Mökkielämää – Sivu 16 – Tuulestatemmattua

Kakkuja ja kohtaamisia

Ei ole ollut mitäänsanomaton lauantai. On ollut paljon mainittavaa.

Aloitetaan nyt vaikka kakusta. Ansaitsee maininnan. Tämän kakun pohjat tein mökkipakkaseen jo maaliskuussa, silloin kun oli se lumilinna, silloin kun oli taas paljon muutakin valmiina. Jäi kakku täyttämättä, jäi paljon muutakin väliin.

Nyt kun taas kerran olen tyhjentelemässä mökin kaappien varmuusvarastoja, tein tämän. Siis varmuusvarastokakku: puolivuotta vanhat pohjat pakkasesta, hieman överi mascarpone, erinomaisia pakastehilloja, vispikerma, joka ei ehkä ihan tuoreinta, väliin laskiaispullia varten hankittua mantelimassaa murusina, ja mitähän vielä. ”Tule hyvä kakku”. Ja tulihan siitä.

Pehtoori on juuri ja juuri saanut syödyksi ison vuoallisen kauraomppumössöä, jonka tein heti tänne tullessamme kotoa roudatuista omien omppupuiden ompuista. Takuuvarmasti sokeria ja voita, ja paljon hyvää makua. Totesimme, että Valion vaniljakastike on paras. Sittenkin. Jollei siis tee itse. En tehnyt, – joku roti se on mökkikokkailuissakin!.

Pikkuisen harmittaa, kun en hoksannut tarjota kakkua yllättäen pihapiiriin tulleelle seurueelle, joista yhdellä oli syntymäpäiväkin. Iltapäivällä – aamupäivän lyhyen patikkamme jälkeen – Pehtoori oli pilkkomasa tuulenkaatoja ja kaivureiden jälkeisiä kaadettuja koivuja ja minä edelleen, vieläkin, taas toivoin ja yritin maisemoida runneltuja mökkitien reunoja, kun neljän hengen lenkkeilyporukka mökkitiellä …

Yksi heistä ”tunnusti” löytäneensä tämän blogini ja huomanneensa, että ollaan melkein mökkinaapureita. Ja olihan meillä paljon, todella paljon muutakin yhteistä. Hän on näillä kairoilla kolmannen polven mökkiläisiä, ja hänen isovanhempansa ja minun vanhempani olivat hyvinkin tuttuja. Isovanhempansa ja heidän sukunsa ovat minulle (ja toki Pehtoorillekin) tuttuja; Oulun onnikkaliikenne ja tämä mökkitienoo… Hyvinkin puolituntinen vierähti höpötellessä. Jatkanemme joskus toiste.

Olipa mukava kohtaaminen, enkä hoksannut kakkua tarjota. Mutta avioliittoneuvontaa, kuulemma 😀 Heh! Juuri tänään patikkapolun varrella olikin tällainen.

Tämä tapaaminen oli Tuulestatemmattua-blogin kannalta hauska: kolmas ”mökkinaapuri”, johon tutustuin blogin ansiosta. Lähinaapurit molemmin puolin on toki on tunnettu, ylisukupolvisestikin, mutta sitten on blogin kautta tullut uusia tuttavuuksia: ensinnäkin ”Lähes naapuri” tuosta yläjuoksulta, muutaman sadan metrin päästä, jonka kanssa on jo oltu useinkin tekemisissä.

Ja sitten aika uusi tuttavuus, kotipaikaltaan aika kaukainen, ihan Keski-Euroopasta asti 🙂 , mutta mökkisijainniltaan vain noin kilometrin päässä Ylä-Hangasojantienvarressa. Sitten tänään kolmas lähitienoon mökkiläinen, etelänpuolelta, Aho-ojan ja Hangasojan varresta, ihan meidän tattikankaiden huudeilta. Lapinhulluus geeneissä? – Ehkäpä.

Kuukkelit ovat ruvenneet tyrkyiksi. Palaan niihin lähipäivinä. Ja huomenna: huomenna on tiedossa arvonta. Olen päättänyt tänään että teen – sittenkin – vielä Saariselkä-kalenterin. Arvonta liittyy siihen. Ja huomennea kerron – kuvin – meidän uudesta nilistä! Se on niin kaunis.

Mökkielämää Niitä näitä

Mökkipihakin on luonto :)

Sumuinen, tihkusateinen, aika toimelias päivä.

Maisemointihommat ja pihan siivous alkavat olla tehtynä. Mökkipiha nyt mieluisa. Tai noh, kunttaa voisin tilata muutaman sata neliötä mökkitien reunamille, mutta enpä sittenkään. Luotetaan siihen, että luonto korjaa, mitä kaivureiden jälkeen on mennyt rikki. Ja pihapiirissä kaikki on nyt hyvin, oikeastaan oikeinkin hyvin.

