Mökkielämää – Sivu 32 – Tuulestatemmattua

Torstainakin tunturiin

Kunhan 10 tunnin yöunien jälkeen heräsimme, alkoi kiivas 😉 suunnittelu koskien päivän ohjelmaa, mahdollisen liikunnan suuntaa. Hyvin pian olimme yhtä mieltä siitä, että ulos ja patikalle lähdetään. Semminkin kun oli pikkupakkanen, tyven, sateeton sää. Jopa pieni häivähdys sinistä taivasta näkyvissä. Mutta mihin lähdetään?

Kartat pirtin pöydälle, ja miettimään mihin voimavarat riittäisivät tai kuinka paljon lopultakaan haluaisimme tarpoa: ”Ei ihan tavisreiteille, mutta ei kovin kauaskaan.”

Päädyimme ajelemaan Kiilopään juurelle ja siitä kohti Niilanpään poroerotuspaikkaa. Ollaan käyty siellä kerran aiemminkin (9 vuotta sitten), eikä polun pohja ainakaan silloin ollut mikään patikoijan ihanne askellettava, eivätkä maisemat matalalta kovin hulppeat, mutta mennään nyt kuitenkin ja jos palataan jotenkin ”parempaa reittiä”. Kunhan aurinko nousi pakkasin kameran ja kahvia reppuun, ja sitten lähdettiin. Ilmatieteen laitoksen sivulla luki näin:

Auringonnousu tänään 9:51. Auringonlasku tänään 13:58. Päivän pituus 4h 7min.

Noh, melkein sen ajan olimme olimme ulkona. Emmekä jääneet Niilanpään juurelle, kuten edellisellä kerralla, vaan oikeasti huiputimme tunturin. Ilman viittoja, polkuja tai muitakaan ohjeita kapusimme paljakkaa huipulle – ja kyllä kannatti.

Reilun parin tunnin ja reilun 10 kilometrin taivalluksen aikana taivaan väri ja valon määrä ehtivät muuttua moneen kertaan. Mietimme, että marraskuukin on täällä hyvä. Sekin hyvä. Omanlaisensa.

Yllä kuvassa Teräväkivenpää. Oikealle jäävät Nattaset, taakse Kiilopää. Ennen näkemätön maisema meille. Ei poroja, ei kuukkeleita, vain muutama patikoija, – paljon hyvää tekevää happea, avaruutta, taivaan värejä, liikkumisen iloja, ajatuksia – turhia murehtimatta. Ja muistin olla tyytyväinen, että minulla, meillä, on tämä mahdollisuus. Ei ole mikään itsestäänselvyys.

Torstaina mökillä ei niin erikoista ruokaa, ei muutakaan erikoista: rantasauna, tarte flambeeta, aurajuusto-vesimelonisalaattia, laatikosta lasilliset viiniä (hyvä on: toiset The Crownin äärellä), viesteilyä, ihan liikaa somea, uutisia, kuvientekoa.

Ja sitten taas sohvan nurkkaan: viimeiset joululahjavillasukat laitoin alulle. Kunhan ne saan valmiiksi, aloitan tekemään itselleni riddaria! Näin eilen kylillä yhden todella kauniin, sellaisesta haaveilen. Langat olen jo valinnut. 😀

Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä Ruoka ja viini

Mökkeilyä marraskuussa

Sääennusteen ja omien havaintojen perusteella näytti siltä, että keskipäivällä olisi tovi sateetonta, ja samalla suhteellisen valoisaa, joten mehän sovitimme reippailumme juuri niihin pariin tuntiin, jolloin tällaiset suotuisat olosuhteet olivat luvassa. Ei muuta kuin autolla Saariselän keskustaan, josta sitten suuntasimme tunturiin.

