Showing: 161 - 170 of 437 RESULTS
Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Lokakuun ikimuistoinen patikka

Jo aamu lupasi hyvää.

Aurinko näkyi monen päivän tauon jälkeen jo seitsemän jälkeen. Pakkasaamuun villaa ja muuta lämmin ylle, ja sitten kameran kanssa purolle. Huurteinen talven tulon tuntuinen aamu, mutta jotenkin lupaus hyvästä päivästä.

Tänään kummallisesti ”vapaapäivä”-olo, joten päätimme lähteä kunnon patikalle.

Lokakuussakin Saariselällä voi pakkasyön jälkeisessä maisemassa patikoida nauttien näkemästään ja liikkumisesta.

Tänään polku vei Iisakkipään huiputuksen kautta Pääsiäiskuruun (jonka laavu olikin purettu!), Pietarinvaaraa kiertäen Tammukkaojan vartta pitkin Vellinsärpimän tuvalle, sieltä Luttojoen vartta pitkin takaisin Saariselän keskustaan. Oikeastaan sellaisia maisemia, varsinkin loppuosaltaan, joita tulee talvella hiihdetyksi. Nyt ihan uusin silmin.

Kilometrejä melkein 20 ja paljon, paljon kauniita näkymiä, aurinkoa, pieniä ilahduttavia ennennäkemättömiä ja tuttuja yksityiskohtia … näimme vihreän kannon, koskikaran, jääkiteitä hiekassa, porot polullaan, muurahaisyhdyskunnan Luttojoen varressa (montako kekoa näet yhdessä kuvassa?! – niitä on siellä paljon!), kivisiä ja pehmeitä polkuja.

Taas kerran: täällä on hyvä!

Ja lopuksi vielä aurinko ja sen sivuauringot! Kamerani lauloi ja tein otoksista kansion.

Tervetuloa patikalle mukaan klikkaamalla  Tästä!

Mökkielämää

Koettua ja nautittua

[Artikkelikuva yllä, joku tuntematon lampi aika lähellä isoa pikitietä]

Aamupäivä kalsea, kylmä, kuutamoisen yön jälkeen vähän väsynytkin.

Aiottu patikkareitti vaihtui teemaan ”ajellaan nyt jonnekin, oisko uusia paikkoja, kunhan nyt ulkoillaan”. – Kuukkelilampi!

Eikös kuulostakin mukavalta kohteelta. Siellä se on Kuutuantien varressa, legendaarisen Lintu-Antin paikka, jossa hän paistoi lettuja ja teki kauniita lastulintuja, kuukkeleitahan ne olivat. Äitini kävi siellä useastikin, joskus kai hiihtäenkin (Saariselkä – Luttotupa – Kuukkelilampi), mutta ainakin ystävänsä kanssa ruska-aikana autolla.

Me on ajeltu tienviitan ohi vuosikymmeniä, ja Lintu-Antti on jo kai edesmennyt käsityöneuvoksen arvonkin saanut, mutta tänään ajateltiin ajella sinne  – autolla. Kerran ennen on fatbikeilla ajettu sen ohi Moitakurun autiotuvalle mennessä. Tai ajettu? – Mie talutin koko Palopään rakkaisen rinteen, ei ollut voimia, eikä sähköapuja! Sentään taluttaa jaksoin. Ja silloin pikku retkeltä aika hienoa kuviakin (mm. samasta kohtaa kuva kuin alla), Sää oli vähän eri kuin tänään!

Tänään ajelimme autolla Moitakurun tienoolla olevan husky-tilan läheiselle parkkipaikalle, aikeena kulkea Kuukkelilammen ympäri, kuvailla idylliseksi ajattelemaani maisemaa, nauttia hiljaisuudesta ja kohtaamattomuuksista. Mutta! Huskyfarmilla on varmasti sata koiraa, tai noh, ainakin kymmeniä ja taas  kymmeniä ja meteli ihan kamala.

Tämä lampi on husky-farmin vieressä, ei siis Kuukkelilampi.

Ja kaksi kertaa väistelimme tilan valjakoita: huskyt tarvitsevat liikuntaa, joten koirafarmareiden on sulan kelin aikana laitettava valjakko mönkkärin eteen ja eikun savisille teille, patikkapoluille ja moottorikelkkaurille ulkoiluttamaan ja treenauttamaan koiria. Ehkä meidän ulkoilu ei ollut ihan sitä, mitä olimme Kuukkelinlammen visiitiltä ajatelleet. Noh, ei kai siinä: nyt se on nähty, liki yhteen ääneen totesimme, ettei tarvitse enää siellä käydä.

