Mökkielämää – Sivu 16 – Tuulestatemmattua

Mökkiläiset taas turisteilemassa

Joulunakin vietimme vähän kuin päivän etuajassa, niin nyt sitten tänään myös vuodenvaihdetta. Tänään on ollut juhlapäivä Hangasojalla. Uudenvuoden aatonaattona olimme kaikki neljä levänneet vallan hyvin, ja pimeässä, kuun valaisemassa aamussa istahdimme brunssipöytään yhdeksän aikaan.

Kun pimeys vaihtui hämäräksi, mutta pakkasta oli edelleen aika paljon (- 21 C) lähdimme autolla Saariselkä-Ivalo -kiertoajelulle. Ivaloon oli kauppa-asioitakin: Kuukkelin valikoimat ja hinnat eivät ole ihan toiveidemme ja tottumustemme mukaiset, joten reilun viikon oleskelun aikana on hyvä ainakin kerran käydä hakemassa pari kassillista ruokaa Ivalosta.

Sehän on tapana että turistit ohjataan ja opastetaan paikallisiin merkittäviin kauppakeskuksiin tai paikallisiin putiikkeihin, joten olihan se ystäville Ivalon X-piste näytettävä. Ja kyllä hekin olivat vaikuttuneita kaupan erinomaisesta järjestyksestä ja monipuolisesta valikoimasta – vaikka islantilaislangat eivät olekaan heille mikään must-juttu. Minäkin ostin tänään vain kaksi kerää – ehkä parit pipot neulon tälle talvelle. Ja sitten kaikkea huushollitarvetta, nippeliä ja narua.

Kiertelimme vähän keskustassa, käytiin katsomassa ortodoksikirkko, joka ei tänäänkään, tietenkään, ollut auki. Ehkä joskus onnistun oikeaan aikaan paikalle. Kylän keskustassa on ”Tehdään yhdessä joulu” -installaatio, joka lienee koottu maitopurkkeihin jäädytetystä värjätystä vedestä ja sitten siten syntyneistä ”tiilistä” koottu valaistuksi seinäksi nähtiin myös.

Paluumatkalla oli ajatus mennä Kaunispään Huipulle kahville tai kaakaolle ja katselemaan valoa joka etelässä näytti paistavan. Enää ei mene kuin reilu viikko ja aurinko kapuaa jo horisontin yläpuolelle. Kuva puoli kahden aikoihin, valoa ja pakkasta on. Ja laskettelijoitakin aika paljon. Ja Huippu täynnä lounastajia, lämmittelijöitä, kahvittelijoita, — suosiolla päätimmekin ajella mökille, jossa nautimme kahvit ja vain vähän suolaista – olisihan jo pian päivällisen aika, joten ei mitään kunnon lounasta tänään.

Pöytävaraus oli saatu viideksi. Fienoon siis. Pizzaa ja muuta italialaista hyvää, menneiden muistelua.

Mökille palattua emme pelanneetkaan mitään, vaan katselimme vanhoja kuvia meidän yhteisiltä reissuilta ja yhteisistä juhlista. Muistikuvia. Muistoja ja kuvia, ja paljon jo unohdettua.

Olipa hyvä päivä.

Mökkielämää Ruoka ja viini

Perinteistä – ja uutta

Monesko vuodenvaihde, että ollaan tutulla porukalla Hangasojan varressa? – Viides vai seitsemäs, tai jotain sinne päin?

Me saatiin meidän ystävät, jotka ovat vakityypppejä täällä näin vuodenvaihteessa, tänne. Ei ollut tällä kertaa mikään itsestäänselvyys, että tulevat/voivat lähteä, joten sitäkin iloisempia oltiin, että tulivat.

Pidennetyn viikonlopun ohjelmassa on ulkoilua ja syömistä, toki myös viinejä ruoan kanssa. Tänään vain vähän sellainen iltapala-tyylinen sapuska, pinaatti-fetapannaria vähän juhlallisemmaksi, lappilaisemmaksi, tein tarjoilemalla sen ohessa savuporoa.

