Isovanhemmuus

Tänään meillä oli Apsun (9 v.) ja Eepin (pian 6 v.) kanssa yhteinen pitkä iltapäivä. Ajelimme kohti Nallikaria toiveissa päästä uuteen leikkipuistoon liikkumaan ja ulkoilemaan ja matkalla Apsu kertoi, että oli saanut uuden avaimenperän kaverinsa äidiltä: ”Siinä on semmonen yliopiston merkki. Onko sulla semmosta?”

Minä: Ei ole, ei ainakaan enää. Mutta olin viime viikolla pitkästä aikaa yliopistolla vähän niin kuin opettamassa, – olin pitämässä esitelmää siellä. Ja oli mukava, kun näin mun entisiä opiskelijoita ja työkavereita, että ne oli kuuntelemassa siellä.
Eepi: No mitä ne oppilaat sano, kun oot ope, vaikka oot noin vanha?

        Enpä osannut vastata? – Naurua en voinut pidätellä!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nallikarin uusi leikkipuisto oli taas suljettu; rakentaminen taitaa olla siinä vielä kesken. Kuljetttiin rannalla, juostiin majakalle, heiteltiin kiviä mereen, pojan kanssa ihmeteltiin meren synkkää pintaa, mutta ihastellen katseltiin muuttolintujen parvia, jotka järjestäytyivät matkalleen. Niitä oli paljon. Eepi ihmetteli, että miksi lähtevät… Yllättävän lämminkin oli tuulisella rannalla, tai sitten meillä oli tarpeeksi vaatteita. Lastenkin kanssa on ihana kulkea ulkona, merenrannassa. Jutella ja kertoa.

Ulkoilun jälkeen mummi-papalle. Pelaamaan ja syömään, ja sitten se olikin Eepi jolla oli juttuja. Tyttö on mahdoton höpöttäjä, ja nauraa hersyvästi päälle. Kirjastossakin poikettiin vielä kotimatkalla. Kirjastossakin lasten kanssa mukava käydä. Molemmat ovat oppineet kirjojen ystäviksi. Osaavat kertoakin kirjoista.

Hyvä päivä tänään. Mumminelämää.

Yhteisen päivän lopulla lyhyt dialogi.

Mummi: ”Miten on, kumpi on parempi: liikennepuisto vai Koiteli?”

Muksut tasan tarkkaan yhtä aikaa: ”Koiteli!”

Näin totesivat pitkän puolenpäivän Koiteli-retken jälkeen.

Monta kertaa olen ehdotellut, että mentäisiinkö sinne. Se ei ole saanut kannatusta, vaan toiveena, vaihtoehtona, liki vaatimuksena on ollut museo, liikennepuisto, kasvitieteellinen, kirjasto, Valkea [erinomaisia nekin], mutta tänään sattui taivaan kappaleet olemaan siinä asennossa, että lapsenlapset – molemmat yhtä aikaa, mikä ei ole aivan tavallista – halusivat (heille ennenkokemattomaan) Koiteliin. Ja sinne aamubrunssin ja muutamien pelien jälkeen ajeltiin.

Jo matkalla kaikkea uutta: mummin lapsuuden mökkitien risteys ja juttuja mökiltä, roskiksia!!, kivikuormarekkoja, Alakyläntien kapeus, Kiiminkijoki, lehmiä (myös Marabou-lehmiä. Pappa ainoa joka ei usko marabou-lehmiin!). Ja sitten Koitelinkosken parkkipaikka.

Kun oli kerran jätskit luvattu, niin ne ostettiin heti aluksi. Vähän jännitettiin riippusillalle menoa: ”Mummi, heiluuko se oikeasti?”  – Hyvin me pieni heiluminen kestettiin.

Kierreltiin, eikä kestänyt kauan kun Apsu hoksasi jokivarren kallioilla pomppimisen riemun!

Koitelissa myös leikkipuisto, jossa varsinkin A:lle mieluista kiipeilymahdollisuutta, ja kummasti Eepikin jaksoi.

Melkoista parkouria sekä kallioilla että leikkeipuistossa. Muutamia lisälyöntejä mummin sydämessä…

Myöhäinen lounas Rantapellossa. Apsu simahti sohvalle ruokaa odotellessa. Ei ihme, olihan poika liikkunut, kiipeillyt, hyppinyt ja kavunnut ihan reilusti.