Iltapäivällä mökkipihassa paljon viihtyisämpää, hiljaisempaa ja liikuntaakin saatiin järjestelyksi. Vielä vähän maisemointia viemärityömaan tienoilla ja muuta pientä puuhastelua. En olisi uskonut, että ihan lintukuvaajaksi minäkin heittäydyn (palaan kuvien kera asiaan). Välillä ripsutteli vettä, välillä paistoi, välillä melkein räntää. Ja sitten saunan ja sapuskan aika. Ja auringon.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”Ne eivät puhu mitään eivätkä välitä kenestäkään. Ne vain kulkevat kulkemistaan ja heiluttavat tassujaan ja tuijottavat taivaanrantaan. Isä sanoo etteivät ne pääse koskaan sinne mihin ovat menossa ja kaipaavat aina johonkin…”            (Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti)

Täällä me taas mökkimaisemisssa mennään jonnekin, – tällä kertaa ei kaivata mihinkään muualle, – toki kaivataan vaikka ketä.
Me ja hattivatit.
   ( = Pikkutorvijäkälät (Cladonia fimbriata))

 

 

Mökkielämää Niitä näitä Ruoka ja viini

Metsissä ja tuntureilla – ja ruokapöydässä

Ei aina voi paistaa. Tänään ei voinut.

Näin ollen päivän tarve metsässä kulkemiselle, tai ylipäätään liikkumiselle, tuli täytettyä aika vaatimattomasti.

Pehtoori puuhasteli koko päivän liiterissä ja teki puulaatikon/penkin uudelle patiolle, joten lähdin iltapäivällä sateen tauottua yksikseni kululle. Autolla ajelin ”lähtöpisteisiin”: Iisakkipään juurelle, Kutturantienvarteen Kultareitille ja vielä Laaniojan eli Piispanojan rannalle. Kiertelin ja kuvailin tuttuja paikkoja, eri valossa, eri vuodenaikana, kunhan vain kuljin. Ei vastaantulijoita, ei äänikirjoja, ei mitään muuta kuin metsä, purot, rakkarinteet, pehmeät polut, helppo olo.

Editoin tänään myös sunnuntaisen sumusateisen Kiilopään – Ahopään -patikan kuvia. Sumussa on jotain hyvin kuvauksellista.

Ja kurussa, jonka nimeä en vieläkään tiedä, ollessamme tuli joku valaistuminen: kuvassa on värit. Se oli kyllä hyvin viehättävä kuru sekin. Kuruissa jääkauden jäljet usein näkyvät jyhkeinä ja samalla myös kauniina, esim. kivilatomukselta näyttävä peruskallion pätkä. Tuollaiset ovat vaikuttavia, turvallisiakin – jotain pysyvää. Todella pysyvää.

Värit on myös ensimmäisen kuvan vähän kummallisissa pitkospuissa. Tuo ”rimpsu” on frisbeegolf-radan varrelta. Oikeastaan aika jännä. Onhan siinä saamelaisissa käsitöissä usein käytettyjä värejä, joten sittenkin sopii, minusta ainakin. Ja väriä on vielä mustikanvarvuissa: vastavaloon näyttää kuin olisi pieniä liekkejä. Kyllä täällä vielä pieniä ruskapisteitä siis on. Maaruskaa nimenomaan, ja Ivalossa oli vielä lehdet puissa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Nyt kun ei ole paljonkaan tekemistä (kalenteriahan yms. kuvaprojekteja voisi kyllä tehdä, mutten läppärillä paljon viitsi, jälkeä joutuu sitten kuitenkin paikkomaan, joten olen satsaillut ruoanlaittoon. Pehtoori on kyllä saanut hyvin syödäkseen… Tietysti itsekin samalla. Mm. riimiporoa kahdella tavalla.

 

Persilja-pinjansiemen-karkea suola murskeeksi ja tiukasti poronfileen pintaan, sitten tiukka kelmutus ja pakkaseen. Noin tuntia ennen tarjoilua sulamaan jääkaappiin ja sitten ohuen ohuita siivuja. Yllä annoksessa rucolaa, hunajamelonia, sokeroituja puolukoita, vihreitä (Lidlin) tomaatteja ja maldon-suolahiutaleita. Tämä sunnuntainen oli parempi.

Huono ei ollut alla oleva tämänpäiväinenkään: riimiporon alle Kuukkelin rieskaa, voita, rucolaa, hunajamelonia, karpaloita, pinjansiemeniä.