Välillä sadetta pidätellessä vähän astetta paremman sapuskan esivalmistelua. Voiko mökillä olla ”kotitöitä”? – Noh, jotain sellaista kuitenkin.

Takaisin pihalle, juuri parahiksi näin ja kuulin puolensadan hanhen kaakuttavan ohi, kaksi isoa komeaa auraa lensi ohi. Ja sitä olen ihmetellyt, että täällä kuuluu vielä linnunlaulua. Aamuin illoin. Ja lintulaudalla on ruuhkaa! Oravat ovat jossain?, mutta tavistinttejä ja lapintiaisia pyrähtelee aamuin iltapäivin ja kuukkeleita!

Palaan kuukkeleihin ja niiden kuvaukseen vielä tulevina päivinä.

Puronrantaan uuden pation lähelle vielä maisemointia, sinnekin. Ennallistaminen, tai rikotun luonnon korjaaminen, tekeminen ja touhuaminen ovat olleet mukavia. Varsinkin kun on ollut hiljaista ja rauhallista.

Niin rauhallista, että pitkähkö tepastelu puronvartta yläjuoksua kohti ja paluu kostean metsän kautta takaisin kestikin aika kauan. Rauhallisesti. Ja kuvaillen Hangasojan monimuotoista kulkua, pulputusta ja solinaa.

Ja sitten, kun on perjantai, ja muutenkin. Syötiin hyvin ja aika pitkään.

Vain elämää. Elämä on. Ja Ellinoorasta pidän entistä enemmän.

Mökkielämää

Inarilaisia?

Eihän se taaskaan mennyt niin kuin oli suunniteltu.

Suunnitelmissa ei ollut käydä Ivalossa, ei (vielä) tarvetta rautakauppaan tai muihinkaan kauppoihin. Muttaku. Pehtoori oli valvonut suunnilleen koko yön, koska hammassärky. Ihan hirmunen hammassärky. Mökin lääkekaapin buranat ja panadolit oli napsinut ”kuin karkkia”, totesi itse. Pakastimesta oli löytänyt mun kylmägeelit (olkapää, you know), ja tasan aamukahdeksalta alkoi soitella Ivalon hammaslääkäreille. Ja heti kerralla tärppäsi: yhdeltä aika.

Katsoin parhaaksi tuon särkylääkecocktailin jälkeen ja jääpakkauksen pitelemisen vuoksi lähteä sairaskuljettajaksi. Ja samalla hakemaan multaa yms. ja käymään sitten kaupassakin, – eipähän tarvi erikseen ensi viikolla lähteä sinne ajelemaan.

[Ivalojoki täysin tyven]

Ivalon hammaslääkäriä meidän mökkikunnasta kukaan ei ole tainnut aiemmin tarvitakaan. Puolentunnin ajomatkan aikana kertailtiin mitä kaikkia lääkärikokemuksia on ollut ja mitä muita kunnan tarjoamia palveluja on tullut vuosikymmenten varrella käytettyä.

Vähän surkuhupaisia piirteitäkin niissä on: joskus 1970-1980-vaihteen molemmin puolin Pehtoori kaatui laskettelurinteessä pahasti, niin pahasti, että Ivalon TK:een ajeltiin. Lääkäri ei kuvannut jalkaa, mutta aikoi kipsata sen nilkasta nivusiin asti. Pehtoori ei suostunut, kävi kotiin palattua Oulussa kuvauttamassa jalan, – ei todellakaan kokojalkakipsin tarvetta. Samoihin aikoihin myös veljeni kaatui rinteessä, ja Ivalon TK:ssa todettiin, ettei olkapäässä pahempia vaurioita, ”ehkä venähtänyt ja kannattaa käydä sitten Oulussa kuvauttamassa”. No olihan se solisluu sitten kuitenkin murtunut.

Hyviäkin kokemuksia samaisesta TK:sta syksyltä 1993. Mie olin lasten kanssa (Tyär 4 v. ja Juniori 2½ v.) kanssa keskenään mökillä. Niksautin selkäni pedatessa vuodesohvaa (miksi ihmeessä se piti päiviksi mukata pedata?), ja niksautin selän tosi pahasti. Eihän silloin ollut mitään kännyköitä, eikä lähimökeissäkään ketään… Siispä kulautin lasten Panadolia ainakin kolminkertaisen annoksen, ja jollain ilveellä sain pojankin nostetuksi turvaistuimeen, ja ajelimme Ivaloon.

