Mökkielämää – Sivu 17 – Tuulestatemmattua

Touhuiluja hiljaisessa mökkipihassa

Koskapa tänään on ripsutellut vettä, työkoneet ovat olleet koko päivän hiljaa, pihapiirissä on ollut rauhallista ja juuri sellaista elokuun lempeää lämpöä, samettista säätä, kuin olen toivonutkin, välillä paistoikin ja kun minullakin oli ihan hommia tehtävänä 🙂 , niin enhän minä mihinkään sitten malttanut lähteä kulkemaan. Nautinpahan mökkielosta ihan kympillä.

Varhaisen aamiaisen jälkeen tein lounasruoaksi valmiiksi sienipiirakan. Soveltelin ohjeen yhdistellen yhtä sun toista reseptiä, joten melkein voin väittää omakseni. 🙂 Jotensakin näin se valmistui.

Piirakka metsäsienistä (koivunpunikkitattipiirakka)

Pohja

125 g voita
2½ dl vehnäjauhoja
2 rkl kylmää vettä
1 tl (kuivattua)rakuunaa, kotona olisi ollut tuoretta! Sitä enemmän.

Täyte

iso kulhollinen puhdistettuja ja pilkottuja metsäsieniä (minulla oli sekä enimmäkseen koivun- että männynpunikkitatteja)
2 salottisipulia
1 rkl voita
1 tl persilladea (tai jos on persiljaa niin sitten sitä ja suolaa)
mustapippuria myllystä
1 prk Creme Fraichea
2 kananmunaa
½ pkt Koskenlaskijaa

Nypi hieman pehmennyt voi ja jauhot sekä rakuuna. Lisää lopuksi vesi. Sekoita taikina tasaiseksi.
Taputtele taikina piirasvuoan (Ø 26–28 cm) pohjalle ja reunoille
Laita hienonnetut sienet pannulle. Kuumenna hitaasti ja huolella. Anna ylimääräisen nesteen haihtua.
Hienonna sipuli. Lisää pannulle sienten sekaan voi ja sipuli. Kuullota. Mausta. Ota pannu levyltä ja anna jäähtyä.
Sekoita sieniseokseen ranskankerma, munat ja sokeripalan kokoiseksi leikelty Koskenlaskija. Maista täytettä, lisää tarvittaessa suolaa. Kaada täyte taikinapohjalle.
Paista uunin ala/keskiosassa 200 asteessa n. 40 min.

Ja piirakan kanssa sopi tavattoman hyvin Nugan Dreamer´s Chardonnay Siinä on vähän tammea, sopivasti hedelmäisyyttä, vähän toffeetakin. Viinisuositus tuli ihan perhepiiristä, ja sikälikin hyvä, että sitäpä oli Saariselän pikku-Alkossakin. Hetki lounaan jälkeen huilailtiin ja siinä samassa pihaan kurvasi Kaukokiito! Tilaamani tuolit tulivat, joten ei muuta kuin rakentelemaan!

En ole tainnut koskaan koota yhtäkään IKEA-kalustetta, enkä paljon muitakaan huonekaluja, mutta katsoin asiaksi nämä kaksi tuolia kasata, koska Pehtoorilla oli isompia hommia puronrannassa.

Kaksi Eko-tuolia olivat tarjouksessa ja palikkaversio vähän valmiiksi koottuja halvempi, joten sellaiset sitten tilasin jokunen viikko sitten. Sitä paitsi niissä on tavattoman hyvä istua. Tänään olin oikein tyytyväinen, en niinkään siitä, että tuon rakenneltavan version tilasin, vaan siitä, että en sittenkään tilannut mustia.

Kokoaminen oli oikeastaan aika mukavaa: vähän kuin kirjoneuleen tai nettisivujen teko tai Tetriksen peluu! Oi, Tetris! Kuinkahan monta sataa tuntia sitä joskus aikoinaan olen pelannut! No, mutta tänään ei Tetriksen peluukokemuksesta juuri ollut apua. 😀 Voi hyvänen aika. Mutta eipä minulla ollut kiirettä, ihan hyvin ehdin loppumetreillä purkaa toisesta reunasta ja sitten toisesta. Enkä voi väittää olleeni mitenkään erityisen nopea tässä. Mutta onnistuin!

Kun mökkitiellä ei ole trafiikkia eikä meteliä, oli pihalla seurana lapintiaisia, sopulikin vilahti!, oravat tietysti, käpytikka. Keltaistakin jo koivuissa, eilen näin jo punaisena hehkuvia riekonmarjoja, … Ruska on hiljalleen tuloillaan.

Tänään on ”Nuku Yö Ulkona” -tapahtuma ja venetsialaisten vieton aika. Eipä koske meitä. Nukumme mökissä.

Huomenna on ainakin puoliksi ”vapaapäivä”. Ehkä Kiilopäälle – ehkä pieni patikka? ja siellä on jotkut markkinat, joissa kuulemma porontaljoja ”kirppishintaan”. Mietin, että noihin uusiin tuoleihin voisivat olla aika hyvät?

Ja ehkäpä käväisemme kylilläkin: siellä nyt tapahtuma, jolla tässä maailmantilanteessa vähän pahalta kalskahtava nimi ”Rautaa rajalle” Jenkkiautojen kokoontumisajot on nyt.