Pääruokana rapeaksi paistettua siikaa, puikulaperunoita ja munakastiketta. Ja jälkkäriksi oli vielä sitä samaa lakkakakkua. Meneehän se näin mökkioloissa. 😀

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Maanantaiaamupäivän patikka

On talven tuntua. Mökillä – kohtuullisen matkan päässä Napapiiriltä pohjoiseen – niin kuuluu ollakin. Lokakuu on täällä jo lumikuukausi, se on jo talven alku. Niin sen kuuluukin olla, eikä se nyt niin kauheaa ole. Päinvastoin. Tänään, pakkasyön (- 4 C meillä alin) jälkeen aamusella oli tunturissa kirkasta ja kuulasta. Raikasta ja reipasta.

Pitkästä aikaa päätimme lähteä kohti Niilanpäätä. Tuntureiden huippujen lisäksi oli alempanakin mukavaa ja kaunista katseltavaa. Sekä riekkoja että riekonmarjoja. Polun reunoilla jääriitettä, oltiin ”rutskuilla” – kuinka moni tämän jutun tietääkään? – Oliko se niin, että vain oululaiset osaa olla rutskuilla? No me oltiin.

Ja nähtiin riekkoparvi. Niitä oli ainakin tusina patikkareitin sivupolulla. Ja onneksi minulla tele kamerassa, eihän 70 – 200 millinen mikään lintuobjektiivi ole, mutta nämä olivat niin rauhallisia, kesyjä pelottomia, että aika lähelle pääsin.

Tämä kanssapatikoija oli kertakaikkisen hauska. Teputteli pelotta vastaan, vakain askelin. Riekolla on tuollaiset karvajalat, ja punainen kaari silmän yläpuolella, kiiruna ei ole karvajalka. Olen vihdoin tämmöisenkin oppinut.

Riekkoja ja riekonmarjoja.

Patikalta palattua istahdimme toviksi puronrannalle, uudelle patiolle. Totesimme patikan hyväksi, ja puron solinan aina vain hyvää tekeväksi. Muistimme että on maanantai, – jotenkin se antoi päivään vielä lisää arvostettavaa. Siis että me voidaan olla täällä, tuosta vaan. Että voimme nauttia syksystä mökin pihapiirissä – eikä juuri nyt akuuttia huolta, ei tarvetta olla missään muualla.

Siinä ohessa lämmittelimme meidän luksussaunan. 😉 Rantasaunasta mie pulahdin puroon, kuten joka päivä kuluneen viikon aikana. Ja olihan se kylmää, ihan yhtä kylmää kuin nyt on pimeää, sysipimeää. On syksy. Takana pakkasyö. Liekö koskaan ennen olen kokenut + 3-asteista luonnonvettä. Tuskin. Silti mietin, että josko sittenkin kokeilisin Oulussakin avantouintia. En tiedä. Kuten sanottu, kylmää oli (noin minuutin sitä kokeilin). Kuitenkin jokin siinä kiehtoo.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, nyt takkatulen ääreen neulomaan. Elämä on.

Lappi Mökkielämää Muistikuvia Valokuvaus

Nili, arvonta ja sumusade

Lähtökohtaisesti sää näytti aamusella aika kalsealle. Sumuiselle, sateiselle tai ainakin sumusateiselle. Mutta me on jo monta päivää (to-pe-la) pyöritty lähinnä pihapiirissä, joten oli jo korkea aika päästä tunturiin, metsään, kulkemaan.

Meni kuitenkin melkein puolillepäivin ennenkuin sain arvonnan (ks. alla) laadituksi  ja sitä varten www-sivut päivitetyksi, ennen kuin pääsimme lähtemään. Ajeltiin Kiilopäälle, tai siis sen parkkipaikalle, ja uudelle reitille (ennen näkemättömän frisbeeradan läpi) kohti – Mariankurua! Taas! Nyt Kiilopäältä päin, eikä mökiltä kuten esim. hääpäivänä kuukausi sitten. Mariankuru on tämän kesä-syyskauden juttu.

EDIT 2.10. aamulla. Ei me oltu Mariankurulla, joka on kartassa ympyröidyllä alueella, vaan kohdassa, johon nuoli näyttää. Tietääkö joku tämän kurun nimeä? 

 

 

Tiedättekö, onkos siitä ollut puhettakin, että Pehtoorissa on sellainen juke-box -ominaisuus. Kun häneltä kysyy, miten se menikään se ”yl´ kasteisten vuorten… ” jota koulussa ja partiossa laulettiin, niin Pehtoori laulaa sen. Ainakin kerran ennenkin olen juuri tätä toivonut, ja laulun saanut kuulla. Niin tänäänkin.

Olipa mukava huiputus tänään, tänäänkin. Kuvat sitten huomenissa, tai tiistaina.

Nili – mökkipihassa uusi hieno juttu

Tälle päivälle lupasin kuvat meidän uudesta nilistä.

