Luettua

Luen parhaillaan Minna Lindgrenin dekkaria ”Kuolema Ehtoolehdossa”. Se on hauska kirja, mutta se on myös kantaaottava kirja siitä, millaista vanhusten hoito on Suomessa. Lindgren osaa kirjoittaa vakavasta asiasta hauskasti ja viisaasti. Hän osaa kirjoittaa vanhuudestakin, vaikka on minua nuorempi.

Äitini kanssa tänään pitkään – taas kerran – juteltuani, tiedän että Lindgren tietää, mistä kirjoittaa.

Lindgrenin kirjan 94-vuotias Siiri Kinnunen joutuu Meilahteen lääkärin luo, ja tämä on esittämässä hänelle sydämen tahdistimen asennusta: ”Kaiken kaikkiaan lähes riskitön toimenpide, hyvin pieni operaatio”, toteaa lääkäri ja samaan hengenvetoon hän jatkaa, että ”hoitamattomana sydämen rytmihäiriöt voivat olla hengenvaarallisia”.

Tässä vaiheessa Siirillä on sanansa sanottavana, ja hän toteaa lääkärille…

Te tarkoitatte, että minä voin pahimmassa tapauksessa kuolla, niinkö? – Te olette vielä nuori ihminen, ja te ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä mitään tapahdu. Ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet pois eikä ruoka maistu millään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin. Ihan tavallinenkin askare muuttuu hitaaksi ja vaivalloiseksi, niin kuin varpaankynsien leikkaaminen. Voitteko kuvitella, että se on yhtenä päivänä suunnaton operaatio, johon ryhtymistä yrittää kaikin tavoin lykätä?”

Ja Siiri kehottaa lääkäriä käyttämään aikansa ja asentamaan tahdistimensa nuorille, sillä:

”Me vanhukset emme kuole millään, vaikka haluaisimme. Joskus me puhumme palvelutalossa sellaista, että te lääkärit ette ehkä ymmärrä, että kuolema on ihan luonnollinen asia. Elämä päättyy kuolemaan, eikä ole mitään järkeä tarjota minun ikäiselleni lisää elinaikaa ja kieltää kahvista sokeri. Ei lääketiede ole epäonnistunut, vaikka ihmiset kuolevat lopulta vanhuuteen.”

Tänään siis vanhuusjuttuja äitini, eikun Lindgrenin, sanoin. Lindgrenin monta muutakin kirjaa olen tässä viime kuukausien aikana lukenut, ja pitänyt hyvin paljon. ”Sivistyksen sietämätön painolasti” kolahti omaan elämäntilanteeseeni enemmän kuin hyvin, myötäelin hyvin paljon. Palannen tuohon kirjaan lähiviikkoina.

Hailuodon siikamarkkinat, Kädentaitomessut, Hullut Päivätkin, … kaikenmoista kohdetta olisi ollut. Ensimmäisillä en ole koskaan käynyt, toisilla monta kertaa, ja monta kertaa siellä tullut jotain ostelluksi, kerran vai kahdesti Hulluilla Päivilläkin olen käynyt. Tänään en käynyt missään noista. Enkä missään muuallakaan. No sentään lenkillä varhain aamulla, jolloin ei vielä satanut minkään vertaa. Asfaltti kiilsi. Mutta lopultakin aika hyvä ilma kulkea, hengittää.

Nyt kynttilätuikkuja vähän joka huoneessa, leivinuuni tohisee kuivien puiden palaessa vauhdilla, vettä tippasee ränneistä, tekemättömien töiden ja kotitöiden määrä on saatu nurjerretuksi säälliselle ja omatuntoa kolkuttamattomalle tasolle, nyt houkuttaisi ryhtyä tekemään Ifolorille tilausta (siellä hurja ale-viikonloppu menossa), omena-mangopiirakkaa, joka piti olla huominen jälkkäri, tullut syötyä ihan liikaa, – ja, lisäksi, tai oikeastaan kovasti, laiskottaa.

Nyt olisi sellainen ”takkatulen ääreen kirjan kanssa” -hetken paikka.