Ylitimme tykky/säilölumiladun, jolla näytti käyvän kuhina. Keski-iältään 75-vuotiaat suihkivat ladulla hurjaa vauhtia intopinkeänä. Me katselimme – ihan vain vähän liki ”alkuasukas”-ilme kasvoilla kummissamme moista touhua – ja lähdimme patikalle Aurorapolulle, ja siitä mutkin ja kiertäen etäämmälle …

Tulinpa tepastellessa miettineeksi, kuinka kauan kestää, että menneiden vuosien, hyvien muistojen päälle tulee uusia kokemuksia ja onnenhetkiä siten, etteivät vanhat, onnen hetkiin liittyvät muistikuvat enää tee kipeää?

Aurorapolun sivussa, Kelo-ojan varressa on lampi (jonka nimeä emme ole vieläkään onnistuneet selvittämään), jossa oli tänään ihan luulasilta näyttävä jääkerros rannoilla ja ohut riite koko lammen pinnalla.

Ei paljon ole leuhkimista kelissä, eikä maisemissa – ei edes lenkin pituudessa. Olisiko 7 km saatu taaperreltua…?

Mutta edelleen!!: Me olimme ulkona! Juuri niiden kahden lilki sateettoman ja lähes valoisan tunnin aikana, jotka keskipäivällä täällä olivat tarkoin havannoiden nähtävissä. Totta puhuen välillä tihuutti ja satoi jotain rännänsekaista jäähilettä, mutta ei ollut kylmä, tosin tunturin kupeessa aika tuulista, kurun pohjalla kuitenkin suojaisaa.

Patikkapoluilla ei ollut ruuhkaa, – toki muutamia vastaantulijoita.

Mökkiloman kohokohta on ehdottomasti Kuukkelissa ostoksilla käynti. Ruokakaupoissa käyntihän on kansainvälisestikin näinä aikoina yksi harvoista päivien kohokohdista ja ”ulostuloista”, joita on luvallisesti mahdollista suorittaa, mutta Kuukkeli on aina spesiaali juttu. Luonnollisesti olimme varautuneet käsidesillä ja maskeilla, kuten noin fifty-sixty kaupan muistakin asiakkaista. Ja ihan – kuten tavallista – saimme melkein kaiken tarvitsemamme hankituksi.

Myös ainekset Coq au vin´iä varten. Eilisen Master Chefin innoittamana päätin tehdä tänään kukkoa viinissä – toki hyvin arkisen version verrattuna esim. siihen Julia Child´n klassikkoon, jonka teimme joskus 80-luvulla. Oi, että se oli ruokaharrastuneisuuteni alkumetreillä huikea kokemus. 😉

Mutta kuten sanottu, tänään arkiversio – Kuukkelin raaka-ainetarjonnan varassa oleva versio. Hyvää sekin oli.

Ruoasta puheenollen: juuri päättyi melkein parituntinen rotissöörien ruokakurssi – se toimi Teamsillä etänä tänne metsän keskellekin. Aiheena oli jouluruoat. Monia retroruokia heräsi muistoissani eloon, ehkäpä jotain värkkäilen ja täällä blogissa ohjeita julkaisen. Jouluviinisuosituksia vartenkin olemme Pehtoorin kanssa jo varautuneet: täällä mökillä on muutama pullollinen, jotka on tarkoitus kuvata ja maistella juuri niitä varten. Niihin palaan joulukuun alkupuolella.

Mökkielämää

Kohti levollisia päiviä

Kynttilän valoa, jouluvaloja, pihavaloja – – valoja pimeyteen. Luonnon valoa on kovin vähän, ja sekin on harmaata.

Eilen tulomatkalla vihreät pellot ja Kemi- ja Ounasjoen vedenkorkeus hämmästyttivät; keväinen väri ja vesistöjen tulvakorkeus eivät yleensä kuulu marraskuuhun.

