Isovanhemmuus

Tänäänkin juhlapäivä. Aamuyhdeksältä pari parasta tyyppiä tulivat brunssille.

Brunssin jälkeen sitten Helsingin tuliaiset/synttärilahja vähän etuajassa Apsulle. Pojanpoika jo kuukausi sitten ilmoitti toivovansa lahjaksi Niken lenkkareita, ja silloin yhdessä katseltiin netistä mieluisia, sellaiset löytyivätkin. En luvannut ostaa, sanoin vain, että ehkä, katsellaan sitten… Tuli mieleen Juniori joka  myös – vähän vanhempana tosin – oli hyvin tietoinen parhaista ja hienoimmista ”skeittikengistä”, olikohan merkki DG vai DC tai jotain. Monena kesänä peräkkäin juuri sellaiset piti hankkia.

Uudet kengät poika siis sai. Ja oli niiiiin iloinen, tyytyväinen. Istui kengät sylissä pitkään, sitten jalkaan, kokeili ja katseli, sitoi rusetteja eri tavoin… Ja ehdottomasti ne jalkaan kun lähdettiin käymään kaupungissa. Hakemassa mansikoita, – olin luvannut paistaa lettuja: broilerjauhelihasta, paprikasta, raejuustosta ja soijasta täyte pääruoaksi ja jälkkäriksi makea täyte, johon hillokin olisi ehkä kelvannut, mutta Apsu vispasi kerman ja yhdessä ilmoittivat, että mansikat ne olisivat hyviä, parasta.

Chillailtiin kaupungissa tunteroinen, muksut halusivat käydä Kauppahallissakin ja kulkiessamme miettivät, mitä kaikkea voidaankaan tehdä, kun tulee kesäpäiviä. Oli oikeastaan mahdottavman mukava kuunnella, mitä kaikkea muistivatkaan siitä, mitä oltiin yhdessä nähty ja missä heidän kanssaan on tullut käytyä: liikennepuisto tietysti, Oulun linnan rauniot, museot, tuomiokirkko, monet leikkipuistot (muistivat paljon enemmän niistä kuin me papan kanssa), Toripolliisin mahaa piti jo tänään käydä koputtelemassa ”kumisee se taas, on silläkin nälkä”….

Lounaan jälkeen kävin lasten kanssa vielä parissakin leikkipuistossa, ja Apsu oli kovin onnellinen ja liikkui tosi vähän tavalliseen verrattuna, KOSKA uudet Nike Airit. Ja: ”Mikset, mummi, ostanut itelleskin valkoisia Aireja”. Minähän ostin Hesasta uudet tennarit, jotka eivät  A:n mielestä ole ollenkaan niin hienot kuin hänen uudet poponsa.

Käytiin myös Koskelan kansakoulun, mikähän sen nimi nyt onkaan 😀   pihalla, jossa on siis nykyisin leikkipuistokin. Minun ja tyttären alakoulun piha, kun kerroin (taas kerran) siitä Eepillekin, tämä jaksoi ihmetellä: ”Miten te molemmat ootte voinu olla samassa koulussa?”

Oli kyllä vähän sellaista elämän filminauha-efektiä tuossa kohtaa.

Ja jotenkin  hirmu hyvä mieli koko päivän. Hyvä hyrinä, levollinen olo. Sellainen ”ei minulta mitään puutu”…

Tuusulanjärven rannalla (Suvirannassa) asui ja maalasi Eero Järnefelt sekä muita Suomen taiteen kultakauden taiteilijoita.  Eikä tästä Louttin kaupunginosasta, jossa me on isovanhempeiltu pari päivää, ole tuonne rantaan pitkä matka. Tällä reissulla emme käyneet järven rannassa ollenkaan, vaan kaikki huomio on kiinnitetty tyttärentyttäreen.

Kauppareissulla käytiin maailman parhaaksi valitussa K-Citymarketissa, ja toki löydettiin ruokaakin, mutta myös eka vappupallo Emmiliinille ja mummille uusi muistikortinlukija! Ja kuten tästäkin postauksesta huomaatte, kuvat ovat taas käytettävissä. Liittelin eileseen ja toissapäiväiseen postaukseen muutaman otoksen, joten kannattaa rullailla alaspäin.

Eiliseen Eero Järnefeltin näyttelyyn Ateneumissa palaan vielä kirjavinkin vuoksikin. Alla olevaan kaskenpolttomaisemasta maalattuun ”Heinäkuun päivä” -tauluun liittyvän kirjan, joka siis perustuu tositapahtumiin tästä taulusta, kuuntelin tässä aika vastikään. Tatu Kokon teos on sekin nimeltään ”Heinäkuun päivä”. Se on jotenkin nostalginen, mukava kirja, jossa on mysteerin ratkaisua ja pieni rakkaustarinakin. Kannattaa ehkä kuunnella ennen kuin käy taulun katsomassa, tai viimeistään sen jälkeen. Joka tapauksesssa, suosittelen.

Ja sitten, miksi otsikkokuvassa on Alasuq-neuleen kaarrokkeesta kuva?  – Ehdin kuin ehdinkin saada valmiiksi tälle reissulle mukaan Vävylle kutomani norjalaisen villapaidan. Ei kiirettä säiden vuoksi, tänään Järvenpäässä on ollut lämmin, hyvin keväinen päivä. Iltapäivällä pitkästi toistakymmentä astetta lämmintä.