Tässä joku aika sitten sain luetuksi Tuomas Kyrön kolmannen mielensäpahoittajan ”Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja”. Se jatkoi kahden edellisen linjalla, oli juonellisempi kuin kaksi edellistä, mutta muutoin sitä samaa. Iloisempi se ehkä kuitenkin oli.  Ja vielä se  sama jurnutus jaksoi purra. Semminkin kun tässä viime aikoina on ollut lähipiirissäkin vähän sellaista periksiantamattomuutta, ”ennen kaikki oli paremmin, en mistään millään luovu” -mentaliteettia aistittavissa 😉 .

Nyt (itse asiassa jo aika kauan) on lukemisen alla Tove Janssonin elämäkerta. Voi kunpa voisin mennä näyttelyyn nyt kun kirja on kohta luettu. Toisaalta, onneksi tuli käytyä Ateneumissa ollenkaan. Kirja on jotenkin poikkeuksellinen elämäkerta: se etenee reippaasti, viittaukset ajankuvaan, aikaukausien yleiseen kontekstiin ovat nopeita, tarkkoja ja tarpeeksi kertovia. Tuula Karjalainen ei kirjoittaessa jää makaamaan taustoittamiseen, Toven elämä kulkee eteenpäin, mutta läheisten tekemiset ja kulloisenkin ajan (esim. sodan) yleinen normisto ja elämisen ehdot taustoittavat, luovat puitteet, Janssonin tekemiselle, selittävät hänen ratkaisujaan erinomaisen hyvin. Tove Janssonin kautta suomenruotsalainen taiteilija-atmosfääri tulee tutuksi ja Janssonin ratkaisut selittyvät ympäröivän maailman kautta. Hyvä kirja se on.

Mutta nyt en sitä esiin ota.

Taidan olla runo-tuulella tai vain istuksin takkatulen ääressä. Hah! moista en usko itsekään. Sen verran levottomaksi olen rakennettu …

Tällaisina päivinä kun suurimmat tapahtumat ovat olleet se, että on niin kostea ilma, että minun luonnonkiharoihini ei tahdo kampa, ei harja, pystyä, kun eväät olivat yhdet parhaimmista ikinä, kun olen keskustellut pitkään puhelimessa kahden nuoren miehen/ruoka-alan ammattilaisen ja yhden lakinaisen ja yhden kiinteistövälittäjän kanssa, whatsappaillut Pehtoorin & Pojan kanssa, kannattaa hakea jotain mielenkiintoisempaa kirjoittamisen aihetta… siispä voisin kirjoittaa kokemuksia kesälukemisista, joita täällä blogissa peräänkuulutin ennen lomaa, ja millaisia hyviä vinkkejä sain ja jotka vinkit melkein kaikki otin ”vakavasti” = luin.

Ishiguron ”Pitkän päivän ilta” oli mieluisaa luettavaa. Ei ilmeisesti ”hänen tavallisintaan”. Koko ajan lukiessa näin sieluni silmin Downton Abbeyn Carsonin. Ja ne lauserakenteet! Se englantilaisen aristokratian käsittämättömän koukeroinen ja viehättävä tapa käydä dialogeja. Historian havinaakin kirjassa oli, faktan ja fiktion sujuva sotkeminen sujui.

Sitten Pirkko Koskenkylän ”Mielenkiintoinen tuttavuus” ja ”Kauas on pitkä matka”. Koskenkylä on luontaisesti toimittaja, dokumentaristi, ei kaunokirjailija, ei tarinankertoja, ja kirjat sen mukaisia. Mutta mielenkoisia tuttavuuksia olivat hänen kirjansa. Ja ihailtavaa heittäytymistä elämänsä! Kirjat olivat oikeastaan Pekka Koskenkylän biografioita ja matkakertomuksia. Hämmästyttäviä sinänsä. Ja se heittäytyminen, sitä ihailin!