Tänään maisema ja sää on jo ollut enemmän marraskuinen. Märkää, sateista, liki myrskytuulista ja pimeää. Tunnin lenkki lumettomassa metsässä, aika lämpimässä, mutta silti ajoittain jäisessä vesisateessa, Hangasojan vartta kohti Pieravaaraa ja mutkan kautta takaisin, sai riittää tämän päivän ulkoiluksi ja urheiluksi. Valoisaa aikaa ei ole kuin muutama tunti puolenpäivän molemmin puolin – muutoin on mustaa. Hyvin mustaa. Ja tuulista

Pyykkiä, petivaatteiden vaihtoa, valojen laittelua, keittiön kaappien ”inventaariota”, läppärin ja sen ohjelmien päivitystä ja muuta huushollausta on onneksi ollut.

Jonkinlaiseen retriittitunnelmaan yritän päästä – päästää ja päästä irti…

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Matkalla pohjoiseen – taas kerran

Niinpä sitä tänä aamuna matkalle päästiin, yhdeksään venyi lähtö, mutta lähdettiin kuitenkin. Tätä on taas odotettu. Onni on kun on mahdollisuus lähteä.

Ihan turhan kauas nuo viitat osoittavat: ei ole tolpassa meidän kilometrejä meidän määränpäähän. Niitä tuosta kohtaa ei ole kuin 242 km.

Pysähdyimme Napapiirillä, ja Pajakylän matkamuistomyymälästä (tällainen joulutorikokemus tänä vuonna) hain tonttuovelle ja lasten joulukalenteriin pieniä ylläreitä. Ja itselle jouluista kuvausrekvisiittaa ja uuden joulupallonkin, yhden pienen tontun ja …. Jo eilen Pehtoori sanoi pienille, itselleen ja minulle (suuta soittaakseen 🙂 ), että kunhan mummi taas pääsee mökille kaikkia tonttuja etsimään ja jututtamaan…

Nyt olen päässyt, ja uusia juttujakin on. 😉

Kiireen raja.

Vuosien varrella olen tässä kohtaa koettanut ottaa kuvaa – toivonut saavani otoksen ilman Napapiirin rajalla keikkuvia aasialaisia ja muita turisteja, mutta en ole koskaan onnistunut. Noh, tänään ei ollut kameraa, oli vain kännykkä, mutta ei yhtäkään turistia lähimaillakaan…

Sateista ja harmaata oli Rollossa ja koko matkan, Sodankylän jälkeen vielä usvaa ja sumua. Jotenkin matka tuntui tavattoman pitkältä: Oulu – Kemi välillä edelleen paljon 50 km rajoituksia, ja talvirajoituksia, jotka alkumatkasta tuntuivat ihan turhilta: sula, hiljainen tie vähän liikennettä, hyvä näkyvyys… Sitten Sodankylän jälkeen (klo kahden jälkeen) kun oli jo melkein pimeä, oli sumua, poroja, (onneksi Pehtoorin ajovuoro) olikin satasen rajoitus. Kyllä kaipaisin sellaisia sään, liikennemäärien etc. mukaan päivittyviä sähköisiä nopeusrajoituksia. Niiden merkitys erityisesti näillä pohjoisen taipaleilla olisi iso. Luulenpa, että juuri ankea, harmaa ja pimeä tienvarsien maisema vähän latisti matkanteon tunnelmaa. Toisaalta oli lomatunnelmaa, vapaa vähäisistäkin velvoitteista fiilis…

Sodankylässä kävimme K-kaupassa ja siellä oli (maanantaiksi) aika paljon asiakkaita ja KAIKILLA oli maskit – myös iäkkäillä miehillä, mikä ei Oulussa ole mikään itsestäänselvyys.

Hangasojalle tulimme tyttären ja poikaystävänsä jättämään mökkiin, ja me kaksi järjestyksen ihmistä iloitsimme, kun kaikki, ainakin melkein 😉 , oli kondiksessa ja järjestyksessä. Niin se Siperia – tai vanhemmat 😀 – opettaa. Tai ehkä on sittenkin kyse siitä, että esikoinen tuntee vanhempansa ja hoksasi kiitellä kuukauden mökkiylöspidosta jättämällä paikat siistiksi. Edelleen minusta tuntuu mahdottoman mukavalle, että täällä kuukauden tykkäsivät duunailla.