Niliaitta tai patsasaitta on pieni pylvään päähän nostettu pieni aitta, useimmiten ruoka-aitta. Niitä näkee vieläkin näillä leveysasteilla talojen pihoissa. Ja mökkien pihoissa, joissa niiden arvo ja käyttötarkoitus lienee ensisijaisesti olla tuomassa tunnelmaa, luoda aitoa lappilaisen miljöön tuntua.

Meidän mökkinaapurin (Nimiloppu) pihapiirissä on ollut niliaitta ”aina”, ja olen saanut luvan kanssa sitä kuvailla ja käyttää sekä joulukorteissa että kirjan (taka)kannessa.  Täällä blogissakin on siitä ollut usein kuvia, joko Tomafoin (meidän mökkikotitonttu) kanssa tai ilman. Joskus olen toivonut sellaista joululahjaksi tai jotain… Mies on sanonut, ettei osaa salvoa, ja homma unohtui. Sitten nilistä tulikin Pehtoorille itselleen ”hanke” = hän on etsinyt tekijää ja taitajaa. Ja viime syksynä sellaisen tapasi. Sodankyläläinen H., joka on ollut tuossa naapurimökin uudisrakennusta tekemässä, nilin meille teki. Ja pystytti.

Se on niin huolella tehty, se on kuin ”pihakoru”. Oulun seudulla tuollainen ei pihapiiriin sopisikaan, mutta täällä se on just hyvä. Meillä siitä ei tule ruokavarasto, paitsi ehkä jos on sulan aikaan enemmän porukkaa, niin voidaan käyttää ”kylmäkomerona” ja olen varma että muksujen kanssa me saamme sen mukaan tarinoihin ja tekemisiin, mutta on sille myös muukin funktio kuin ”pihapatsastelu”.

Siinä on auton lämpöpaikka ja tarvittaessa myös latauspiste. Ja hyvänen aika, kuinka paljon revinkään siitä riemua – varsinkin talviaikaan kuvaillessa.

 

Pehtoori suunnitteli niliin tunnelmavalaistuksenkin, ja parahiksi kolmen kuukauden lupausten ja hoputtelun jälkeen paikallinen sähkäri kävi viime keskiviikkona juuri ennen tänne tuloamme parin tunnin homman hoitamassa. 🙂

Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun meillä on kokemusta siitä, että lappilaiset eivät muka hoitaisi hommiaan ajallaan ja kunnolla. Sekä mökkirakentamisessa että pienemmissäkin hommissa, esim. juuri tämä nili, kaikki sovitut hommat ovat hoituneet ajallaan, siististi ja ammattitaidolla.

Ja varsinkin tämä nili.

Arvonta

Onhan siitä ollut monta kertaa jo puhetta, aietta ja uhkausta, että hiljalleen lopettelen kuvaushommat, tai ainakin lopettelen Muistikuvia-yritykseni toiminnan. Etten enää tienaa ja tilauksesta tee kuvauksia, kortteja, kalentereita. Että ihan vaan kuvailen omaksi ilokseni, oppiakseni ja toki kuvailen näitä päivittäisiä höpinöitäni kuvittamaan.

Uusia kortteja en ole tehnyt vuoteen, enkä enää tee Oulu-kalenteriakaan, mutta nyt tämän mökkioleilun aikana ja toissaviikolla kuvataulua Kiilopää-Luulampi-reitiltä asiakkaalle työstäessäni päätin, että sittenkin, vielä kerran.

Siis Saariselkä kuvissa vuodelle 2024 -seinäkalenterini on kuin onkin tekeillä.

Se valmistunee ja tulee myyntiin marraskuun vaihteessa.

Ja sitä voi jo ennakkotilata tästä osoitteesta

https://www.muistikuvia.fi/kortti-ja…/1996-2/

Kalenteri on palkintona myös arvonnassa. Miksetpä osallistuisi? – Täällä blogissa tai FB:n Saariselkä-ryhmässä.

Arvonta!

Kuka tietää missä tämä paikka on? Mikä sen nimi on?

Kuva eiliseltä (la 30.9.203) aamulta.

Kaikkien arvanneiden/tietäneiden kesken arvon yhden Saariselkä kuvissa 2024 -kalenterin. Ei tarvitse tietää, kunhan osallistut! 🙂
Osallistu kommentoimalla tähän postaukseen.

Arvonta-aikaa on viikko ja se päättyy lauantaina 7.10.

Voittaja julkistetaan tällä sivulla sekä FB:ssa Saariselkä-ryhmässä, jossa on sama arvonta.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Kakkuja ja kohtaamisia

Ei ole ollut mitäänsanomaton lauantai. On ollut paljon mainittavaa.

