Luettua – Sivu 11 – Tuulestatemmattua

Mökkielämää

Nyt pyryttää. Niinhän minä toivoinkin. Peittäisi nuo hankien päällä olevat roskat, tekisi maiseman kauniiksi. Sellaiseksi taikatalveksi kuin oli pari vuotta sitten, sellainen kuin täällä usein on: Taikatalvi Hangasojalla. Nyt noita hankia en ole kuvaillut.

Aamuladulla kännyllä muutaman otoksen sentään räpsäisin. Pari kilometriä ehdin sivakoida ennen kuin latukone tuli vastaan. Sen jälkeen oli näin sileää ja sujuvaa.

Huolimatta siitä, että tuuli oli eilistäkin kovempi, oli edelleen mukava metsänsiimeksessä hiihdellä, punaisia poskia hankkia.

Eipä ollut tänäänkään ladulla ruuhkaa. Pehtoori kävi vasta puolenpäivän jälkeen, putsailtuaan vanhan mökin katon lumesta, ja silloin oli jo ollutkin hiihtäjiä. Minä näin vain yhden – norjalaisen – pikkuperheen, jonka noin nelivuotias hiihteli kuin vanhakin tekijä ja isä veti vauvaa tämmöisessä. Kaikkea sitä.

Niissä kohtaa, jossa ei ole puita lähellä, hanget ovat vielä kauniit, pehmeät.

Mutta hyvin täällä kuluu aika sisälläkin. Päivän kiintiö Kekkos-tutkimusta luettu ja ruokaa tuunattu. Jari Tervon ”Revontulten tie” kohta luettu. Taitaa olla ensimmäinen J. Tervon kirja, jonka saan luetuksi loppuun. Enkä tiedä, olisinko lukenut tätäkään, jollen olisi elänyt teinivuosiani samaan aikaan kuin omaelämäkerrallisen opuksen Jari. Ajankuva piirtyy hyvin tuttuna. Oulun Koskelankylässä maailma oli 1970-luvun alussa hyvin samankaltainen kuin Tervon Rovaniemi. Ja Tervo saa tekstin kuulostamaan 14-vuotiaan kirjoittamalta. Nokkeluudet tervomaisia, hymyilyttävät hyvinkin.

Vihdoin kokosin myös joulupuun, juhannuskuusen, lastukoristeen, jonka kävin jo ennen joulua Lovi-liikkeestä ostamassa. Tässä nyt ensimmäinen kuva siitä. Olen jotensakin varma, että täällä tulette näkemään siitä jos vaikka kuinka paljon kuvia eri vuotuisjuhlien yhteydessä. Mitenhän sen koristelisi pääsiäiseksi?

Se on hyvä ”viherkasvi” mökkioloihin.

Ja toki meillä on täällä tulppaanejakin.

Nyt aika siirtyä takkatulen ja telkkarin ääreen, kudinkin on mukana.

Mökkielämä tuntuu hyvälle.

Luettua Niitä näitä Yliopistoelämää

Lyhyen yön jälkeen pitkä päivä

Arki-iltana ei pitäisi ottaa yöpöydältä unilukemiseksi sellaista kirjaa, jossa on alle 100 sivua, mutta yli 50 sivua lukematta. Jos ottaa, niin käy niin, että lukee kirjan loppuun ja kello on yli puolenyön kun sen laskee takaisin yöpöydälle. Ja sitten kun on tämä sisäinen kello jämähtänyt sellaiseen viritykseen, että aamuviiden jälkeen loppuu uni ihan riippumatta siitä, moneltako olet nukahtanut, niin iltapäivän tunteina pitkän pitkässä koulutusneuvoston kokouksessa alkaa jossain vaiheessa puuduttaa. Mutta olipa siellä sellaisia asioita, jotka koin kovin omakseni, sellaisiksi, joihin minulla oli mielestäni vahva, perusteltu mielipide ja kokemusta ja näkemystä muillekin jakaa, joten enpäs sitten herpaantunutkaan. Opinnäytetöiden ohjaus ja koulutuksen kehittäminen ja tutkintosaannon parantamisen keinot saavat minut kyllä pysymään hereillä ja ottamaan kantaa. 😉

Se kirja, joka piti lukea loppuun, oli Jeffrey Archerin Kane ja Abel, jonka Juniori antoi Pehtoorille isänpäivälahjaksi. Se on yli 500-sivuinen kirja, josta voisi ehkä käyttää hieman naiivia ”lukuromaani”-nimeä. Se on siitä kummallinen kirja, että Archer on kirjoittanut sen jo 1970-luvulla ja sitten tehnyt siihen ”päivityksen” 30 vuotta myöhemmin. Ensimmäinen versio oli myyntimenestys ja sellaiseksi tämä vol. 2 on kai myös nousemassa. Merkillinen Euroopan ja Amerikan historian läpileikkaus 1900-luvun alusta kylmän sodan vuosiin se on. Amerikkalaisen vapauden ylistyslaulu. Ei niin kovin suuria tunteita tai älyllistä pohdistaa aiheuttanut. Esimerkiksi Kati Tervon ”Sukupuu”, jonka luin tuota ennen, oli paljon koskettavampi, todempi, enempi ”historiallinen romaani”. Mutta yhtä kaikki molemmat on luettu, eikä harmita.