Mutta erityismaininnan ansaitsee juustotarjotin, jonka kokosin Vävyltä saamastani lahjasta. Rolling Cheese Helsingin Museokadulla on juustokauppa, josta voi tilata juustoja ja muita herkkuja muuallekin Suomeen, ja niihän kaupan antimiin tutustunut J. oli tehnyt. Tilasi pikkukassillisen niitä joululahjaksi, ja minä jatkoroudasin ne tänne tätä iltaa varten.

Sekä Beola että Pecorino olivat erinomaisia, mutta La Tur! Olin lukenut siitä yhden sun toisen ruokatutun sometililtä, ja nyt pääsimme sen testaamaan. Sitä kuvaillaan ”juustomaiseksi jäätelöksi” ja sellaista se todella oli. Voikohan olla mahdollista, että juustot maistuivat ihan erityisen hyvälle niitä arvostavien seurassa, ja juuri siksi, että juuri näiden ystävien kanssa niitä juuri tänään testasimme? – Olen aika varma, että juuri niin se on.

[Lienettekö koskaan nähneet kuvaa meidän rantasaunasta? 🙂
– Täällä blogissakin niitä on kymmeniä.
Tässä tämänpäiväinen.
Ja löylyt!! Elämän suuria pieniä iloja.]

Syömisestä puheenollen; onneksi oli kunnon hiihtolenkki takana. Vellinsärpimälle ei ollutkaan latua, oli tyydyttävä Luttotuvan hengähdyspaikkaan. Ja siellä kyllä kaksikin syytä hengittää keskittyneesti. Tiedän, että on ikävää tällaisia kirjoitella kertomatta syytä, mutta nyt ei vain voi.

Kaikesta huolimatta ja joka tapauksessa Lapin luonto!! [Luttotuvan sillalla] Huomiselta retkeltä varmaan paljon lisää kuvia…

Mökkielämää Valokuvaus

Täydenkuun aikaan kirjoja ja turisteja

Täysikuu

Uni loppui, lopullisesti ennen seitsemää: jatkoin siitä, mihin illalla jäin. Tarpeeksi vaatetta, monta kerrosta, vinkkelit jalkaan ja ulos. Eihän se täysikuu ollut yön aikana mihinkään hävinnyt, päinvastoin näkyi vähän selvemmin kuin illalla, jolloin pilviverho oli paksumpi.

Nyt mökkipiha oli kuin satumetsä. Meidän uusi nili ja sen vieressä korkealle nouseva (15 – 20 metriä?) aihki, meidän valaistu voimapuu, olivat vaikuttava pari tummaa taivasta vasten. Talven ihmemaa, jossa ihan ilman Eepin avustusta näin tonttuja palaamassa etelän jouluretkiltään. Tai oliko metsän katveessa sittenkin vain meidän mökkitienoon omia maahisia? – Pehtoori ei näitä minun arvelujani kommentoi.

Kirjojen parissa – uusi haaste ja ladullakin

Tänään keskipäivällä julkaistiin lukuhaaste vuodelle 2024: viisikymmentä kirjaa ensi vuonna luettavaksi. Tämä on nyt neljäs vuosi, kun aion osallistua. Ja nytkin, kuten viime vuonnakin, aion himmailla, hissuksiin edetä, enkä suorittamalla suorita. Ei väliä, vaikken pääsiäiseksi saisi valmiiksi. Toivottavasti tällä kertaa onnistun tässä aikeessa – kolmena edellisenä vuonna viimeistään vappuna on kaikki haasteen 50 kohtaa tullut täytettyä. Jos laittaisinkin itselle haasteen, että ennen juhannusta EI SAA olla valmis?