Kaiken kukkuraksi elettiin aikaa, jolloin pojalla oli korvatulehdusrumban vuoksi kohtuullinen valkotakkikammo, ja mietin kovasti, miten selviäisimme terveyskeskukseen menosta. Niinpä päätin ajaa suoraan TK:n pääoven eteen parkkiin, onnistuin nousemaan ratista ja jätin lapset autoon ja jo ovella vastaan tuli sairaanhoitaja/vastaaottoapulainen tms. ja selitin tilanteen. Tämä enkelihoitaja johdatti lapset aulan leikkipaikalle, järjesti minut lääkärin vastaanotolle (kortisonipiikki selkään sekä kipuvoidetta ja tablettia veden kera). Tauottelimme tovin leikkipaikalla ja olin taas toimintakuntoinen. Ivalon TK on sen jälkeen ollut minulle ison kiitoksen paikka aina ohi ajellessa.

Tuli tuolloin muuten mieleen, että olikohan ihan järkevää olla muksujen kanssa keskenään viettämässä ruskalomaa aika lailla syrjästä kaikesta. No oli meillä ihan mukava – ja ikimuistoinen – reissu. Pehtoorikin liittyi seuraan viikonloppuna, ja oli sitten kotimatkalla kuskina, eihän se mun naksahtanut selkäni ihan noin vain ollut tervehtynyt.

Ivalon terveyspalveluita Tyärkin on myöhemmin käyttänyt: koronatestaus ensimmäisenä koronasyksynä, äitiysneuvola viime tammikuussa, vauvaultraan etätyöläiset ajelivat Rovaniemelle. Ivalon poliisilaitokselta etätyöläiset/opiselijat hakivat passit ennen meidän Lombardian reissua ja Ivalon kappalainen vihki heidät Saariselään kappelissa toissakesänä. He sekä minä olemme käyttäneet Ivalon kirjastoa ja sen kopiointipalveluja tehdessä kirjoitus- ja opiskeluhommia mökillä.

Mökkikunnan palveluita on tullut koko porukan voimin käytetyksi. Inari on siis melkein kakkoskotikunta. 🙂

Mökkielämää

Paluu pohjoiseen

Matka pohjoiseen. Se kulkee aina kevyemmin, nopeammin, iloisempana kuin paluu etelään, helpompaa on mennä kuin lähteä pois. Pohjoiseen ajellaan ylös, odotuksen jälkeen rajalliseksi ajaksi mökille, alas ajetaan arkeen, takaisin tuttuakin tavallisempaan, – kotiin. Menomatkalla auton radiossa soi monia lempparibiisejä, juontajat ovat hauskoja, uutisetkin poikkeuksellisen positiivisia. Palatessa eivät: eivät biisit, eivät juontajat, eivät uutiset. Eivät kuulosta hyville.

Mökille meno on vähän sellainen hiljainen siirtyminen, mieli hiipuu hiljalleen mökkimoodiin, liukuminen alkaa jo pakatessa, kotona ruokia etukäteen tehdessä ja kaupasta hakiessa, mutta toisin päin on erilaista. Mökiltä lähtö on äkillinen repäisy, oven läimäytys kiinni, puhumattomuus jatkuu pitkälle mennessä kohti etelää. Lähtöpäivän aamuna autoon istahtaessa on jo luopumista, ei useinkaan kohtaamisen odottamista kuten menomatkalle lähtiessä.

Nyt ollaan hiljaisella Hangasojalla.

Olimme jo alkuiltapäivästä, pienen hetken matkalla säikähdys, mutta sitten taas valoisin mielin. Napapiirin jälkeen sumuinen sää vaihtui auringoksi, ja ruska hehkui vielä, ainakin paikka paikoin. Liki koboltinsininen taivas, kurpitsanväriset koivut, sitruunankeltaiset haavat ja musta asfaltti. Ei huono.

Mietimme, ollaanko koskaan ennen näin lyhyen poissaolon jälkeen palattu mökille. Elo-syyskuun vaihteessa lähdettiin täältä, ja nyt alle neljän viikon jälkeen palaamme. Nyt näin. Onni on, kun tällainen on mahdollista. Tätä ennen ja pian tämän jälkeen Järvenpää.

Illan hämärtymiseen ja yhtäkkiseen viilenemiseen asti touhuttiin pihalla, purolla (uppotukki on selätetty!) ja ihan erityisesti maisemoiden sitä sotkua, jonka vesijohto-viemäröintiporukka on mökkitienvarteen tehnyt ja jättänyt. Onneksi myös kääntöpaikan kaksi aihkia – oikeastaan vain ne – ovat ylväästi säilyttäneet asemansa. Nuotiossa poltettiin kauniit katajat, jotka ovat kaivureiden jälkeen mennyttä, sekä paljon myrskyn jälkeistä roskaa tontilta.

Mutta eipä siinä mitään, nyt on rauha palannut tänne. Ei ole kaivureita, ei sisälle asti kuuluvaa meteliä, ei työmiehiä töissään pihapiirissä ja mökkitiellä. Homma on tehty ja ohi. Purossa on vettä kuin keväisin, viime viikon lumisateen sulamisvedet näkyvät maastossa ja purossa.