Tai sitten vain chillailen mökkipihassa… 🙂

Hommauksia

Sadepäivä. Siten pilvinenkin, joten oikein hyvä ikkunoiden pesupäivä. Semminkin kun ikkunat aukeavat sisäänpäin.

Sehän ei ole millään muotoa itsestäänselvyys, että se olen juuri minä, joka meillä pesee ikkunat. Se on enemmänkin poikkeus. Kotonahan meillä pesee useimmin Pehtoori, toiseksi useinmiten meidän oma hyvä siivooja, ja sitten minä, en muista milloin viimeksi.

Kotona pesen vain meidän pikkuisen piha-Huvilan ikkunat. Ja olenhan kertonut syyn tälle vakiintuneeksi muodostuneelle käytännölle? Tiedätkö syyn, miksi minä en pese meillä ikkunoita, vaan mielummin tarjoan kerran kesässä illallisen Uleåborgissa Pehtoorille, joka ne pesee?

Nyt voit äänestää, kerronko jutun huomenna (tai ylihuomenna). 🙂 🙂 🙂

Täällä mökillä ikkunanpesusta on koronavuosina huolehtinut Tyär, joka täällä miehensä kanssa asusteli aika paljon muutamina edellisinä vuosina ja jolla on melkein ammatillinen pätevyys ikkunanpesijänä: hän kun oli yhden lukiovuosien kesän oululaisten pankkien (ja muiden liikehuoneistojen) ikkunanpesijänä ja toisen kesän onnikoiden pesijänä.

Äitini tunnettiin liki maanisena ikkunanpesijänä, – varsinkin täällä pohjoisessa. Muistanpa yhden kevättalven, jolloin hän vastikään eläkkeelle jäätyään, oli täällä kevättalven pakkasilla ja auton sisälämmittimen turvin pesi Tuulentuvan ikkunoita reilussa -20 asteen pakkassäässä, sillä seurauksella, että sai liki keuhkokuumeen.

Siis, sekä tyttäreni että äitini (ja mieheni) ovat huomattavasti minua parempia näissä hommissa. Mutta, kyllä minäkin osaan, tänäänkin. Nämä Myötätuulen ikkunat ovat vähän isotöiset: ulkopokissa kun on kuusi pikkuruutua, mutta so what. Nyt on puhdasta. Siinä ohessa taas savottaemäntänä huolehdin tavallistakin perusteellisemmin siitä, että Pehtoorilla on hyvää ja voimaannuttavaa ruokaa. Ukkeli teki täyden työpäivän vesisateessa tulipaikkaa kooten ja koolinkeja tehden.

Aamulla puurolautasten äärellä Pehtoorille ääneen pohdin, että onnistuvatkohan viemärimiehet (joita tänäänkin oli ainakin puolitusinaa, ihan liki tuossa pihapiirissä ja välillä siinäkin, katkasemaan meiltä vielä sähköjohdot? – Onnistuivathan ne!!

Tuossa kuvassa reunoilla olevat komeat aihkit (vanhat petäjät) näkyvät tästä pihaltamme, ne on kauniita, arvokkaita puita, joiden soisin säilyvän myllerryksestä huolimatta. Sanoinkin asiasta työmaan esihenkilölle, joka vähän naureskeli minulle, käytkö halailemassa niitä iltaisin? Sanoin, että saatanpa käydäkin… Mutta oikeasti ne on komeat, kauniit, kotoisat. Ne on meidän yli 300-vuotiaan voimapuun sisaruksia, ja ansaitsevat tulla säilytetyksi.

Niiden edessä, meidän pihalta lähtiessä (paitsi ettei meiltä autolla lähdetä. Auto on tuolla kauempana mökkitiellä) on nyt tällaista! Ja kaikesta lähtee melkoinen meteli!

Nyt tuntuu melkein nololle, että vielä viime syksynä tein juuri tuosta polkua lähimetsään, päällystin lehdillä, haravoin ja maisemoin kauniiksi – kunnan puolella olevaa kaistaletta. Sen siitä saa, kun menee naapurin puolelle …

Ja tuossa kohtaa, jossa on kaivuri ja monttu, leivittelin muutama vuosi sitten puolenkymmentä kuutiota hiekkaa ja maisemoin meidän kääntöpaikkaa. Haravoinkin pinnan kauniiksi! Noh. Kaikkea sitä.

Eihän nämä mitään maailmoja kaatavia juttuja ole, mutta kyllä silti oikeasti tekee vähän kipeää katsella ja kuunnella tätä melkein ulko-oven edessä.

Huomenna tunturiin, ihan varmasti.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Tunturissa yksikseni

Jo vain sitä voisi viettää päivän toisinkin. Eikä kulkea kurujen pohjia, eikä kavuta kilometrikaupalla tunturin kuvetta ylös, toista alas.

Toisaalta kyllä sitä voi ihan hyvin kurulle päästyä istuksia hyvinkin tunteroisen kuunnellen ei mitään. Ei kuule edes järripeipon narinaa. Ei mitään. Ihan hyvin voi. Siinä viettää tiistaita katsellen laajaa Lapinmaata ymmärtäen olla hiljaa itsekin.