Aloitetaan nyt vaikka kakusta. Ansaitsee maininnan. Tämän kakun pohjat tein mökkipakkaseen jo maaliskuussa, silloin kun oli se lumilinna, silloin kun oli taas paljon muutakin valmiina. Jäi kakku täyttämättä, jäi paljon muutakin väliin.

Nyt kun taas kerran olen tyhjentelemässä mökin kaappien varmuusvarastoja, tein tämän. Siis varmuusvarastokakku: puolivuotta vanhat pohjat pakkasesta, hieman överi mascarpone, erinomaisia pakastehilloja, vispikerma, joka ei ehkä ihan tuoreinta, väliin laskiaispullia varten hankittua mantelimassaa murusina, ja mitähän vielä. ”Tule hyvä kakku”. Ja tulihan siitä.

Pehtoori on juuri ja juuri saanut syödyksi ison vuoallisen kauraomppumössöä, jonka tein heti tänne tullessamme kotoa roudatuista omien omppupuiden ompuista. Takuuvarmasti sokeria ja voita, ja paljon hyvää makua. Totesimme, että Valion vaniljakastike on paras. Sittenkin. Jollei siis tee itse. En tehnyt, – joku roti se on mökkikokkailuissakin!.

Pikkuisen harmittaa, kun en hoksannut tarjota kakkua yllättäen pihapiiriin tulleelle seurueelle, joista yhdellä oli syntymäpäiväkin. Iltapäivällä – aamupäivän lyhyen patikkamme jälkeen –  Pehtoori oli pilkkomasa tuulenkaatoja ja kaivureiden jälkeisiä kaadettuja koivuja ja minä edelleen, vieläkin, taas toivoin ja yritin maisemoida runneltuja mökkitien reunoja, kun neljän hengen lenkkeilyporukka mökkitiellä …

Yksi heistä ”tunnusti” löytäneensä tämän blogini ja huomanneensa, että ollaan melkein mökkinaapureita. Ja olihan meillä paljon, todella paljon muutakin yhteistä. Hän on näillä kairoilla kolmannen polven mökkiläisiä, ja hänen isovanhempansa ja minun vanhempani olivat hyvinkin tuttuja. Isovanhempansa ja heidän sukunsa ovat minulle (ja toki Pehtoorillekin) tuttuja; Oulun onnikkaliikenne ja tämä mökkitienoo… Hyvinkin puolituntinen vierähti höpötellessä. Jatkanemme joskus toiste.

Olipa mukava kohtaaminen, enkä hoksannut kakkua tarjota. Mutta avioliittoneuvontaa, kuulemma  😀 Heh! Juuri tänään patikkapolun varrella olikin tällainen.

Tämä tapaaminen oli Tuulestatemmattua-blogin kannalta hauska: kolmas ”mökkinaapuri”, johon tutustuin blogin ansiosta. Lähinaapurit molemmin puolin on toki on tunnettu, ylisukupolvisestikin, mutta sitten on blogin kautta tullut uusia tuttavuuksia: ensinnäkin ”Lähes naapuri” tuosta yläjuoksulta, muutaman sadan metrin päästä, jonka kanssa on jo oltu useinkin tekemisissä.

Ja sitten aika uusi tuttavuus, kotipaikaltaan aika kaukainen, ihan Keski-Euroopasta asti 🙂 , mutta mökkisijainniltaan vain noin kilometrin päässä Ylä-Hangasojantienvarressa. Sitten tänään kolmas lähitienoon mökkiläinen, etelänpuolelta, Aho-ojan ja Hangasojan varresta, ihan meidän tattikankaiden huudeilta. Lapinhulluus geeneissä?  – Ehkäpä.

 

Kuukkelit ovat ruvenneet tyrkyiksi. Palaan niihin lähipäivinä. Ja huomenna: huomenna on tiedossa arvonta. Olen päättänyt tänään että teen – sittenkin – vielä Saariselkä-kalenterin. Arvonta liittyy siihen. Ja huomennea kerron – kuvin – meidän uudesta nilistä! Se on niin kaunis.

Mökkielämää Niitä näitä

Mökkipihakin on luonto :)

Sumuinen, tihkusateinen, aika toimelias päivä.

Maisemointihommat ja pihan siivous alkavat olla tehtynä. Mökkipiha nyt mieluisa. Tai noh, kunttaa voisin tilata muutaman sata neliötä mökkitien reunamille, mutta enpä sittenkään. Luotetaan siihen, että luonto korjaa, mitä kaivureiden jälkeen on mennyt rikki. Ja pihapiirissä kaikki on nyt hyvin, oikeastaan oikeinkin hyvin.

Välillä sadetta pidätellessä vähän astetta paremman sapuskan esivalmistelua. Voiko mökillä olla ”kotitöitä”? – Noh, jotain sellaista kuitenkin.

