Isovanhemmuus – Sivu 28 – Tuulestatemmattua

Koilliskairasta Suomen Tivoliin

Mökkiviikko tuli täyteen tänään: kotiin oli luvattu tulla ajoissa.

Apsun vanhemmilla molemmilla tänään iltavuoro ja huomenna aamuvuoro, joten meillä ”Apsu-vuoro”. Eipä ollut vaikeuksia herätä kuudelta, nostella kassit, kamera- ja kylmälaukku autoon ja hurautella (yhden pysähdyksen taktiikalla ja kuskin vaihdolla, 5 t. 20 min.) pilvisessä säässä kotiin. Lähtösiivoustakaan ei tarvinnut tehdä. 😉 Eikä niin kovasti harmittanut lähteäkään kun pian päästään taas uudelleen.

Sen että ehdimme kassit purkaa, pihakukat kastella, tuli Apsu.

Kun kerran oli lämmintä, eikä muutakaan ohjelmaa, lähdin pojan kanssa Hietasaareen Suomen Tivoliin. Jo viime vuonna kävimme eka kerran porukalla, mutta tänään oli pojalla ihan omanlaista osallistumista.

Siellähän se liki kolme tuntinen hurahti. Tuntui ensin, että ei mihinkään uskalleta mennä ja sitten yhä uudestaan rata-autoihin ja autokaruselliin, maailmapyörässä ja pomppulinnassakin käytiin. Ja suurin kysymys lähtiessä oli: ”Miksi tyttö töni?” Päiväkotielämästä paitsi olleesta ja aika vähän muiden lasten kanssa tekemisessä ollutta kolmivuotiasta hämmästytti suuresti pomppulinnan kyynärpäätaktiikka.

Mutta hämmästytti ja kummastutti maailmanpyörän kyytikin: ”Miten voidaan olla puiden päällä?” ”Miksi?” Ja rata-autoradalla: ”Mummi, kaasua!” Ja jonglöörejä katsoessa vähän jännitti taitajien puolesta: ”Ei putoa!” Enimmäkseen iloa ja hymyä. Lujasti kädestä puristamista, ja taas kummatelua.

On hyvä olla kotona. Ja olla mummi.

Isovanhemmuus

de Quervain tuli pitkästä aikaa

de Quervain se sitten tuli kylään, pitkästä aikaa. Muistan, että kerran aiemminkin on käynyt, joskus opiskeluaikana, kun kirjoittelin gradun loppulausetta. Mutta nyt vierailulleen ei pitäisi olla mitään syytä. Ymmärtäisin toki jos olisi tullut oikean kautta, mutta ei, ihan väärä tulokulma. de Quervain on osa laajempaa heimoa – tenosynoviitteihinhän se kuuluu.

Ja vähän kurjaa sikäli, että de Quervain häiritsee vähän kaikkea tekemistä. Varsinkin jos ollaan lähdössä ensi viikolla mökille, jossa olemme ajatelleet sellaiset kahden hengen talkoot järjestää, pientä reipashenkistä työleirielämää viettää ja sitten korvasieniä etsiskellä. Patikoida tietysti ja luppoilla, kuvatakin olin aikonut – uudella teleputkella pääsis tunturiin, mutta mitä siihen tuumaa de Quervain? – Ei mahda tykätä.

Minulla on siis jännetupentulehdus vasemmassa ranteessa, ja kuten netin lääkärikirjassakin lukee aiheuttaa ”kivuliasta tulehtuneisuutta peukaloiden jänteissä”. Minä ymmärtäisin jos se olisi tullut oikeaan käteen; herranen aika onhan tässä viimeisen viikon aikana eräskin tunti tullut istuttua koneen ääressä ja piirtokynällä ja hiirellä ja rullahiirellä kuvia työstettyä, mutta en minä ole vasenta kättä käyttänyt juuri mihinkään. Kutonutkaan en ole moneen viikkoon, pihatöissä oikea käsi kuitenkin se, jolla kannan ja teen lähes kaiken. Sauvakävely nyt on ainoa, jossa on jotain toistuvaa liikettä, mutta ´no way´, en usko, että sekään syynä.