Nyt on hyvä. Ainahan täällä, – nyt vielä parempi kuin viimeksi.

Mökkielämää

Mökiltä palattua, mökkiä sisustettua

Olemme kotona. Koti tuntuu taas isolta, ja nyt illan tultua melko hämärältä Lapin valoisten iltojen jälkeen.

Kotimatkalla

Oli tultava. Mutta on hyviäkin syitä sille: huomenaamulla kahdeksalta muksut ovat täällä brunssilla. Emme siis tulleet turhaan.

Ja mökille pääsee uudelleen, – aika piankin. Ehkä. Toivottavasti.

Matka sujui nopeasti, huolimatta siitä, etten ajanut kilometriäkään. Kemiin asti satoi, minun mielestäni niinkin paljon, että oli vesiliirron uhkakin, semminkin kun meillä oli peräkärry. Ihan suosiolla ja mielelläni annoin Pehtoorin ajella. Tavallisesti en osuudestani luovu; minusta on mukava ajaa. Mukavaa juuri silloin kun ei ole vesiliirron uhkaa, eikä peräkärryä.

Matkan aikana vähän perkasin kuvia – läppärillä autossa se ei ole ehkä ergonomisesti, ei valon kannalta, ei nettiyhteyksien, eikä minkään muunkaan kannalta erityisen tuloksellista, mutta kuitenkin. (BTW: ergonomiasta puheenollen. Kun pysähdyimme Peuran Essolla, tai mikä se nykyään onkaan, lounasleiville, oli aika surkuhupaisaa kuinka molemmilla kesti autosta noustessa aikamoinen tovi ennen kuin kulku oli suoraselkäistä ja ennen kuin jalat toimivat odotusten mukaisesti. Viikon, parin kanniskelu, kyykkiminen, lapiointi, kankeaminen, kapuaminen, laskeutuminen ja venyttelemätön elämä jättävät jälkensä …

Mökin sisustusjuttuja

Menneillä viikoilla mökillä – uuden pation rakentelun ja ”sisustamisen” lisäksi – laittelin mökkiin ja pihapiiriin muutamia uusia, pieniä juttuja.

Kynttilät ovat mökillä tärkeitä. Olen kyllä jo usein vannonut, etten koskaan, ikinä, milloinkaan hanki sinne yhtäkään lyhtyä, tuikkua, kynttiläjalkaa. Mutta. Tilasinpa uudesta nettisisustuskaupasta (piaolsbo.com) tuollaisen klassisen kynttiläjalan. Vastaavia messinkisiä, reissuilta antiikkikaupoista olen ostanut [lue: Rooma x 3] kotiin, mutta nyt mökillä on tällainen vähän tukevampi. Perfetto, tai ehkä parempi ilmaus: Jo vain!

Jo aiemmin Tobias ja Tua (Puutarhurinmajasta) ovat kotiutuneet mökille. Nyt ne viihtyivät Myötätuulen terassilla ilta-auringossa. Ja huom. ohessa yksi monista ”jäkälä-installaatioistani”. Kaikissa niissä on joku akryyliväreillä maalaamistani kivistä. Kivistä maalattuina on Mörönpoikasen lisäksi myös saunatonttuja, leppäkerttuja, sopuleita, hiiriä. Kaikkea sitä huvittikin patikoinnin ja piharemppojen ohessa … Ehkä minä vielä kehityn. 😀

Monenlaista kokeilin… Postausten artikkelikuvissa näitä on jo näkynytkin.

Ja sitten vielä viimeiseksi yksi uusi juttu. Tuo punainen, nelikanttinen maljakko, jossa on kuivattuja tupasvilloja. Se on ihan uusi. Tai siis meillä uusi.

Tosiasiassa se on 1800-luvulta, ehkä jopa sen alkupuolelta. Mökillä on monia pieniä, punaisia yksityiskohtia, pyyhkeitä, kynttilöitä, mattoja, laseja ja nyt tämä!

Se sattui silmääni kun juuri ennen mökille lähtöä sain vihdoin myytyä vihoviimeisen äidin kuolinpesään jääneistä tauluista. Vein taulun antiikkikauppiaalle, jonka kanssa jäimme juttelemaan hänen varastonsa aarteista, sinnittelin monen kirjan kanssa, enkä ostanut, moni lasiesine kiinnosti ja tämän (sekä yhden vihreän maljakon kotiin) sitten ostin. Oli vain ostettava. Enkä kadu. Varsinkin kun tuolla punaisella nelikulmaisella, melkein kuutiolla, on tarina, joka liittyy opettajaani/kolleegaani yliopistolla. Ja esine on kaunis. Mökille just hyvä.