Tein paidan lahjaksi: ollaan juhlittu Vävyn valmistumista. Tammikuussa Hangasojalla opintovapaakuukauden aikana valmistui gradu, ja nyt on maisterin paperit pokattu! Paljolti töiden ohessa ja lomassa on vävy opintojaan suoritellut ja nyt on sitten hyvä aika viettää vanhempainvapaata kesän lopulle asti. Emmiliinin äitihän on palannut äitiyslomalta töihin jo pari kuukautta sitten tekemään nelipäiväistä työviikkoa. ”Vuorolukua” on siellä siis ollut.

Tänään oli Emmiliinin vanhemmille jännä päivä: uskalsivat, kun oli oikeastaan eka kertaa mahdollista, lähteä kahdestaan mihinkään ja jättää tyttö kotiin. Kokonaista kaksi tuntia saatiin olla kolmisin, kun vanhemmat olivat keskenään pelaamassa sulkapalloa. Kun tytölle yhtäkkiä puolen tunnin jälkeen selvisi, että äiti ja isi eivät olekaan kotosalla, meinasi tulla itku, mutta sittenhän me tanssittiin: pappa oli solistina ja mummi ja E. tanssivat Satumaa-tangoa ja mummin ja papan häävalssia, myös ”Oi, Emma, Emma” kuului ohjelmistoon.

Vielä huomennakin aamupäivällä sylittelyä ja leikkiä tiedossa. Kuinka hyvälle onkaan tuntunut kun vihdoin kunnolla saatu olla yhdessä.

   Maija Paavilainen, Mummologiaa (Kirjapaja, Helsinki 2011) 

Niinhän siinä sitten taas kävi,
että tämä mummi pyyhki kyyneleitä,
kun lasten kanssa heipattiin ja halattiin yhteisten hiihtolomapäivien lopuksi.

Yhteen päivään mahtuu paljon jos on touhukkaita kavereita.

Varhain heränneet hiihtolomalaiset olivat jo yhdeksältä aamupalalla. Ihan rauhassa suunniteltiin päivän hommia, – elokuviin oli liput puoliyhdeksi joten paljon ehdittäisiin tehdä sitä ennen. Ja vielä vähän sen jälkeenkin.

Askarreltiin ja piirreltiin (ja samalla höpöteltiin kaikkea) kolmisin, kunnes Eepi ilmoitti melkein tunnin maltettuaan ilmoitti haluavansa jo ulos.

Pakkasyön ja aamun jälkeen lumilinnavuori oli niin jäinen ja kova, ettei sitä ryhdytty laajentelemaan eikä ulkovuorausta hienosäätelemään.

Ei edes kaakaobaaria aamiaisen ja lounaan väliin ryhdytty rakentelemaan. Kestohankien kestävyyttä koeteltiin, kestäviksi todettiin.

Pikkuinen kävelylenkki tehtiin, ja kävin näyttämässä muksuille vanhan(maalais)talon/talot tuosta toiselta puolelta Koskelantietä (noin 300 metriä tästä meiltä) ja kerroin, että kun olin heidän ikäinensä, minä kävin siellä joskus, kun luokkakaverini asui siellä ja joskus olin hakemassa sieltä maitoakin, kun talossa oli lehmiä. Tämän jälkeen varsinkin Apsu katsoi minua hieman ihmeissään. Aivan kuin olisi osannut pohtia, että kuinka mahdottoman kauan siitä olikaan, kun mummi oli ollut lapsi ja/tai kuinka maaseutua tämä meidän nykyisen (ja tuossa lähellä minun lapsuutenikin) koti oikein onkaan ollut. Tovin oltuaan mietteliäänä vain totesi ykskantaan: ”Ai jaa”, ja lähti etsimään lisää rutskuja.

Rutskuja? – Sekin oli lapsille uusi asia. Tai ainakin sanonta ”olla rustkuilla” oli heille uusi.

Tästä on täällä blogissa ollut juttua ja keskusteluakin laajemminkin kymmenen vuotta sitten  ks. ”olla rustkuilla”. Sitä me tehtiin pentuna juuri tällaisina kevättalven päivinä: pakkasyönä jäätyneitä sulamisvesiä potkittiin rikki; kuului ratinaa ja rutinaa. Rutskuilla saatettiin olla lampien ja muiden vesien rannoilla.

Sitten jo ulkoa sisälle, ja hopusti tekaisin hunajabroiskua ja nuudeleita, raejuustoa, naanleipää ja hunajamelonisalaattia. Nautimme home made fast foodia ja sitten ajeltiin Tuiraan: elokuvateatteri Starissa on nyt hiihtolomaviikolla monia lasten elokuvia päivänäytöksinä. Me mentiin katsomaan Heinähattua ja Vilttitossua. Olipas mukava lastenelokuva. Niin kesäinen, että jäin haikailemaan sitä vielä palattuamme ja A. piirsi minulle kesäisen piirroksen vähän kuin lohdutukseksi.

Puolineljältä viedessäni lapsia isälleen Eepi totesi takapenkiltä: ”Olipa meillä kyllä mukava päivä!”  – Olen ehdottomasti samaa mieltä.