Mökkeydyimme aika nopeasti, ei ollut lumitöitäkään, eikä paljon roudattua ruokaa yms… Kunhan taas nettiyhteydet saimme toimivaksi oli (eilen julkaistun) The Crownin neljännen tuotantokauden ensimmäisen jakson vuoro. Nyt on tiedoksi joka illalle tunti hyvää suoratoistoviihdettä. Ja tiedossa myös ulkoilua, lepoa ja Lapin rauhaa. (ihan niinkuin Oulussa olisi kovastikin vilskettä ja velvollisuuksia… 🙂 )

Mökkielämää Niitä näitä Vanhemmuus

Etätyöt mökillä

Kuukauden mökkielon jälkeen Tyär ja poikaystävänsä ”laskeutuivat” Ouluun: ”Onpas täällä värikästä ja vilkasta”.

Minä en ole koskaan ollut kuukautta yhtäjaksoisesti Hangasojalla. Pisin jakso taitaa olla kevättalvelta 1989. Oltiin Pehtoorin kanssa ensin yksi viikko yhdessä ja sitten minä jäin melkein kahdeksi viikoksi yksikseni mökkieloon. Silloin meidän käytössä oli vanha, nyttemmin jo purettu, kovin alkeellinen (ei vessaa eikä vettä, sähköt sentään) pienen pieni Alatuuli-mökki.

Olin etätöissä! Jo silloin. Kirjoittelin tuolloin päätyökseni Keminmaan historiaa, ja odottelin esikoista syksyllä syntyväksi. Tuo ”vetäytyminen kirjoittamisprosessiin” oli hyvin onnistunut; kahdessa viikossa kirjoitin parin, kolmen liuskan päivävauhtia liki valmista tekstiä ja ehdin lähes joka päivä käydä hiihtämässäkin. Nyt sitä ajatellessa tuntuu melkein unelta tuollainen. Oli juuri sen ikäinen kuin tytär nyt, – tuntuu todella kaukaiselta, melkein vaikealta uskoa. Joka tapauksessa sen jälkeen pisimmät jaksot ovat olleet 10 – 12 päivää. Koska on ollut lapsi(a), töitä, opintoja, ”yhteismökki”, taas töitä, ei etätöitä, yms. ja ne seikat ovat rytmittäneet mökkieloa.

Tytär kertoi kokemuksen ja kuukauden etäilyn ja mökkeilyn – myös J:n mielestä – olleen hyvä, levollinen, aikaansaapa, ulkoileva. Ja Oulu ja kotikoti on nyt välietappi matkalla Helsinkiin – ei ole kiirettä sinne vaan tarkoituksena on/ovat pari viikkoa täällä. Mieluista minulle on tämä!

Lappi Mökkielämää

Pohjoista eloa koko päivä

Tänään korkeammalle kuin eilen. Nuorten kanssa aloitimme Saariselän aakkosista: Kaunispään Huippu. Aamupäivällä vielä pilvessä, mutta tyven. Ja tunturit liekeissä.

Jossain vaiheessa sateen uhka oli todellinen, mutta tummat pilvet tekivät puiden väriloiston entistäkin kauniimmaksi, kirkkaaksi.

Iltapäivällä mökkiterassilla tovi, jo ihan lämmintä (hyvä on, meillä on mökkiterassilla lämmittimet 😉 ). Ja sauna! Sen lisäksi tänään muutamia muitakin uusia ”rasteja” uudelle mökkiläiselle. Niihin kuului mm. kuukkeli pihapiirissä, porolasagne ruokapöydässä (mistä hän totesi: ”erittäin siedettävä”, mikä minusta oli kyllä mukava kuulla), Nattasten bongaus Kaunispäältä käsin, Huipun jättimunkki, Rönkönlammen lenkki, …

Enimmäkseen hyvää … värinää vähän. Mutta any way sunnuntai, ja sunnuntai kestää tänään iltaan asti. Huomenna? – Saapa nähdä.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Iso Hangasselkä (347 mpy) huiputettu – kahteenkin kertaan

Mökin aamukahvipöydässä [taas kerran aika varhain… ]:

P(ehtoori): Mitäs tänään? Mihin mennään? Mennäänkö mihinkään?