Noh, tänään oli kipu jo niin kova, ettei mikään Voltaren ja/tai nelisatanen Panadol auttanut, joten piipahdinpa lääkärissä: nyt on kovemmat dropit ja optio kortisonipiikille, jollei rupea viikossa helpottamaan. Hmph! Vanha alkaa rappeutua, ei kai se muuta voi olla.

Käsi pitäisi olla levossa. On muuten ihan hiton vaikeaa kirjoittaa vain yhdellä kädellä, joten jos tekstit käyvät lyhyiksi tulevina päivinä, niin tiedätte, mistä on kyse. 🙂

Mutta lopultakin tänään kipu on tehokkaasti jäänyt taka-alalle, kun on ollut Apsu-päivä. Me leivottiin tänään, eka kertaa ikinä. En tiedä kumpi nautti enemmän Apsu vai minä? – Ja huomenna hommataan sitten jotain muuta puuhaa yhdessä.

Tässä vaiheessa

Tänään taas ihan korostetusti päivä, jolloin olen tuntenut olevani sukupolvien välissä, – osa omaani, osa edellistä ja osa tulevia sukupolvia.

Sen, että aamupuuron olimme ehtineet nauttia (vaikka olimme jo varhain hereillä), tuli meille Apsu, joka jo eteisessä kenkiä riisuessaan huuteli: ”Huomenta, A. hanuaa leikkiä!” Ensimmäisen leikkihukin hoiteli Pehtoori, ja sitten me jo lähdimmekin Apsun kanssa kaksin kohti Caritasta. Oli aika käydä kaksistaan isomummun luona. Toki poika on käynyt siellä ennenkin, muttei minun vaan vanhempiensa kanssa, ei usein, mutta muutamia kertoja lyhyen elämänsä aikana kuitenkin.

Kerrostaloasuminen ei ole Apsun maailmassa ihan tavallinen juttu, joten sekin jo hississä aiheutti kyselytulvan, mikki (miksi) sitä ja mikki tätä? Hieman isomummun puheen vaikeus ja toisaalta mummulle pojan puheen – sanoisinko omaleimaisuus ja – omanlaatuisuutensa vaikeuttivat kommunikointia, mutta koetin olla tulkkina. Ja yhteistuumin päättivät äitini ja pojanpoikani, että lähdetään palvelutalon alakertaan lounaalle ja sitten palataan takaisin jätskille isomummun luo.

Ja matkalla viidennestä kerroksesta alas ja muutamankin käytävän kautta Caritaksen ruokala/ravintolaan ehti Apsu ihmetellä kaikkea, ja kaikkein eniten rollaattoreita, joita tuli vastaan ja joita oli parkissa ravintolan eteisessä. – Mersu, sanoin. ”Ei oo Meesu”, sanoi Apsu. Ja yhdelle vastaan tuulelle talon asukkaalle, herrasmiehelle valkoisissa shortseissaan ja kaulupaidassaan, joka kommentoi Apsua reippaaksi pojaksi, poika ilmoitti ”paaturin jälkeen” ja pyyhkäisi lyhyeksi leikattuja hiuksiaan ohimoilta. Oli vaikea olla hymyilemättä.

Kunhan isomummun luona oli tarpeelliset ”huoltotoimet” tehty ja Apsu syönyt ison mansikkatuutin, oli aika siirtyä kohti ”mummipapan” (= meidän) huushollia ja päikkäreitä. Niiden jälkeen sitten pihalle. Iso matto ”piazzalle” ja siihen uudet isomummulta synttärilahjaksi saadut legot ja ei muuta kuin mummin ja papan rakennustaito koetteille. Legot on ihan huippuja!

Ja kunhan pojan vanhemmat töistään pihallemme pääsivät, oli meidän Pehtoorin kanssa aika siirtyä oman sukupolven ”tasolle”. Ystäviemme poika, meidänkin elämässämme mukana ollut, sai tänään valkolakin, joten luonnollisesti lähdimme lakkiaisiin. Enkä taaskaan muistanut laittaa lyyria (lyyroja?) mekon rintamukseen. Ja oli oikeastaan aika mukava, että olimme liikkeellä muita myöhemmin, ehdimme jutella sankarin ja vanhempiensa kanssa.

