Luettua – Sivu 13 – Tuulestatemmattua

Kolumni: Dekkarit ja ruoka

Eilinen kolumni jäi tänne Temmattuun postailematta. Tästä(KIN) aiheesta olisi voinut kirjoittaa pienen artikkelin. Eikä ihan niin pientäkään. Ehkä joskus kirjoitan.

__________________________________________________________

Dekkarit ja ruoka

Kesään kuuluvat dekkarit. Ruokafriikille sellaiset dekkarit, joissa syödään hyvin ja joissa käydään kulinaarisia keskusteluja, ovat arvattavastikin kesäloman lukunautintojen parhaimmistoa. Kun murhamysteereitä ratkotaan ranskalaisessa päivällispöydässä tai komisarion vaimon kokkailemien venetsialaisherkkujen reseptiikkaa avataan lukijalle, ei kirja voi olla huono.

Ruoka ja jännityskirjallisuus eivät ole aivan harvinainen yhdistelmä: päinvastoin. Klassikkodekkareiden kirjoittajista on mainittava Georges Simenon, jonka kirjoissa komisario Maigret´n Louise-rouva tarjoilee miehelleen ranskalaisen keittiön parhaita paloja. Ja toki Agatha Christien kirjoissa neiti Marple herkuttelee usein.

Suomalaisissa jännityskirjallisuuden ja ruoan yhdistäjissä on yksi ylitse muiden: Outi Pakkasen kirjojen päähenkilön Anna Laineen kanssa pääsemme syömään helsinkiläisiin ruokaravintoloihin, mutta myös Annan keittiöön, jossa syntyy helposti hyviä illanistujaisherkkuja tai pieniä makupaloja piknikille.

Sekä Simenonin (Madame Maigret´n keittokirja) että Pakkasen (Porosta parmesaaniin – Anna Laineen keittokirja) dekkareiden ruokajutuista on tehty reseptikokoelmat. Varsinkin Pakkasen kirjassa on paljon suomalaiseen kesäpöytään sopivia herkkuja. Ja kirja on myös lukunautinto.

Lukunautinto on myös tässä ”dekkareista keittokirja” -sarjassa vastikään suomeksi ilmestynyt Donna Leonin kirjojen pohjalta koottu ”Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettiin tapaan”. Yhdysvaltalaisen 30 vuotta Italiassa asuneen Leonin dekkareissa on kulinaarisia kuvauksia venetsialaisten perhepäivällisistä ja viipyilevistä lounaista.

Nyt Leon on yhdessä ystävänsä Roberta Pianaron kanssa kirjoittanut Brunettin vaimon Paolan keittiön salaisuudet julki: hurmaavia venetsialaisia kesäruokia nautittavaksi ennen tai jälkeen lukemisen. Kirjassa on lainauksia dekkareista, penne rigaten herkullinen ohje, resepti sitrus-omenatorttua ja kymmeniä muita herkkuja varten, mutta siinä on myös Leonin pieniä ruokatarinoita esimerkiksi venetsialaisesta kalastajasta, Capitano Albertosta. Kesälukemista tämäkin! Ehdottomasti!

Töihin myöhässä

Meni sitten puolitoista tuntia työmatkaan tänään. Normaalisti 13 – 14 minuuttia pyörällä. Pahasti en myöhästynyt, lähdin sen verran varhain, – uni kun oli taas tiessään.

Kotipihalla piti jäädä ihastelemaan rautatieomenapuuta joka eilen puhkesi kukkaan!

Sitten poljin torille aamukahville.

Haitarinsoittajan säestäessä …

ostin töihin aamukahville vietäväksi mansikoita…

(kun en muistanut että minullahan oli kokous klo 9 – 11,
joten en mihinkään yhteisaamukahville päässyt. Söin sitten mansikat eväinä. Eivät olleet oikein hyviä, edes.)

Jatkoin matkaa Ainolan kautta kohti Linnanmaata.

Ihastelin aamun valoa, kostean puiston tuoksua…

Lintujen laulua kuvissa ei kuulu, puistoissa kuului.

Vielä oli pysähdyttävä

Omenapuut ohittamattoman kauniita.