Enpä tänään ole ehtinyt kameran kanssa missään olla, kuvailla, joten laitanpa Pehtoorin eiliseltä menomatkaltaan lähettämiä otoksia…

Luettua Niitä näitä Ruoka ja viini

Miehet keittiössä – ja minäkin

Mikä siinä on, että parhaat (tai ainakin näkyvimmät, kuuluisimmat) keittiömestarit ovat miehiä? Olen pohtinut tätä ennenkin. Hiljaa mielessäni.

Minulla on jo monta tuttua keittiömestaria, – paistinkääntäjissä heihin olen tutustunut. Onko niin, että kahta lukuunottamatta kaikki ovat miehiä? Taitaa olla.

Sain Pehtoorilta joululahjaksi Johanna Catanin kirjan ”Syömään vai drinkille. Suomalaista ravintolakulttuuria”, joka on pääosin hyvä kirja, tosin vähän urputtaisin käsitteistä, rajauksista, näkökulmista, jos minun olisi se tutkimuksellisesti arvosteltava, mutta kaikkinensa ihan mielenkiintoista luettavaa. Ja kirja on täynnä MIESkokkeja, miesravintoloitsijoita, mieskeittiömestareita. Eikä tämä ilmiö ole vain suomalainen. Saarioisilla, koulujen keittiössä, kodeissa ruoan tekevät äidit ja naiset, mutta isät ja miehet ovat ruokakulttuurin ja gastronomian keulakuvia, johtajia, rahantekijöitä, kilpailujen voittajia. Montako naiskilpailijaa on Bocuse d´Or -kisassa, jonka tämänvuotinen loppukilpailu on reilun viikon päästä? Ei kai yhtään. Miksei?

Minulle ei ole niin merkillistä nähdä miehiä kokkaamassa. Isäkin tykkäsi olla keittiössä, ainakin grillin ja savustuspöntön ääresssä kuten miehille ”kuuluukin”, teki hän kastikkeitakin, kokkasi vähän muutenkin. Mutta ei muistaakseni koskaan leiponut. Pehtoorihan osaa tehdä ruokaa. Ei vain kovin usein pääse näyttämään taitojaan, koskapa minulla on merkillinen pyrky tehdä meidän perheen safkat. Juniori osaa tehdä ruokaa, ehkä enemmän kuin isänsä. Ja kiinnostusta on.

Ja sitten sellainen jännä juttu, että yksi pojan työkavereista on innokas ja – kuvien ja pojan kertomien juttujen perusteella – tavattoman perehtynyt harrastaja, kokeilija, – gastronomi selvästikin. Juniori on toiminut meidän välisenä linkkinä, ja on ollut mukava seurata nuoren miehen varsin kunnianhimoisia kokeiluja kokkaamisen saralla.

Vuosia sitten sain sähköpostia yhden suomalaisen vakuutusyhtiön – vai oliko se pankkiiliikkeen – ekonomistilta, mieheltä siis, joka kirjoitti, että oli löytänyt netistä minun ”Riemusta ruuanlaittoon” -kirjani ja kokannut sen kannesta kanteen (onkohan siinä about 80 reseptiä?). Ja oli tehnyt pelkästään sen perusteella safkat joihinkin isoihin sukujuhliin. Olihan mahdottoman mukava kuulla tuommoinen juttu. Ja sekin osoitti, että miehillä on into kokeilla ja kokata.

Meidän kotikeittiössä, minun La Festa -kokeiluissani oli tänään aika matalan kunnianhimon kokkauksia… Ihan peruspihviä ja sille vähän lisukkeita, joista erikoisin, uusi juttu, oli pinto-pavut. Meksikolaisittain. Kelpasivat meidän Meksikon käyneelle esikoiselle, ja nuorelle parillekin.

Viikonlopun ruokaviinilöytö on tämä. KLIKS

Petite Syrah? Pikku syrah? Se EI ole syrah-rypäle vaan tunnetaan Ranskan viinialueilla Durif-nimisenä. Durifin synonyymejä Ranskassa ovat Dure, Duret, Pinot de Romans, Plant Fourchu. Kaliforniassa ja Etelä-Amerikassa Durif on Petite Sirah. Ja sitä tämä viini oli: kalifornialaista hyvää ruokaviiniä. Ehdottomasti vaatii seurakseen ruokaa, juustoja tai vaikka pihviä kuten meillä oli. Ja sitten sellainen ”ulkoviinillinen” juttu: pullo ja etiketti viehättävät minua kovasti.

Ja jälkkäriksi rahkaa.