Edellisten vuosien haastevastaukset ja jonkinlaiset kommentit (edes tähdet) niistä on täällä: 2021, 2022, 2023
Viiden Bookbeat-vuoteni aikana olen kuunnellut liki 600 kirjaa. Tämä kulunut vuosi on – yllättäen – ollut kaikkein ”runsaskirjaisin” (140 kirjaa), varsinkin kun näiden lisäksi on vielä ”oikeita” paperikirjojakin, ja aika paljon leikki-ikäisen kirjoja. 🙂

Ja milloinhan olen viimeksi tehnyt ”Luettua”-postauksen? Joskus elo-syyskuussa? No sen jälkeen olen sentään edes maininnut joistakin vahvimmin vaikuttaneista (Jeninin aamut, Minne katosi Antti Järvi?, Annikin sota ja rauha, Neuloosi, Oi niitä autoja (Jake Nymanin mainio opus, jonka ostin joululahjaksi sekä Pehtoorille että sisaren miehelle) … monista muistakin hienoista kirjoista olisi täällä mainittava, muutama suositus esiin nostettava. Ehkäpä tulevina pakkaspäivinä sen teenkin. Jos vaikka tarvitset kirjasuosituksia tätä uutta haastetta varten?

Tänään iltapäivällä, Sivakkaojan – Kakslauttasen ladulla, kuuntelin loppuun eilen aloittamani Sirpa Kähkösen ”36 uurnaa”. Se sopisi ensi vuoden haasteessa vaikka kohtaan ”37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita”. Minä vain en voi käyttää, kun tänään jo luin loppuun. Viime tai toissa vuonna näinä vuodenvaihteen viikkoina en ehkä olisi pystynyt tätä lukemaan. Nytkin se oli hyvin vahva kokemus, nuorempana tämän olisi varmaan kokenut toisin. Kirja on kamala, se on hieno, raastava, ymmärtävä, ymmärtämään auttava, huikean hienoa ja vahvaa kieltä, murretta käytetty vahvasti, viisas, vahvasti osa Suomen historiaa, helpottavakin, erilainen sukupolviromaani, autobiografia. Viimeistään nyt Sirpa Kähkönen on Finlandiansa ansainnut.

Saariselän turisteista

Ensinnäkin Hangasojan varressa on kovin harvassa mökissä valoja, mutta kylillä Kuukkelissa käydessä tuntui aasialaisia, varsinkin japanilaisia, olevan ihan tungokseen asti. Ja olen ennenkin tätä ihmetellyt: miten japanilaiset, jotka tulevat miljoonakaupungeistaan tänne Lapin suht pieneen tunturikohteeseen, ovat tientukkona, hölmistyneinä ja jämähtäneinä hyllyjen ja varsinkin hevi-vaakojen edessä ja ääressä. Tokion suurimmilla metroasemilla miljoonat päivittäiset matkustajat soljuvat sujuvasti eri linjojen välillä mutta Kuukkelin muutaman sadan neliön kaupassa tai talvikävelyreiteillä tunturissa he tukkivat kaikkien kulkuväylät! 😀

Meillä oli sitten läheisempikin kohtaaminen parin hollantilaisen nuorehkon naisen kanssa. Oltiin vasta menossa autolla kauppaan ja juuri kun oltiin kääntymässä Hangasojantieltä kohti pohjoista, hoksattiin pari naista seisomassa lumipenkan päällä ja viittoilevan meitä pysähtymään. He kyselivät reittiä porotilalle: ”Mistähän löytyisi ”reindeer farm” , pitäisi olla ihan tässä lähellä”.

Selittivät kävelleensä jo kolme tuntia, ja totta puhuen, olivat kyllä jo aika punaposkisia ja väsyneen näköisiä, luonnollisesti avopäin huolimatta kymmenen asteen pakkasesta, mutta niinhän ”kaikki” muutkin ulkomaalaiset täällä ovat. Kännykästä näyttivät olevansa menossa Aholammentien päässä olevalle farmille, ja sinnehän on matkaa: ensin nelostietä jokunen kilometri etelään ja sitten metsätietä kolme-neljä kilometriä keskelle ei-mitään. Sitä paitsi hämärä oli vaihtumassa umpipimeäksi. Päätettiin viedä heidät. Kun hoksasivat matkalla, kuinka pitkästi sinne vielä oli matkaa, ihmettelivät kovasti, että noin vain heidät vietiin perille. Onneksi farmilla näytti olevan sekä poroja että porukkaa, joten jätimme tyytyväiset turistit kohteeseen. 🙂