Takaisin pihalle, juuri parahiksi näin ja kuulin puolensadan hanhen kaakuttavan ohi, kaksi isoa komeaa auraa lensi ohi. Ja sitä olen ihmetellyt, että täällä kuuluu vielä linnunlaulua. Aamuin illoin. Ja lintulaudalla on ruuhkaa! Oravat ovat jossain?, mutta tavistinttejä ja lapintiaisia pyrähtelee aamuin iltapäivin ja kuukkeleita!

Palaan kuukkeleihin ja niiden kuvaukseen vielä tulevina päivinä.

Puronrantaan uuden pation lähelle vielä maisemointia, sinnekin. Ennallistaminen, tai rikotun luonnon korjaaminen, tekeminen ja touhuaminen ovat olleet mukavia. Varsinkin kun on ollut hiljaista ja rauhallista.

Niin rauhallista, että pitkähkö tepastelu puronvartta yläjuoksua kohti ja paluu kostean metsän kautta takaisin kestikin aika kauan. Rauhallisesti. Ja kuvaillen Hangasojan monimuotoista kulkua, pulputusta ja solinaa.

Ja sitten, kun on perjantai, ja muutenkin. Syötiin hyvin ja aika pitkään.

Vain elämää.  Elämä on. Ja Ellinoorasta pidän entistä enemmän.

Mökkielämää

Inarilaisia?

Eihän se taaskaan mennyt niin kuin oli suunniteltu.

Suunnitelmissa ei ollut käydä Ivalossa, ei (vielä) tarvetta rautakauppaan tai muihinkaan kauppoihin. Muttaku. Pehtoori oli valvonut suunnilleen koko yön, koska hammassärky. Ihan hirmunen hammassärky. Mökin lääkekaapin buranat ja panadolit oli napsinut ”kuin karkkia”, totesi itse. Pakastimesta oli  löytänyt mun kylmägeelit (olkapää, you know), ja tasan aamukahdeksalta alkoi soitella Ivalon hammaslääkäreille. Ja heti kerralla tärppäsi: yhdeltä aika.

Katsoin parhaaksi tuon särkylääkecocktailin jälkeen ja jääpakkauksen pitelemisen vuoksi lähteä sairaskuljettajaksi. Ja samalla hakemaan multaa yms. ja käymään sitten kaupassakin, – eipähän tarvi erikseen ensi viikolla lähteä sinne ajelemaan.

[Ivalojoki täysin tyven]

Ivalon hammaslääkäriä meidän mökkikunnasta kukaan ei ole tainnut aiemmin tarvitakaan. Puolentunnin ajomatkan aikana kertailtiin mitä kaikkia lääkärikokemuksia on ollut ja mitä muita kunnan tarjoamia palveluja on tullut vuosikymmenten varrella käytettyä.

Vähän surkuhupaisia piirteitäkin niissä on: joskus 1970-1980-vaihteen molemmin puolin Pehtoori kaatui laskettelurinteessä pahasti, niin pahasti, että Ivalon TK:een ajeltiin. Lääkäri ei kuvannut jalkaa, mutta aikoi kipsata sen nilkasta nivusiin asti. Pehtoori ei suostunut, kävi kotiin palattua Oulussa kuvauttamassa jalan, – ei todellakaan kokojalkakipsin tarvetta. Samoihin aikoihin myös veljeni kaatui rinteessä, ja Ivalon TK:ssa todettiin, ettei olkapäässä pahempia vaurioita, ”ehkä venähtänyt ja kannattaa käydä sitten Oulussa kuvauttamassa”. No olihan se solisluu sitten kuitenkin murtunut.

Hyviäkin kokemuksia samaisesta TK:sta syksyltä 1993. Mie olin lasten kanssa (Tyär 4 v. ja Juniori 2½ v.) kanssa keskenään mökillä. Niksautin selkäni pedatessa vuodesohvaa (miksi ihmeessä se piti päiviksi mukata pedata?), ja niksautin selän tosi pahasti. Eihän silloin ollut mitään kännyköitä, eikä lähimökeissäkään ketään…  Siispä kulautin lasten Panadolia ainakin kolminkertaisen annoksen, ja jollain ilveellä sain pojankin nostetuksi turvaistuimeen, ja ajelimme Ivaloon.

Kaiken kukkuraksi elettiin aikaa, jolloin pojalla oli korvatulehdusrumban vuoksi kohtuullinen valkotakkikammo, ja mietin kovasti, miten selviäisimme terveyskeskukseen menosta. Niinpä päätin ajaa suoraan TK:n pääoven eteen parkkiin, onnistuin nousemaan ratista ja jätin lapset autoon ja jo ovella vastaan tuli sairaanhoitaja/vastaaottoapulainen tms. ja selitin tilanteen. Tämä enkelihoitaja johdatti lapset aulan leikkipaikalle, järjesti minut lääkärin vastaanotolle (kortisonipiikki selkään sekä kipuvoidetta ja tablettia veden kera). Tauottelimme tovin leikkipaikalla ja olin taas toimintakuntoinen. Ivalon TK on sen jälkeen ollut minulle ison kiitoksen paikka aina ohi ajellessa.