Eikä juhlat vielä ole ohi: huomenna on Apsun viikolla siirretyt synttäripilheet. Sinne siis. 😉

Isovanhemmuus

Tärkeä päivä – tämäkin

Kolme vuotta sitten juuri tänä samaisena päivänä minusta tuli mummi. Minun poikani sai pojan, minun Miniäni synnytti maailman ihanimman Apsun. Minä tiesin jo silloin, jo sitä ennen, että minun maailmani tulee muuttumaan. Mutta enhän minä tiennyt miten paljon, – ja että näin paljon.

Tänäänkin minulla oli mummeilupäivä. Yhdessä Apsun kanssa ajeltiin aamupäivällä, hain pojan kotoaan: ”Mummi osaa ajaa piitteä (Beetleä) hyvin. Pappakin osaa. Mummi osaa ajaa hyvin.”

Päivä oltiin meillä, leikittiin, syötiin, luettiin, kerrottiin toisillemme ”leissusta” (Rodoksen matkasta), nukuttiin, ja iltapäivä oltiin pihalla: Lego City (leekotiti) ja puutarhanhoito olivat tärkeitä. Pappakin oli jo mukana touhuissa.

Sitten oli aika lähteä kotiin, hakea matkalla Apsun äiti töistään. Kerättiin ensin lelut ja legot koppaan ja koriin, pakattiin Apsun tavaroita reppuun, ja sitten poika kysyi omalla tavallaan: ”Laitatko tuon mekon?” (minulla on ns. pihakukkamekko, joka päällä en paljon julkisesti liikuskele, mutta jossa on hyvä päivää kotipihalla paistatella). Sanoin, että ”voin laittaa” ja sain pojalta hymyn.

Ja sitten, kun ollaan tuulikaapissa jo lähdössä, poika ottaa minua kädestä, puristaa lujaa ja toteaa, tuosta vaan, yhtenä kesäisenä perjantai-iltapäivänä: ”Mummi rakastaa Aatua”.

Niin tekee, ja itkee. Itkee niin, että on vaikea löytää eteisen korista auton avaimia… Mutta kyllä me matkaan pääsimme.

Ja matkalla auton takapenkiltä löydettyään jotain, kuuluu kysymys…

Mikä tämä on?
Se on mummin sateenvarjo. Jos sataa vetta, niin sitä tarvitaan.
Missä se sade nyt on?
Se on pilvissä, mutta nyt ei näy pilviä. Näetkös, taivas on ihan sininen, eikä siellä ole pilviä. Joskus kun on pilviä, sataa vettä, mutta ei nyt. Nyt on hyvä.
Aha.

Kolme vuotta sitten en tiennyt, miten paljon minulla on edessä. Miten tärkeä tuo pieni on minulle.

Historiaa Isovanhemmuus Vanhemmuus

DNA, geeniperimä, haploryhmä ja minä

Aivastatko syötyäsi tummaa suklaata? – Minä en, mutta minun DNA:ssani on kyllä monia muita jälkiä neanderthalilaisesta, esimerkiksi pituuteni. DNAssani on enemmän jälkiä neanderthalilaisesta kuin keskimäärin niissä kymmenissätuhansissa ihmisissä, jotka on ovat tehneet geeniperimän kartoituksen DNA:sta tällaisessa firmassa https://www.23andme.com/en-eu/

Minä sain tuon testin lapsilta viime jouluna lahjaksi. Testi hoitui muutamassa minuutissa, kunhan vastasi muutamaan kysymykseen ja sylki pieneen putkiloon pari senttiä, sulki putkilon, pakkasi mukana tulleeseen koteloon ja pakettiin ja lähetti – Hollantiinkohan se oli? Ja vastaukset tulivat joskus maaliskuussa. Firmalla on kaksi erilaista testiä: suppea ja laaja ( = halvempi 99 € ja kalliimpi 169 €). Minulla oli halvempi koska en halunnutkaan tietää mitään perinnöllisistä sairauksistani yms.. Vävykokelas on joku vuosi sitten ostanut itselleen sen laajemman testin, jossa saa tietoa myös sairauksista geeniperimässä. Sanoi, että oli aika odotuksen mukaisia ne tulokset.

Aika paljon tietoa pelkässä esi-isä/ätiti-paketissakin tulee. Esimerkiksi Minun kromosomeissani on tällaisia määriä eri puolilta Eurooppaa, ja siis vain eurooppalaisia ”pätkiä”.