M(inä): Joo, mennään. Tietysti. Huomenna ehkä sataa, silloin on Suuri Siivouspäivä, joten huomenna vain mökillä. Mutta ei tänäänkään mihinkään kovin kauas, mulla on se hieroja iltapäivällä, sitä ennen sauna ja pitäis kuitenkin käydä taas kaupassa ennen sitä…

P: Tunturiin, sieneen, pyöräilemään?

M: Johonkin lähelle, ehkä voitaisiin käydä Kultareitillä etsimässä karvarouskuja,…

Ja kellon käydessä jo yhdeksää… Pehtoori heittäydyttyään Wander Führerin -rooliin esittelee kartasta reittiä…

P: Mennään tästä Kultareitille, kohti Tolosjokea, käännytään ja kierretään Hangasselkä – tai mennään sen rinteitä kohti – tähän ja tästä tähän ja sitten linjaa pitkin takaisin. … Ei oo tunturissa, mutta kävellään, tästä viis kilometriä, tuosta kilometri, muutama tuosta… hyvin ehditään.

M: Ok. Menee tovi, lähdetään sitten.

Ja vartin yli yhdeksän lähdettiin. Ei satanut, ei paistanut, oli hyvä hengittää, luonto kovin keltainen. Iso Hangasselkä huiputettiin metsäautotietä pitkin aika helposti, toki nousua, mutta no problem. Ei sieltä mihinkään nähnyt, eikä sieniäkään näkynyt. Saavuttiin Tolosjoen rantaan, jossa valtavärinä keltainen. Sieniäkin löydettiin, melkein kymmenen. 😉 Ruska, ulkoilma, Lappi ja liikkuminen – patikka jatkuu.

Ylä- ja alakuvan maisemissa ollaan Vihaisen-Seppäsen mailla. Olisipa mukava tietää Vihaisesta Seppäsestä jotain. Miksi hän on jättänyt nimensä Tolosjoen rannoille? Miksi Vihainen?

Historiasta tietämättömänä ja kun Pehtoorin kanssa ollaan liikkeellä, ei turhia pysähdellä, eikä tänään niin kovin vaihtelevia maisemiakaan, että olisin kameran kanssa innostunut, joten taival taittui reippaasti.

Palatessa ylitimme Ison Hangasselän toiseen kertaan, minkä seurauksena syntyi mielenkiintoista materiaalia tutkittavaksi uudesta Garminista. Ilokseni se näyttää myös korkeuserot, nousut ja laskut, tietysti sykkeet, askeleet, kulutetut kalorit, minuutit, kilometrit, ajan ja ties mitä kaikkea. Jossain vaiheessa aloin kyllä huolestua, miten käy iltapäivän aikataulujen.

Mutta hyvin ehdin. Ja mikä ilo kun kolmen tunnin liki tauoton taivaltaminen ei juuri väsyttänyt, pysyin ukkelin perässä ihan hyvin. Ei huolta turvaetäisyyksistä kanssakulkijoihin, näkyi vain muutama ihminen, pari poroa – siinä kaikki mitä reitillä tuli vastaan.