Enkä sitten lopultakaan paljon normaalia myöhemmin duunissa.

Eikä historiatieteiden käytävällä ollut vielä kukaan muukaan – –
Oman kopperooni vetäydyin, en ehkä ihan niin innostuneesti kuin marras- tai helmikuussa …

Ei ollut ihan parhaat nuo olosuhteet. No mutta ei palellut.

Mutta aamun pyörälenkki kannatti. Aina kuntosalitreenin voittaa tuollainen reilun tunnin pyörälenkki. Kesäaamut ovat ihania, Oulu kaunis kaunis… sää parasta mitä näillä leveysasteilla voi olla… Suurenmoista. Tiedättekö kuka kirjailija käyttää paljon sanaa ”suurenmoista”? Minulle se on kesäsana. Se jäi kesäsanaksi opiskeluaikana, jolloin yhtenä kesänä luin monta, todella monta Hemingwayn kirjaa. Sellaisia äijäkirjoja. Nyt en ehkä niistä niin pitäisikään. Paitsi että Kenelle kellot soivat on yksi parhaista kirjoista ikinä. Se on niitä harvoja kirjoja joita olen lukenut useammin kuin kahdesti.

Kohta saakin kaivaa kesäkirjat esiin. Pitäisiköhän etsiä kirjalaatikoista Heidit. Me vuoristokiipeilijät pidämme Alpeille sijoittuvista kirjoista. Heh! Uutena dekkarituttavavuutena on Xiaolong-dekkareita odottamassa. Saimme ystävältä lainaksi. Larssonit olivat viime kesän dekkarijuttu, edellisenä lukaisin Mma Ramotswet (dekkareita? no joo), Mankell´e ita meillä on hyllyssä monia, pehtoori lukee niitä, minä en ole edes aloittanut, Donna Leonit ovat kestosuosikkeja, nyt löysin niiden perusteella tehdyn keittokirjan (kerron juhannukseen mennessä kommentit). Maigreteista olen myös tykännyt, puolen kymmentä vuotta sitten kesän juttu olivat Outi Pakkasen kirjat. Dekkarit kuuluu kesään.

Historiaa Luettua

Historia on historia on historia on…

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.
kertakaikkisia romahduksia, – – –
Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,
jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,
vaan jatketaan uudella tasolla.
Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,
eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,
kuin että se on elettävä.
F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Jos minulla olisi joku historianfilosofia, niin se kiteytyisi tuohon lainaukseen Sillanpään romaanista. Tuo samainen lainaus on väitöskirjani nimiösivulla ja tulinpa sen taas kirjoittaneeksi luentosarjani alkuun.

Niin se on. Ei mitään suuria…

Elämässä, työssä, olemisessa, historiassa tuo on Sillanpään sisällissodasta ja Toivolan Jussista kertova romaani Hurskas kurjuus on ollut minun historiantutkijan kaaressani yhtä merkittävä kuin Sinuhe tai Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria.

Ja tänään lukukauden ensimmäisenä päivänä kun opiskelijat jälleen tulvahtivat kampukselle, käytäville, huoneeseen, kandisemman aloitukseen, mietin tuota. Mietin viime yönä ja mietin kootessa aineistoa luentosarjaan, jonka olen edellisen ja ensimmäisen kerran pitänyt kolme vuotta sitten. Valmistelussa on historian havinaa, kertautuvat vuodet, omatkin.

Huomannette että bloginkin kuvituksessa ulkoilukuvat ovat vaihtuneet luennon kuvitukseen… varautukaatte sen jatkumiseen, – ainakin muutaman viikon. 🙂

Luettua

Suomalainen mies

Joulun alla katsotun Miesten vuoro -elokuvan, jouluna luettujen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan ja Mark Levengoodin Niin pieni ihmissydän on ja juuri äsken nähdyn Napapiirin sankarit -elokuvan jälkeen voin sanoa saaneeni suhteellisen kattavan leikkauksen miesten mentaliteetista 2000-luvun Suomessa.