Joulu Mökkielämää

Tapaninajelulla pohjoiseen

Tapaninajelulle lähdettiin vasta aamukymmeneltä: Emmiliinin kanssa vielä nähtiin, joten ei maltettu aiemmin matkaan suoriutua – ei, vaikka melkein kaikki oli jo eilen iltasella pakattu.

Ajokeli enimmäkseen hyvä, pari kertaa joku lumisadekuuro sattui kohdalle. Ei rekkoja, eikä muutenkaan paljon liikennettä. Melkein kolmen kuukauden poissaolon jälkeen oli taas niin hyvä tulla tänne.

Loppuvuosi mökkielämää. Ehkä saamme – perinteisesti – ystävät uudeksivuodeksi seuraksemme ja vuodenvaihteen jälkeen sitten Emmiliini ja luonnollisesti myös vanhempansa tulevat tänne. Tytär oli suunnilleen puolivuotias kun ensimmäistä kertaa oli näissä mökkimaisemissa, ja haluaa nyt tuoda oman tyttärensä tänne: Lapin kävijäksi totutetaan varhain. 🙂

On pikkupakkanen, hiljaista, valkoista, kuu melkein täysi. Vähän tehtiin jo lumitöitä, asettauduttiin, ”talviasetukset” kuntoon. Hiihtämään en illan syvänsinisessä pimeydessä enää lähtenyt, eikä rantasaunaakaan lämmitetty, – kynttilöitä ja tonttuja vielä laittelin esille.

Ja kukas meidän uutukaisen nilin nurkalle olikaan kavunnut: tiesin, että Tomafoi viihtyisi sen suojassa.

Historiaa Lappi Mökkielämää Muistikuvia

Iiskonlompolo

Viime viikonloppuna sekä täällä blogissa että Saariselkä-FB-ryhmässä julkaisemaani kalenteriarvontaan saivat osallistua kaikki: ei väliä, tiesikö lammen oikean nimen vai ei, pelkkä kommentointi toi osallistumisen arvontaan.

Vastauksissa (joita tuli yhteensä yli puolensataa!) esitettiin Pessinlampea, Luulampea, Kelolampea, Rönkönlampea, lampea Aurora-polun alussa, varrella tai lopussa, olikohan siellä Kuukkelilampikin arvuuteltuna oikeaksi vaihtoehdoksi, – ja myös Iiskonlampi oli mainittu useissa kommenteissa.

Kyseessä tosiaan on Iiskonlampi.

Ja voittaja on: Sanna Kolehmainen, jolle tieto voitosta on jo mennyt.

Näissäkin kuvissa, lammen eri rannoilta, tämä Saariselän keskustassa oleva, Aurora-polulle näkyvä, lampi tosiaan on. Se on Kummituskämpän ja Kelotuvan ”takana”. Kelo-oja lähtee Kelolammesta, juuri siitä, jossa kesällä on uimaranta, ja se kulkee kylätien sivuitse ja laskee Luttojokeen. Ja Luttojokeen laskee myös puro Iisakinlompolosta.

Iiskonlompolon rannalla on Lapland Safariksen Aurora Cabin , tulistelupaikka ja kotarakennelmia.

Lompolo-sanalla tarkoitetaan järvimäistä suvantoa joen varrella ja sanaa käytetään erityisesti Peräpohjolan murteissa. Paljonhan lompoloita on pitkin Lappia, ja Lompolo onkin lainasana (pohjois)saamen luobbal-sanasta.

Iisko on saamelainen miehen nimi ja tällä hetkellä se on 39 suomalaismiehellä etunimenä. Nimen etymologia on Iisak/Iisakki-nimessä. JOS Iiskonlompolo pitäisi kääntää suomeksi, se olisi sitten Iisakinlampi.