Patikka Marian kurulle. Tämmöiseksi sitä on tullut.

”Meidän” Hangasoja. Sen kupeessa kuljin, ihan uusiakin polkuja. Enimmäkseen kurun pohjia aamun vaakasuorassa valossa. Ihan itsekseni, yksikseni.

Mariankurun löysimme vasta viime kesäkuussa, jolloin siellä oli vielä kurun pohjalla jäätä ja lunta. Silloin korkeuserojen kuvaaminen oli jotenkin helpompaa. Tänään ei onnistunut, mutta ei sillä väliä. Sain kuitenkin olla siellä. Aika kauankin.

Tänäänkin harmittelin kun en voinut olla Pehtoorille kaverina pation teossa, tämmöisiä raksa- ja remonttihommia (mm. meidän koti 🙂 ) on usein tehty yhdessä ja mie olen ihan erikoistunut kärräämään, kärräämään kiviä, laastia, tiiliä, hiekkaa, multaa (äitienpäivien multakuormat, – ne ei unohdu!), mutta nyt ei enää voi, nyt en enää saa (olkapää, prkl!) .

Ja tänäänkin olisi vakaalle kokemukselleni ollut käyttöä, mutta onneksi paikallinen maansiirtoammattilainen tuli minikaivurin kanssa pariksi tunniksi poistamaan kuntan ja puolisen metriä maata tulevan pation paikalta. Onneksi minikaivuri ja sen käyttäjä löytyi, sillä täällä maaperä on mahdottoman kivistä, rakkaista ja tavattoman työlästä kaivettavaa. Pikkuisen on siitä kokemusta, en huoli vaikken sitä saakaan enää tehdä.

Kun en kerran raksalle päässyt, leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan evääksi pation rakennushommiin ja lähdin: patikoin tunturissa paossa työntekoa, tien meteliä ja maiseman turmelua.

Aika harvoin yksikseni – ainakaan kesällä – kuljen tunturissa, mutta tänään lähdin. Ja olihan se hienoakin. Enkä eksynyt.

Löysin uusia polkuja, täydellisen hiljaisuuden, hyviä ajatuksia. Ja väsyn. Pitkästä aikaa liikkumisesta väsy. Se tuntuu oikein hyvälle.

Mökkielämää

Metelistä metsään

Tekemisen meininkiä

Oli herättävä – ja herättiinhän me muutenkin – ajoissa. Kuudelta. Olisi riittänyt varttia vaille kahdeksankin, jolloin tuli lautakuorma ja uuteen tulisijaan kivet. Pehtoori on raivannut notskipaikkaa, paaluttanut, mitannut korot, kaatanut yhden koivun – niitä ei montaa meidän tontilla ole, nyt meni tämäkin. Kantanut lautakuorman rantaan … Mie en ole tehnyt asian eteen muuta kuin ruokkinut rempan tekijän.

Aamusella kävin kylillä, kaupassa. Kuitenkin, vaikka muka peräkärryllinen kaikkea tarpeellista tuotiin Oulusta jo lauantaina. Ajelin samalla koko kierroksen: kylän kiertävän kierroksen. Onkohan se noin 1,5 km? – Eipä motariviikonlopun jälkeen maanantaiaamuna raitilla kulkijoita näkynyt.

Metsään halusin mennä…

Mökkipihassa on nyt melkoinen meteli, aamuseitsemästä iltaseitsemään, – ahkeria on vesijohto-viemärintekoporukka. Kahden kaivinkoneen ja puolenkymmenen työmiehen voimin ovat tänään(kin) tuossa melkein meidän pihalla koneillaan möyrineet. Kyllä, kyllä minua on tämä meteli hieman rieponut, mutta ymmärränhän toki. Sattui vaan surkeasti, että JUST kun me ollaan viettämässä kauniita, aika lämpimiäkin elokuun päiviä täällä, mieluusti pihapiirissä touhuten, syöden, saunoen, uiden etc. niin tämä jo vuoden kestänyt remppa on JUST nyt meidän kohdalla. Melkein terassilla. Eikä tämä koske millään muotoa meitä – oma porakaivo, luonnonkaivo ja jätehuolto ovat toimivia jo nyt.

Eilen kun koneiden meteliä ei ollut, kävi kuukkelipariskunta meitä tervehtimässä, västäräkki kulki kanssani pihalla koko päivän, ja orava piipahti tuon tuostakin ruokintapaikalla norkoilemassa, ikään kuin vihjaillen, että tarjoilu olisi suotavaa. Tänään vain orava on ollut pihassa: toinhan sille Kuukkelista 2 kg auringonkukansiemeniä.

Lintujen tavoin minäkin katsoin parhaaksi häipyä metsään. Toivekkaana korin, pikku ämpärin ja puukon kanssa lähdin kohti vakioapajia. Ja? Saalis? – Yhden karvarouskun, yhden haaparouskun, ei ainuttakaan kangasrouskua, muutaman punikkitatin, pari kangastattia, yhden ihan matsutaken näköisen (vain näköisen) valmuskan, löysin. Mustikoita kourallinen, söin pois saman tien, hyvin vähän kaarnikoita! 🙁 Viime vuonna oltiin pari viikkoa aiemmin ja marjastus- ja varsinkin sienestys oli todella onnekasta. Ei tänään.

