Luettua

Vaikka päivän töissä tuijottelin vastapäisen siiven seinää, sälekaihtimia, kirjahyllyä, näyttöpäätettä, Excel-taulukoita, Tilastokeskuksen tietokantoja, SVT:n pdf-tiedostoja [kuinka helppoa nämä nykyisin ovatkaan], tein power pointeja ja suolsin tekstiä, en ollenkaan pahoitellut kohtaloani. Päinvastoin. Unohduin noihin kaikkiin.

Ensi viikon esitelmä alkaa olla pääpiirteissään kasassa. Ainoa vaan, että minulla on luennossa vain tunti aikaa… ja tiedättehän … puhumista olisi kokonaiseksi luentosarjaksi… Hieman mielessäni kyseenalaistin, mitä järkeä lähteä Oulusta Rovaniemelle puhumaan tunniksi! Noh, olen luvannut.

Siispä ensi viikon ohjelmassa on karsiminen, supistaminen, kiteyttäminen…  Hymyilipä yksi opiskelijoistani sarkastisesti kun kerroin tästä pienoisesta ongelmastani. — sanoi, että  ”puhut niin paljon kuin ehdit, ja paljonhan sinä tunnissakin tunnetusti ehdit” … ettei olisi nuori mies kerrassaan soittanut suutaan… 🙂

Ja huom. paino sanoilla ”ensi viikon ohjelmassa karsiminen. Ensi viikon”! En todellakaan aio viikonloppua noihin käyttää. Tuntuu tosi mukavalle, että on edessä kaksi päivää, jolloin ei ole mitään pakollista. Ei mitään vapaaehtoista luvattua. Ei mitään.

Ja kun säätiedotuskin näyttää siltä, ettei ole ”pakko” ulkoilla, niin ajattelin harrastella oikein sydämeni kyllyydestä: ruokaohjeita, digikuvauskurssien tehtäviä, kotitöitä, siivoilua, lukemista [sain juuri äsken loppuun Hannu Väisäsen ” Taivaanvartijat”. Ehkä tästä pidin hänen kirjoistaan eniten. Onhan niissä aina se viehätys, että hän kertoo siitä Oulusta, siitä koulusta, jossa minäkin olen nuoruuteni viettänyt.

Meillä on ollut samoja opettajia, samoja ”kotiapotteja” ja ”baareja”. Olimme jopa yhtä aikaa samassa koulussa ja hänen osin omaelämäkerralliset romaaninsa ovat siten hyvinkin ”tuttuja”. Mutta siis: tästä pidin ehkä eniten. Se on seesteisin, levollisesti kirjoitettu, luulisin. Siinä on nuo Siena musta-valkoiset Duomon raidat tärkeitä. Minä niitä hämmästelin Sienassa, mutta eihän se tähän kuulu], talvivaatteiden poispakkausta, veroilmoitusta, nuorelle parille kokkailua [uusia ohjeita on jo keittiössä], kaikenmoista vapaa-aikaa tiedossa. Hyvillä mielin, melkein rallatellen aloittelen viikonloppua.. .

Ruoanlaitosta puheenollen: meilläpä alkoi grillikausi tänään. Pehtoori kaivoi pihagrillin esiin, ja paistoi meille pihvit. Minä löysin kaapista hienon jasmin-riisipaketin. Kaunista, vihertävää, makoisaa riisiä oli tuo.

Ja hunajamelonista ja Kolatun Wilhelmiina-juustosta pähkinöiden kera tuli oivallinen lisuke.
Täten julistan grillikauden alkaneeksi!

Maanantaina – olkoonkin että on täytynyt tehdä vielä vähän sen esitelmän eteen asioita – on parasta kun ei tarvi huolehtia heräämisestä ja voi lähteä aamupäivällä lenkille. Ei ole väliä, vaikka herääkin siihen aikaan kuin töissä ollessakin – olennaista on, ettei tarvi välittää siitä, moneltako herää.

Niinpä luinkin eilen ehtoolla reilustikin puolille öin. Ei, en mitään Suomen teollistamishistoriaa, vaan lukaisin Tuomas Kyrön ”Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike” -kirjasen. Melkein keittokirjaksi sanoisin. Ei ole ehkä niin riemullinen kuin ensimmäinen Mielensäpahoittaja, mutta kyllähän minä tätkin lukiessa hihittelin. Ja kyllähän minä monta kertaa huomasin konservatiivisen Mielensäpahoittajan kanssa olevani niin samaa mieltä. Kyllä en kiistä.

[Mielensäpahoittaja opettaa koulukkaille elämän tosiasioita koululaiskyytibussissa:]

Köynämäen suora on kahdeksan kilometrin mittainen. Päätin puhua sen verran.

Aloitin perusasiasta.