Kuva Iiskonlompolosta on tämän vuoden (2023) Saariselkä-kalenterissa lokakuun kuvana. Ja sitä varten vasta viime vuonna itsekin otin selvää tutun lammen nimestä. Liskolammeksi sitä yksi informantti väitti, – jostain matkailuun liittyvästä riitajutusta olisi ollut kyse, ja sukunimestä olisi väännetty ”haukkumanimi” lammelle. Mutta kuulostaa kyllä vähintäänkin urbaanilta legendalta. Tuo Iiskon lompolo on paljon uskottavampi. Pyyntikulttuurissa vesistöjä ja pyyntipaikkoja nimettiin hyvinkin tavallisesti paikan nautinnasta vastaavan mukaan. Esihistoriallisena aikana (ja toki myöhemminkin) suku, perhe tai kotakunta pyyntikauden eleli omalla nautinta-alueellaan, jossa vaihtoi asuinpaikkaa kalastuksen ja metsästyksen tarpeiden mukaan. Kyse on siis myös jutaamisesta.

Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Onneksi syitä olla ulkona

Talvi on jo ihan lähellä, iltapäivällä melkein tuntui, kuinka se laskeutuu tänne meidän lintukotoon.

Hangasojan pulputus on vähän vaimeampaa, kohmeisempaa kuin vielä viikko sitten, pakkasasteita aamulla puolenkymmentä. Mutta aurinkoa! Aurinkoa oli aamupurollakin, – siellä mietin sitä ajatustani, toivettani avantouinnin aloittamisesta. Ja ratkaisu löytyi: ei ole minusta moiseen.

Mutta ulkoilemaan kyllä. Pitkälle iltapäivään olimme ulkona. Tunturissa, metsässä, purolla, pihapiirissä. Joskus kolmen jälkeen kun auringon lämpö taas hiipui, tuli sellainen tunne kuin penskana: en halua sisälle! Vähän jo palelee ja väsyttääkin, mutta ei sisälle. Nälkähän se nytkin keskeytti hyvät ulkoilut.

Lintukodosta puheenollen. Toissapäivänä kun lähdimme pihapiiristä, sattui kohdalle metso, jonka ”kaikki” = Pehtoori ja ”Lähes naapuri” ovat nähneet useinkin, minäkin kuullut, mutta nyt kohtasimme ensimmäistä kertaa. Minähän en mikään lintukuvaaja ole, mutta yritinpä kuitenkin.

Ja sitten kun edellisellä mökkireissulla ”Lähes naapurin” pihassa opin, miten kuukkelit saadaan pihapiiriin ja paikalleen kuvattaviksi, niin olen viikon varrella yrittänyt saada niitä linssin eteen …

Juju on se, että laittaa (suolatonta) koiranmakkaraa murusina hyvään kuvauslokaatioon. Ovat kyllä persoja moiselle herkulle. Aiemmin olen nähnyt kuukkeleita meidän notksipaikalla syömässä makkaraa kädestä ja varastelemassa pieniä parmesankeksejä tarjoiluastiasta, mutta nyt on menty ihan tarjoillen vain koiranmakkaraa.

Kerran kun patikkapolulla (Koiranjuomalammella muutama vuosi sitten) syötin kuukkeleita patikkaeväillä, tulin miettineeksi, että onkohan se kovasti epäeettistä, luonnon vastaista etc. Kyselimme sitten asiasta muutamilta lintuharrastajaystäviltä (biologeja, birdlife-aktiiveja, luonnonsuojelun ammattilaisia) ja he totesivat, että saa niitä ruokkia. Siispä nyt olen muutamina päivinä kattanut myös kuukkeleille, ei vain tiaisille ja oraville, einettä. Ja nähnyt melkoisia kerjäämisesityksiä.

Kyllä minä vielä opin näitäkin kuvaamaan. Tässä jo harjoituksen tuloksia.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Lokakuun ikimuistoinen patikka

Jo aamu lupasi hyvää.