Mutta metsä. Johan siellä kulkeminen on juhlaa. Varsinkin niin kauniina päivänä kuin tänään. Nelostie-valaistulatu Ahopäänoja ja Ylä-Hangosojan uoma ovat ne rajat joiden välissä minulla on ”lupa” kulkea. Tuossa neliössä en eksy. Pari tuntia hissuksiin tepastelin. Ei tuntureille – vielä. Ei mitään kunnon patikkaa. Mutta metsä, hiljainen metsä.

Illan tullen seesteisempää

Puoliseitsemän aikaan koneet hiljenivät, fosforiliivi-ukot alkoivat tehdä lähtöä, joten siirryin terassille, vähän kivihommia. Ja metsästä tuoduista varvuista, kaarnasta, kävyistä, Oulusta roudatusta jäkälästä purkkeihin pieniä ”istutuksia”.

Ja meillä on liiterin nurkalla Mörönpoikanenkin.

Pehtoori – hyvin kummallista minusta – vähän taas pyörittelee päätään näiden mun maahisten, tonttujen ja möronpoikasten kans, mutta ihan sama. Eepi (melkein 5 v.), jolle kuvan lähetin, oli heti kiinnostunut missä tämä oikein on. 😀 Sitäpaitsi tuo on tavattoman ujo ja hiljainen, ei yhtään mörise edes terassilla käydessään…

Lappi Mökkielämää Rotissöörit Ruoka ja viini Valokuvaus

Gourmetia Sodankylän Sattasessa

Joskus sattuu hyvin. Tälle päivälle sattui.

Juuri tälle päivälle, jolloin meillä oli aiekin lähteä kohti pohjoista, sattui Sodankylän Sattasessa olemaan rotissööritapahtuma: Lapin Gourmetkokit -herkkupuodille on myönnetty rotissööri-kilpi, mikä ei todellakaan ole ihan tavallista. Ja tämän päivän kokemuksen perusteella olen (kuten 40 muutakin läsnäollutta) vakuuttunut, että Gourmetkokit ovat todellakin kilpensä ansainneet. Kilven luovutustilaisuus alkoi puolelta päivin, – pitemmittä puheitta, siinä nyt ei turhan kauan mennyt.

Mutta se lounas! Juhlaruoka! Hyvin harvoin saa näin hyvää, suunmyötäistä, huolella tehtyä, konstailematonta ruokaa. Ja koko kokonaisuus! Kaikki oli hyvää. Jopa poronsaparo! Tai oikeastaan varsinkin se. Kypsyydet, annosten komponenttinen harmonia, tuoreus, kaikki!

Mie, joka en tykkää rössystä (oululainen veripalttu), söin rapeita poropalttukuutioita varsin mielelläni ja puikula-varhaisperunat! Ennen kokematon juttu. Olihan ne muikean makoisia. Pikkuisen olivat voissa paahdettuja. Jo vain, paljon parempaa kuin karkki.

Ja isäntäpari! Meille tuttuja muista rotissööritapahtumista: ja he osaavat houstata! Tai parempi olisi sanoa, että olivat hyviä väärtejä. Ruokaväärtejä. Ammattilaisia, jotka laittavat ruokaa täydestä sydämestä. Ja sanakin on hallussa. Isännällä varsinkin. Oli siis hauskaakin.

Ja meillä oli tuttuja jututettavaksi ja halattavaksi (korona kaukana menneessä tärvelemästä tilaisuuksia ja tunnelmaa) ja saimme rovaniemeläisiä rotissöörejä pöytäseuraksi. Reilu kolmituntinen vierähti hopusti tällä taukopaikalla. Hyvässä seurassa, mahdottoman hyvin syöden, ruoan päälle ymmärtävien seurassa ja vielä lappilaisia iskelmiä livenä kuunnellen. Ai että.

Ei ollut mitään kiirettä jatkaa matkaa mökille. Ja sitten kun lähdettiin, käytiin vielä kilven saaneessa herkkupuodissa ostamassa poromakkaraa ja muita herkkuja. Ja käymme kyllä vastakin.

Puolineljän aikoihin olimme varsin kylläisiä ja hyvin hyvällä mielin, ja aika jatkaa viimeiset sata kilometriä mökkipihaan.

Mökkilauantai-iltana ei ollut tarvetta kokata yhtään mitään. Pihalla touhuiltiin, purettiin iso osa tavaroista (peräkärryllinen niitä on, koska se notskiremppa odottaa) ja sitten mie tappelin taas netin kanssa. Rotissööri-tapahtuma oli minulle myös vähän työkeikka, joten kuvasatoa perkasin, editoin ja toimittelin eteenpäin tiedottamista varten.

Ruokaystävyys on mahdottoman mukavaa. Lapissakin.

