Eilen ohi kulkiessani kuvailin Raatin rakennuksia.
Hotel du Raatti -niminen ravintola avasi ovensa tässä vuonna 1874. Majoituksen lisäksi talossa toimi ravintola, jossa järjestettiin illallisia ja iltamia – ”soiree perheille”, kuten esimerkiksi heinäkuussa 1888 Uleåborgs Tidningissä olleessa ilmoituksessa mainittiin.
Ja tällainen mainos on Oulun Telefooni-Luettelo Pohjois-Suomessa 1904 -nimisestä näköispainoksesta (kiitos MTC kuvasta).
Keilarata ja biljaadikin siellä siis on ollut!
Keväällä 1918 rakennus oli vähän aikaa punaisten hallussa, mutta sisällissodan lopussa siitä tuli suojeluskuntatalo ja Raattiin tehtiin vankileiri punaisille. Oulun vankileirillä oli kaikkiaan 900 vankia, useat yhdeksänkin kuukautta.
Puuosan suunnitteli Wolmar Westling, jonka käsialaa on myös Merikoulun tähtitornin nyk. Tähtitornin kahvila). Raatin kivinen lisäosa rakennettiin suojeluskuntaloksi vuonna 1934. Sodan jälkeen siihen tuli seurakunnan toimintaa, nythän se on ”Raatin Nuorisotalo”, joka lienee tärkein majapaikan nimi sai nykyisellään. Seurakunnan ja partion toimintaa siellä on paljonkin.
Aamun pakkaskelissä hammaslääkäriin kävellessä oli hirmu hieno auringonpaiste, joten eihän se kamera repussa pysynyt, vaan välillä oli pysähdeltävä kuvailemaan.
Kuvassa oikealla Toivoniemen Pökkösaaren nokka, Hartaanselkä sinisenä ja Kuusisaari, josta viime kesänä purettiin 50-luvun lopulla rakennettu tanssilava, Kuuska, jossa minäkin eräänkin kerran teininä tulin käyneeksi.
Pökkösaari on vielä 1700-luvun kartoissa Toivoniemen edustalla ollut Pikkusaari, mutta se joutui luopumaan nimestään, koskapa Kiikelin, rannan (nyk. torinranta) ja Elban kupeessa oli samanniminen saari: Tuiran puolen Pikkusaaresta tuli silloin Pökkösaari.
Alla kuva samalta sillalta toiseen suuntaan: kaukana häämöttää tuomiokirkko ja koivun takana Raatti (Raatinsaari), mutta suunnilleen kuvanottopaikalla, ehkä vähän vasemmalle, oli vielä 1800-luvun alkupuolella lauttaranta.
Lorun luritus ”Tuiran puolelta kaupunkiin, kolmea siltaa kuljettiin”* on syntynyt vasta 1870-luvulla tai sen jälkeen, sillä silloin Oulujoen suiston yli valmistuivat Pokkisen, Ämmänväylän ja Tuiran väylän (nyk. Merikosken) sillat. Toivoniemen rannassa oli lauttaranta ja lautturin torppa, ainakin jo 1700-luvun alkupuolella.
Kauniista kelistä huolimatta en enää kävellyt takaisin kotiin, vaan hankkiuduin paikallisliikenteen kyydille. Ohjelmassa näytön uusintasarjojen hiomista ja valmistautumista studiokuvaukseen. Systeri tuli minulle malliksi, – hyvää harjoitusta minulle. Kovin vähän on vielä henkilökuvausta (muuta kuin Apsu ja koulukaverit) studiossa tullut tehtyä. Ja hyvä ja kuvauksellinen malli sisareni olikin.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
*Koko renkutus menee näin:
Tuiran puolelta kaupunkiin, kolmea siltaa kuljettiin, isä kulki edellä, kasvot pesty vedellä, äiti tuli perässä, hiukset tiukassa kerässä, lapset tuli sivussa hampaat kovassa kivussa.
Olemme Pehtoorin kanssa jo etuajassa siirtyneet kesäaikaan, kuudelta on heräilty monena aamuna, niin tänäänkin. Hyvä niin että oltiin valmiina kun meidän päivähoitolainen tuli ennen kahdeksaa. Apsulla olikin tänään ihan täysi ”työpäivä”, eilen vain puolikas. Kylläpäs me piirrettiin ja duploiltiin.