Kaikki neljä tuotosta miellyttivät kovasti. Miesten vuoro kosketti, ja pisti oikeasti ajattelemaan…

Mielensäpahoittajasta on todettava, että kyllä ei ole huono kirja. Kyllä ei ole. Kuinka Kyrön ikäinen suht nuori mies voikaan samaistua, osata asettua pahoittamaan mielensä juuri niistä asioista, joita 70 – 80-vuotiaat miehet päivät markettien eteisessä pähkäilevät. (käy kuuntelemassa ääninäyte http://www.mielensapahoittaja.fi/)

Mark Levengoodin kirjan sain teineiltä joululahjaksi ”kun sulla on just tommonen huumorintaju”. Yhy. No kyllä lapset äitinsä tuntevat. Levengoodin pienet pakinat ovat oivallisesti rakennettuja, niissä on usein koko draaman kaari ja niissä on paljon elämäniloa ja -viisautta.

Entäs sitten viime vuoden katsotuin kotimainen elokuva? Loppiaisen iltapäivänäytökseen menimme pehtoorin kanssa. Pitkästä aikaa oikein elokuviin elokuviin. Kyllähän se kannatti. Paikoin turhankin kohellukseksi menevä tarina oli parhaimmillaan Kapun (Jasper Pääkkösen) roolin sarkastisissa, älykkäissä sanomisissa. Ei ole syövereissä rypevä, pohjoisessa perisynkeässä mielenmaisemassa vellova raina, vaan hulvatonta menoa ja lappilaista mielen- ja luonnonmaisemaa riittää katseltavaksi.

Miesten vuoron tavikset, Mielensäpahoittajan maaseudun vanhan miehen narina ja emännän kanssa vietettyjen vuosien kaipuu, suomenruotsalaisen julkihomon, kirjailija- toimittajan maailmankuva ja lappilaisten nuorten miesten elämää suurempi digiboksin hakumatka, johon ”tuli pari muuttujjaa” (traileri) kolahtivat. Kaikki tyynni.

Ja nyt on jatkettava arjen historiaa… Suomalaisen miehen (ja naisen ja lapsen) arki ja mentaliteetti viime vuosisadan alussa ja edellisen lopussa pitäisi saada luennoitavaan muotoon …

Aamulenkillä näytti tältä

(klikkaa isommaksi)

Tuli mieleen lapsuuden kiisselit, joiden pinnalle on tehty tuollaisia kermavaahtopalleroita…

Kaamos väistyy jo

Luettua

Toinenkin haastevastaus tälle päivälle

En osallistu yleensä tällaisiin haasteisiin (vain valokuvatorstai ja ruokahaaste meitsin juttuja) enkä lähetä niitä eteenpäin, mutta nyt teen poikkeuksen. Ihan kuten teki Helena, joka minut haastoi. Ja minäkin pistän haasteen eteenpäin. Kaikille, jotka haluavat ottaa haasteen vastaan ja erityisesti sisarelleni Railatertulle tämän haasteen heitän. Ja ehkä ehdotan haasteeseen vastaamista myös Koivulle, armoitetulle kommentoijalleni, jonka tiedän lukevan paljon… Haastehan ei velvoita, mutta jos.. Tämä oli oikeastaan aika hauskaa.

Haasteessa on vastattava annettuihin kysymyksiin. Ideana on vastata kysymyksiin omaa elämää kuvaavin kirjojen nimin. Lupa on valita kaunokirjallisuutta tai muuta, omasta hyllystä löytämiään tai lukemiaan tai muuten vain kiinnostavia kirjoja.

Minä päätin lisätä vaikeusastetta ja valita vain niitä kirjoja, jotka on täällä kotona kirjahyllyissä.

Oletko mies vai nainen?

Matkaan naiset (Anja Porio, Irja Askola)

Kuvaile itseäsi

Sieppari ruispellossa (J. D. Salinger) tai

Oman elämänsä sankari (John Irving)

Ja miksi viime aikoina on tuntunut että myös Don Quijote (Cervantes)

Kuinka voit?