Lappi Mökkielämää

Elo-syyskuussa Lappiin

Kesän loppu. Tänäänkö se on? – Elokuun viimeinen, joten olihan se ihan sen takia, että tulee vielä käytyä uimassa, mökin rantasauna lämmitettävä. Ja nyt on sitten tämän kesän uinnit uitu! Olen siis tänäänkin pulahtunut puroon.

Vaikka tänään puron reunoja perkasin ja pohjaa taas kerran vähän ruoppasin ja puhdistelin, niin ei siinä sentään ihan altaan mittaa voi uida. Pehtoori toki kyllä kehotti uimaan rannan suuntaisesti – ´ettei nyt vaan sattuis mitään´. En edes kolaroinut tammukoiden kanssa. Niitä siinä tänään oli monia, ja aika isoja (viistoistasenttisiä?) vielä. Mutta olipa mukava. Elokuussa on.

Tässä elämänvaiheessa, tässä iässä, vuosikymmeniä Lapissa kulkeneena pidän kaikkein eniten juuri tästä vuodenajasta näillä seuduin. Tämä yksi Lapin kahdeksasta vuodenajasta, syyskesä, on jo vähän väsynyt, mutta vielä valoisa. Ilmat ovat parhaimmillaan hyvinkin lämpimät (tänään + 18 C) ja aurinkoisetkin (niin kuin tänäänkin pitkälle iltapäivään). Mutta silti on myös mukava olla mökissä, iltaisin sytytellä kynttilöitä, istuskella takkatulen ääressä.

Aamupäivän metsäretkestäni tein elämäni toisen ”kelan”, viime viikolla ekan, ja liitin Instaan. Kun lähdin korin kanssa metsään, jätin tarkoituksella kameran pois kaulalta kiikkumasta, etten taas kerran käyttäisi aikaa kuvakulmien etsimiseen ja sen sellaiseen, vaan vain kävelisin, marjastaisin ja sienestäsin jos siihen olisi mahiksia. Ja miten kävi? – Kun puhelin kuitenkin on ”pakko” (minun eksymisgeenini 🙂 ) olla mukana, niin otin sitten sillä ainakin 20 kuvaa ja kirosin, etten sittenkin ottanut oikeaa kameraa. No mutta siis kela Instassa ja FB:ssa (yritin liittää tähänkin, ei onnistunut). Ei taaskaan oikein etene tämän minun someilun vähentäminen.

Luonto on täynnä värejä, ja metsissä antimia yllin kyllin. Eikä minkään sortin öttiäisiä. Tosin sekä naapuriraksalla käynyt sähkömies, joka on Vuotsosta (30 km tästä etelään) että tuttu timpuri, joka on Sodankylän Kelujärveltä, kertoivat, että heidän pihoillaan ei näinä viikkoina ole puhettakaan olla iltaisin ulkona, koska on niin paljon polttiaisia. Puuta koputtaen, meillä ei ole täällä ollut koskaan.

Nuorempana, teininä ja pitkään sen jälkeenkin, huhtikuu, viikot 14–16 olivat mieluisimpia pohjoisessa: keväthanget, rinteet parhaimmillaan, matkailusesongin huipussa monia hyviä juttuja, menoa ja meininkiä, ja jo pelkkä sana kevättalvi! Valoa ja iloa, eikö vain?

Siis onko tämä kesän lopun aika, luonnon hiipuminen talven edeltä, luopumisen, leppoisan raukeuden aika, ja sadonkorjuun päivät mielihyvää ja mielenrauhaa tuovaa siksi, että itsekin on jo luopumassa monesta, raukeus alkaa olla usein hyvä tunne, tasaantuminen, tasaisemman lämmön ja valon viikot tuovat seesteisyyttä. Voi vain nauttia kaikesta ympärillä, kulkea metsissä ja istuksia tunturin laella. Ei ole ”pakko” osallistua.

Ei ole pakko, mutta tuntuu, että tänäänkin olen koko päivän ”osallistunut”. Ihan itse päiväni täyttänyt kaikella mieluisalla ja vähän merkitykselliselläkin. Perheen joulupöytään on nyt kaarnikkahyytelö poron paistin oheen tehty. Tänään täydensin edellisten päivien vaatimatonta keräilysaalista, ja pari purkillista hyytelöä niistä sain tehdyksi. Samalla aamupäivän metsäretkellä löysin – sieltä samasta perinteisestä, äidin opastamasta paikasta – karvarouskuja, ja täydentelin kangasrouskuilla niin paljon, että muutamat isot suolasienisalaatit saan syksyn ja joulun juhlapöytiin tehdyksi.

Mutta lyhyesti: elo-syyskuun vaihteessa, varsinkin silloin, tänne kannattaa tulla. On ollut taas niin hyvä.