Pojan mentyä päikkäreille, oli mummin lähdettävä kaupungille: kuvauskeikka Kukkakauppa Kanervassa oli sovittu yhdeksi.
Olen aina ilolla ja ihastuksella katsonut kun ihminen osaa käsillään tehdä jotain: tietäen mitä tekee, miten tekee, luontaisesti, helpon näköisesti ja mikä vielä kruunaa kaiken: ilon kautta. Tänään sain seurata ja kuvata pari tuntia kun nuori nainen teki hääkimpun ja hääjuhlakattauksiin kimppuja. Mallini oli hyvin luonteva, – siksikin oli ilo ja helppo kuvata. Tila ja sen valot eivät kyllä olleet ehkä helpoimmat.
Perinteikäs, oululaisen naisyrittäjyyden yksi harvoista sukupolvelta toiselle siirtynyt yritys on kukkakauppa Kanerva, joka on muuttanut Uudeltakadulta Hallituskadulle isoihin, valoiiin tiloihin. Nyt kun Stockalta ei enää tule ostetuksi kukkia, on tullut Kanervassa jo useinkin käytyä. Äidille haen suunnilleen joka kolmas viikko sieltä kimpun, atsalean tai orkidean tms., ja usein kotiinkin jotain. Tänään sain kimpun huomisen illan teemaan liittyen…
Kuvassa on skilloja – aika paljon isompia kuin meidän pihalla toukokuussa tuppaa kasvamaan. Klikkaahan isommaksi.
Hallituskadulla on nyt muutakin hyvää kuin Kanerva: Digitarvike on muuttanut sinne, siellä on SOL-pesula (Stockan yläkerrassa oleva pesula on sekin nyt jäänyt), siellä on Spazio, josta en koskaan raski ostaa mitään, mutta jonka ikkunoita käyn usein ihailemassa, siellä on Oulun Kuva, joka ei ehkä ole minun lemppariliikkeitäni, mutta siellä on joskus ”pakko” käydä, siellä on tällä viikolla avattu ”Lampurin Unelma” ~ uusi lihakauppa, jossa myydään pudasjärveläista lampaan- ja karitsanlihaa. Sieltä kävin kuvaussession jälkeen ostamassa huomiseksi kokkailtavaa.
Huomisesta puheenollen… lähdenpä vielä tekemään flanin, pitkästä aikaa!
Tänään kaksi pitkän tähtäimen tavoitetta toteutettu.
Meillä kävi ”kotikäynnillä” Helpsonin ihminen. Siis näitä piuha-, telkkari-, wifi-, digiboksi-, Festan netti-, teräväpiirto-, wlan- kaikkea muuta tietoliikenneasiaa hoitamassa. Minun henkilökohtaisen tukiaseman/asemantuen konsultaatio 😉 on keskittynyt lähinnä mökkiyhteyksien hoitamiseen ja kun ei omat tiedot em. juttujen kuntoonsaattamiseen enää riittäneet, joten nyt oli turvauduttava ulkopuoliseen, maksulliseen apuun. Ja pikkuisen keskenhän se sitten(kin) jäi. Mutta jo paljon eteenpäin. Ja että minä olen saanut asian jo alulle! Enkä ole suunnitellut kuin suunnilleen puoli vuotta ko. juttua!!
Ja toinen ”ikuisuuskysymys”, jonka kanssa eteneminen ei ole ollut niinkään minusta vaan ihan muista seikoista kiinni, oli, että sain roudattua äidin ulos Caritaksesta. Pikkujoulut, joulut, uudetvuodet, loppiaiset, ja jo valmiiksi pääsiäinen ja vappukin vietettiin tänään Nallikarissa. Pehtoori ja systeri olivat mukana kun kävimme Nallikarissa blinimenusta ja auringonlaskusta nauttimassa.
Minulla kun on tämä tiistainen soppavaihe menossa, niin lopulta juuri minä skippasin blinit ja kokeilin Nallikarin uudistuneesta menusta alkuun kalalajitelman ja pääruoaksi bouillabaisen, jonka olen siellä kerran ennenkin syönyt hieman pettyen – siis ravintolalle uusi mahdollisuus. Ja kannatti.
Kattilallinen soppaa! Enpä ole koskaan itse bouillabaissea tehnyt, joten kyllähän sekin tulee olemaan jossain vaiheessa ”Jokaviikkoinen soppamme” ohjelmassa. Huomenna tai torstaina kuitenkin hiihtoloman kunniaksi Lepolandian makkarasoppa! Mielenkiintoiselta vaikuttaa!