Ruoka ei ole koskaan pahaa. Muta on pahaa ja karamellit ja perunalastut.
Juureksista ja lihasta tehty ja haudutettu ruoka on aina joko hyvää tai erinomaista. Jos ei maistu, ollaan syömättä. Rupeaa muutaman päivän päästä maistumaan. Kokemuksesta tiedän, ei yhtään irvistellä siellä lippalakin alla.

Asia numero kaksi.

Ilmaisesta ei valiteta. Jos saa lämpimässä huoneessa eteensä koulukirjoja tai keittolautasellisen, ollaan kiitollisia. Jos saa jumppasalissa käteensä koripallon taikka ylioppilastodistuksen, ollaan kiitollisia. Jos saa ilmaiset kirjat, ruoat, kuljetukset, kaverit ja hammashoidon, opetellaan kumartamaan. Kun ei enää pidä kantaa vesiä eikä halkoja niin kannettaisiin edes vastuu.

Vaikka en nyt ihan suoraan ole sanonutkaan, mitä mieltä olen karppaamisesta, niin kyllä minä mielihyvällä luin, mitä Mielensäpahoittajalla on sanottavanaan miniänsä karppaamisesta. Luvun nimi on ”Tieetit”.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun miniä kertoi ryhtyneensä karpoamaan. En tiedä miten se liittyy Hannuun, mutta karpoajat eivät syö perunaa eivätkä leipää. Pitää olla pöydässä pekonia, pihviä, paistettuja munia ja voita. Kaikki hamstrataan kuin Huovis-Veikon kirjasessa. Eilen oli voi syntiä, nyt se loppuu kaupasta kuin pitkät kalsongit joulusesonkina, koska onkin muotia.

– –  Pitää ihmisen ymmärtää yksinkertaisimmat asiat, sitten ymmärretään monimutkaisetkin. Kuluta enemmän kuin syöt. Enkä nyt tarkoita rahan kuluttamista. Kyllä ei ole ruoka ongelma, vaan se, että käyttötarkoitus on käsitetty väärin. Se on polttoaine. Sillä ihminen liikkuu, ajattelee ja tuottaa. Niitä liikkeitä ja ajatuksia.

Sen polttoaineen turvin pitäisi rakentaa taloja, vetää pulkkaa jossa istuu kuusi lasta. Sen turvin pitäisi pohtia isoja kysymyksiä, kehittää enerkiamuoto, järjestää maailmanrauha. Jos ei rauha niin ainakin vähentää ne aseelliset konhvliktit pelkäksi kyräilyksi.

Kyllä olen aika lailla samaa mieltä. Vaikka tuon polttoaineen lisäksi ruoka on kyllä vähän muutakin … Se voi olla kaunistakin. Ja siihen liittyy Suuri Sosiaalinen Merkitys, jolla voisi olla vaikutusta vaikka maailmanrauhaan. 🙂

Murukastikkeesta Mielensäpahoittaja puhuu viisaita:

Saapasmaan ihminen tekee toisella tapaa. Kävin kerran poikani perheen kanssa ravintolassa, jonka nimeä en osaa lausua. Oli ruskean sijaan punainen kastike. Päälle ravisteltiin pasilikaa ja juustoa. Tiesi tekijä saman kuin minä olen elämässä oppinut: annetaan hautua tarpeeksi pitkään. Se on kuin ajatus taikka rakkaudentunnustus taikka totuus, jota ei saa suustaan. Sisältö kasvaa, kun ei lyö heti pöytään.

Erilainen oli maku, huomasi että valoisammissa ja lämpimämmissä oloissa keksitty resepti. Kulmakivenä oli tomaatti, joka taas tuli minun ruokapöytääni samoihin aikoihin kuin televisio tuvan nurkkaan.

Jos pidin kahdesta edellisestäkin Kyrön kirjasta, niin kyllähän tällainen keittokirja minuun upposi – luonnollisesti. Upposi kuin vadelmahillo Mielensäpahoittajan räiskäleiden ja kermavaahdon sekaan.

_______________

Pikagallup blogin taustakuvasta  (elämää suurempi asia ;)!) osoittaa että noin kaksi kolmesta on taustakuvan kannalla, ja taidanpa minäkin olla kallistunut siihen. Demokratian vuoksi, värkkäänpä uuden taustan…

Kotimatkalla autossa kerroin Hannulle, kuinka kovasti minua ärsyttivät kaikki lumen ja jään ylistäjät, joiden mielestä pimeys oli mukava elementti. Juuri tuollaisten tekopirteiden tyyppien vuoksi me tavalliset kaamosmasentuneet jouduimme miettimään, oliko vika sittenkin meissä, omassa synkkyydessämme. Samaa turhanaikaista tunnelmointia oli minusta sekin, että Suomessa puhuttiin neljästä vuodenajasta, kun vuodenaikoja kuitenkin oli vain yksi, kesä, ja kaikki muu oli tämän vuodenajan syntymistä ja kuolemista ja kuoleman jälkeistä pitkää pimeyttä. Jokainen suomalainen, joka tutkisteli sydäntään ja uskalsi olla itselleen rehellinen, joutui myöntämään, että vuodenaikoja oli vain yksi ja että muut ajat olivat tämän vuodenajan puuttumista.