Hiljaa virtaa Don (Mihail Solohov)

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi

Täällä Pohjantähden alla (Väinö Linna) tai

Maailman paras kylä (Arto Paasilinna)

Kuvaile työtäsi

Neliosainen kirjasarja Suomalaisen arjen historia

Kuvaile harrastuksiasi

Lappi a la Carte (Tapio Sointu)

Digikamera tehokäytössä (Reima Flyktman)

Minne haluaisit matkustaa?

Kilimandzaron lumet (Ernst Hemingway)

Rooma, ikuinen illallinen (Andreo Larsen)

ja ainakin kymmenen muuta ….

Kuvaile parasta ystävääsi

Mies (Oriana Fallaci)

Ystävyyden piiri ( Maeve Binchy)

Mikä on lempivärisi?

Sininen valo (Matti Lukkarila)

Millainen sää nyt on?

Oli synkkä ja myrskyinen yö (Charles Schultz)

Mikä on paras vuorokaudenaika?

Uuden aamun lupaus (Karen Casey ja Martha Vanceburg)

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?

Vatsan muistelmia (Armas J. Pulla)

Koti keittiössä (Hans Välimäki)

Herkullista historiaa (Andreo Larsen et al.)

Päivän mietelause

Ruokaa Amore (Anthony Capella)

Millainen on parisuhteesi?

Järki ja tunteet (Jane Austen)

Mitä elämä sinulle merkitsee?

Elämää vuoden kaikki päivät (Kai Sievers, toim.)

Minkä neuvon tahtoisit antaa?

Rakasta sinä vain (Kai Nieminen)

Käsityksesi kuolemasta?

Kenelle kellot soivat (Ernst Hemingway) tai

Tanssi yli hautojen (Mika Waltari) tai

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (Dee Brown)

Mottosi?

Tunnustan eläneeni (Pablo Neruda)

Luettua

Arrivederci, Brunetti – ¡Hola, Don Quijote!

Kesän dekkarikausi loppui eilen illalla, kun sain tämän kesäisen Donna Leonin luetuksi. Unelmien tyttö on 17. Leonin suomeksi käännetty kirja. Olen lukenut ne kaikki. Ihmekös tuo; italialaista kulttuuria, sarkasmia (joka minua viehättää aina vain enemmän), sopivan jännittävää, ei liian väkivaltaista (jossain tuotannon keskivaiheilla muutama teos oli kyllä jo siinä rajoilla), ruokaa, jopa reseptejä, dottoressa Paola joka miehensä Guido Brunettin taustalla on enemmän kuin henkilögallerian kantava voima, ärsyttävä poliisipäällikkö Patta, josta minulle tulee mieleen yksi toinen imagostaan kovin tarkka johtohenkilö. Kirjassa on hienovaraista yhteiskunta-analyysiä ja italialaisen elämänmenon lämminhenkistä mutta osuvaa kritiikkiä. Ainekset ovat mieleiseni.

Komisario Brunetti -dekkaria ennen oli yöpöydällä Stieg Larssonin trilogian toinen kirja. Siitäkin pidin, mutta en niin paljon kuin ensimmäisestä Miehet, jotka vihaavat naisia. Kolmas on – mieheni mukaan – toistakin vaatimattomampi, mutta katsotaan ensi kesänä.

Mutta nyt on edessä myös uusi Suuri Luku-urakka. Sinuhen jälleen haikeasti hyvästeltyäni (olivatkohan nämä jo viimeiset jäähyväisemme? luenkohan (kuuntelenkohan) sen taas 30 vuoden päästä? ) olen ajatellut lukea Don Quijoten. Jostain merkillisestä syystä olen aina sivuuttanut sen. Se ei ole koskaan ollut loputtoman pitkässä, koskaan päättymättömässä luettavien kirjojeni listassani. Mutta nyt ystävä, kollega kertoi sen kesällä lukeneensa ja totesi: ”Kui koska mittä muit kirjoi on tarvint kirjotakka?” Ja sitten vielä sain sähköpostissa tällaisen lukuohjeen:

Mielestäni tärkein asia Don Quijoten lukemiseen on lukea sitä riittävän verkkaisesti eli kaikessa rauhassa, luku kerrallaan. Jos opuksen yrittää lukaista, on yritys tuhoon tuomittu. Muista tämä, niin hyvä tulee. Mielevän hidalgon mainiot seikkailut odottavat.
– J.
P.S. Jokaisessa meissä asuu pieni Don Quijote jos kohta Sancho Panzakin.