Tuo on jännä tuo 0,2 % Brittein saarille (ml. Irlanti). Itäisen Euroopan, johon lasketaan tässä myös Viro, korkea osuus selittynee osin sillä, että äitini mummu (äidinäiti Kokkalan sukua) on tullut Virosta Koivistolle Karjalaan. Ruotsi on tietysti vahvana (4,3 %). Ja ”Broadly European” viittaa niihin italialaisiin mammoihin, joita aina itsessäni joskus tunnistan. (Näin tieteellinen tämä oma tulkintani on! 😀 ).

Testin mukana tuli myös kromosomikartta, jossa näkyy kuinka paljon (prosentuaalisesti) kussakin kromosomissani on noista em. alueilta saatua perimää, mutta enhän niitä tietenkään osaa sanoa, mikä kromosomi ilmentä mitäkin. Yksi ystäväni (viinikerhomme jäsen) on perinnöllisyystieteen professori ja näytin hänellekin sitä kromosomikaaviota ja laajaa ”raakadataa”, joka tuli mukana, mutta hänkin sanoi, ettei niistä voi tehdä päätelmiä ,mikä ilmenee missäkin piirteessä.

Tuloksia oli kaiken kaikkiaan aika paljon, mutta ne vähäisetkin geeni-, perinnöllisyystieteelliset ja DNA-opit, joita lukioissa kiinnostuneita luin ja opettelin, ovat unohtuneet ja englanninkielinen sanasto ei ehkä ole ihan sujuvasi hallinnassa näissä jutuissa.

Alla oleva aikajana sen sijaan on aika helposti tulkittavissa.

Tämän perusteella en ihan voi väittää, että viime viikonloppuna oli sukulaisten häät Englannissa.

Esivanhempien alkukodista saa myös tietoa. Äidinpuolen haploryhmäni eli esiäitieni heimo (tai ihmiskunnan pääryhmä sanaakin haplosta käytetään) kuuluu ryhmään X ja on nimenomaan ryhmä X2. Se on levinnyt laajalle, ja sen lähtö on voitu ajoittaa noin 19 000 vuoden taakse aikaan, jolloin jääkausi oli huipussaan ja jolloin heimo oli Lähi-Idän ja Kaukasuksen alueella. Heimo X2 on puolestaan osa Itä-Afrikkaan 150 000 vuotta sitten jäljitettävää L-haploryhmää.

Äidinpuolen isälinja on myös Haplo X2-ryhmää. Isän suvun mies- tai äitilinjan haploryhmästä minulla ei ole tietoa, mutta kunhan veljeni saa oman DNA-testinsä tehtyä ja siitä tulokset, niin sitten tiedän ainakin mieslinjan isän puoleltakin. Ja josko joku isänpuolen tätien tyttäristä (serkut Pirkanmaalla ja Amerikassa – tästähän oli puhetta… 😉 ) tekisi tämän saman testin, niin sieltä saisin minäkin samalla lisää tietoa.

Minusta tämä on mielenkiintoinen juttu, ja tätä kautta voi etsiä DNA-sukulaisiaankin ja opiskella paljon lisää näistä asioista.

Suosittelen, ja tämmöinen on kyllä aika hyvä lahjaidea, eikö?

KLIKS

Tämän lisäksi olen hankkinut tulokset myös MyHeritage -tietokannasta. Ja siellä rakennellut sukupuitakin…

Isovanhemmuus

Saippuakuplapäivät ovat alkaneet

Saippuakuplapäivä.

Nyt kun Apsu on ihan kohtsillään kolme vee ja kun kotihoidon tuki on lopuillaan, on Miniä palannut töihin tekemään täysiä työvuoroja. Pitkin kevättalvea hän on tehnyt parin päivän työviikkoja, mutta nyt heti reissun jälkeen takaisin ”kuurojen koti” Runolaan täyspäiväiseksi duunariksi. Tai siis vuorotyöläiseksi, ja samaan aikaan Apsun isä, alias Juniori, paitsi että (ainakin aikoo) suorittaa kesällä joitakin opintoja, on hänkin kokopäiväisenä, vuorotyöläisenä töissä tulevan kesän ja kai syksynkin.

Ja tässä yhtälössä tulos on taas se, että sekä mummI-pappa (minä ja Pehtoori) että mummO-pappa (Miniän vanhemmat) vuoroillamme saamme viettää Apsu-päiviä, saippuakuplapäiviä. Tänään meillä on ollut sellainen.