Ei ole tekemisen puutetta silloin kun Aapeli on meillä. Niin ja hyvinhän se ensimmäinen mummilayö meni; ja aamupuolikahdeksan jälkeen virkeyttä riitti koko päiväksi, mitä nyt päikkärit otettiin ulkoilun ja puolenpäivän ruoan jälkeen. Ja sitten taas piirrettiin, luettiin, leikittiin, kuunneltiiin Kapkaa (Mikael Gabriel) ja siihen poika on jo tottunut, että ainakin toinen isovanhemmista on koko ajan kaverina jotain puuhaamassa.
Ulkona olisi voinut olla oikeastaan kauemminkin kuin reilun tunnin Emmaljunga-lenkin, – kaunis, tuuleton pakkassää on tänäänkin ollut oululaisten ilona. Voisinkin vielä palata eilisen kuvasadon selittämiseen – jos nyt ketään kiinnostaa… 😉
Kaupungista päin tullessa, Emäpuuntien risteyksen takana, oikealla on pappila. Tai nyk. seurakuntatalo, mutta minullehan se on pappila.
60-luvulla siinä toisen pään asunnossa asui pappi, Alatalo, joka kävi meillä koulussa aina kevät- ja joulujuhlissa, ja pitämässä jotain hartaushetkiä muutenkin. Ja hän oli joskus pyhäkoulussakin. Tuossa pappilassa minä olen käynyt pyhäkoulussa alle 10-vuotiaana. Keräsin minäkin niitä tarralampaita, joita pyhäkoulusta sai ja laitoin sellaiseen aaneloseen, jossa oli ”viheriä niitty” ja Jeesuksen kuva vasemmassa yläreunassa. ”Minun” kedollani oli aika paljon lampaita: tykkäsin raamatunHISTORIAsta, niistä tarinoista. Niinkään laulu tai askartelu kiinnostanut, mutta ne tarinat minua kiehtoivat.
Kuvan oikeassa reunassa näkyvässä punamultaisessa piharakennuksessa kokoontui tyttökerho, jossa kävin vähän aikaa. Helka-täti, harmaa vanhapiika, diakoniatyöntekijäksi varmaan nykyään sanottaisiin, asui tuossa, kai hoiti pappilan keittiötä, oli talkkarina ja piti tytöille kerhoa. Mutta siellä enimmäkseen askarreltiin, laulettiin, runoiltiin ja rukoiltiin tai tehtiin käsitöitä, eikä luettu niitä tarinoita, joten en kulkenut kerhossa kauaa.
Rippikoulun jälkeen pidin itse kaksi vuotta kerhoa samassa piharakennuksessa. Helka oli jo edesmennyt, ja minulla oli kerhossa alakouluikäisiä poikia. Mehän luettiin porukalla, askarreltiin, mutta eipä minun kerhossani paljon laulettu ja rukouksetkin jäivät siihen pakolliseen, joka ohjaajien ”työsuunniltelmaan” oli merkitty.
Pappilan tässä pohjoispäässä kokoontui 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa perhekerho joka keskiviikko klo 9 – 11. Siellä minä lasten kanssa heidän ollessaan vauva- ja taaperoiässä kävin. Olin kotiäitinä melkein siihen asti, että Juniori täytti kolme, joten oli hyvä kerran viikossa käydä kahvittelemassa ja juttelemassa muiden äitien (yhtäkään koti-isää siellä ei silloin näkynyt) kanssa sillä aikaa kun kerhotädit leikittivät ja laulattivat lapsia pappilan toisessa päässä. Joskus perhekerhossa vieraili ammattikasvattijia, lastenlääkäreitä, kerran kirjailijakin, ja meidän seurakunnan silloinen kappalainen teki hänkin (kirkko)historian väitöskirjaa, joten olipa minulla kiinnostavaa juttuseuraa.
Tuolta perhekerhosta löytyi minulle yksi hyvä ystävä, jonka kanssa sitten ryhdyimme käymään kimpassa lenkillä. Kymmenkunta vuotta käytiinkin kerran viikossa. Ja perhekerhosta tuli lapsille myöhemmin tuttuja lapsia samaan päiväkotiin, kouluun ja kaiken kaikkiaan sellainen ”pienen kylän meininki” oli.