Valiolla on uusi maustettu päärynä-kinuski -rahka, joka on ihan sellaisenaankin (eräänäkin päivänä ollut eväänä) hyvää, mutta hieman jatkoin sitä. Pilkoin pari päärynää, ripottelin kuutioiden päälle sitruunamehua (ei hedelmä tummu ikävästi) ja kookossokeria (fariini- ja tavallinenkin käyvät erinomaisesti), vispasin pari desiä vispikermaa, johon lisäsin vähän vaniljasokeria ja kookossokeria ja sitten kaikki sekaisin ja annoskippoihin muutamaksi tunniksi jääkaappiin. Pinnalle löysin kahvi-suklaa-papuja, – joku hyvä murusteltu keksikin (Bastogne?) sopisi erinomaisesti.

Toinenkin jälkkäri, tai pikkuhyvä, oli tehtynä. Kaapin perältä löytyi eilen pari pientä leivontasuklaalevyä, ja tein niistä eka kertaa elämässäni Rocky Roadia. Helpompaa herkkuahan nyt on vaikea keksiä. Se, mikä tästä minun jutustani teki omanlaisensa olivat pinnalle ripotellut Wiener Nougat -muruset. Tekivät jutusta tosi hyvän. Ohjeen perusidean otin Kinuskikissan kirjasta. Näyttää sama resepti olevan netissäkin KLIKS Variointi on mahdollista, – kerro jos keksit joskus hyvän uuden idean.

Minullepa kävi nyt vain niin, että unohdin ko. satsin jääkaappiin; ehkäpä ilahdutan näillä työkavereita huomenna.

Oli niin paljon kaikkea muuta asiaa meillä, että tämmöiset unohtui… Miniän kanssa käsityöasioita ja tyär ja poika keskustelivat fysiikasta (!!). Ei voi muistaa kaikkea. 😉

Luettua Niitä näitä

Vähäeleistä

Hailuodon siikamarkkinat, Kädentaitomessut, Hullut Päivätkin, … kaikenmoista kohdetta olisi ollut. Ensimmäisillä en ole koskaan käynyt, toisilla monta kertaa, ja monta kertaa siellä tullut jotain ostelluksi, kerran vai kahdesti Hulluilla Päivilläkin olen käynyt. Tänään en käynyt missään noista. Enkä missään muuallakaan. No sentään lenkillä varhain aamulla, jolloin ei vielä satanut minkään vertaa. Asfaltti kiilsi. Mutta lopultakin aika hyvä ilma kulkea, hengittää.

Nyt kynttilätuikkuja vähän joka huoneessa, leivinuuni tohisee kuivien puiden palaessa vauhdilla, vettä tippasee ränneistä, tekemättömien töiden ja kotitöiden määrä on saatu nurjerretuksi säälliselle ja omatuntoa kolkuttamattomalle tasolle, nyt houkuttaisi ryhtyä tekemään Ifolorille tilausta (siellä hurja ale-viikonloppu menossa), omena-mangopiirakkaa, joka piti olla huominen jälkkäri, tullut syötyä ihan liikaa, – ja, lisäksi, tai oikeastaan kovasti, laiskottaa.

Nyt olisi sellainen ”takkatulen ääreen kirjan kanssa” -hetken paikka.

Tässä joku aika sitten sain luetuksi Tuomas Kyrön kolmannen mielensäpahoittajan ”Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja”. Se jatkoi kahden edellisen linjalla, oli juonellisempi kuin kaksi edellistä, mutta muutoin sitä samaa. Iloisempi se ehkä kuitenkin oli. Ja vielä se sama jurnutus jaksoi purra. Semminkin kun tässä viime aikoina on ollut lähipiirissäkin vähän sellaista periksiantamattomuutta, ”ennen kaikki oli paremmin, en mistään millään luovu” -mentaliteettia aistittavissa 😉 .

Nyt (itse asiassa jo aika kauan) on lukemisen alla Tove Janssonin elämäkerta. Voi kunpa voisin mennä näyttelyyn nyt kun kirja on kohta luettu. Toisaalta, onneksi tuli käytyä Ateneumissa ollenkaan. Kirja on jotenkin poikkeuksellinen elämäkerta: se etenee reippaasti, viittaukset ajankuvaan, aikaukausien yleiseen kontekstiin ovat nopeita, tarkkoja ja tarpeeksi kertovia. Tuula Karjalainen ei kirjoittaessa jää makaamaan taustoittamiseen, Toven elämä kulkee eteenpäin, mutta läheisten tekemiset ja kulloisenkin ajan (esim. sodan) yleinen normisto ja elämisen ehdot taustoittavat, luovat puitteet, Janssonin tekemiselle, selittävät hänen ratkaisujaan erinomaisen hyvin. Tove Janssonin kautta suomenruotsalainen taiteilija-atmosfääri tulee tutuksi ja Janssonin ratkaisut selittyvät ympäröivän maailman kautta. Hyvä kirja se on.

Mutta nyt en sitä esiin ota.