Aurinko näkyi monen päivän tauon jälkeen jo seitsemän jälkeen. Pakkasaamuun villaa ja muuta lämmin ylle, ja sitten kameran kanssa purolle. Huurteinen talven tulon tuntuinen aamu, mutta jotenkin lupaus hyvästä päivästä.

Tänään kummallisesti ”vapaapäivä”-olo, joten päätimme lähteä kunnon patikalle.

Lokakuussakin Saariselällä voi pakkasyön jälkeisessä maisemassa patikoida nauttien näkemästään ja liikkumisesta.

Tänään polku vei Iisakkipään huiputuksen kautta Pääsiäiskuruun (jonka laavu olikin purettu!), Pietarinvaaraa kiertäen Tammukkaojan vartta pitkin Vellinsärpimän tuvalle, sieltä Luttojoen vartta pitkin takaisin Saariselän keskustaan. Oikeastaan sellaisia maisemia, varsinkin loppuosaltaan, joita tulee talvella hiihdetyksi. Nyt ihan uusin silmin.

Kilometrejä melkein 20 ja paljon, paljon kauniita näkymiä, aurinkoa, pieniä ilahduttavia ennennäkemättömiä ja tuttuja yksityiskohtia … näimme vihreän kannon, koskikaran, jääkiteitä hiekassa, porot polullaan, muurahaisyhdyskunnan Luttojoen varressa (montako kekoa näet yhdessä kuvassa?! – niitä on siellä paljon!), kivisiä ja pehmeitä polkuja.

Taas kerran: täällä on hyvä!

Ja lopuksi vielä aurinko ja sen sivuauringot! Kamerani lauloi ja tein otoksista kansion.

Tervetuloa patikalle mukaan klikkaamalla Tästä!

Mökkielämää

Koettua ja nautittua

[Artikkelikuva yllä, joku tuntematon lampi aika lähellä isoa pikitietä]

Aamupäivä kalsea, kylmä, kuutamoisen yön jälkeen vähän väsynytkin.

Aiottu patikkareitti vaihtui teemaan ”ajellaan nyt jonnekin, oisko uusia paikkoja, kunhan nyt ulkoillaan”. – Kuukkelilampi!

Eikös kuulostakin mukavalta kohteelta. Siellä se on Kuutuantien varressa, legendaarisen Lintu-Antin paikka, jossa hän paistoi lettuja ja teki kauniita lastulintuja, kuukkeleitahan ne olivat. Äitini kävi siellä useastikin, joskus kai hiihtäenkin (Saariselkä – Luttotupa – Kuukkelilampi), mutta ainakin ystävänsä kanssa ruska-aikana autolla.

Me on ajeltu tienviitan ohi vuosikymmeniä, ja Lintu-Antti on jo kai edesmennyt käsityöneuvoksen arvonkin saanut, mutta tänään ajateltiin ajella sinne – autolla. Kerran ennen on fatbikeilla ajettu sen ohi Moitakurun autiotuvalle mennessä. Tai ajettu? – Mie talutin koko Palopään rakkaisen rinteen, ei ollut voimia, eikä sähköapuja! Sentään taluttaa jaksoin. Ja silloin pikku retkeltä aika hienoa kuviakin (mm. samasta kohtaa kuva kuin alla), Sää oli vähän eri kuin tänään!

Tänään ajelimme autolla Moitakurun tienoolla olevan husky-tilan läheiselle parkkipaikalle, aikeena kulkea Kuukkelilammen ympäri, kuvailla idylliseksi ajattelemaani maisemaa, nauttia hiljaisuudesta ja kohtaamattomuuksista. Mutta! Huskyfarmilla on varmasti sata koiraa, tai noh, ainakin kymmeniä ja taas kymmeniä ja meteli ihan kamala.

Tämä lampi on husky-farmin vieressä, ei siis Kuukkelilampi.