Mökkielämää Niitä näitä

Valmiin äärellä

Nyt on puolitoista viikkoa oltu mökillä. Tuntuu siltä, että kolme päivää. Ja tuntuu siltä, että ensi viikko menisi vielä ihan heittämällä. Semminkin kun tämän reissun tavoite on saavutettu: patio on valmis, ainakin tämä ensimmäinen osa, kakkososa ehkä sitten joskus, ehkä tuttu timpuri tekee sen, mutta jo nyt meidän notskipaikasta on tullut ihan luksuspatio.

Nyt voisi ryhtyä luppoilemaan ja ruskalomailemaan oikein kunnolla. Vaikka mukavia ovat nämäkin päivät olleet. Pehtoorille paljon työteliäämpiä kuin minulle, joka olen kuitenkin kulkenut, kuvaillut ja keräillyt metsissä ja tuntureilla, nauttinut myös yksin kulkemisesta ja pakosalla kaivurien metelistä.

Kävinpä tänään kaivurimiesten kanssa työpalaverinkin; luulenpa, että pääsimme yhteiseen ymmärrykseen mökkitiemme loppupätkän tulvan ehkäisy- ja maisemointijutuista. Toivotaan hyvää lopputulemaa. 🙂

Tänään meillä viimeistelyä, siivoilua, multien levitystä, maisemointia etc, ja sitten neljän jälkeen, ennen saunaan menoa istuskelimme tyytyväisenä uudella patiolla.

Tässä ensin kaksi kuvaa viime syksyltä …

Yläkuva rantasaunan ovelta notskipaikalle ja alempi toisin päin.

Isoin ”ongelma” tuossa vanhassa, toki hyvinkin luonnonmukaisessa, notskipaikassa oli se, että siitä ei nähnyt purolle, ei muutoin kuin seisoskellen ja katsellen. Se oli hyvin muhkurainen, kalteva, aika ahdaskin – toki me yleensä vain kaksin siinä… Eikä tuo kaivonrengas nuotion kehikkona oikeastaan koskaan ole varsinaisesti hivellyt silmääni.

Mutta eilen oli uuden kanssa aika valmista. Tämä verrattuna siihen että saatiin kuntat paikoilleen… Ks. alempana.

Myöhemmistä, tämänpäiväisistä kuvista näkee, kuinka tärkeää oli, että kuntta oli tallessa ja ehjää. Varsinkin kuin näillä leveysasteilla uuden kasvattaminen kestää todella kauan.

Pitkään tästä on puhuttu, kauan suunniteltu; mie ideoinut ja suunnitellut, Pehtoori ”insiröinyt”, ystävät avuksi piirtäneet kuvia. Budjetoitu, aiottu teetättää, lopulta Pehtoori päätti (pikku kaivurin apua lukuunottamatta) tehdä itse. Minun osuuteni on ollut lähinnä ruokahuolto ja maisemointi (kiviä ja multaa, paikasta A paikkaan B!).

Kuten kunnon bloggaajan, jolla on kaupallista yhteistyötä, kuuluukin, kerron, että lauta, jota patio on, on porolautaa. Ja tulisija on Lakka Roihu, kelopöytä ja penkit ovat vanhoja, jostain 70-luvulta, porontalja Inga-Briitta Maggalta ja tuolit Ekotuoleja.

Niin, ja eihän minulla ole mitään kaupallista yhteistyötä näiden toimijoiden kanssa. Ihan itse näihin ollaan päädytty, sopuhintaisiksi ja meidän tarkoitukseen sopiviksi todettu.

Huominen vielä hifistellään … Vielä ehdin metsään, ehkä tunturiin.

[Otsikkokuva tältä aamulta purolle mennessä. Olen vain heräillyt kovin varhain: ei malttaisi nukkua, kun on kaikkea mukavaa tekemistä… 🙂 ]

Lappi Mökkielämää

Ruskaa ja patio pihassa

Milloin ruska alkaa Lapissa, erityisesti Saariselällä tai Koilliskairassa, on jokavuotinen keskustelun aihe esim. Saariselkä FB-ryhmässä. Toki keskustelua käydään laajemmissakin yhteyksissä.

Pehtoorilla on oma vankkumaton mielipiteensä: ruska alkaa kymmenes päivä syyskuuta kello 12. (Täsmällinen kun ukkeli on… Huoh. 😉 ) .

Joka tapauksessa mie näin eilen ensimmäiset pudonneet keltaiset lehdet. Tosin lehtien putoamista saattoi edesauttaa oravien temmellys pihakoivussa. Sen muutamat oksat kellastuivat jo viikko sitten olleen kylmän yön jäljiltä. Samaisessa puussa on auringonkukansiemeniä sisältävä ruokintapallo, johon linnut harvoin uskaltavat – oravilla on sellainen ylivalta.