Taidan olla runo-tuulella tai vain istuksin takkatulen ääressä. Hah! moista en usko itsekään. Sen verran levottomaksi olen rakennettu …

Luettua Niitä näitä

Kesälukemisten jälkeen

Tällaisina päivinä kun suurimmat tapahtumat ovat olleet se, että on niin kostea ilma, että minun luonnonkiharoihini ei tahdo kampa, ei harja, pystyä, kun eväät olivat yhdet parhaimmista ikinä, kun olen keskustellut pitkään puhelimessa kahden nuoren miehen/ruoka-alan ammattilaisen ja yhden lakinaisen ja yhden kiinteistövälittäjän kanssa, whatsappaillut Pehtoorin & Pojan kanssa, kannattaa hakea jotain mielenkiintoisempaa kirjoittamisen aihetta… siispä voisin kirjoittaa kokemuksia kesälukemisista, joita täällä blogissa peräänkuulutin ennen lomaa, ja millaisia hyviä vinkkejä sain ja jotka vinkit melkein kaikki otin ”vakavasti” = luin.

Ishiguron ”Pitkän päivän ilta” oli mieluisaa luettavaa. Ei ilmeisesti ”hänen tavallisintaan”. Koko ajan lukiessa näin sieluni silmin Downton Abbeyn Carsonin. Ja ne lauserakenteet! Se englantilaisen aristokratian käsittämättömän koukeroinen ja viehättävä tapa käydä dialogeja. Historian havinaakin kirjassa oli, faktan ja fiktion sujuva sotkeminen sujui.

Sitten Pirkko Koskenkylän ”Mielenkiintoinen tuttavuus” ja ”Kauas on pitkä matka”. Koskenkylä on luontaisesti toimittaja, dokumentaristi, ei kaunokirjailija, ei tarinankertoja, ja kirjat sen mukaisia. Mutta mielenkoisia tuttavuuksia olivat hänen kirjansa. Ja ihailtavaa heittäytymistä elämänsä! Kirjat olivat oikeastaan Pekka Koskenkylän biografioita ja matkakertomuksia. Hämmästyttäviä sinänsä. Ja se heittäytyminen, sitä ihailin!

Veikko Haakanan ”Tunturista tuulee” ja ”Pohjoiseen” ”maistuivat” vain mökillä. Vain Lapissa. Siellä löytyi niille oikea ”moodi”. Luulen, että Haakanaa lukiessa pitää edes vähän tuntea Lapin maisemaa, luontoa, ihmisiä, valoa ja vuodenaikoja. Jos Lapista jotain tietää ja siellä on läsnä, elämässä tai olemassa, kun noita kirjoja lukee, niin hyviä ovat.

Itäkairan prinsessa jäi lukematta. Ehkä ensi kesänä.

Joel Haahtela oli minulle uusi tuttavuus. Elena vangitsi. Ja loppuratkaisu ei ollut todellakaan arvattavissa. Kiehtova pienoisromaani, jossa jokainen lause tuntui äärimmäisen mietityltä. Hyvä lukukokemus sekin.

Antti Tuurin ”Matkoilla Euroopassa” oli kovin tutunoloista. Vähäeleistä, tarkkaa kerrontaa. Tämä on nyt hieman noloa, mutta ajattelin monta kertaa, että teksti ei nyt ole sen kummempaa kuin mihin minäkin pystyisin. Voisin tehdä oman vastaavan kirjani ”matkoillani Euroopassa”. Tarinoita olisi 30 vuoden ajalta. … Meidän reissut eivät ole taittuneet junalla, vaan lentäen ja omalla autolla liki kaikissa Euroopan maissa…, vuokrataloissa asuen, matkanjohtajana Kreikassa, bussikuskina Ranskaan ja Portugaliin ja takaisiin Suomeen ja Ruotsissa reissuja. Kirjan luettuaan Pehtoorikin sanoi jotta ”ihan kuin meidän reissuja: aamulla herätään aikaisin, kävellään, käydään gallerioissa, kirkoissa, museoissa, syödään ravintoloissa, kävellään, seikkaillaan vähän.” Ainoa vaan, että kun Antti Tuuri – suomalainen tunnettu, tykätty kirjailija – kertoo reissuistaan, löytyy kirjalle kustantaja ja lukijoita; jos meitsi kirjoittaisi/kirjoittaa, ei kirjalla ole ostajia, kun ei ole sitä ”julkkis-hypetystä”. Ja ovathan minun ”Matkani Euroopassa” täällä Tuulestatemmatussa ihan reaaliaikaisena aina luettavissa. 🙂

Ja sitten tämän kesän dekkarit: kesän ”pakollisen” Donna Leonin luinkin jo toukokuussa, mutta nyt kesälomalla tutustuin Jan Mårtensonin tuotantoon kahden kirjan (Murha valtiopäivätalossa ja Noitavasara) verran. Pidin niistä. Niissä oli taidehistoriaa, Tukholman paikalliskuvausta, henkilöitä joiden analyysistä ja kuvailusta pidin. Eikä ruoka ollut vähäisessä osassa. Minä niin allekirjoitan tämän!