Tuli tuolloin muuten mieleen, että olikohan ihan järkevää olla muksujen kanssa keskenään viettämässä ruskalomaa aika lailla syrjästä kaikesta. No oli meillä ihan mukava – ja ikimuistoinen – reissu. Pehtoorikin liittyi seuraan viikonloppuna, ja oli sitten kotimatkalla kuskina, eihän se mun naksahtanut selkäni ihan noin vain ollut tervehtynyt.

Ivalon terveyspalveluita Tyärkin on myöhemmin käyttänyt: koronatestaus ensimmäisenä koronasyksynä, äitiysneuvola viime tammikuussa, vauvaultraan etätyöläiset ajelivat Rovaniemelle. Ivalon poliisilaitokselta etätyöläiset/opiselijat hakivat passit ennen meidän Lombardian reissua ja Ivalon kappalainen vihki heidät Saariselään kappelissa toissakesänä. He sekä minä olemme käyttäneet Ivalon kirjastoa ja sen kopiointipalveluja tehdessä kirjoitus- ja opiskeluhommia mökillä.

Mökkikunnan palveluita on tullut koko porukan voimin käytetyksi. Inari on siis melkein kakkoskotikunta. 🙂

Mökkielämää

Paluu pohjoiseen

Matka pohjoiseen. Se kulkee aina kevyemmin, nopeammin, iloisempana kuin paluu etelään, helpompaa on mennä kuin lähteä pois. Pohjoiseen ajellaan  ylös, odotuksen jälkeen rajalliseksi ajaksi mökille, alas ajetaan arkeen, takaisin tuttuakin tavallisempaan, – kotiin. Menomatkalla auton radiossa soi monia lempparibiisejä, juontajat ovat hauskoja, uutisetkin poikkeuksellisen positiivisia. Palatessa eivät: eivät biisit, eivät juontajat, eivät uutiset. Eivät kuulosta hyville.

Mökille meno on vähän sellainen hiljainen siirtyminen, mieli hiipuu hiljalleen mökkimoodiin, liukuminen alkaa jo pakatessa, kotona ruokia etukäteen tehdessä ja kaupasta hakiessa, mutta toisin päin on erilaista. Mökiltä lähtö on äkillinen repäisy, oven läimäytys kiinni, puhumattomuus jatkuu pitkälle mennessä kohti  etelää. Lähtöpäivän aamuna autoon istahtaessa on jo luopumista, ei useinkaan kohtaamisen odottamista kuten menomatkalle lähtiessä.

Nyt ollaan hiljaisella Hangasojalla.

Olimme jo alkuiltapäivästä, pienen hetken matkalla säikähdys, mutta sitten taas valoisin mielin. Napapiirin jälkeen sumuinen sää vaihtui auringoksi, ja ruska hehkui vielä, ainakin paikka paikoin. Liki koboltinsininen taivas, kurpitsanväriset koivut, sitruunankeltaiset haavat ja musta asfaltti. Ei huono.

Mietimme, ollaanko koskaan ennen näin lyhyen poissaolon jälkeen palattu mökille. Elo-syyskuun vaihteessa lähdettiin täältä, ja nyt alle neljän viikon jälkeen palaamme. Nyt näin. Onni on, kun tällainen on mahdollista. Tätä ennen ja pian tämän jälkeen Järvenpää.

Illan hämärtymiseen ja yhtäkkiseen viilenemiseen asti touhuttiin pihalla, purolla (uppotukki on selätetty!) ja ihan erityisesti maisemoiden sitä sotkua, jonka vesijohto-viemäröintiporukka on mökkitienvarteen tehnyt ja jättänyt. Onneksi myös kääntöpaikan kaksi aihkia – oikeastaan vain ne – ovat ylväästi säilyttäneet asemansa. Nuotiossa poltettiin  kauniit katajat, jotka ovat kaivureiden jälkeen mennyttä, sekä paljon myrskyn jälkeistä roskaa tontilta.

Mutta eipä siinä mitään, nyt on rauha palannut tänne. Ei ole kaivureita, ei sisälle asti kuuluvaa meteliä, ei työmiehiä töissään pihapiirissä ja mökkitiellä. Homma on tehty ja ohi. Purossa on vettä kuin keväisin, viime viikon lumisateen sulamisvedet näkyvät maastossa ja purossa.