Ja vielä saman pappilan yläkerrassa oli sitten meidän lasten ekaluokkien aikana iipee. Seurakunta järjesti iltapäiväkerhon, jossa oli yksi sama ohjaaja, johon lapset olivat tutustuneet jo silloin perhekerhoaikana. Ei ollenkaan huonoa tuollainen yhteisöllisyys. Muistelevat nyt nämä meidän nuoret ihan hyvällä noita juttuja.
Viimeisessä kuvassa, koivun takana, on pappilan vieressä oleva kenttä. Pappilan kenttä, jossa olen pentuna viettänyt varmasti kymmeniä, satoja tunteja. Kesällä siinä pelattiin nelskaa (nelimaalia) ja potkittiin palloa, ja talvella luisteltiin. Tuossa kuvan oikean nurkan kohdalla oli iso puinen aura, joka kentän auraavan kuorma-auton (siniharmaa Bedford) keulaan kiinnitettiin, kun se kävi kentän lumesta putsaamassa. Auran aisoilla istuen oli hyvä vaihtaa vinkkelit tai monot luistimiin, kotoa oli kuitenkin kentälle matkaa kilometrin verran, joten ei suojien kanssa voinut koko matkaa kävellä, vaan luistimet olivat joko kaulassa tai potkurin sangoissa roikkumassa ja vaihdettiin jalkaan vasta kentän reunalla.
Puolivuosisataa sitten tällaisina maaliskuun päivinä tuo kenttä oli ahtaaksi asti täynnä lapsia luistelemassa. Vielä meidän lasten aikana se jäädytettiin ja aurattiin, mutta ei enää.
Tuon kentän laidalla oli suutari Mustosen talo… kerronpa siitä joskus toiste. 😉
Monta kertaa jää kuvaamatta arkea, sitä tavallista elämänmenoa. Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että olisi jäljellä yksikään kuva Koskelantieltä 60-luvulta. Siltä ajalta kun sitä pitkin kansakouluun tai pyhäkouluun kuljin. Eipä ole yhtään sellaista kuvaa vastaan tullut. Jos jollakin on, olisin iloinen jos näkisin.
Tänään – kun onneksi maltoin vitkutella lenkille lähtöä puoleenpäivään asti – otin kameran mukaan, ja päätin kuvata varkkarilenkkini. Olihan sää mitä hienoin. Tuli mieleen, että olisi ollut hieno mäkipäivä, ladullakin olisi voinut viihtyä. Ilma oli kuten mökillä kevättalvella parhaimmillaan.
Tänään jos joskus tuli todettua, että liikkumisen endorfiinin, hyvän fiiliksen, hapensaannin, kalorinkulutuksen hyvää tekevä vaikutus kertautuu suorassa suhteessa valon ja auringon määrään. Ihan kuin tänään olisi lenkillä tullut kerätyksi voimaa ja hyvää oloa todella paljon. Vaikka oli pakkasta (- 8 C), oli myös tyven, ja ihan poikkeuksellisen hieno keli.
Yllä oleva kuvakaruselli on lenkin varrelta (pääosin Meri-Toppilasta, mutta myös siltä koko elämäni tarpomalta Koskelantieltä), kannattaa klikata koko näytön kokoiseksi oikean ylänurkan kahdesta nuolesta.
Kerron matkan varren kuvista jotain, myöhemmin, ehkä jo huomenna tähän lisäilen. Nyt alkaa olla iltavillin rauhoitusaika, pesulle, puurolle ja nukkumaan. Apsu on eka kertaa meillä yökylässä, joten nyt takaisin Fischer Pricen ja Syylari-Cityn maailmaan…
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Todella hurjasti riepotti pitkin yötä, satoi vettäkin. Tammikuun lopussa. Ja minä kuuntelin, katselin sitä. Moniakin tunteja. Sellainen on ärsyttävää, jollei nimenomaan ole myrskytuulella, jollei osaa ottaa sitä mielenkiintoisena kokemuksena, jollei vähääkään välitä valvomisen seurauksista ja heittäydy vaikka takkahuoneen tuolille lukemaan.
Minä en. EN ollut myrskytuulella, ei olisi voinut enempää tuskastuttaa valvominen, mikä olikin varma tae, ettei unesta ollut tietoakaan. Ja tiedättehän ne suden hetkien ajatukset!
Aamulla kuitenkin ihanan kevättalvinen ilma. Oli ihan tyven, oli lämpöasteita, linnut lauloivat ja aurinko nousi siniselle taivaalle. Matkalla Caritakseen pysäköin auton ainakin viisi kertaa, lähdin kiertelemään ja kuvailemaan, Oulun sillat sarjaan talvikuvatäydennystä.