Ei ole tärkeintä että hankkii kalliiita ja erikoisia ruokatarpeita. Ei tarvita kaviaaria ja häränselyksiä. Makkara ja perunat käyvät vallan hyvin laatuun, mutta on nähtävä vähän vaivaa. Rakkautta ja mielenkiintoa ruoanlaittoon. Mutta sehän on tyyppikysymys. Tosin olen huomannut, etteivät ihmiset, jotka eivät pidä ruoasta eivätkä pitkään pöydän ääressä istumisesta juttelemassa, joiden mielestä ateriahetki ei ole päivän kohokohta, yleensä ole kovinkaan sopusointuisia. Olen kenties väärässä, ja elämässä on muitakin arvoja kuin ruoka, mutta siitä hetkestä on kyllä otettava vaarin, etenkin kun syö illalla. On istuttava kaikessa ruahassa. Rentouduttava ja syötävä jotakin, josta pitää. Pöydän ääressä kukaan ei vanhene. (Noitavasara)

Jotta kiitos kaikille suosittelijoille. Löysin ihan uusia kirjailijoita, ihan uusia maailmoja.

Muutama muukin kirja mahtui kesälomalukemistoon, mutta ehkä kommentoin niitä myöhemmin…

Luettua Niitä näitä Yliopistoelämää

Muutakin tekemistä

Yhtenäkään päivänä ei ole ollut kurja tulla töihin. Yhtäkään en vaihtaisi pois. Työ ja työkaverit ovat olleet tärkeitä ja tänne on ollut aina mukava tulla…

Ja kaikkea tällaista pitkät pätkät. Meillä kun on yhdet sun toiset läksiäiset, eläköityimiset viimeisen parin vuoden aikana ollut. Minä en kyllä tuollaisia lähtiessäni voi – ainakaan rehellisesti – väittää. Niinkuin nyt tänäänkin. Olisin niin kovin mielelläni pitänyt vapaapäivän: aamulla oli ulkona niin kaunista. Olisin halunnut lähteä kävelemään. Ja kuvaamaan. Päivällä mennä jotain joulujuttuja ostamaan, mitään kun en ole vielä hankkinut… Iltapäivällä sytytellä leivinuuniin ja leipoa jotain… Ottaa ehkä pienet unoset.

Sitä paitsi töissä oli odottamassa heti aamusta oppiainekokous, jossa oli – vielä kerran, nyt lopullisesti 😉 – torpedoitava yksi ”hanke”. No lopultakin meni hyvässä yhteisymmärryksessä.

Ja sitten kun ei ole niin työntäyteistä, ettei ehdi ajattelemaan mitään erityisiä, niin tulee ajateltua, mitä kaikkea voisikaan tehdä, jos olisi jossain muualla. Maisteriohjelman tutkintorankennekaavioiden rustaaminen ja www-sivupäivitykset, ”ahotoinnit” ja monta muuta jonnin joutavaa pakkopullaa olisin mielihyvin voinut vaihtaa kotoiluun.

No nyt iltasella olen sitten leiponut. Onhan nyt jotain niin järisyttävän pikkuhyviä tullut tehdyksi, että kertonen kuvien kera huomenna täällä asiasta enemmänkin. 🙂

Joulukalenterikuvaan enkeli: sain eilen luetuksi Pauliina Rauhalan paljon kehutun, puhutun ”Taivaslaulun”. Siitä on kirjoitettu niin paljon, etten osaa enää mitään uutta sanoa. Rauhala itse kertoi yhdessä haastattelussa, että sitä on sanottu ennen kaikkea kauniiksi, koskettavaksi ja kipeäksi. Sitä se on. Todellakin, mutta se on myös tavattoman hienosti, monikerroksisesti, viisaasti kirjoitettu. Kirjan teksti on runoa, asiaproosaa, kaunokirjallisuutta parhaimmillaan, siinä on monia kerroksia, ja silti se on hyvin ehyt. Näkökulmien runsaus ja niiden uskottava, koskettava aukaiseminen tekevät kirjasta sellaisen, että pidin siitä hyvin paljon, hyvin paljon. Lue ihmeessä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI

Luettua Niitä näitä

Ajatuksia alkuun?

Mietitkö koskaan, miten aloittaisit, jos kirjoittaisit romaanin? Millainen olisi ensimmäinen lause?