Sekä Apsulla että minulla on vähän flunssaa ja/tai kurkkukipua tai sittenkin vain siitepölyallergian rankempi vaihe, mutta eipä se meitä estänyt tekemästä Pehtoorin kaverina puutarhahommia. Ja leikkimästä pihalla autoilla, ja nukkumasta yhdessä päikkäreitä.

Ja kun lähdettiin hakemaan Apsun äitiä töistä, olimme ihan yhtä mieltä siitä, että iltapäivän välipala oli hyvä korvata tötteröjäätelöllä! Jätski turruttaa kurkkukivunkin. Siinä me Tervaporvarinpuiston penkillä helteessä, keskiviikkona iltapäivällä, yhdessä istuskelimme ja yritimme ehtiä syödä jätskit ennen kuin aurinko sulatti ne syliin. Elämä on!

Isovanhemmuus Rodos Vanhemmuus

Pienen kanssa suuri päivä

Kun tänään palasimme aamupäiväretkeltä (joka kyllä venähti puolikahteen), totesin Pehtoorille, että voisi tänne jäädä vielä toiseksikin viikoksi kaksistaan: käveltäisiin (vielä enemmän) ja oltaisiin vaan. Mikä ehkä kertoo siitä, että tänäänkin on ollut hyvä päivä, ja paluu kotiin on jo lähellä.

Aamu avautui kauniina, lämpimänä, liki helteisenä ja Pehtoorin kanssa olimme (poikkeuksellisesti) aamiaisella ennen muita ja ilmoittelimmme vain, että olemme lähdössä autolla aamupäiväretkelle, – onko muita lähtijöitä? Ja kaikki ilmoittautuivat!

Siispä starttasimme retkelle koko porukka ja ajelimme kohti etelää; eilisen vuoren huiputuksen taakse tai oikeastaan viereen, jos katselee meidän terassilta (huomenna laitan kuvan tähän). Siis kohti Tsampikan luostaria. Sinne ei hotellilta ole kuin reilun viiden kilometrin matka, – luulin, että autolla pääsee huipulle asti, – ei päässyt.

Vaikkei tiedetty, kuinka paljon matkaa parkkipaikalta Santa Marian (hylätyn) nunnaluostarin luo olisi, päätimme Pehtoorin, Juniorin ja Apsun kanssa lähteä kapuamaan ylös. Ja sitä kapuamistahan riitti. Ettekä ehkä usko, mutta niin vain Apsu, the Patikoija, nousi vuoren huipulle. Vain vähän papan ja isin avittamana. Hoplaa!

Mutta poikahan on jo ennen syntymäänsä ollut mukana patikkareiteillä Välimeren alueen vuorilla: Mallorcan syksyssä 2014 Miniä odotti esikoistaan ja vaelsi vuorelta toiselle melkein viikon, vain yhden aamun pahoinvointi piti poissa patikkaretkiltämme.

Tänään parinkymmenen minuutin nousun jälkeen ainoa, jolla EI huipulla ollut hiki, oli Apsu. Mutta kylläpä kannatti.

Tsampikan nunnaluostarin kirkko on pyhitetty Neitsyt Marialle. Legendan mukaan luostari on pyhitetty hänelle nimenomaan siksi, että lapseton pariskunta sai lapsen viimein kun Neitsyt Maria ilmestyi näillä vuorilla vaimolle liekkien loimussa (tsambika ~liekkien loimu). Niinpä paikka on edelleen lapsettomien pyhiinvaelluskohde. Ehkä sekin oli syynä, että kapuaminen vuoren huipulle miehen, pojan ja pojanpojan kanssa oli minulle ihan erityisen merkityksellistä. Ja me kävimme Apsun kanssa sytyttämässä pienen kirkon aulassa kynttilän sekä Maisalle että isopapalle, jota Apsu ei koskaan ole tavannutkaan.

Tällaisia soisi patikkareittien useamminkin olevan. 🙂

Kunhan olimme takaisin vuorenrinteessä, jossa Ooppelimme oli parkissa ja muu seurue seuraamassa kilipukkien ja paikallisten elämää, lähdimme kohti Falirakia. Se mainitaan monissa oppaissa ja tiedoissa Rodoksen trendikkäimmäksi rantakohteeksi. Me päätimme ”kuitata” sen puolenpäivän proseccolla (lue: aperol sprizillä ja/tai jäätelöllä ja/tai smoothiella).