Syntyipä sellainen harhainen olo, että helmikuu on jo takana.
Suuren urheilujuhlan tuntua, nuorta intoa, jännitystä ja samanhenkisten kanssa viihtymistä, glamouria ja gourmetia. Siinäpä eilinen kiteytettynä.
Alle 27-vuotiaiden nuorten kokkien Suomen mestaruudesta kilpailtiin eilen täällä Oulussa. Viime vuotisen kisan voitti oululainen Atte Lassila, joten siksi kisat nyt Oulussa. Eilisen kilpailun voittaja lähtee edustamaan Suomea Nuorten kokkien maailmanmestaruuskilpailuihin Australiaan (the Jeunes chefs rotisseurs competition) ensi syksynä.
Olin eilisen päivän ja sitten vielä palkintojenjakogaalaillallisella ”virallisena kuvaajana” (= ainoa ulkopuolinen joka pääsi keittiöön) monta tuntia ja tänään olen käyttänyt vielä useamman tunnin 600 kuvan karsimiseen ja 100 kuvan muokkaamiseen. Olin paitsi pressen roolissa, myös valokuvauksen opiskelijana: yritän saada kisasta yhden kuvasarjan (”Toiminta”) seuraavaan näyttöön. Olipas kyllä mukava seurata nuorten kokkien touhua.
Kisojen palkintojenjakogaala järjestettiin 1920-luvun teemalla. Suomi 100 vuotta -juhlan kunniaksi gaalaillassa oli sekä menussa että pukukoodissa itsenäisyyden ajan alun makuja, muistoja ja muoteja. Pukukoodi oli ensisijaisesti ”20-luku”, ja minulla oli paitsi uusi teettämäni puku myös huikea (uuh, ei todellakaan minulle sopiva, mutta kovin autenttisen näköinen kyllä) kampauskin. Ja pitkiä helmiä ja pitkä tupakkaholkki! Pehtoorilla oli oma ”Tauno Palo” -pukunsa…
Enkä suinkaan ollut ainoa, jolle tämä gaalailta oli ollut innoittajana pukeutumiseen. Ihania pukuja, pitkiä helmiä, kauniita vintage-kampauksia oli 80 hengen juhlayleisössä vaikka ja kuinka paljon.
Paljon kuvia sekä kisasta ja illasta olen laitellut kuvasivustolleni.
Sieltä näette, että tarjolla oli mm. hieno ”Ateriajärjestys”, Puolustuslaitoksen viinaa ja Kenneth Sjöwall´s Dixie Dudesin iki-ihanaa soitantaa. Riemastuimmepa tanssimaankin! Kaiken kaikkiaan olipas niin leppoisaa seuraa, kerrassaan mukavia makuja, hyvää juomaa ja paljon kuvattavaa, että viihdyimme pitkälle yli puolen yön. Mikä oli yksi syy, että ehkä viidennen kerran koskaan minulta jäi blogipostaus väliin…
Ja kuinka ollakkaan, kisan voitto tuli Ouluun! Mikä on tietysti hieno asia, mutta… tarkoittaa voutikunnalle ja pressellekin hommia myös ensi vuonna.
Kotoilulta on olo tänään tuntunut. Hyvällehän se on tuntunut.
Aamulenkillä tutuilla huudeilla, pitkästä aikaa Möljällä, tai vielä oululaisemmin, Mölijällä (= laituri, rantakiveys).
M/S Alpo oli tukevasti jo jäässä, mutta silti se on jotenkin hyvin sympaattinen. Vähän sen jonkun piirretyissä elokuvissa olevan pikku purtilon näköinen. Alpo on tehty New Yorkin Bronxin telakalla, ja sillä on kunniakas menneisyys, sillä se on ollut osallisena Normannian maihinnousussa ja sitten sodan jälkeen se ostettiin Suomeen ja se oli miinanraivaushommissa Suomenlahdella. Ouluun se on tullut satamahinaajaksi ja on nyt perinneyhdistyksen hallinnassa ja parkissa Toppilan satamassa (tai siinä mitä siitä nyt on enää jäljellä), Möljällä siis.
Lenkin ja kauppareissun lisäksipä en juuri muuta olekaan tänään saanut aikaiseksi, vaikka olisihan noita kirjallisia hommia ollut odottamassa.