Tosin nyt illansuussa kuuden aikoihin, kun kaivurimiehet VIHDOIN lopettelivat vuoden kestäneitä hommiaan (huomenna tullenevat enää vain ´siistimään´) ja sammuttivat isot keltaiset dinosauruksensa, niin lapintiaiset jo pyörähtelivät pihapuissa. Ehkäpä kuukkelitkin palaavat.

Viimeksi niitä olen nähnyt lauantaina muinaistulilla mökkinaapurin yläjuoksulla olevassa pihassa. NYT miekin tiedän, miten ne houkutellaan ihan kuvattavaksi asti. Odottakaapas vain!

Tänään luontohavainnot ovat olleet aika vähäiset, – aamuvarhain lähdimme käväisemään Ivalossa. Alunperin piti olla vain minun roudausreissu: multaa ja muuta sen sellaista, mutta Pehtoorikin päätti huilailla ja lähti mukaan. Löysimme kaiken tarvitsemamme, ja sitten maisemointia notskipaikalla. Viime viikolla irrotettu kuntta oli siisteissä pinoissa, tosi isoina palasina rantasaunan ja notskipaikan tienoilla, joten siitä sitten (sateessa) kunttapaakuilla peittelimme pation reunoja.

Onneksi oli omat kuntat: ”siirtovarvikon” hinta ainakin täällä kansallispuiston kupeessa on suunnilleen samoissa hinnoissa kuin parketti.

Pehtoori kärräsi peitesoraa tienvarresta ja totesi useammin kuin kerran, että olisipa hyvä jos vaimo vielä voisi kärrätä, ”on sen verran raskasta”. 🙂 En kärrännyt, mutta olipa mukava kuitenkin olla touhuamassa ja maisemoimassa.

Luulenpa, että huomenissa jo voin julkaista kuvan ”valmiista” patiosta. Tai ainakin ensimmäinen vaihe alkaa piakkoin olla valmis.

PS. Patio sana ei ole kovin ”lappilainen” eikä monet ”etelän vetelätkään” sitä tunne, tai eivät ainakaan käytä. Sen syyn, miksi oululaisilla on patio siinä kun muilla on terde tai terassi, olen postaillut täällä.

Lappi Mökkielämää

Patikalla ja pihalla – juhlaa ja arkea

Eiliseen palatakseni…

Hääpäivä patikoiden, pizzalla ja Philponnatilla

Hääpäivä alkoi puurolla ja kahvilla kuten kaikki muutkin päivät, mitään etukäteisohjelmaa tai suunnitelmaa ei ollut – paitsi että mennään ulos syömään.

Koska oli luvattu sateetonta, jopa aurinkoista säätä, päätimme lähteä pikku patikalle, tulla sitten mökkipihaan viettämään uuden pation harjakaisia, nauttimaan lasilliset samppanjaa puronrannassa, saunoa ja sitten lähteä hyvissä ajoin syömään.

Lähdimme kohti Marian kurua. Minulle jo kolmas kerta tälle kesälle… Jotenkin päädyimme kulkemaan mökkipuronvartta kohti jääjärveä, jääkauden aikana tai oikeastaan sen jälkeen sulamisvesistä syntynyttä Latvakurun pohjalla olevaa järveä, josta Hangasojamme saa alkunsa. (kuvassa vain pieni pätkä kurusta)

Latvakuru käveltiin (kai eka kertaa ikinä?) ihan päätyyn asti ja vähän vahingossa löydettiin Latvakurun autiotupakin. Hyvin oli piilossa.

Sieltä sitten jatkettiin pidemmän kautta, välillä hyvinkin tymäkästi nousten, välillä kurujen pohjille rakkaista rinnettä pitkin laskeutuen. Se on just sitä, mistä en oikein pidä, siksi koska en oikein hallitse sitä, mutta lopultakin hitaasti, varovaisesti turvallisesti alas.

Jokunen taukokin pidettiin, mutta melkein koko ajan tepasteltiin, kavuttiin, laskeuduttiin, – kamera soi minulle pieniä pysähdyksiä, samoin hiljaisuuden kuuntelu. Tasan kahdelta, neljän tunnin ja 17 000 askeleen jälkeen olimme takaisin mökillä. Ja tunnustettava on, että viimeisen puolen tunnin aikana jo väsytti.

Samoja polkuja, samaan suuntaan, rinnakkain ja peräkkäin, pitkospuilla ja ilman on vuosikymmenet kuljettu. Aviossa jo 40 vuotta, yhdessä 47 vuotta. Sitä minä eilenkin mietin, ihan ääneen, miten kaltaiseni, näin nuori on voinut jo noin kauan olla naimisissakin! 😀

Aurinko alkoi paistaa juuri kun saavuimme pihalle. Pehtoori oli hankkinut hienon Philponnatin samppanjan (70 % pinoir noir, 30 % chardonnay, vuosikerta 2016). Varmasti miljöö, juhlapäivä, patikka vaikuttivat makutuntumaan, mutta kyllä oli yksi parhaista maistamistamme. Ei hevin unohdu. Ja kuinka hienoa, että nyt meidän uudelta patiolta näkee ja kuulee puron, siinä leppoisasti istuskellessa.