Sitten vielä aikaa yhdessä. Mitähän tehtäis? – Ja muksuthan halusivat vielä Meri-Toppilan leikkipuistoon. Sinne siis. Oli pakko kysyä, että antaako äiti, antaako isi teidän (Eepin varsinkin) kiivetä kaikkiin telineisiin, köysitorneihein etc, ihan ylös asti? – Kun molemmat vakuuttelivat, että kyllä, koetin olla vähän vähemmän huolehtimatta.

Kaikkinensa olipa taas hyvä päivä. Siksikin, että Apsu kysyi, ettenkö huomennakin tulis heidän kanssaan …

Ihan pihalla!

Aamupäivällä piipahdin ystävän luona, jo siellä ”ihan pihalla”, tai siis olimme parvekkeella, ihailimme Oulujokisuiston kaunista näkymää. Eikä hieman apaattinen sää haitannut, kesä kuitenkin. Jatkoin matkaa Oulunsaloon, ja siellä jo paistoikin.

Kotimatkalla pysähdyin torille jätskille; tänä kesänä olen syönyt varmasti ennätysmäärän jätskiä. Ei välttämättä ihan hyvä asia, mutta näin vain on käynyt. Ja kyllä Minetti-kioskin pistaasijätski lounaaksi oli vähintäänkin yhtä hyvää kuin Malcesinessa toukokuussa.

Sitten kotipihalle.

Västäräkit (”meidän omat” 😊) tykkäävät kylpeä vesipallolla. Onhan niitä mukava seurata.

Pihalle tupsahtivat sitten myös Juniori ja muksut, ja Miniäkin töistä päästyään. Melkoinen temppusirkus oli muksuilla ja isällään, ja annoin Canonin laulaa.

Tänään Juniori laittoikin ruoan, – olihan hyvää raakamakkarapastaa. Salaatit ja jälkkärit (marenkikakku tuoreista hilloista (kiitos Livolle) ja mansikoista) minun vastuulla. Ja Pehtoorilla tiskit (ks. eilinen postaus 😀 ). Melkein jo helle. Kunpa lämpö nyt sen luvatun viikon pysyisi.

Aamusta iltaan. Kesäpäivä lapsenlasten kanssa.

Koko päivä. Neljästään. Intensiivisesti, 100 % yhdessä ja läsnä.
Potna-Pekka ja Vauhtipuisto, ja paljon muuta.
Hattaran syönnin ohessa
Eepi jo piti itsestäänselvänä, että hän jää yökylään.
Tuosta noin vaan.
Kuinka usein olenkaan sitä toivonut ja pyytänyt, ja nyt.
Veljensä ei halunnut jäädä.

Nukutin tytön, luettiin pitkään,
ja sitten silitin hänet uneen ja
huomaamattani itsekseni kuiskailin
”suojelen sinua kaikelta…”
Kipeää teki, että tiesin,
etten kuitenkaan voi.

Silti – niin suuri, pieni päivä.

Juhannusjuhlan ”jatkoaika” tänään.

Heräsin vauvan itkuun aamukuudelta. Ja tunnin päästä olimme kaikki jo hyvin hereillä. Aamubrunssilla parikin kattausta, sillä Emmiliini, Tyär ja Vävy lähtivät heti aamusella toiseen mummulaan pariksi päiväksi. En juuri ehtinyt kyynelehtiä, sillä Apsu ja Eepi tulivat samalla oven avauksella, kun toiset lähtivät. Miniä kun toi isommat lapset brunssille ja kesälomapäivää viettämään.

Tänään oltiin sitten papan kanssa sataprosenttisesti läsnä vain heidän kanssaan.

Eepin kanssa vähän aikaa vielä kaipailtiin Emmiliinä, mutta sitten ikävämme unohtui, kun lähdimme Liikennepuistoon (Eepi oli jo ihan mestari, eikä liikennöintiä seuranneella poliisillakaan (ks. otsikkokuva) ollut tytön ajotavoissa, ryhmittäytymisissä tai vauhdissa mitään huomauttamista. Melkein tunnin autoilun jälkeen siirryttiin viereiseen leikkipuistoon ja lopuksi vielä urheilupuistoonkin.

Eilinen nimpparisankari sai päättää, mihin mennään lounaalle, ja – ylläri pylläri – Mäkkärille. Käytiinpä heippaamassa lasten isää työpaikallaankin, ja sitten vielä pikaisesti muutama historiakohde ja lopuksi Linnakahvilaan jälkkärijätskeille. Kesälomapäivä perinteisin menoin, ja lapsethan ne tykkäs. Me tykättiin lapsista. 😀

Juhannuspäivä.