Puolelta päivin aurinko tuli näkyviin…

Pääsin hierojalle, nyt taas yläselkä ja olkapäät toimivat, ”hengittävät”. Kaupassa kävin sen jälkeen, ja mikä hula-baloo kylillä olikaan! Kuukkelissa telttoja parkkipaikalla, niissä iltapäivätanssit ja Souvarit soittaa! A-oikeudet ja ohjelmaa, ja turvavälit tietysti. Jonoja neljän aikaan iltapäivällä! Aivan ennennäkemätöntä – vaikka eräskin ruska-aika täällä on tullut oltua. En osallistunut, vaan mökille joutuin…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

”Tunturien, metsien ja aapojen maa”

Mutta vielä kauempaa, Nattastunturien tuolta puolen, siintävät mahtavat Raututunturit sekä Saariselän pitkä taivaanrannan täyteinen juonto. Ne kumottavat pohjoisen ääriltä kohta kuin maanrajoilta. Siellä onkin, valtatunturien yöpuolella, jo toinen Lappi, Taka Lappi, Inarinmaa, yöpuolenmaa, josta päivä ensiksi pakenee. Toinen on täällä päiväpuolella, päiväpuolenmaa.

Tämä päiväpuolen suuri erämaa, tunturien, metsien ja aapojen maa, on Sompio, ikivanha Sompion-Lappi…

(Samuli Paulaharju, Sompio)

Sodankylän ja Inarin rajalla, paliskuntarajalla, Kiilopään rinteillä.

Aamupäivällä pilvistä ja riittämiin mökkipuuhaa, jotta patikalle lähtö siirtyi siihen, että aurinko jo rohkeni näyttäytyä. Sen myötä kultaiset, oranssit, punaiset, ruskean- ja ruosteenpunaiset tunturien rinteet leimahtivat väreihin, paikoin melkein liekkeihin.

Päivän patikaksi valikoitui taivallus Kiilopään juurelta kohti Luulampea ja takaisin. Ajelimme Kiilopään juurelle, eikä koskaan, ei koskaan Suomen ladun pihalla, Kiilopään keskuksessa ole ollut sellaista määrää autoja! Ei edes pääsiäisten aikoihin. Iso parkki täynnä, ja autoja vielä tiensivussa monta sataa metriä. Retkeily ja kotimaan matkailu ovat nyt in!

Luulammella ei kovin taajaan ole käyty, ehkä kerran vuodessa tai joka toinen vuosi, mutta tämän päivän jälkeen se on nyt minun suosikkireittini. Aiemmin suosikkina oli ensin Iisakkipää, sitten Pikku Tankavaara, seuraavaksi Pyhä-Nattanen, lopylta Jorpulipää, ja Kiilopään huipulle kapauaminen on aina, kesät, talvet, hyvä ”pikkuinen lenkki”,

Mutta siis: Luulammelle kannattaa ehdottomasti kulkea niin päin, että ensin lyhempi, suorempi, profiililtaan jyrkempi reitti kohti Luulampea ja paluu pidemmän kautta. Siten näkee paremmin, on helpompi kulkea. Aika hyvä kulku-ura sinne ylipäätään on, tosin palatessa paikoin sorakiveä niin, että ei paljon maisemia voi katsella, vaan on katseltava sitä, ettei kompastu.

Lammen rannalla on taukotupa ja kahvila, ja iloksemme olimme jo etukäteen hoksanneet, että se on auki, joten emme ottaneet eväitä mukaan. Liki täydellä tuvalla päädyimme lettuihin ja kahviin, – kahvi hyvää, mutta, mutta … kyllä siitä letusta sentään sen verran energiaa, että paluumatkan kuusi kilometriä jaksoimme … Semminkin kun minulla matkalla oli kymmeniä hidastuksia, = kuvaustaukoja. Neljän tunnin patikalta 161 kuvaa! 🙂

Melkoinen etelätuuli puhalsi, ahavoitti kasvoja, teki ilmasta raikkaan, muttei kylmän. Hieno syksyinen sää.

Tässä tunturipuron alku, lähde pulppuaa jostain …

Hullun hienoa kulkea, katsella, hengittää, liikkua, olla kiitollinen tästä kaikesta, nauttia. Päiväpuolen maalla tänään … eikä huomisesta tiedetä.

Kohti ääretöntä ja sen yli!