Ja kaksi kertaa väistelimme tilan valjakoita: huskyt tarvitsevat liikuntaa, joten koirafarmareiden on sulan kelin aikana laitettava valjakko mönkkärin eteen ja eikun savisille teille, patikkapoluille ja moottorikelkkaurille ulkoiluttamaan ja treenauttamaan koiria. Ehkä meidän ulkoilu ei ollut ihan sitä, mitä olimme Kuukkelinlammen visiitiltä ajatelleet. Noh, ei kai siinä: nyt se on nähty, liki yhteen ääneen totesimme, ettei tarvitse enää siellä käydä.

Iltapäivällä mökkipihassa paljon viihtyisämpää, hiljaisempaa ja liikuntaakin saatiin järjestelyksi. Vielä vähän maisemointia viemärityömaan tienoilla ja muuta pientä puuhastelua. En olisi uskonut, että ihan lintukuvaajaksi minäkin heittäydyn (palaan kuvien kera asiaan). Välillä ripsutteli vettä, välillä paistoi, välillä melkein räntää. Ja sitten saunan ja sapuskan aika. Ja auringon.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”Ne eivät puhu mitään eivätkä välitä kenestäkään. Ne vain kulkevat kulkemistaan ja heiluttavat tassujaan ja tuijottavat taivaanrantaan. Isä sanoo etteivät ne pääse koskaan sinne mihin ovat menossa ja kaipaavat aina johonkin…” (Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti)

Täällä me taas mökkimaisemisssa mennään jonnekin, – tällä kertaa ei kaivata mihinkään muualle, – toki kaivataan vaikka ketä.

Me ja hattivatit.

( = Pikkutorvijäkälät (Cladonia fimbriata))

Mökkielämää Niitä näitä Ruoka ja viini

Metsissä ja tuntureilla – ja ruokapöydässä

Ei aina voi paistaa. Tänään ei voinut.

Näin ollen päivän tarve metsässä kulkemiselle, tai ylipäätään liikkumiselle, tuli täytettyä aika vaatimattomasti.

Pehtoori puuhasteli koko päivän liiterissä ja teki puulaatikon/penkin uudelle patiolle, joten lähdin iltapäivällä sateen tauottua yksikseni kululle. Autolla ajelin ”lähtöpisteisiin”: Iisakkipään juurelle, Kutturantienvarteen Kultareitille ja vielä Laaniojan eli Piispanojan rannalle. Kiertelin ja kuvailin tuttuja paikkoja, eri valossa, eri vuodenaikana, kunhan vain kuljin. Ei vastaantulijoita, ei äänikirjoja, ei mitään muuta kuin metsä, purot, rakkarinteet, pehmeät polut, helppo olo.

Editoin tänään myös sunnuntaisen sumusateisen Kiilopään – Ahopään -patikan kuvia. Sumussa on jotain hyvin kuvauksellista.

Ja kurussa, jonka nimeä en vieläkään tiedä, ollessamme tuli joku valaistuminen: kuvassa on värit. Se oli kyllä hyvin viehättävä kuru sekin. Kuruissa jääkauden jäljet usein näkyvät jyhkeinä ja samalla myös kauniina, esim. kivilatomukselta näyttävä peruskallion pätkä. Tuollaiset ovat vaikuttavia, turvallisiakin – jotain pysyvää. Todella pysyvää.

Värit on myös ensimmäisen kuvan vähän kummallisissa pitkospuissa. Tuo ”rimpsu” on frisbeegolf-radan varrelta. Oikeastaan aika jännä. Onhan siinä saamelaisissa käsitöissä usein käytettyjä värejä, joten sittenkin sopii, minusta ainakin. Ja väriä on vielä mustikanvarvuissa: vastavaloon näyttää kuin olisi pieniä liekkejä. Kyllä täällä vielä pieniä ruskapisteitä siis on. Maaruskaa nimenomaan, ja Ivalossa oli vielä lehdet puissa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Nyt kun ei ole paljonkaan tekemistä (kalenteriahan yms. kuvaprojekteja voisi kyllä tehdä, mutten läppärillä paljon viitsi, jälkeä joutuu sitten kuitenkin paikkomaan, joten olen satsaillut ruoanlaittoon. Pehtoori on kyllä saanut hyvin syödäkseen… Tietysti itsekin samalla. Mm. riimiporoa kahdella tavalla.