Lappi Mökkielämää Puutarhahommia Valokuvaus

Kotiin kuitenkin hyvä palata

Nyt kun elämäntilanne on sellainen, että voi valita, onko kotona vai onko mökillä, kun voi melkein täysin oman maun mukaan olla mökillä neljä päivää tai kaksi viikkoa, kun siellä voi käydä esimerkiksi vain pääsiäisenä ja uutenavuonna, ehkä myös maaliskuussa, tai voi viettää siellä noin viisi, kuusi kertaa vuodessa viikon tai 10 päivää, siten, että lähes neljännes vuodesta kuluu Hangasojan rannalla, luulisi olevan hyvinkin helppoa vaihtaa maisemaa tuntureiden juurelta takaisin kaupunkielämään ihan noin vain. Niinhän sitä voisi ajatella. Mutta eihän se kyllä ihan niin mene.

Että oli tänään jotenkin vaikeaa lähteä kohti kotia. Tai siis helposti lähtö kävi: herättiin kuudelta ja seitsemältä oli auto pakattu, aamupurolla käyty, aamupuuro syöty, mökki asetettu ”off-tilaan” ja oltiin valmiita ajelemaan kotiin. Tuosta vaan. Jo Sodankylässä pystyin muodostamaan kokonaisia lauseita ihan ilman pienintäkään tupinaa siitä, että miksi ei sittenkin lähdetty vasta huomenna tai perjantaina.

Ja kaiken kukkuraksi, meidän ei ollut mikään pakko lähteä tänään. Ei töitä, ei vanhushuoltoa, ei kuvauskeikkoja, ei perhepäivähoitoa. Silti.

Ja kyllä huomiseksi on nyt sitten kuitenkin sovittu, että haen muksut jo aamusta äitinsä luota ja vietämme yhteisen kesälomapäivän! Tämä teki kotiinpaluun merkitykselliseksi ja huominen tuntuu hyvälle jo nyt. Ja lauantaina meillä on yhdet juhlat tai siis juhliin meno ja Tyär (sekä Vävy) tulevat Ouluun lauantaina.

Tänään oli hyvä tulla – ja ajoissa vielä – niin nyt on ehditty piha pestä paksusta männyn siitepölystä ja laittaa puutarhassa nurmet ja kukat kuntoon, jotta huomenna voidaan pelata ja olla ulkona lasten kanssa, kun kerran on lämminkin.

[Ilmakkiaavan kohdalla hetken pysähdys: löydä kuvasta kurki! Jokaisella kokeneella kuvaajallahan, joka haluaa kuvata lintuja, on luonnollisesti laajakulmaobjektiivi kamerassa ja tele pakattuna jonnekin auton takaluukun perällä olevaan kameralaukkuun! On kuvassa se kurkikin, mutta kun ei ollut sitä teleä. mutta tuo suokin on kaunis, eikö? 😀 ]

Paluumatkalla maisema vihertyi kilometri kilometriltä ja voikukkien, kulleroiden (Simoon asti) ja koiranputkien koristamat pientareet olivat mukavia katsella. Ajeltiinpa Haaparannan kautta: haettiin juhannussillit, katkaherkkuja, keksejä, muksuille spessukarkkeja, kutunjuustoa ja Systemistä olennaisesti Suomen hintoja halvempia viinejä. Emme olleet suinkaan ainoat suomalaiset, neljällä kassalla jonoksi asti kesälomalaisia.

Mökkireissun kuvat ehdin jo siirtää muistikorteilta kotikoneelle: pitkästä aikaa todella paljon kuvia Saariselältä. Vielä varmaan niistä joitakin tänne ripottelen lähipäivinä. Pöytäkone ja kunnon näyttö sekä nopea nettiyhteys ovat kotona mökkieloa parempia, mikä on tietysti yksi mukava asia kotona.

Pehtoorikin on palannut valokuvausharrastuksen pariin. Hänhän se aikoinaan minutkin siihen johdatti. Ja nyt hän on erikoistunut yhteen teemaan: hän valokuvaa valokuvaajaa valokuvaamassa. Huoh! En ole järin innostunut tästä uudesta jutusta, mutta näitä kuvia on jo aika paljon. Tämä kuva on Ahopäänrinteiltä sunnuntaina, eikä valokuvaajan kuva tästä äpöstyksestä huolimatta ole edes kummoinen. 😀

Toissapäiväiseen postaukseen pyydettiin selitystä, joten laitanpa sen nyt tähän.

Kyse on kuvasta, jossa on pyörä, kelo ja hiihdon kieltävä liikennemerkki: kerroin, että se aina jaksaa hymyilyttää tai ainakin kummastuttaa. Miksikö? No kun tuo merkki on sijoitettu varsin hassusti, ja näyttää siltä, että tuo latupohja (talvella latu) olisi kielletty hiihtäjiltä. Vaikka juuri siinä on yksi eniten hiihdetty pätkä Saariselän tuntureilla. Merkin oikea paikka olisi 10 metriä oikealle, josta lähtee vain kesäreitti, ei kunnostettua latua.

Kotipihalla kontrasti Lapin karuun kauneuteen suorastaan rävähti kun autotallin nurkalta astuin sisäpihalle: nyt se laajakulma oli tarpeen!