Odotukseni ovat korkealla.

Luettua Vanhemmuus

Hämmästyttää, kummastuttaa

… Juniori on koko päivän siivonnut huonettaan. Järjestellyt, pyyhkinyt, mööbleerannut, valkannut kamppeista pienet, vanhat, resut tai jostain muusta syystä kelpaamattomat ja vienyt pelastusarmeijaan.

Eikä luonnollisestikaan ole kyse mistään vapaaehtoisesta siivousvimmasta tai toisen kesälomaviikkonsa tekemisenpuutteesta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että poika haluaisi ostaa huoneeseensa telkkarin. Eikä siihen ole varaa, sillä kesälomatienestit ovat menneet ja menevät pääasiassa bensaan. Tammikuun alusta asti poika on ajanut autollaan liki 20 000 kilometriä, ja maksanut itse löpöt. Paljonkohan ois ajanut jos me oltaisiin maksettu tankkaukset. Eikä koulu- tai työmatka ole kuin muutaman kilometrin! Mie lupasin Festan ikkunoiden pesusta, mun kirjahyllyn (koko työhuone on vuorattu kirjoilla) siivouksesta ja pojan huoneen (joka on koko kesän muistuttanut enemmän jotakin romuvarastoa kuin nuoren miehen huonetta) raivaamisesta virallisen taksan mukaisen siivoustyöntekijän tuntipalkan. Ja poika siivoaa! yesh!

Muutenkin tänään ollut mukava päivä. Monin tavoin mukava.

Ja jatkuu: lähden nyt kasvohoitoon ja sieltä tullessa istahdan telkkarin ääreen: Pilcherin romaanien perusteella tehty laadukas brittisarja ”Vuodenajat” sopii minulle nyt. Kartanoromantiikkaa minisarjassa, jossa maisemat ja sisustukset ovat nautinnollista katseltavaa. Onkin suunnilleen ainoa ohjelma, joka koko kesänä on saanut minut telkkarin ääreen. Lauantaisin tullut Mma Ramotswe meni sivu suun, vaikka senkin olisin mieluusti nähnyt. Melkein kaikki kirjat kun olen lukenut, ja kovasti niistäkin pidin.

Luettua

Maahengen puutetta

Suomalaisen talonpojan perikuvana on pidetty Runebergin luomaa Saarijärven Paavoa, joka oli ahkera, pyyteetön ja Jumalaa pelkäävä. Myös Sakari Topeliuksen maailmankuvassa ja sitä kautta suomalaisille välittyneessä kirjallisessa kuvassa talonpoikaisen rahvaan luottamus esivaltaan ja Jumalaan oli ominaista. Kirjallisuuden kuvaa suomalaisesta talonpojasta maahengen elähdyttämänä, ahkerana ja rehellisenä miehenä jatkoi Santeri Alkio 1890-luvulle sijoittamassa romaanissa Pyydysmäen Erkki, joka

– – rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana – –
– – ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina aaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin lumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen tunne voinut sille vertoja vetää.

Minun mielenliikkeeni ovat olleet kovin kaukana näistä suomalaisten talonpoikien mieltäylentävistä tunteista kun olen ollut maatöissä! Minua ei elähdyttänyt maahenki, eikä edes ajatus elokuussa ”vihannoivasta” kasvi-, kukka- ja yrttimaasta saanut minua romantisoimaan takapihan muutaman vaivaisen neliön kylvöpuuhia. Sääsket, kompostin viereen pesänsä laittanut vihainen varispariskunta, ja taas sääsket saivat kihisemään kiukusta. Eivät Runeberg ja Alkio kirjoita mitään sääskistä!

