi.
Ja toki meillä oli viinikin ruoalle. Ei varsinaisesti mikään täsmäviini kasvisruoalle, mutta toscanalainen chianti kuitenkin. Ja se varmasti sopisi oikeinkin hyvin jollekin lihaiselle pastaruoalle, ehkä kesän grilliruokien oheen, mutta hyvin sen suuntuntuma mukautui juustoisen ja tomaattisen munakoisovuoan oheenkin: Morellino di Scansano.
Torstai voi olla hernesoppapäivä. Tänään ei ollut.
Viime kesänä rotissöörien piknikillä oli tarjolla paljon hyvää, mm. bogotalaista kanakeittoa, – aijiacoa. Tykästyttiin molemmat siihen niin paljon, että pyysin ammattilaiskeittiömestarilta ohjeen sen tekemiseksi, ja hänhän sellaisen ”karkean reseptin” kuten hän itse sanoi, minulle toimitti.
Olen tehnyt tätä jo useammankin kerran ja vasta tänään hoksasin, että lupauksestani huolimatta en ollut muistanutkaan sitä tänne blogiin kirjoittaa. Mutta ei soppa siitä ole kärsinyt. Esimerkiksi tällaisena viimaisen pohjoistuulen ja monien pakkasasteiden huhtitorstaina lämmittävä ja maukas keitto maistui oikein hyvältä ja vahvistavalta. Ei kesäisintä, mutta vielä huhtikuu-toukokuussa sopii arkiruokapöytään ja nälän karkottamiseen mainiosti.
Aukikirjoitin saamani ohjeen tuohon alle. Mittoja RR ei antanut, joten reseptissä on ne mitat, joilla meille tänään tein kattilallisen. Ihan kaikki ei kulunut, siis noin 3 hengen annos on tuo. Soppa maistuu kyllä lämmitettynäkin, edes avocadot eivät tykkää huonoa.
Alkuperäiseen, aitoon columbialaiseen keittoon (johon yksi reseptiversio on täällä) kuuluu myös guascas-mauste. Sitä ei olla Suomesta onnistuttu löytämään, joten JOS joskus satut näkemään jossain, niin kerro ihmeessä tännekin tiedosta.
Bogotalainen peruna-broilerkeitto – Aijiaco
1 l vettä 3 puikulaperunaa ja 4 Annabel-perunaa (2–4 eri perunalaatua pieninä kuutioina) 1 kanafondikippo 1 pieni purkki maissinjyviä ½ prk kapriksia 2 – 3 avocadoa kuutioina nekin 250 g maustamattomia broilersuikaleita
Kuori ja pilko perunat ja laita ne kiehumaan – kaikki samaan aikaan kiehumaan, jotta osa soseutuu ja saostaa keiton. Lisää tölkkimaissit ja kanalientä. Kun perunat ovat kypsiä, osa jo soseutunutkin, lisää kaprikset liemineen. Lisää puolet avocadokuutioista. Kypsennä taas tovi. Lopuksi lisätään broileri pieninä kuutioina (tai suoraan paketista ”broilersuikaleet, maustamattomat”). Kypsennetään sen aikaa, että broileri kypsynyt.
Tarjolle myös ranskankermaa sekä avocadokuutioita.
Sain joululahjaksi lapsilta edestakaisen matkan Oulu – Helsinki – Oulu joko junalla tai lentäen. Lahjan lunastamiseen kuuluu myös ”vaatimus” käydä Järvenpäässä tervehtimässä nuorinta lastenlasta: Emmiliini täyttää viikon päästä jo 9 kk.
Niinpä tässä joku viikko sitten tyttären kanssa etsittiin kaikille osapuolille sopivaa viikonloppua jolloin voisin/voisimme siellä suunnalla käydä viettämässä viikonloppua. Päätimme, että lähdetään Pehtoorin kanssa reilun viikon päästä – sellainen pidennetty viikonloppu, vaikka perjantaista maanantaihin. Voitaisiin samalla käydä Helsinsingissäkin humputtelemassa.
Ja tiesinhän että lentoliput Oulu – Helsinkin -välillä on tällä hetkellä ihan tolkuttomissa hinnoissa, mutta silti ryhdyin etsimään (aika hyvissä ajoin kuitenkin) sopivia lentoja. Löytyikin!! Aamulento perjantaina 26.4. olisi just hyvä. Mutta 639 € yhteen suuntaan yhdeltä! No way, no flight!
Vaikka, ja siksikin, että lapset lupasivat maksaa lippuni, niin en tätä todellakaan varannut.
Aikani etsittyäni, sumplittuani ja päätettyäni käyttää Finnairin Plussapisteitäni (nykyisiä Avioksia) sain meille molemmille varsin edulliset meno-paluulennot, mutta meno on vasta iltapäivällä. Noh, jääpähän vähemmän aikaa tuhlailla Helsingin keskustassa. Mennään illalla syömään ja teatteriin, yövytään taas Central Stadionissa ja sitten lauantaiaamupäivällä Emmiliinin tykö Järvenpäähän. Eikä lasten joululahja minulle sitten tulekaan maksamaan paljoa.
Samppanja
Toinenkin joululahja tuli tässä vastikään nautittua. Sain Miniältä toissajouluna (2022) lahjaksi samppanjan saatesanoilla ”… kun kerran oot kova pyöräilemään, ja tässä on jotain historiaankin”.
Roudasin samppanjan viime mökkireissulle: hiihtokauden mahdolliseen onnistuneeseen päätökseen ja pyöräilykauden aloittajaisiksi juhlajuoman. Ja kun kerran hiihtokausi päättyi hyvin, nautimme jo viime viikon tiistaina puolet ja viimeisenä mökkisaunailtana toisen puolikkaan. (Wineboy stopperi on hyvä kuohuviinipullojen sulkija; hyvin kuplat olivat vuorokauden ajan puolikkaassakin pullossa säilyneet.
Ja samppanjan maku? – Ihan mahdottoman hyvä samppanja. Huolimatta siitä että on BdB (siis pelkistä valkoisista = chardonnaysta tehty samppanja). 😊 Minä pidän usein sellaisista, joissa on myös Pinot Noiria ja Meunieria, siis kaikki kolme klassikkosamppanjarypälettä, mutta nyt riitti pelkkä chardonnay. Tässä juhlajuomassa oli tuoksussa aprikoosia, ja voimaa. Maku on pitkä, voimallinen, paahteinen, croissanttinen (= briossinen). Ihan huippu. Juhlallinen.