Koristeomenapuu kukoistaa kauniimpana kuin koskaan, mihin on syynsä sen oikealta puolelta kaadettujen kuusten. Kaksi okakuusta ovat pois varjostamasta, ja nyt omppupuu on hurjan hieno, minusta jotenkin majesteettinen.

Kyllä kotonakin on hyvä.

Lappi Mökkielämää

Mökillä ja metsässä

Tiistaiko? Ainakin työpäivä jos kuuntelee mökkipihaan kantautuvia ääniä. Jo kahdeksalta kaivinkoneen kalke ja kuorkkureiden liikenne kantautuu puron toiselta puolelta.

Puron kaksi haaraa kulkee meidän mökkitontin läpi; toinen etualalla leveämpi ja matalampi, talvella jäätyvä uoma ja toinen pitkospuiden päässä kapea, syvempi, talvellakin sulana pysyvä haara. Siinä on ”uimapaikka” ja vedenottopaikka. ja heti sen takana on mökkitie, joka jatkuu oikealle, ylittää puron ja kaartuu meille.

Ja tien varrelle on reilu puoli vuotta tehty viemäröintöitä. Tänään näytti, että joutuivat aukaisemaan paikoitellen uudelleen jo kertaalleen tehdyn pätkän – nimenomaan meidän kohdalta. Se siitä minun aikeestani ”uida” tänäänkin.

Kuvissa näkyvä silta on Pehtoorin rakentama ”Jätkän tuikku”. Tiedättehän Rovaniemellä Ounasjoen ylittävän Jätkänkynttilän. Meillä täällä vähän vaatimattomampi, ja nuorempi.

Tänään perkasin puroa, rakentelin pikkukosken kiviä taas uuteen asentoon, ja yhtäkkiä iski ihan hillitön ikävä Apsua, melkein kipuna tuntui. Viime elokuussa tehtiin patoja ja koskia yhdessä, kauan aikaa. Juteltiin ja suunniteltiin. Noh, pian nähdään, mutta Oulussa, ei purolla.

Muutoin tänään vielä työleirikategoriaan liittyviä hommia: Pehtoorilla mm. terassilaudoituksen putsausta, minulla saunanpesua ja sen sellaista.

Iltapäivällä lähdimme käväisemään vielä metsässä. Jos on viikkoa ennen Lapin mökille tuloa kuunnellut kirjan ”Suomalainen metsäkylpy” ei voi olla uskomatta sitä tieteellisestikin todistettua ja itse koettua ja ymmärrettyä juttua, että metsä yksinkertaisesti tekee hyvää. Ja lisäksi – kuten kirjan esittelyssä todetaan –

”metsä avartaa ymmärrystä omasta itsestämme, maailmasta ja elämästä. Teos tarjoaa tehokkaita työkaluja immuniteetin vahvistamiseen, stressin ja ajankäytön hallintaan sekä elämänsuunnan tarkistamiseen.”

No tämäpä! Sitä paitsi löysimme muutaman korvasienen, pussillisen kuusenkerkkiä (pikkelöin ne jo, tulette kuulemaan vielä…),

sain kuvia, liikuttiin, nautittiin kelpo säästä ja Lapin luonnosta.

Hillan lisäksi näyttää tulevan mustikkaa…

Ilta-aurinko paistaa nyt kauniisti. Vielä toviksi ulos…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Pyöräretki – ei ihan helpoimman kautta

Kerran kesässä, ainakin kerran.

Tänään oli aika vuokrata pyörät. Sähköavusteiset täysinjousitetut maastopyörät (ei fatbiket). Viime kesänä Siulatalon alakerran ebikerentalista vuokrasimme mieleiset, joten sinne tänäkin aamuna. Ja saimme ”omat” pyörät, – arvelimme kolme tuntia tunturissa polkemista riittävän, joten ei koko päivän vuokrausta. Sää mitä parhain, ja pääosin minun ideoimalleni reitille lähdimme Saariselän keskustasta.

Polkujen ja latujen vanhan lähtöpisteen kohdalla on nyt remontti, – ja hieno onkin uusi tuleva ”portti” (ks. kuva täältä). Onhan lähes pömpöösi, mutta ehkä sitten valmiina sopii maisemaan.

Kiersimme rakennustyömaan, lähdimme ajelemaan – melkein hihkuen liikkumisen helppoudesta – kohti Laanilaa. Siellä Savottakahvilan nurkalta ylös tiukka nousu, joka suksilla saa vetämään henkeä eräänkin kerran (hiihtokoulusta huolimatta 😉 ) ja tuntemaan rytmihäiriöisen pumpun todella epävireiseksi, mutta tänään harjaantuneen citypyöräilijän ottein ja sähköavusteisen pyörän avittamana kilometrin nousu meni ”heittämällä”. Vastainen etelätuuli tuntui vain hyvälle.

Jatkoimme Pieranvaaran ohi kohti Ahopäätä ja sitten minun ”lempiylängölleni”, siis sinne missä hiihtäminen on mieluisinta, jossa on kauneinta, helppokulkuista, jossa on kimmeltäviä, pehmeitä hankia ja kulkevaa latua. Ja mitä siellä tänään oli? – Rakkaa, kiperiä pieniä laskuja, vettä, liukasta savea, teräviä kivenlohkareita. (Pahimmissa paikoissa ei kuvailla… )

No ei (vielä) mitään kovin vaikeaa…

Tässä oli pakko pysähtyä kuvaamaan! Liki ikoninen paikka. Laanilasta ja Laanilaan hiihtävät Rumankurun kävijät tämän varmaan tunnistavat. Tänään tuo hiihtokieltomerkki entistä hymyilyttävämpi. Ja alkava haloilmiökin vielä tupsahti kuvaan.