Samaa mietin kun eilen sain luetuksi Sillanpään 1930-luvulla ilmestyneen Ihmiset suviyössä. Ei ollut Sillanpäänkään kesäyössä sääskiä. Muutoin aika viehättävä ”minun aikakauteni” opus, tutkimusaikakauteni miljöö ja mentaliteetti siinä on kovin elävä. Ja niin kovin erilainen kuin Sillanpään Hurskas kurjuus, joka oli minulle aikanaan ravisuttava lukukokemus.

Jollei Sillanpäänkään kesässä ole sääskiä, niin Rantapellossa on! Nekin ovat saaneet minut kovin matkakuumeiseksi (mistä osoituksena mm. blogiasun muutos, mihin on vaikuttanut myös välähdykset Etelä-Afrikasta… taustakuva, otsikkokuva ja valokuvatorstain kuva siis sieltä) ja kaipaamaan mökille. Viikko enää…

Töissä alkaa olla todella motivoitumisongelmia. Tosin tänään taas niitä pieniä onnenrippuja kun oli publiikkipäivä: valmistuneita kandeja ja maistereita kävi heittämässä hyvästit ja kiittelemässä, … On se vaan mukava kun käyvät heippaamassa. On se. Ja vähän haikeaakinhan se on.

Luettua

Jo joutui armas aika…

Suvi ei ole nyt erityisen suloinen. Ei ainakaan lämmin. Mutta kevätlukukauden opetus on ohi! Ihan urakoinniksi meni tänään, kunnollinen seminaarin loppukiri. Tarkoittaa että nyt alkaa taas jäädä aikaa ja intoa kaunokirjallisuudenkin lukuun.

Pöydällä on Irja Virtasen Kenttäharmaita naisia, josta on sanottu että se on lottien Tuntematon sotilas. Katsotaanpas nyt … ja toinen opus on Joutilaita iloja. Tarttui eilen Akateemisesta mukaan. Ja minunhan ei pitänyt kirjoja ostella. Mutta kesällä pitää olla luettavaa… Mikäs se on se Sillanpään kesäkirja? Ihmisiä kesäyössä? Sellaistakin on suositeltu. Ja Katse avartuu -blogissa kehuttu Jukka Mannerkorven Ranskalaisia makupaloja näyttää minullakin olevan hyllyssä, taidan lukea uudelleen kun en siitä mitään muista. Jatkotutkijoiden käsikirjoitukset ja kanditutkielmat väistykööt yöpöydältä! On kesälukemisten aika!

Lappi Liikkuminen Luettua

Kirjaviisautta

Tänään luin Terveydenhoito-opasta vuodelta 1928. Ei, en etsinyt murmelin vatsataudille selitystä, vaan ihan [historian] tutkimusmielessä kirjaa lehteilin. Ja tähän kohtaan jämähdin:

”Askartelu sellaisissa yksinkertaisissa toimissa, jotka ovat loitolla itsekunkin vakinaisista virka- ja ammattitehtävistä, tuottavat lepoa ruumiille ja sielulle. – – Se joka vuosittain voi viettää jonkin aikaa maaelämän hiljaisuudessa ja niin lähellä luontoa kuin suinkin, hän on, oleskellessaan ulkona paljaan taivaan alla auringossa ja raittiissa ilmassa, tutkiessaan kukkien ja kasvien orastamista ja kukoistusta ja eläinten pienempiä yksityiskohtia myöten niin mielenkiintoista elämää, oppiva, että luonto on ystävä, jonka luokse voi paeta aina uudelleen löytääkseen voiman lähteen uudistumiseksi, terveydeksi ja nuoruuden ja elämänuskon säilyttämiseksi.”

Kunhan minulla on huomenna (läsnäoloa vaativat) työt tehty ja vastaanotto pidetty, on aika lähteä pohjoiseen. Aika lähteä Myötätuuleen. Maija Paavilaisen kirja Myötätuulta oli myös kaivettava esiin. En tiedä kuinka monta pientä runo- ja aforismikirjaa Paavilainen on julkaissut. Minä olen saanut lahjaksi/hankkinut puolenkymmentä. Tämä Myötätuulta on tietysti nimensäkin takia läheisin. Ne ovat ylivertaisia, ylivertaisia pienessä suuressa sanomisessa.