Nyt on hyvä. Ainahan täällä, – nyt vielä parempi kuin viimeksi.

 

Mökkielämää

Mökiltä palattua, mökkiä sisustettua

Olemme kotona. Koti tuntuu taas isolta, ja nyt illan tultua melko hämärältä Lapin valoisten iltojen jälkeen.

Kotimatkalla 

Oli tultava. Mutta on hyviäkin syitä sille: huomenaamulla kahdeksalta muksut ovat täällä brunssilla. Emme siis tulleet turhaan.

Ja mökille pääsee uudelleen, – aika piankin. Ehkä. Toivottavasti.

Matka sujui nopeasti, huolimatta siitä, etten ajanut kilometriäkään. Kemiin asti satoi, minun mielestäni niinkin paljon, että oli vesiliirron uhkakin, semminkin kun meillä oli peräkärry. Ihan suosiolla ja mielelläni annoin Pehtoorin ajella. Tavallisesti en osuudestani luovu; minusta on mukava ajaa. Mukavaa juuri silloin kun ei ole vesiliirron uhkaa, eikä peräkärryä.

Matkan aikana vähän perkasin kuvia – läppärillä autossa se ei ole ehkä ergonomisesti, ei valon kannalta, ei nettiyhteyksien, eikä minkään muunkaan kannalta erityisen tuloksellista, mutta kuitenkin. (BTW: ergonomiasta puheenollen. Kun pysähdyimme Peuran Essolla, tai mikä se nykyään onkaan, lounasleiville, oli aika surkuhupaisaa kuinka molemmilla kesti autosta noustessa aikamoinen tovi ennen kuin kulku oli suoraselkäistä ja ennen kuin jalat toimivat odotusten mukaisesti. Viikon, parin kanniskelu, kyykkiminen, lapiointi, kankeaminen, kapuaminen, laskeutuminen ja venyttelemätön elämä jättävät jälkensä …

Mökin sisustusjuttuja 

Menneillä viikoilla mökillä – uuden pation rakentelun ja ”sisustamisen” lisäksi – laittelin mökkiin ja pihapiiriin muutamia uusia, pieniä juttuja.

Kynttilät ovat mökillä tärkeitä. Olen kyllä jo usein vannonut, etten koskaan, ikinä, milloinkaan hanki sinne yhtäkään lyhtyä, tuikkua, kynttiläjalkaa. Mutta. Tilasinpa uudesta nettisisustuskaupasta (piaolsbo.com) tuollaisen klassisen kynttiläjalan. Vastaavia messinkisiä, reissuilta antiikkikaupoista olen ostanut [lue: Rooma x 3] kotiin, mutta nyt mökillä on tällainen vähän tukevampi. Perfetto, tai ehkä parempi ilmaus: Jo vain!

 

Jo aiemmin Tobias ja Tua (Puutarhurinmajasta) ovat kotiutuneet mökille. Nyt ne viihtyivät Myötätuulen terassilla ilta-auringossa. Ja huom. ohessa yksi monista ”jäkälä-installaatioistani”. Kaikissa niissä on joku akryyliväreillä maalaamistani kivistä. Kivistä maalattuina on Mörönpoikasen lisäksi myös saunatonttuja, leppäkerttuja, sopuleita, hiiriä. Kaikkea sitä huvittikin patikoinnin ja piharemppojen ohessa … Ehkä minä vielä kehityn. 😀

Monenlaista kokeilin… Postausten artikkelikuvissa näitä on jo näkynytkin.

Ja sitten vielä viimeiseksi yksi uusi juttu. Tuo punainen, nelikanttinen maljakko, jossa on kuivattuja tupasvilloja. Se on ihan uusi. Tai siis meillä uusi.

Tosiasiassa se on 1800-luvulta, ehkä jopa sen alkupuolelta. Mökillä on monia pieniä, punaisia yksityiskohtia, pyyhkeitä, kynttilöitä, mattoja, laseja ja nyt tämä!

Se sattui silmääni kun juuri ennen mökille lähtöä sain vihdoin myytyä vihoviimeisen äidin kuolinpesään jääneistä tauluista. Vein taulun antiikkikauppiaalle, jonka kanssa jäimme juttelemaan hänen varastonsa aarteista, sinnittelin monen kirjan kanssa, enkä ostanut, moni lasiesine kiinnosti ja tämän (sekä yhden vihreän maljakon kotiin) sitten ostin. Oli vain ostettava. Enkä kadu. Varsinkin kun tuolla punaisella nelikulmaisella, melkein kuutiolla, on tarina, joka liittyy opettajaani/kolleegaani yliopistolla. Ja esine on kaunis. Mökille just hyvä.