Minun ensimmäisen (painetun) kirjani ensimmäinen lause on tämä:

Kiimingin koululaitos aloitti toimintansa tammikuussa vuonna 1885, jolloin kirkonkylälle rakennetussa kansakoulussa ryhdyttiin antamaan opetusta kiiminkiläisille lapsille. – –

Ja muutamaa vuotta myöhemmin julkaistun seuraava alku:

Linja-autoliikenteen historiaan liittyvä kirjallisuus on vähäistä. Suomessa alan kehitystä on selvitellyt Yrjö Raevuori jo vuonna 1948 ilmestyneessä teoksessa – – –

Kului melkein kymmenen vuotta ennen kuin seuraava opus tuli painosta, eikä meno paljon vetävämmäksi kyllä ollut siinäkään muuttunut:

Väestökirjanpito Suomessa alkoi vuonna 1749, mutta Kemin väestönkehityksen tarkka kokonaiskuva saadaan vasta vuoden 1785 jälkeisestä tilanteesta – –

Seuraavassa on jo vähän jotain elämänmenoa havaittavissa:

Koko Suomea raastaneet onnettomuudet ja tuhot olivat 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa koetelleet väestöä myös Iissä.

Väitöskirjan johdannon aluksi totean:

Kemijokisuun agraariyhteisön historian tutkimus ei ehkä ollut se, mitä olin ammatinvalintaa tehdessäni suunnitellut yhdeksi elämäntyökseni. – –

Eikä ilman ajanmäääreitä päästä ensimmäisen keittokirjani alussakaan:

Vuosi vuodelta tärkeämmiksi ovat tulleet hetket, jolloin olemme P:n ja lasten kanssa saaneet ystäviä kotiimme vieraaksi, viettämään iltaa ja illastamaan.

Toisen keittokirjan alku on jo kerrassaan lennokas!

Tervetuloa makumatkalle tuntureilta Toscanaan! Siitähän tässä toisessa keittokirjassani on kyse: ruokamuistoista matkan varrelta.

Monissa artikkeleissani on ollut oltava jonkinlaiset ingressit, johdannot, mielenkiinnon herätys, ehkä minulla on ollut jo tietoinen pyrkimys houkuttavaan ja koukuttavaan kerrontaan, mutta nuo esimerkkikirjat eivät kyllä mistään verbaaliakrobatiasta kerro.

Miksikö näitä pohdin? Olen tässä viime aikoina lukenut pari kirjaa, joista olen pitänyt kovasti, ja joita lukiessa olen miettinyt – taas kerran – kuten aina enemmän tai vähemmän toistuvasti elämässäni, että haluaisin kirjoittaa kirjan. Oikean kirjan, siis ei mitään tieteellistä monografiaa tai keitto/historiakirjaa vaan romaanin tai jonkinlaisen muun mukavan kirjan.

Nuo kaksi inspiroivaa kirjaa ovat olleet ”Puntsin riipaiseva omaelämäkerta. Juosten kustannettu. Pienkustantajan salaiset kansiot” jonka nimiölehdiltä alkaa riemullinen kertomus: ”Kustannus-Puntsi 16,3 vuotta. Päättymättön kulttuuriteko (joka päättyi) eli opasluonteinen kertomus pienkustantamisesta kiinnostuneille siitä, miksi alalle ehdottomasti kannattaa ryhtyä, jos haluaa pysyä köyhänä.” Lukunautintoa lisäsi se, että tunnen yhden niistä kolmesta Lehtolasta, jotka kirjan kirjoittivat. Ja että kirja on saatu ystäviltä lahjaksi. Mutta vaikka näitä lisäpointteja ei olisikaan, voin suositella kirjaa. Se on hauska, satiirinen ja tarina on tosi.

Toinen kirja, joka on saanut pohtimaan, millaisen kirjan kirjoittaisin, jos kirjoittaisin, on Dieter Herman Schmitzin ”Täällä Pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi”. Kustantajan sivulla lukee näin: ”Täällä pohjoisnavan alla on hykerryttävä romaani miehestä, jolla on missio. Se on paitsi kertomus siitä mitä ulkomaalaiset ajattelevat meistä myös kertomus siitä mitä me heistä ajattelemme.” Allekirjoitan. Eilen meni Downtonin jälkeen lukiessa pitkälle yli puolen yön, lukiessa ja hihittäessä, mikä sitten kostautuikin iltapäivällä töissä: viiden tunnin yöuni ei riitä minulle, – oli pakko tavoista poiketen hakea kahvia iltapäivällä. Siitä huolimatta kirja kannattaa lukea.

Sen sijaan Tuomas Kyrön uusinta ”Kunkkua” en ole päässyt sataa sivua pidemmälle. Liekö se, minkä siinä miellän ”historian vääristelyksi” tökkii minulla vastaan – ammattiongelma? Tai mikä? Ei vaan ole minun juttuni.

Mutta siis, miten aloittaisit kirjan, jos kirjoittaisit? – Oli synkkä ja myrskyinen yö?

Minun romaanini alkaisi varmastikin merenrannasta, kirjan kertojaminän ajatuksilla.

Kliseistä? Ihan sama.

Tai sitten se alkaisi keittiöstä, illalla.