Persilja-pinjansiemen-karkea suola murskeeksi ja tiukasti poronfileen pintaan, sitten tiukka kelmutus ja pakkaseen. Noin tuntia ennen tarjoilua sulamaan jääkaappiin ja sitten ohuen ohuita siivuja. Yllä annoksessa rucolaa, hunajamelonia, sokeroituja puolukoita, vihreitä (Lidlin) tomaatteja ja maldon-suolahiutaleita. Tämä sunnuntainen oli parempi.

Huono ei ollut alla oleva tämänpäiväinenkään: riimiporon alle Kuukkelin rieskaa, voita, rucolaa, hunajamelonia, karpaloita, pinjansiemeniä.

Pääruokana rapeaksi paistettua siikaa, puikulaperunoita ja munakastiketta. Ja jälkkäriksi oli vielä sitä samaa lakkakakkua. Meneehän se näin mökkioloissa. 😀

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Maanantaiaamupäivän patikka

On talven tuntua. Mökillä – kohtuullisen matkan päässä Napapiiriltä pohjoiseen – niin kuuluu ollakin. Lokakuu on täällä jo lumikuukausi, se on jo talven alku. Niin sen kuuluukin olla, eikä se nyt niin kauheaa ole. Päinvastoin. Tänään, pakkasyön (- 4 C meillä alin) jälkeen aamusella oli tunturissa kirkasta ja kuulasta. Raikasta ja reipasta.

Pitkästä aikaa päätimme lähteä kohti Niilanpäätä. Tuntureiden huippujen lisäksi oli alempanakin mukavaa ja kaunista katseltavaa. Sekä riekkoja että riekonmarjoja. Polun reunoilla jääriitettä, oltiin ”rutskuilla” – kuinka moni tämän jutun tietääkään? – Oliko se niin, että vain oululaiset osaa olla rutskuilla? No me oltiin.

Ja nähtiin riekkoparvi. Niitä oli ainakin tusina patikkareitin sivupolulla. Ja onneksi minulla tele kamerassa, eihän 70 – 200 millinen mikään lintuobjektiivi ole, mutta nämä olivat niin rauhallisia, kesyjä pelottomia, että aika lähelle pääsin.

Tämä kanssapatikoija oli kertakaikkisen hauska. Teputteli pelotta vastaan, vakain askelin. Riekolla on tuollaiset karvajalat, ja punainen kaari silmän yläpuolella, kiiruna ei ole karvajalka. Olen vihdoin tämmöisenkin oppinut.

Riekkoja ja riekonmarjoja.

Patikalta palattua istahdimme toviksi puronrannalle, uudelle patiolle. Totesimme patikan hyväksi, ja puron solinan aina vain hyvää tekeväksi. Muistimme että on maanantai, – jotenkin se antoi päivään vielä lisää arvostettavaa. Siis että me voidaan olla täällä, tuosta vaan. Että voimme nauttia syksystä mökin pihapiirissä – eikä juuri nyt akuuttia huolta, ei tarvetta olla missään muualla.

Siinä ohessa lämmittelimme meidän luksussaunan. 😉 Rantasaunasta mie pulahdin puroon, kuten joka päivä kuluneen viikon aikana. Ja olihan se kylmää, ihan yhtä kylmää kuin nyt on pimeää, sysipimeää. On syksy. Takana pakkasyö. Liekö koskaan ennen olen kokenut + 3-asteista luonnonvettä. Tuskin. Silti mietin, että josko sittenkin kokeilisin Oulussakin avantouintia. En tiedä. Kuten sanottu, kylmää oli (noin minuutin sitä kokeilin). Kuitenkin jokin siinä kiehtoo.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, nyt takkatulen ääreen neulomaan. Elämä on.