Veikko Haakanan ”Tunturista tuulee” ja ”Pohjoiseen” ”maistuivat” vain mökillä. Vain Lapissa. Siellä löytyi niille oikea ”moodi”. Luulen, että Haakanaa lukiessa pitää edes vähän tuntea Lapin maisemaa, luontoa, ihmisiä, valoa ja vuodenaikoja. Jos Lapista jotain tietää ja siellä on läsnä, elämässä tai olemassa, kun noita kirjoja lukee, niin hyviä ovat.

Itäkairan prinsessa jäi lukematta. Ehkä ensi kesänä.

Joel Haahtela oli minulle uusi tuttavuus. Elena vangitsi. Ja loppuratkaisu ei ollut todellakaan arvattavissa. Kiehtova pienoisromaani, jossa jokainen lause tuntui äärimmäisen mietityltä. Hyvä lukukokemus sekin.

Antti Tuurin ”Matkoilla Euroopassa” oli kovin tutunoloista. Vähäeleistä, tarkkaa kerrontaa. Tämä on nyt hieman noloa, mutta ajattelin monta kertaa, että teksti ei nyt ole sen kummempaa kuin mihin minäkin pystyisin. Voisin tehdä oman vastaavan kirjani ”matkoillani Euroopassa”. Tarinoita olisi 30 vuoden ajalta. … Meidän reissut eivät ole taittuneet junalla, vaan lentäen ja omalla autolla liki kaikissa Euroopan maissa…, vuokrataloissa asuen, matkanjohtajana Kreikassa,  bussikuskina Ranskaan ja Portugaliin ja takaisiin Suomeen ja Ruotsissa reissuja. Kirjan luettuaan Pehtoorikin sanoi jotta ”ihan kuin meidän reissuja: aamulla herätään aikaisin, kävellään, käydään gallerioissa, kirkoissa, museoissa, syödään ravintoloissa, kävellään, seikkaillaan vähän.” Ainoa vaan, että kun Antti Tuuri – suomalainen tunnettu, tykätty kirjailija – kertoo reissuistaan, löytyy kirjalle kustantaja ja lukijoita; jos meitsi kirjoittaisi/kirjoittaa, ei kirjalla ole ostajia, kun ei ole sitä ”julkkis-hypetystä”. Ja ovathan minun ”Matkani Euroopassa” täällä Tuulestatemmatussa ihan reaaliaikaisena aina luettavissa. 🙂

Ja sitten tämän kesän dekkarit: kesän ”pakollisen” Donna Leonin luinkin jo toukokuussa, mutta nyt kesälomalla tutustuin Jan Mårtensonin tuotantoon kahden kirjan (Murha valtiopäivätalossa ja Noitavasara) verran. Pidin niistä. Niissä oli taidehistoriaa, Tukholman paikalliskuvausta, henkilöitä joiden analyysistä ja kuvailusta pidin. Eikä ruoka ollut vähäisessä osassa. Minä niin allekirjoitan tämän!

Mietitkö koskaan, miten aloittaisit, jos kirjoittaisit romaanin? Millainen olisi ensimmäinen lause?

Minun ensimmäisen (painetun) kirjani ensimmäinen lause on tämä:

Kiimingin koululaitos aloitti toimintansa tammikuussa vuonna 1885, jolloin kirkonkylälle rakennetussa kansakoulussa ryhdyttiin antamaan opetusta kiiminkiläisille lapsille. – – 

Ja muutamaa vuotta myöhemmin julkaistun seuraava alku:

Linja-autoliikenteen historiaan liittyvä kirjallisuus on vähäistä. Suomessa alan kehitystä on selvitellyt Yrjö Raevuori jo vuonna 1948 ilmestyneessä teoksessa – – – 

Kului melkein kymmenen vuotta ennen kuin seuraava opus tuli painosta, eikä meno paljon vetävämmäksi kyllä ollut siinäkään muuttunut:

Väestökirjanpito Suomessa alkoi vuonna 1749, mutta Kemin väestönkehityksen tarkka kokonaiskuva saadaan vasta vuoden 1785 jälkeisestä tilanteesta  – – 

Seuraavassa on jo vähän jotain elämänmenoa havaittavissa:

Koko Suomea raastaneet onnettomuudet ja tuhot olivat 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa koetelleet väestöä myös Iissä. 