Historiaa Lappi Luettua

Arkiruokaa ja kultahistoriaa

Olen miettinyt, että kumpi on määräävä tekijä? Onko niin, että kun laitan tavallisesta poikkeavaa, parempaa (arki)ruokaa, lapset tulevat kotikotiin syömään vai onko niin, että kun tiedän, että he tulevat, teen tavallista parempaa (arki)ruokaa? Niin tai näin, hiiligrillissä paistetut karitsanlihapullat, joissa oli paljon yrttejä ja valkosipulia, olivat ihan ylivertaisen hyviä. Hiiligrilliruoka rulettaa.

Kun pehtoori ja poika ruoan jälkeen lähtivät rautakauppaan ja jotain listoja hakemaan, me jäimme tyttären kanssa kirjan toimitustyöhön. Olenpahan vetänyt esikoisenkin mukaan Laanilan historia -projektiin, ja kyllä meillä on sen parissa vähintään yhtä haastavaa ja mukavaa kuin pojilla kattolistojen kanssa. 😉

Pohjoisen historiasta puheenollen: sain eilen luetuksi kirjan ”Balladi kauniista Petronellasta”.

Kesän alussa 1949 saapui laivalla Turkuun hollantilainen neitonen – Sylvia Petronella Antoinette van der Moer. Hän esiintyi amerikkalaislehden kirjeenvaihtajana, ja tyylikkäänä kaunottarena hän oli jonkin aikaa Helsingin ja eteläisen Suomen seurapiirien suosikki. Kohtalon oikusta menneisyyttään pakeneva, miltei varaton Petronella joutui etsimään turvapaikkaa pohjoisen Lapin erämaasta, suurta kultaryntäystä kokevalta Lemmenjoelta.
Petronella pesi kultamiesten pyykit ja auttoi ruoanlaitossa, kunnes suojelupoliisi muutamaa kuukautta myöhemmin pidätti hänet Ivalossa. Helsingin hotellilaskut oli maksamatta, ja lisäksi häntä epäiltiin vakoilijaksi. Petronella karkotettiin maasta, ja kultamiesten pyyteettömästä hengettärestä tuli kansainvälinen seikkailijatar – Lemmenjoen legenda.
Mauno J. Pyhtilä kertoo Petronellan tarinan: mikä oli tämän salaperäisen naisen tausta, mitä hän teki Suomessa ja mitä tapahtui Lapin kultamailla. Samalla se on kuvaus Lapin lumosta, luonnosta ja suuren kultaryntäyksen ajasta.
Lainaus kirjankustantamo Kariston sivulta

Hassua etten ole ennen sitä ennen lukenut. En vaikka toissa juhannuksena Lemmenjoella ja Morgamojalla käytiinkin. Ja Hengenahistusmäkikin patikoitiin. Ihan niissä Petronellan maisemissa siis liikuttiin. Ja paljolti juuri sen takia kirja kannatti lukea. Ja kyllähän se kertoo Lapin sodan jälkeisestä kultaryntäyksestä aika vaikuttavasti. Mitähän nyt aloittaisi iltalukemisena, vai pitäisiköhän taas jo kaunokirjallisuus unohtaa … taitaa pian olla taas opinnäytetekstejä yöpöydälläkin. …

Kirja kannattaa lukea, ja Lemmenjoella käydä. Mielummin aika yhtä aikaa molemmat.

Luettua Niitä näitä

Reitinvalintavaihtoehtoja

Tuli tuossa mieleen, käyköhän muille aviopareille kuten meille, että valitaan eri reitit. Ei, älkää säikähtäkö – ei mitään aviokriisiä ole menossa, mutta kyse on siitä, että me valitsemme usein eri reitit.

Esimerkiksi: kaupungista meille kotiin pääsee periaatteessa kahta reittiä. Toinen kulkee reittiä Tuiran sillat-Bertel Jungin tie-Toppilan suora-Koskelantie ja toinen kulkee reittiä: Tuiran sillat – tie 8156 – Tervahovin tie – Emäpuuntie – Mustasuontie – Koskelantie. Toista tykkään ajaa minä ja toista pehtoori. Olemme joskus ajelleet peräkkäin kun ollaan molemmat omilla autoilla palaamassa yhtä aikaa kaupungista (kaikkinensa melkoista tuhlausta, mutta silti) lähtien yhtä aikaa Tuiran liikennevaloista, ja jotensakin yhtä aikaa ollaan kotona. Silti me edelleen valitsemme omat reitit.

Sitten pyöräillessä! Jos tullaan Alppilasta – niin kuin juuri äsken – niin pehtoori taas ajaa eri reittiä kuin minä. Minä ajelen Ketjutien ja Vilkkutien kautta: tuoksuu puulämmitteiset saunat, on kunnostettuja puutaloja, sileä asfaltti, se yksi talo, joka on vanha, mutta hyvin siisti, ja siinä pihalla toinen toistaan hienompia vanhoja, kunnostettuja mersuja, aina erilaisia. Tien varressa on pelargonioita ja liitereitä. Ja samaan aikaan toisaalla: pehtoori pyyhältää joko Emäpuuntietä tai Koskelantietä joiden varrella ei ole MITÄÄN! Hyvä on; minun reittini on noin 100 metriä hitaampi. (voiko joku olla 100 metriä hitaampi? Minulle voi.) Mutta mitä sitten, että pehtoorin on nopeampi??