Löysimme mitä mukavimman rantakahvilan (Porto Bello), jonka isäntä oli silmin nähden vaikuttunut kamerastani: ”Oletko reportteri?” – Toki, tai ainakin jotain sinne päin. Ja sen jälkeeen saimme mitä mainiointa palvelua. Ja ehkä upeimmat aperolit, joita olen koskaan nähnyt ja nauttinut.

Kiertelimme vielä kylän kaduilla, rannalla. Sitten paluu hotellin lounasbuffan ääreen ja unosille. Aamukuudelta herääminen kun ei lomallakaan jätä rauhaan, aamulla on herättävä aikaisin. Mutta päikkärit on sitten tarpeen, ja hyvää se muutenkin tekee lomalla torkahdella.

Uintia ”omalla altaalla” ja kävelyä merenrannassa, Yatzya ja lukemista, höpöttelyä ja huilaamista.

Illalla taas välttelimme hotellin All Inclusivea, ja menimme lähitienoon tavernaan moussakalle, souvlakille ja horiatikille. Ja nauttimaan sirtakin soitosta ja sinivalkoisesta miljööstä. Kuvat siitä huomenissa. …

Nyt unille. Huomenna viimeinen Kolymbia-päivä, jolle on paljon aikeita…. Olisipa yhtä lämmin (+ 28 C plusmiinus neljä astetta) kuin tänään… Ehkä viikon lämpimin päivä on nyt ollut.

Isovanhemmuus Rodos

Helioksen saarella auringossa, myrskyn uhatessa

Rodos on Helioksen saari. Ja Helioshan on antiikin kreikkalaisessa mytologiassa nimenomaan auringon jumala. Saarella on 300 päivää vuodessa aurinkoa.

Tänäänkin on ollut, vaikka säätiedotukset lupasivat tälle päivälle ja huomiselle ”rankkoja ukkosmyrskyjä”, ajoittain erittäin voimakkaita myrskyjä ja sadetta. Aamu oli kaunis ja aika lämminkin. Kun pikkuperheen kanssa olimme aamiaisen jälkeen kävelyllä lähistön pikkuteillä alkoi taivaalle kertyä tummia pilviä, jyrähtelikin. Ja tuli muutama tippa vettäkin.

Apsuhan tuntee suunnilleen kaikki automerkit, ainakin ne joita Suomessa eniten on. Täälläkin niitä on kerrattu liikenteessä ja hotellin parkkipaikalla. Sitten tänään tulin paikalle kun Apsu ja pappa olivat katselemassa autovuokraamon mainostaulua, josta poika luetteli autoja ja sitten siinä oli hieno kerman värinen Beetle Cabriolet. Minullahan on Beetle, tosin vanhempaa mallia (kuusvuotias se jo on) kuin tuossa kuvassa, eikä mikään avomalli ja minun on graniitinharmaa, mutta Apsu hihkuu kuvan ääressä: ”Avomummin auto”! Olemme tässä koettaneet porukalla pohtia, mikä oikein on ”avomummi”. 😀

Puolen päivän jälkeen oli kuitenkin jo niin hyvä ilma että lähdimme (minun ja Apsun päikkäreiden jälkeen) hotellin isolle allasalueelle. Välillä pilviä sen verran, että oli aurinkotuolissa hetkeksi vedettävä rantapyyhe lämmittämään.

Ja Apsu oli lasten lämmitetyssä altaassa, ja voi sitä riemun määrää! Poika oli oikeastaan eilen eka kertaa kunnolla uimassa, ja tänään jo uskalsi ja osasi renkaalla ja kellukkeilla ihan itsekseen polskia. Ei mitään vesipelkoa.

Päivä siis mennyt enemmän vähemmän auringossa kelliessä.

Sentään vähän kiertelin hotellialueen viheralueilla. Oleanterit jo kukkivat. Luonnollisesti. Ja sitten tällainen jännä pulloharjan näköinen kukka kasvaa meidän oven pielessä.