Lappi Mökkielämää

Tälle oli tarvetta

Joka syksyinen tavoite ja toive on ollut päästä ruska-aikana mökille. Melkein aina viimeisten parin vuosikymmenen aikana se on onnistunut: joko parin päivän pikainen pyrähdys tai viikko vierähtäen tuntureilla ja mökissä. Aina mökkireissu tuntuu olevan tarpeen ja toivottu, niin nytkin. Ja vaikka nykyisin on paljon enemmän JOS-sanalla kuin KUN-sanalla alkavia lauseita, niin tällä kertaa jossittelu oli turhaa. Me lähdimme kuin lähdimmekin aamusella ajelemaan.

Eikä liikennettä ollut nimeksikään. Oulu – Kemi -tieprojektin keskenolosta huolimatta ehdimme Rovaniemelle 2½ tunnissa. Ei tarvetta pysähtyä kauaakaan, pikainen lounaskahvittelu ja matka jatkui sujuvasti, sillä kaikki ruokatarpeetkin oltiin jo eilen aamulla roudattu valmiiksi kotiin. Lisäksi mukaan vain porolasagne ja pullaa pakkasesta, ja eikun menoksi.

Poroja tuntui olevan liikkeellä enemmän kuin autoja, ainakin enemmän kuin rekkoja, matkailuautoja tai turistibusseja. Jotta siten poikkeuksellista. Rovaniemen jälkeen koivut jo keltaisia, paikoin raikkaita, valoisia.

Kilometri kilometriltä mielenrauha lisääntyi. Ajatus viikosta mökillä rauhoittaa kummasti. Luvassa liikkumista väsyyn asti, lepoa ja levollisia unia. Toiveissa saada tänne seuraa ensi viikonlopuksi. Ilolla odotan… Erakoitumisellakin on rajansa.

Kunhan oli mökille asetettu, vähän syötykin, oli aika metsälle, purolle, luonnolle, hiljaisuudelle, liikkumiselle. Niin hyvä!

Ja karvarouskuja! Ah, onnea! Niin paljon, että ensi viikonlopun ja joulun suolasienisalaatti on jo turvattu. Lisääkin soisin keräileväni. Mustikoitakin vielä puronrannassa… Sateen jälkeiset pisarat kimmelsivät kauniisti.

Isovanhemmuus Mökkielämää

Pieni on kaunista

Pieni on kaunista. On oltava aikaa katsoa, on osattava katsoa, on pysähdyttävä. Läheltä moni asia näyttää eriltä kuin kauempaa…

Ja niinhän se sitten kävi, että juuri sen puolitoista tuntia, kun olin aamupäivällä – yksin – pyörällä polkemassa, tunturissa, – juuri silloin satoi vettä. Mutta minähän en ole sokerista (kertakäyttösadetakkki ei ole ollenkaan hassumpi juttu. 😀 )

Muutoin leppeä elokuun keli. Niin lämmin, että lounas nautittiin ulkona ja iltapäivä oltiin pihapiirissä. Minulla lasten ulkoilun ohessa, välissä ja jälkeen kolmen pienen pihlajan alun suojaus. Saapa nähdä, josko rakentelemani verkkoviritykset pitävät porot ja puput pois pienten taimien ääreltä. Toivottavasti, vaikka eivät nuo hökötykseni mitään design-puutarhatuotteita olekaan.

Mutta so what? – Tärkeämpää on se, mitä puuhailtiin pienten kanssa. Oltiin purolla, katseltiin oravaa (jonka Apsu on nimittänyt Martiksi), heitettiin tikkaa, Mölkkykin oli esillä, yhdessä siivottiin puron pohjaa, paistettiin makkaraa notskilla, saunottiin.

Ja illansuussa pottuvoita ja käristystä. Lapsille ei kyllä kovin tarkkaan kerrottu, mitä kastikkeen liha on. Eeville maistui, Apsulle ei niinkään.

Ja sitten taas mökin lattialle pelaamaan, lukemaan, kutomaan, ristikoita täyttämään… Mökkielämäää parhaimmillaan.