Ajavatko kaikki muut aina yhteistä, samaa reittiä?

PS. Tänään lupasin Meksiko-sivulle kuvia lisää, olen tehnyt niitä, mutta julkaisu jäänee huomiseen…. On siellä nyt jo hää- ja hautajaissivukin eilisten lisäksi valmiina…

http://www.satokangas.fi/Matka/Meksiko%202013/index.html

Ai niin, ja siinä Petri Tammisen kirjassa (Rikosromaani), jonka viime yön valvottuina tunteina luin loppuun ja joka oli jotenkin kummallinen, oli kohta, johon merkillisesti tämän kesälomani viimeisellä viikolla onnistun samaistumaan erinomaisen hyvin:

– Jännä homma toi siivoaminen oikeastaan, Immonen mietti. – Kun siinähän ei saa mitään pysyvää aikaan. Ja toisaalta saa aikaan niin pirusti.
– Tulee hiukan tämä elämä mieleen, sanoi Vehmas.
Saavuttiin kaupungin valoihin, niitä oli peräkkäin ja päällekkäin, katulyhtyjä, kirkkaita ikkunoita, valomainoksia ja kaiken yllä laiha kuu ja kenties tähtiä.

Luettua Niitä näitä Ruoka ja viini

Lukemista, tekemistä ja maistamista

Luin viime yönä loppuun Juha Itkosen kirjan ”Hetken hohtava valo”. Se on paksu kirja. Merkillistä että kategorioisin sen luokkaan ”historiallinen romaani”. Historiallinen, vaikka se käsitteleekin kaupunkilaista Suomea viimeisen 60 vuoden ajalta. Minun ikäisteni suomalaista arkea, arjen historiaa, jota yritän aina joskus nuorille työkseni opettaa. Se oli merkillisen verkkainen kirja, sanoisinko, että myös tsehovilainen (mitä lie tarkoittaneekaan?), enkä ole ihan varma, pidinkö kirjan rakenteesta (minä-kertoja ja sitten ”minän” vanhempien näkökulma kolmannessa persoonassa”), mutta kyllä se toisaalta toimi.

Puolivälissä kirjan lukemista minun oli googlattava, kuka on kirjan kirjoittanut Juha Itkonen? Minkä ikäinen hän on? Hänen täytyy olla syntynyt 50-luvun alussa? Olin onnistunut Juha Itkosen sivuuttamaan, – en ollut hänestä aiemmin kuullutkaan, kerta kaikkisesti olen onnistunut tämmöisen nuoren lahjakkuuden skippaamaan. Ja kun Wikipediasta luen, että hän on syntynyt vuonna 1975, olen ihmeissäni. Ryhdyn miettimään, miten paljon ja mitä kaikkea hän on tehnyt, lukenut, museoita kierrellyt, vanhoja lehtiä lukenut, jopa Arjen historia tv-sarjaa tai historiakirjasarjaa lukenut, jotta on voinut ko. kirjan kirjoittaa? Ja ennen kaikkea, miten noin nuori mies voi päästä oikeaan ”moodiin”, miten löytää tietyn ikäpolven ja sukupuolen fiilikset tiettynä vuosikymmenenä. Perinteisempiä ”historiallisia romaaneja” (esim. Utrion, Tuurin, Waltarin, Skiftesvikin tuotantoa) lukiessa tämmöisen ”ammatillisen” osaamisen kummastelu ei ole minulle tullut niinkään mieleen. Miksi juuri tämän kirjan kohdalla? En tiedä.

Joka tapauksessa. Lopultakin. Kaikesta huolimatta. Juuri sen takia. Kirjan tunnelma ja ”tarina” veivät .. minä pidin siitä.

Tänään ”lomalistan” (= tämän käsittämättömän pitkän lomajakson aikana aikeissa olleiden hommien) vaatimaa touhuamista.

Ja sitten kokeilimme uutta grilliwokkipannua. Kiehautin kuoritut parsat, käärin pekoniin, pannun pohjalle öljyä ja hiiligrilli kuumaksi. Mukaan muutama mustakalarengas. Lisukkeeksi tarjolla purkki-aiolia. Ihan kelpoa arkeen 🙂 ja kulhollinen salaattia. Parahiksi, illaksi aurinkokin ryhtyi paistamaan.

Tämmöisen ostin Meksiko-pilheisiin. Tuoksuu merkilliselle. Kaunis on.

Sisäänkäynnin begonia ja petunia voivat hyvin.

Omenapuu yrittää…

Ensimmäistä kertaa pehtoorin ruusupenkistä talvella
paleltuivat/pakastuivat/muuten kuihtuivat kaikki ruusut yhtä lukuunottamatta.
Se ”vanha” jo kukkii. Uudet vasta nupuillaan.