Huomenna oli myrskyä tai ei, olemme ajatelleet lähtevämme ajelulle ja katsomaan saarta vähän Kolymbian ulkopuolellekin.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Kevät, ja sitten tulee?

Tänään aamupäivällä kun Apsu, tytär ja minä lähdimme kaupungilta ”humputtelemasta” (kävelyltä Rotuaarilla ja Valkeassa, ja Mannerheimin (Dookunin takana) leikkipuistosta) kohti kotia, Apsu ilmoitti ykskantaan: ”Ikioma kummitäti, ikioma, tule tänne (= viereensä takapenkille)!”

Ajelin pitkin aurinkoisia Merikosken siltoja ja takapenkillä Apsu hoki, että ’nyt on kevä, nyt on kevä’ varmaan kuusi kertaa peräkkäin. Tytär sitten kysyi: ”tiiätkö mikä tulee kevään jälkeen?” Apsu mietti sekunnin ja ilmoitti: ”punainen!”

Siis on vastauksia, jos kohta kysymyksiä ja ihmetyksiä onkin paljon enemmän. Isänsä poikaa iltapäivällä hakiessa totesi kyllä, että moni asia on myös keltainen, mutta vielä useampi asia on ”ei”. Kyselyikä ja ”eikkä”-aika (tosin vain vanhemmilleen, ei mummipapalle eikä kummitädille) on nyt arkipäivää.

Joka tapauksessa tänään on ollut kevät ja Apsu-päivä.

Hain kukkakaupasta kuvausrekvisiittaa, ja floristin kanssa pohdittiin, mikä olisi vapppukukka. Jos vappukattaukseen tai korttiin pitäisi laittaa kukka, niin mikä se olisi? – Onko tuo inkalilja vapun kukka? Luonnollisesti siten ettei nuo metriset hanget näkyisi taustalla … 😉

Isovanhemmuus

Paljon hyvää yhtenä päivänä

Pääsiäisviikko, perinteisestä retriitistäni Lapissa ei tietoakaan. Mutta Oulussakin on sää ollut kuin parhaina pääsiäisinä mökillä. Valkoisia, kimmeltäviä hankia, auringon häikäisevää valoa ja lämmittävää tunnetta. Olen tämän talven kovien yöpakkasten aikana oppinut lähtemään ulos vasta puolelta päivin, enkä ole sännännyt auringon sarastuksen aikaan, heti herättyäni, tarpomaan jonnekin metsäpoluille.

Tänään kävelin puolelta päivin kaupunkiin, ja melkein koko matkan takaisinkin. Ja ajattelin, että pitäisi olla mäessä Saariselällä, mutta kyllä hyvälle tuntui ulkona olo täälläkin. Sitä paitsi kotipihallakin alkaa olla jo melkoiset ”tunturit”.

Kävelin kaupunkiin, jossa meillä oli ystävän kanssa lounastreffit: kuulumisten päivitystä kasvokkain. Ja samalla minun ”Oulun etniset ravintolat” -sarjani sai toisen osan. Lounastimme Saurahassa. Palaan asiaan.

Iltapäivällä sitten Pehtoorin kanssa roudaamassa ruokaa, juomaa ja kukkia kotiin. Ja viemisiksi. Olemme pääsiäisen kotosalla, ja möksälle sitten vasta myöhemmin.

Illansuu menikin sitten liikennematolla leikkien. Ja Apsulle pitää ”puhua”. Ajellaan autoilla pitkin liikennemattoa, mutta se ei riitä. Aina vähän päästä Apsu ilmoittaa: ”Mummi, puhu!” Eli minun pitää selitellä tarinoita siitä, kuinka me ajellaan markettiin, ja parkkeerataan ja mitä kaupasta haetaan. Sitten ajellaan molemmat omilla pikkuautoilla vaikka huoltoaseman kautta asemalle ”hakemaan Naanaa” (= kummitätinsä) ja taas matka jatkuu vaikka yöksi talliin, mutta pian on aamu ja taas Apsu kehottaa ”mummi, puhu”. Eli olen jonkun sortin tarinankertoja samalla. Kolmen vartin jälkeen ei minunkaan tarinankerrontataitoni enää ollut kovin rapoista, joten piti hakea pappa jatkamaan. Elämä on.

Ja nyt minä jatkan Muistikuvia-sivuston värkkäämistä.