Mutta niinhän sitä sanotaan, että joutilaisuus ja laiskottelu ovat luovia vaiheita, silloin on tilaa uusille ajatuksille ja ideoille. Ja kyllä, kyllä minulle tuli tänään yksi ajatus joka kantanee vuoden eteenpäin. Sellaista pientä haastetta itselleni taas suunnittelen, – ja koskee teitä Tuulestatemmatussa kävijöitäkin. Ensi viikolla sitten palaan asiaan…
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aamuyöllä alkoi sade joka vei maisemasta loputkin pitsiset rippeet, talven ihmemaasta ei ole enää jäljellä kuin liukkaat kadut, sohjoiset sivutiet ja mustat puut. Onneksi sentään maa on vielä valkoinen.
Kurja keli oli hyvä (teko)syy viettää koko aamupäivä sisällä; ja kyllä minulla oli ihan tähdellistä hommaakin. Ensimmäiseen studiosarjaan on sata kuvaa otettuna, josko niistä illan päälle viisi valitsisi ja muokkaisi, niin yksi neljästä ennakkotehtävästä olisi tehtynä.
Kuvien muokkauksesta puheenollen, käytinpä eilen iltasella pitkän tovin harjoitellen layerien käyttöä Photoshopissa, ja leikin kuvilla ja tein niinsanottuja komposiittikuvia. En montakaan, koska homma on hidasta, enkä oikein hallitse, mutta värkkäsin sitten Tiernapoikapatsaasta ja Kauppahallista yhteiskuvan, – aika hyvin patsas minusta sopi Kauppahallin ovenpieleen. Onhan fasadissa kuin tehty kolo sille. Ja laitoinpa kuvan sitten tänään aamulla Facebookiin ”Oulu tutuksi” -ryhmään leppoisan joulunajan toivotuksin. Vähän niin kuin joulukortin ryhmäläisille lähetin. Enkä ollenkaan tajunnut, mitä tein!
Tiernapoika-patsashan on tänä vuonna vaihtanut paikkaa Rotuaarilta (= Oulun kävelykatu) Isollekadulle, uuden Valkea-kauppakeskuksen parkkihallin sisäänmenoaukon päällä oleville portaille, josta se ei totta puhuen oikein hyvin näy. Tänään illansuussa siinä ei ollut edes noita valoja, jotka valaisivat nämä hellyttävät patsaat viime viikolla, kun yhtenä aamuna lenkillä ohi menin ja kuvasin.
No mutta, minä (pöhkö) vielä kirjoitin FB-postaukseen, että ”Tiernapojat ovat ihan itse valinneet arvoisensa paikan”. Noh, tästäkös sitten jotkut saivat hiilloksen uudelleen liekkeihin; Oulussa kun tämän (ja niin monen muunkin, aikanaan myös Toripolliisin,) patsaan paikasta ja ulkonäöstä on käyty valtaisa yleisönosasto-, some-, sanomalehti- ja valtuusto- yms. keskustelu. Ja nyt sitten tuon alla, joulukalenterikuvassa, olevan komposiittikuvani jäljessä FB-ryhmässä on kymmenittäin puolesta ja vastaan kommentteja. Liittyen nimenomaan Tiernapoikien paikkaan, ei kuvaan tai jouluntoivotukseen. No minähän niin kovasti tänne blogiinkin toivon kommentteja ja vuorovaikutusta, niin eikö nyt pitäisi olla vain tyytyväinen, kun keskustellaan? 😀
Se, mikä minua ilahdutti noissa kommenteissa oli se, kun joku kuvan perusteella luuli, että patsas olisi oikeasti siirretty: siis photoshoppaus ei ihan huono ollut! 😉
Kun päästiin näistä oululaisuuksista alkuun, niin laitanpa murrealueen ulkopuolisten iloksi pienen dialogin, – kääntyykö suomeksi?
Onnikassa kuultua:
– Paappa pipo päähä ja piippaappa ni jäähää polliisilaitoksen kohalla pois.
– Mistätootta? Määttätootta Oulusta.
Täällä on murretestikin (MTV:n sivu): sainpas täydet pisteet, olisi ollut outoa, jollen. Kokeilehan sinäkin!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
klikkaa isommaksi
PS. Täällä blogissa julkaisemattomia ”Joulun valot” -kuviani on Haastekansiossa, jonne kyllä voisivat muutkin laitella kuvia… 😉