Minä olen sellainen, joka saisin Petri Tammisen ”Mitä onni on?” -kirjan kertojaminän ärsyyntymään. Minusta pimeys on mukava elementti. Syksyllä on ihana sytytellä kynttilöitä, ja voi antaa sateen olla riittävä syy pysyä koko päivä sisällä. Jokaisessa vuodenajassa ON hyvät puolessa.  Sitä paitsi Oulu on siitä mukava paikka asua, että täällä todella on neljä vuodenaikaa. Kun on vielä vuorotteluvapaalla, voi kulkea flanelliset pyjamahousut jalassa ja vanha iso jumpperi päällä koko päivän,  kirjoitella, lukea, historiaakin, hoidella asioita puhelimella ja sähköpostilla, ja istahtaa taas hetkeksi lukemaan.

Vaikka en allekirjoitakkaan kertojaminän tuskaa pimeästä ja talvesta, on Tammisen kirja oivaltava, sen lakoninen sanonta sopii teemaan. Kirjassa on kiteytetty paljon suomalaisten (miesten) mielenmaisemasta. Siinä kaksi miestä: perheetön, Lumijoelta kotoisin oleva taidemaalari, alle 30-vuotias Hannu ja yli nelikymppinen  etelä-haagalainen, perheellinen kirjailija-kertojaminä. He kehittävät projektin, jonka tarkoituksena on tehdä kirja suomalaisesta onnesta. Miehet reissaavat Suomessa ja Pohjoismaissa ja haastattelevat onnellisuustutkijoita, oravanpyörästä hypänneitä, lottovoittajia, haudankaivajia, mummuja ja juhannushääparia. He etsivät vastausta kymykseensä ´mitä onni on´? Yhdeltä tällaiselta  haastattelureissulta palatessa kertoja kysyy kaveriltaan:

– Oletko sä Hannu onnellinen?

– Ai minä, Hannu hämmästyi. – En mä halua olla onnellinen. Mulla on muutakin tekemistä. Mun pitää maalata.

Kaiken muun hyvän lisäksi kirjassa puhutaan 70-luvun lippakioskeista,  – muistatteko Tuirassa? Siinä nykyisen Lidlin nurkalla? Uskokaa pois, Tammista kannattaa lukea.

Toinen kirja, jonka vastikään luin, kolahti sekin tähän elämäni vaiheeseen enemmän kuin olisin ehkä halunnutkaan. Lisa Genovan kirja ”Edelleen Alice” kertoo ikäisestäni naisesta, joka oli Columbian yliopiston kielitieteen professori ja joka sairastui varhaiseen alzheimerintautiin. Alicen elämänmuutos, luopuminen työstä, luopuminen lasten muistamisesta, ikääntymisen ja taudin vaatimat muutokset ja taival muistamattomuuden maailmaan on kuvattu mahdottoman uskottovasti. Kirja on melkein ahdistava. Mutta se on erinomainen.

Eilen illalla aloitin Tuomas Kyrön ”Kerjäläinen ja jänis” -kirjan. Se on Kyrön tapaan tiivistä kerrontaa, jokainen lause on täynnä monia älykkäitä sisältöjä. Se on ehkä vähän absurdi, mutta siitä viis. Teksti kulkee lähes hengästyttävästi. Kirjan takakannessa lukee:  ”Kyrö tarjoilee lukijoille yksissä kansissa sähäkän kirjallisen ilotulituksen ja lämminhenkisen yhteiskuntakritiikin”. Niin tuntuu tekevän. Näytteeksi pätkä siitäkin:

Hän kaapi purkin pohjalta viimeisen lusikallisen ja koki jumalan läsnäolon. Jukurtti lupasi rasitetulle nykyihmiselle saman kuin kirkko ennen. Ikuisen elämän, henkisen tasapainon, paremman jaksamisen työelämässä ja parannuksen jälkeisen taivaan. Sen saavuttaakseen ei pitänyt edes kuolla, ainoastaan elää. Jukurtin maku oli paha, mutta mitään ei saa ilmaiseksi. Kieltäymyksen ja kärsimyksen kautta pyhimykset ovat aina kulkeneet.

*             *            *

 

Ja syksyllä voi katsella telkkariakin. Downton Abbey sopii minulle. Varsinkin näin syksyllä.