Väitöskirjan johdannon aluksi totean:

Kemijokisuun agraariyhteisön historian tutkimus ei ehkä ollut se, mitä olin ammatinvalintaa tehdessäni suunnitellut yhdeksi elämäntyökseni. – – 

Eikä ilman ajanmäääreitä päästä ensimmäisen keittokirjani alussakaan:

Vuosi vuodelta tärkeämmiksi ovat tulleet hetket, jolloin olemme P:n ja lasten kanssa saaneet ystäviä kotiimme vieraaksi, viettämään iltaa ja illastamaan.

Toisen keittokirjan alku on jo kerrassaan lennokas!

Tervetuloa makumatkalle tuntureilta Toscanaan! Siitähän tässä toisessa keittokirjassani on kyse: ruokamuistoista matkan varrelta.

 

Monissa artikkeleissani on ollut oltava jonkinlaiset ingressit, johdannot, mielenkiinnon herätys, ehkä minulla on ollut  jo tietoinen pyrkimys houkuttavaan ja koukuttavaan kerrontaan, mutta nuo esimerkkikirjat eivät kyllä mistään verbaaliakrobatiasta kerro.

Miksikö näitä pohdin? Olen tässä viime aikoina lukenut pari kirjaa, joista olen pitänyt kovasti, ja joita lukiessa olen miettinyt  – taas kerran – kuten aina enemmän tai vähemmän toistuvasti elämässäni, että haluaisin kirjoittaa kirjan. Oikean kirjan, siis ei mitään tieteellistä monografiaa tai keitto/historiakirjaa vaan romaanin tai jonkinlaisen muun mukavan kirjan.

Nuo kaksi inspiroivaa kirjaa ovat olleet ”Puntsin riipaiseva omaelämäkerta. Juosten kustannettu. Pienkustantajan salaiset kansiot” jonka nimiölehdiltä alkaa riemullinen kertomus: ”Kustannus-Puntsi 16,3 vuotta. Päättymättön kulttuuriteko (joka päättyi) eli opasluonteinen kertomus pienkustantamisesta kiinnostuneille siitä, miksi alalle ehdottomasti kannattaa ryhtyä, jos haluaa pysyä köyhänä.” Lukunautintoa lisäsi se, että tunnen yhden niistä kolmesta Lehtolasta, jotka kirjan kirjoittivat. Ja että kirja on saatu ystäviltä lahjaksi. Mutta vaikka näitä lisäpointteja ei olisikaan, voin suositella kirjaa. Se on hauska, satiirinen ja tarina on tosi.

Toinen kirja, joka on saanut pohtimaan, millaisen kirjan kirjoittaisin, jos kirjoittaisin, on Dieter Herman Schmitzin ”Täällä Pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi”. Kustantajan sivulla lukee näin: ”Täällä pohjoisnavan alla on hykerryttävä romaani miehestä, jolla on missio. Se on paitsi kertomus siitä mitä ulkomaalaiset ajattelevat meistä myös kertomus siitä mitä me heistä ajattelemme.” Allekirjoitan. Eilen meni Downtonin jälkeen lukiessa pitkälle yli puolen yön, lukiessa ja hihittäessä, mikä sitten kostautuikin iltapäivällä töissä: viiden tunnin yöuni ei riitä minulle, – oli pakko tavoista poiketen hakea kahvia iltapäivällä. Siitä huolimatta kirja kannattaa lukea.

Sen sijaan Tuomas Kyrön uusinta ”Kunkkua” en ole päässyt sataa sivua pidemmälle. Liekö se, minkä siinä miellän ”historian vääristelyksi” tökkii minulla vastaan – ammattiongelma?  Tai mikä? Ei vaan ole minun juttuni.

Mutta siis, miten aloittaisit kirjan, jos kirjoittaisit? – Oli synkkä ja myrskyinen yö?

Minun romaanini alkaisi varmastikin merenrannasta, kirjan kertojaminän ajatuksilla.

Kliseistä? Ihan sama.

Tai sitten se alkaisi keittiöstä, illalla.