(edit 13.6.: Tuohon liikennenmerkkiin ja sen huvittavuuteen liittyen on tullut kyselyitä.
Siis: Se jaksaa minua aina hymyilyttää, sillä se on sijoitettu vähän hassusti, ja näyttää, että tuo latupohja (talvella latu) olisi kielletty hiihtäjiltä. Vaikka juuri siinä on yksi eniten hiihdetty pätkä näillä tuntureilla. Merkin oikea paikka olisi 10 metriä oikealle, josta lähtee vain kesäreitti, ei kunnostettua latua. Ei mitään sen kummallisempaa, mutta aina tuo merkki tunkee kuviinkin. 🙂 )

Matka jatkui kohti neljänladunristeystä ja sen lampea.

Ja siitä sitten Iisakkipään (taakse), – ihan minun valitsemani reitti. Ja kun ajatuksena oli vain nautiskella, – ”silla lailla” lussakasti, helposti, sähkön avittamana kulkea maisemia katsellen, niin johan oli reittivalinta jotensakin huono. Vaikea keksiä selityksiä…

Mutta niin vain huipulle noustiin, oli huolella jokainen rakkakivinen polunpätkä otettava, jottei olisi ylämäessä haveria sattunut. Eikä oikeastaan laskukaan ollut helppo, varsinkaan kun siellä on niitä liikkuvia kivenmurikoita. Mutta kiitos hyvän maastopyörän ja jonkinlaisen viisivuotisen runsaan pyöräilykokemuksen minäkin selvisin alas kaatumatta.

Meillä oli vielä kolme varttia vuokrausaikaa jäljellä, joten vihdoin kohti Kaunispään Huippua, jonka munkeista Pehtoori oli jo monta päivää puhunut. Puolivälissä nousua totesin, että sähköstä huolimatta tuntuu, että nousua on! Ja palatessa hurruutellessamme asfalttia, vasten aika hurjaa vastatuulta, oli ohjaustangosta pidettävä kunnolla kiinni.

Tästä kaikesta huolimatta, kannattaa kokeilla. Nimenomaan täysjousitettua, – ainakin aluksi varmadtikin kolmituntinen (- munkki/lohileipäpysähdys) riittää. Ja reittivalinta voisi olla vaikka sellainen kuin meillä viime kesänä: silloin pyöräilimme kolmessa tunnissa 35 kilometriä, tänään 25 km. Mutta olihan hyvä. Korkealla ja kauas. Liikkumisen ilo.

Iltapäivällä mökkihöperöilyä. Pehtoori tervauspuuhissa, minä kameran kanssa, hyvää ruokaa, pihalla lämmintä, – ja muutama sääski!!! Siitä huolimatta ei vieläkään kohti Oulua, – siellä niitä on vielä enemmän. Eikä ole keittiön ikkunan alla tällaisen elämää seurattavana. 🙂

Lappi Mökkielämää

Mökkielämää kesän lämmössä

Eilen iltasella sain beaivin valmiiksi: hain lähimetsästä viimeiset osaset.
Tiedä häntä, kuinka paljon tämä hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttaa, mutta jo tekemisestä tulee hyvä mieli,
ja onhan kaikki silmää jotenkinkaan miellyttävä ympärillä hyväksi.

Saariselälle tuli tänään kunnolla kesä, – eikä vieläkään itikoita.

Tuli lämmin, leppeä etelätuuli helli, oli korkea taivas ja syvä toive, että joku seisauttaisi kellot.

Aamupurolla kuljeskelin ja aamupalalla päätimme, että tänään kävellään jonnekin ”ylös”, josta näkee kohti ääretöntä ja sen yli. Ei mihinkään metsäreiteille, vaan vanhat, lähituntureiden takuuvarmat maisemapolut kelpaavat oikein hyvin.

Siispä autolla Kiilopäälle, ja sieltä Poropolulle (merkitty teemapolku) kohti Ahopäännokkia.

Viime ja toissavuonna kävimme ystävien kanssa tällä samalla, vähän piilossa olevalla sulamisvesilammella. Nyt siellä oli hyvin vähän vettä ja viimevuotista vähemmän luntakin. Tämänkään kurun/lammen nimeä ei tiedetä.

Mutta nyt on tiedossa se toissapäivänä näyttämäni kurun nimi: Facebookin Saariselkä-ryhmässä paikallinen opas kertoi: ”Latvakurusta seuraava on Mariankuru, nimetty erään oppaan mukaan (epävirallinen nimi), siitä seuraava matalampi kuru on Rastikuru. Ahopäillä on monta nimetöntä kurua, vain epäviralliset nimet käytössä.” Taas on opittu uutta.