Perhechatti lauloi, oikeastaan koko päivän, mutta tuossa istuskellessamme. Yli sata viestiä taisi kulkea… 🙂

Täällä aurinko on vielä korkeammalla, päivä melkein tunnin pitempi kuin Oulussa, mutta kyllä neljän jälkeen jo viileni niin että hankkiuduimme saunaan, pulahtamaan, vähän parempia ylle ja sitten kylille. Saariselän aika uusi italialais-lappilainen Fieno oli tavoitteena. Lappilais-italialainen huippupizza olisi ollut mieleen, ja sopinut päivän teeman ja hirmuiseen nälkään mitä parhaimmin, mutta Fieno oli kiinni. Okei, mennään rotissööriravintola Kaltioon. Kiinni. Holiday Clubin Rakka-ketjuravintola ei minua innostanut, joten mentiin Pirkon Pirttiin. Ei olisi kannattanut, ei ainakaan tilata pizzaa. Se ei maistunut oikein miltään, tai siis maistui rasvalle. No jäipähän tämäkin hääpäiväpäivällinen mieleen.

Palasimme mökille, samppanjaa oli vielä, ja sen jälkeen löytyi hyvää naposteluruokaa jääkaapista.

Sen pituinen se, ja he elivät elämänsä loppuun asti. Toivottavasti yhdessä ja yhtä onnellisesti kuin tähänkin asti. 🙂

Maanantai mökkipihassa

Aamusella näytti tulevan mitä parhain elokuinen, aurinkoinen päivä. Mie pyörin pihalla, mietin mille alkaisin, ensin sienijahtiin (eilen jo poimittiin muutama oikein hyvä herkkutatti) vai kaarnikkametsään, ehkä sittenkin voisin vähän maalailla, pieniä vanhoja puujuttuja (jakkara, leipäkori, harjanvarret etc.), ja sitten unohduinkin siivoilemaan liiteriä ja varastoa.

Kunhan olin savottaemäntänä Pehtoorille, joka sai tänään pation viimeisenkin osan valmiiksi, lounaan tehtyä ja tarjoiltua suoraan työmaalle, jäinkin puronrantaan maisemointihommiin – melkoista kivisouvia (ihan mukavaa oli kun pystyin sentään jotain tekemään) riitti sitten koko pitkäksi iltapäiväksi, – ja sienestys jäi.

Naapuriraksalla hommia tekevä timpuri kutsuttiin iltapäiväkahville ja piirakalle patiotyömaalle, – tarinoita paikallisista oli mukava kuunnella.

Ja samaan aikaan toisaalla: ”Lähes naapuri”, mökkinaapuri yläjuoksulta, oli ollut Sotajoen suunnalla sienestämässä ”yli oman tarpeen”. Ja minä sain iltapäivällä tekstiviestin, että kelpaako tatit? – No joo, okei, mikseipä! 🙂

Niinpä kun olimme iltasen syöneet, lähdin sienestämään: kävelin puolisen kilometriä ja hain sienet. Kiitos naapuriin! Nyt ne ovat jo pannun kautta pakastettuna. Näistä nautimme vielä monta hyvää tattiruokaa!

Ja taas on väsy. Hyvä, terve väsy.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Suomen luonnon päivässä paljon

Suomen luonnon päivä.

Sumuinen aamu purolla. Lauantai, työleiriviikossa Pehtoorillakin vain puolikas päivä.

Aamupäivällä mie lähdin aurinkoisille patikkapoluille… Kyllähän se taas maistui. Urupäällä olin yhtä aikaa MTB-tapahtumaan osallistuvien kanssa. Paljon reippaita pyöräilijöitä yhtä aikaa kanssani liikkeellä. Mutta emme me toisiamme häirinneet.

Puolelta päivin palasin mökille, hain Pehtoorin ja sitten Kiilopäälle. Nuku yö ulkona -happening siellä.

Kuinkas ollakkaan, me ostimme sieltä poron taljan! Kyllä!

Ja sitten suuntasimme katsomaan jenkkiautoja, joita ei alkuiltapäivästä montakaan ollut, joten Kaunispään Huipulle lounasleiville.

Iltapäiväksi paluu mökkipihaan, syömään ja hommiin, – ja niinhän ne tuolitkin tulivat valmiiksi!!

Ja sitten illan lopuksi kutsu ”Lähes naapurin” luo muinaistulille! Nehän sopivat tänne paremmin kuin venetsialaiset! Puron taas huuruinen (savuinen 🙂 ) sävy toivat muinaistulitunnelmaa. Oikein sopiva piipahdus elokuun lopun iltaan.