”Rannaton erämaa asuinmaana, Pyhät Nattaset pohjoisen äärillä, sininen taivas kattona. On Sompiossa aavaa ja jänkää. Mutta on myös iänkaikkista korpea. Rimpiset aapamaat antavat kulkijalle kumminkin uutta väkeä ja voimaa.”
Samuli Paulaharju teoksessaan Sompio, 1939.
Paulaharju oli oikeassa ”Pyhät Nattaset … antavat väkeä ja voimaa”. Voimaa sieltä sain. Paulaharju ei liene kulkenut samoja polkuja, tai polkujen aihioita, kun me tänään, koska ei mainitse siitä kivirakkojen määrästä, ei kevättulvaisista kurujen pohjista, ei louhikoista. Tai ehkä ne eivät erätaipaleiden kulkijalle olleetkaan mitään mainitsemisen arvoisia. Minulle ne olivat, ne opettivat, panivat miettimään, harkitsemaan….
[Polku on osa Ruijan reittiä – 1800-luvun lopulla Etelä-Lapista Jäämeren rannalle kulkeneiden (osin myöhempiä kveenejä)
taival kohti parempaa elämää ja elantoa… Reitillä paljon näitä kivipaasitolppia.]
Nattastunturit ovat Saariselän ja Koilliskairan kulkijoille ”aina” näkyvissä. Ne ovat meillä takkaluukussa, ne ovat tarinoissa ja tauluissa, patikoiden ja päiväretkien kohteita, ikiaikaisen Ruijan polun kupeessa… Niistä on kirjoitettu, niitä on kuvattu. Olemme kavunneet aika usein Pyhä-Nattaselle, ja olen siitä sanonut, että se on minulle melkein sakraalinen paikka, pyhä paikka, tärkeä paikka. Ja usein on puhuttu, aiottu, että kiipeämme naapuritunturille: Terävä-Nattanen on Nattasista korkein (554 mpy), ja toinen niistä, jotka näkyvät Kaunispäältä etelään.
Eilen illalla tämän päivän patikkaareissua suunnitellessa ehdottelin, että josko nyt, joko nyt vihdoin, nyt kun vielä jaksamme… Puolikymmeneltä lähdimme mökkpihasta, tunti kului ennen kuin Vuotson kautta Sompiojärventietä olimme ajelleet reitin alkupisteeseen Sompiojärven rannalle. Ja siitä se lähti. Metsään, kohti Nattasten tuntureita, – ehkä – kohti Terävä-Nattasen huippua. Ja kyllä, kyllä minä vielä tuossa vaiheessa näin itseni tunturin laella katselemassa 360-astetta kaikkialle ympärillä, pyytämässä Pehtooria ottamaan kuvan ”minä jaksoin kuin jaksoinkin huipulle” -tyyliin. Että vielä jaksaisin ja ehtisin tämänkin elämässäni tehdä ja kokea…
[kuvassa korkeusero ja rakka eivät näy 🙁 ]
Ensimmäisen tunnin aikana saimme kuljetuksi pikkuisen reilun kaksi kilometriä. Kaksi kilometriä tunnissa!!! Eikä siinä ollut edes nousua. Hiljalleen Terävä-Nattasen valloittajan egoni alkoi murentua. Siinä jokaista askelta miettiessä, eteen katsoessa, varovasti askeltaessa, hiljalleen edetessä mietin, että niinhän se olikin… ”ei aina se määränpää, vaan matkalla olo”.
Eihän minun ole mikään pakko sinne huipulle jaksaa, enhän ole sitä kenellekään velkaa, haasteita voi olla, mutta aina ne eivät ole voitettavissa, pakkoko minun on? Vain minä itse olen taas tämänkin keksinyt; Terävä-Nattasen huiputtamisen puuttuminen kokemuksistani/ehtimisistäni ei ehkä sittenkään ole edes omanarvontunnon kannalta kauhean iso juttu. Voisinkohan myöntää, että minä en vaan jaksa tai ettei se ainakaan ole turvallista? – Olisiko jopa ihan viisasta myöntää heikkoutensa? Myöntää, ettei minusta ole tähän(kään).
Askel kerrallaan (niitä tuli melkein 27 000) olin huolellisempi, rauhallisempi, vanhempi, itsellenikin helpompi.
Terävä-Nattasen juurella (1,5 km huipulta) on nuotiopaikka, jossa lopulta lounastimme. Kahvia, näkkäriä, suolaista, pullaa, paljon nestettä ja pientä huilausta ja ihan yhtä mieltä, että ei mitään tarvetta kavuta huipulle. Ylös olisi ehkä jaksettukin, mutta miten alas? Kivirakkaa laskeutuminen on vaarallistakin. Ja miten sitten vielä jaksettaisiin paluumatka? Tämä reitti kun ei ollut vain tepastelua – väsymys, huolimattomuus voi koitua kompuroinniksi, ja miten pääset pois nyrjähtäneen nilkan kanssa?
Siis. Reitti on ehdottomasti huikean kokemuksen väärti, mutta jalkaan kunnon, varrelliset vaelluskengät, juotavaa, aikaa, tarkkaa askeltamista … Ja toive sääskettömästä ja paarmattomasta kelistä niin kuin meillä oli tänään. Itikoiden huitominen ei edesauttaisi turvallista etenemistä. Aurinkoinen, sopivan lämmin (+ 18 – 20 C) sää kannattaa laittaa listalle. 🙂
Ja olisipa ollut edes yksi vaellus- tai kävelysauva mukana, olisi auttanut varsinkin tulvapaikkoja ja puroja ylittäessä. Oli vähän hataraa välillä ilman sellaista. Kuvassa se helpoin niistä kolmesta ylityksestä.
Viiden tunnin taivalluksen (melkein 14 km) jälkeen oltiin takaisin Sompiojärven rannassa. Niin hyvä olo. Niin hyvä ilma. Niin hyvä palata mökille. Ja hirmuinen nälkä!
Mökkiterassilla. Tyven, lämmin. Hyvää ruokaa, ansaitut skumpat, terve väsy, levätyt ajatukset. Tämä juhannuspäivä on ollut hyvä.