Patikka ei ollut rankka, ei millään muotoa; melkein leijumiselta se tuntui, mutta silti tuntui sen jälkeen hyvälle nauttia mökkipihassa afterhiking-kuohuvat. Istuimme auringossa, viesteilimme nuorten kanssa ja arvuuttelimme, lämmitetäänkö heti sauna vai käydäänkö vielä pieni lenkki – josko niitä korvasieniä olisi vielä? – Metsässsä kävely kannattaa aina, vaikka saalis jäikin aika vaatimattomaksi.

Sitten sen saunan aika.

Kun kerran on kesä (+23 C mökin varjonpuolen mittarissa), niin olihan se uitava. Tai siis edes pulahdettava. Hangasojan vesi yllättävänkin lämmintä = +11 C, joten talviturkki on heitetty.

Ja sunnuntaisapuska syötiin illansuussa terassilla. Juhlapäivä kaikin puolin.

Tässä on sitten opiskeltu vielä jääkauden jättämistä jäljistä: mihinkäs suuntaan se maankuori oikein runttaantuikaan jään vetäytyessä?

Ja pohdittu, mihinhän huomenna. Ei ainakaan Ouluun! 🙂

Mökkielämää Reseptit Ruoka ja viini

Maan ja taivaan välillä

Kesälauantai oli jo varhain aurinkoinen, mutta aamuöisen havahtumisen jälkeen paluu uneen vielä muutamaksi tunniksi. Pitkä aamiainen, kahvi maistuu täällä erinomaisen hyvälle, koska niin hyvä pohjavesi.

Pientä puuhastelua, enimmäkseen pihapiirissä ennen kuin saimme aikaan päätöksen lähteä pikkupatikalle ja lounaspiknikille (= eväsleivät eilisen rääppiäisistä reppuun) kohti Urupäätä ja Palopäätä. Magneettimäen parkkipaikalta yhä ylös yrittäen. Tämä oli neljäs kertamme tälle reitille. Viime vuonna oli kuvausvire siellä ihan eri luokkaa kuin tänään.

Siellä taivas tuntuu olevan tavallistakin korkeammalla, mutta maassakin on katseltavaa.

Tunturikoivun nöyrä maata pitkin kulkeva kasvu paljakassa pelastaa sen elämälle. Hanget peittävät ja painavat sen entistäkin matalakasvuisemmaksi. Mutta lehti on jo ”täysi”.

Tällä kertaa palasimme Palopäältä uutta reittiä, pohjoisempaa kiersimme ja törmäsimme uuteen kuruun. Tai ehkä se on vain sulamisvesisuoma. Joka tapauksessa se oli tiukasti lumessa, liki jäässä.

Ja pilvet! Yläpilviä, keskipilviä, lentokoneen tiivistymisjuovia, halo – oikealla Kaunispään huippu. Täällä on tilaa hengittää, hämmästellä, kummastella ja voida hyvin.

Iltapäivällä minulla sienien ryöppäysoperaatio. Sen lisäksi, että Pehtoori on poiminut muutaman litran, eilinen vieraamme toi tullessaan – iloksemme – toisen samanlaisen satsin. Nyt perheen juhannus, mutta myös joulu on turvattu. Ainakin korvasienimuhennoksen osalta. Ja riittää näistä vielä muihinkin juhlapöytiin…

Ryöppäyshomman ohessa tein tämänvuotista Beaivia. Muutamana edellisenä vuonna olen tehnyt sen vasta elo-syyskuun mökkielon aikana, mutta nyt jo tänään. Se on vielä vähän vaiheessa. Kunhan valmistuu, laittelen kuvan.

Ruokaa ei paljon tarvinnut tänään laittaa: eiliseltä oli rääppiäisiä riittämiin. Jopa yksi jälkkäri. Ensimmäistä kertaa tein hillapossetia, ja ilokseni se onnistui ja oli ihan hyvää. Taitaa jäädä mökin menulistalle pysyvästi. Pääsiäiseksi olin varuille jo kotona leiponut pieniä lime-valkosuklaakakkusia ja niitä oli vielä pakkasessa muutama, joten lisäsin ne possetin oheen. Ei ollenkaan hassumpi yhdistelmä!

Hillaposset

4 annosta

noin 2 dl hilloja (tai valmista hillasosetta) + ½ dl vettä
½ – 1 dl sitruunamehua
(2 cl lakkalikööriä)
4 dl kuohukermaa
1½ dl sokeria

Kiehauta hillat pienessä vesitilkassa ja painele seos siivilän läpi kulhoon,
johon lisäät sitruunamehun.
Mittaa kerma ja sokeri kattilaan.
Lämmitä seos kiehumispisteeseen.
Anna kiehua 2 – 3 minuuttia sekoitellen.
Ota kattila pois liedeltä. Sekoita joukkoon hilla-sitruunasose.
Maista seosta ja lisää tarvittaessa sokeria, tai lisää pieni loraus lakkalikööriä, – se vahvistaa hillan makua.

Anna jäähtyä noin 15 minuuttia.
Kaada seos tarjoiluastioihin. Peitä kelmulla.
Nosta viileään ja anna hyytyä vähintään 3 tuntia.
Tarjoa sellaisenaan, tai hillojen ja tai kermavaahdon kera.