Sain istua ruokapöydässä molemmilla puolilla pienet tytöt (1 vee ja 5 vee)  ja vastapäätä yksi vähän isompi poika (9 vee). Emmiliini, Eepi ja Apsu istuvat kaikki kolme liki. Ja sitten muukin perhe. Siis kaikki hyvin. Aurinkoa. Mummin elämää…. 💙🧡🧡

Kaupunkijuhannus – kuten niin monina edellisinäkin vuosina. Aurinkoinen, tuulinen, ei niin helteinen juhannusaatto. Ja jos joulu on minulle ruokajuhla ja perhejuhla niin on myös juhannus. Saan sydämeni kyllyydestä tehdä ruokaa, tarjota sitä rakkaille.

Näin tämä päivä on mennyt. Aamupäivällä kävin sentään parin tunnin pyörälenkillä – kuten jo perinteeksi on tullut ajelen Kellon Kiviniemen kalasatamaan meren äärelle toviksi. Matkakahvi mukanani, pieni hetki ihan yksikseni. Tällaiset ovat tärkeitä hetkiä. Vuodenkierrossa toistuvat juhlat tuovat muistoja edellisistä, ehkä on hyväkin tavallaan paaluttaa kuluneita vuosia ja panna niiden muistot kohdilleen. Ja niin kuin tänään: huomata, että asiat voivat muuttua myös paremmiksi.

Muutoin päivä ruoan ja perheen ympärillä ja ääressä. Osasinpas olla lunkisti, ei mitään kummoisia tänään.

Nämä me tehtiin Eepin kanssa, eivät ihan sitä mitä aiottiin, mutta hyvin upposivat…

Hyvää yhdessä oloa, yhdessä tekemistä, Eepistä on mukava kattaa pöytää, Apsusta ei. Välillä ehdimme pelata pihalla. Ja ”vaaaauuuuu”. Se on jäänyt parin viikon takaisen Kalajoen reissun jälkeen lähtemättömästi meidän keskinäisen kanssakäymisen perusilmaukseksi. 😀

Nyt oli ensimmäinen vuosi, jolloin Eepi sai papan kanssa nostaa lipun salkoon. Se on lapselle jännä juttu.

Tänään olimme kuudestaan (me + Juniori, Miniä ja muksut), huomenna saadaan tänne Emmiliini vanhempineen. 🧡Brunssipöytä on jo katettu.

Uni loppui Kalajoella kuuden jälkeen, siirryin makkarista olohuoneen sohvalle lueskelemaan ja vähän ennen seitsemää viisivuotias heräili toisen makkarin kerrossängyn yläpedillä, tepsutteli avojaloin olkkariin ja käpertyi kainalooni. Supateltiin, oltiin, levättiin vielä. Ja jotain suolaista minulla silmänurkissa. Liekö kylpylän vesi kirvelsi aamullakin vaiko vielä flunssan jälkiseurauksia?

Hotelliaaminen oli aika perus, mutta muksut arvostivat kovasti vohvelin paistomahdollisuutta – ja Nutellaa!! Tarvittiinhan sitä energiaa, kun me kolme  aioimme mennä vielä aamupäiväpolskinnoille kylpylään ennen huoneen luovutusta. Reilu tunti ehdittiin laskea vesiliukumäkeä, uida pitkässä virrassa, harjoitella sukeltelua, lillua porealtaissa (”ollaan niinkuin makaronit kattilassa”). Pehtoori & poika lähtivät lenkille.

Lounaalle ajeltiin Tapion tuvalle, ja sen puodista molemmat lapset löysivät mieleistään osteltavaa papan antamilla lomarahoilla: Eepille pehmokissanpentu ja yksisarvislehti, Apsulle EM-jalkapallon erikoislehti. Risto Räppääjä -äänikirja kuului autossa ja matka taittui nopsasti alle kahdessa tunnissa. Ja aika monta kertaa kuulin, että ”sitten kun me ens kerralla mennään Kalajoelle”, ”milloin me mennään uudestaan”, ”kylpylä oli kyllä hyvä”, – ja vaaaauuuuuu. Se oli tämän lomasen hokema joka suusta, yhteen ääneen ja erikseen, moneen kertaan, illalla ja aamulla ja vähän joka asiaan: vaaaaauuuuu-uu. Kyllä oli yllin kyllin wau-efektiä parissa päivässä!

Siinäpä ne mun rakkaat vuoren valloituksessa.