Historiaa

Museoyhdistyksen vuosikokouksessa kävin. Pitkästä aikaa. Yleiskokouksen puheenjohtajaksi jouduin, mutta en jäseneksi johtokuntaan saatikka  sen puheenjohtajaksi. Toisin kuin perhe lähtiessäni vahvasti epäili. Perustivat varmasti epäilynsä aiemmalle: olen ollut johtokunnassa liki 10 vuotta ja puheenjohtajanakin kolme vai peräti neljä vuotta. Ja varsinkin se puheenjohtajakauteni oli täysin vastoin toiveitani, kiinnostustani, lupautumistani, osaamistani. Vastoin kaikkea. Aina lähdin vuosikokoukseen ”minua-ei-valita, en-aio-olla-enää-yhtään-kautta” ja yleensä tulin takaisin joko johtokunnan rivijäsenenä, varapuheenjohtajana tai puheenjohtajana. Kunnes kolme vuotta sitten oikeasti sain repäistyä itseni irti. Nyt johtokunnan jäsenistä puolet on omia opiskelijoitani 🙂

En ole mikään yhdistysihminen, eikä toiminta Museoyhdistyksessä – varsinkaan sen puheenjohtajana – ollut minulle mikään intohimo tai edes innostuksen paikka, ja homma sen mukaista. Muutaman kerran, muutamia tilaisuuksia järjestäessä tunsin tekemisen riemua, ja sitten onnistumisen riemuakin, mutta enimmäkseen homma oli raskaahkoa.

Mutta siis tänään: olin vain ”vieraileva” vuosikokouspuheenjohtaja ja tietysti jäin kuuntelemaan vuosikokousesitelmää: Iin Haminan kaivauksista löytyneen ristiriipuksen tarina oli oikein kiinnostava. Kirkkohautauskaivaukset veivät ajatukset 1980-luvun lopun Hailuotoon, jossa olin kaivauksilla mukana kolmena kesänä. Meissä jokaisessa asuu pieni arkeologi… 🙂 Noh, vähän olin arkeologiaa opiskellutkin ja kaivaukset olivat nuorelle maisterille hieno kokemus.

Kaivoimme Hailuodon vuonna 1968 palaneen  kirkon paikalla – etsien mahdollisia jäännöksiä keskiaikaisesta kappelista – , joten väistämättä törmäsimme kirkkohautauksiin. 1700-luvullahan (ja paikoin vielä pitkälle 1800-lukua) oli tapana haudata osa (varakkaampi osa) seurakuntalaisista kirkonlattian alle, ja vaikka kirkko oli palanut olivat nämä kirkonlattian aliset hautaukset jäljellä. Lastan kalahtaminen ensimmäiseen ”vainaajaani” oli ainutkertaisen merkillinen tapahtuma. Toisena ja kolmantena kesänä, enkä pitkään aikaan kaivausten jälkeen, syönyt raejuustoa…

Toisen kesän kaivausten ”Suuri Ongelma” olivat nuppineulat. Niitä löytyi kymmeniä, satoja. Miksi? Sitäpä me historioitsijat ja arkeologit kovasti mietimme. Käärinliinoihinko liittyivät? Miksi niitä oli kirkonlattian alla niin paljon? Me löysimme ratkaisun, mutta hyvä blogivieraani, arvoisa Indiana Jones: mikä on sinun aavistuksesi, villi arvauksesi, tietosi?  Miksi kirkonlattian alta löytyi nuppineuloja? Paljon nuppineuloja?

Kuvassa (klikkaa isommaksi) ollaan ensimmäisen kesän ensimmäisen viikon tasossa. Kolmantena kesänä olimme jo syvällä, keskiajalla 🙂 .

Tänään arkeen kuului herätä varhain:  herätä herättelemään poikaa yo-kirjoituksiin ja pakkaamaan eväitä (kirjoitusten tärkein juttu, eikö?). Siitä kuitenkin ilo, että jotain poika sentään oli osannut. Ihan kuten keskiviikon enkun kirjoituksissakin. Moni ei usko, mutta niin se vain on, että kun oltiin lomalla poika tuli lukeneeksi enemmän kuin kotona. Meitä oli sentään kolme aina silloin tällöin lukemisesta muistuttamassa, eikä poika voinut hypätä autoon ja pakoon. Oikeasti lukikin reissussa. Ainakin enemmän kuin olisi tehnyt kotona…

Arjen ilo oli myös lääkärin toteamus, että yritetään vielä ”konservatiivisilla keinoilla” ja pisti olkavarteeni vielä yhden kortisonin (joskin samalla määräsi magneettikuviin ja konsultaatioon ortopedin kanssa).

Päivän seuraava ilo oli töissä aamukahvilla. Minna Canthin päivänä, tasa-arvon nimissä, juttu kääntyi menneisyyden naisiin ja jonkin mutkan kautta poliisiin… ja näistä juonenkäänteistä suoraan tähän: melkein Minna Canthin aikalainen, suomalainen taidemaalari ja -kriitikko Sigrid Schauman joka syntyi 1877 ja joka eli yli satavuotiaaksi, oli 1960-luvulla joutunut tekemisiin poliiisin kanssa käveltyään päin suunnilleen Suomen ensimmäisiä liikennevaloja. Poliisi oli pysäyttänyt hänet ja tiedustellut, jotta oliko Sigrid joutunut aiemmin tekemisiin poliisin kanssa? Tähän Sigrid oli vastannut: ”Olen kyllä, silloin kun veljeni ampui Bobrikovin!”

Tarina ei kerro, saiko liki 100-vuotias Sigrid sakot. Tarina sen sijaan tietää, että poliisi ei tiennyt, kuka oli Bobrikov. Tämähän meitä historian ammattilaisia aamukahvin arjessa hymyilytti.

Arjen ilo oli myös uusi leipä. Suomen 50 parhaan ravintolan listalle rankattu (ihan ansiosta) Puistola myy hyvää leipää, karpalo-sienileipää, joka on tilattava etukäteen ja jota testasimme tänään ensimmäistä kertaa.  Maukasta, makoisaa, ei mitään jauhohöttöä, vaan nautinto sinänsä, oliiviöljy ja suolakiteet tekivät leipäpalasta gourmeeta. Tekivät siitä arjen ilon. Semminkin kun leivänhakumatkalla töiden jälkeen tapasimme ystäviä.

PS:  Matkasivu etenee ..  klikkaile jos kiinnostaa



Nyt kun hiihto on monin tavoin kansakunnan (tai ainakin suomalaisen keski-ikäisen ja vanhemman väen) ja maailman urheilevan (olympialaisista kiinnostuneen) nuorison ykkösjutun aihe, kun työpaikkojen kahvipöydissä pohditaan mitaleitta jäämistä ja nyt kun meidän perheessämme pehtoori on tälle talvelle hiihtänyt neljättäsataa kilometriä (saatuaan alkukaudesta hyvän voitelukoulutuksen ja säiden oltua suosiolliset on ollut ihan täpinöissään hiihtämisensä kanssa), on julkaistava täällä talvisia hiihtokelejä koskevaa sanastoa, joka on löytynyt arkistojen kätköistä.

Suomen Elinkeinoelämän keskusarkiston uusi tiedotuslehti Eemeli tupsahti tänään työpostiin ja siinä oli julkaistu seuraava luettelo:

• Vieno hanki , lauhan ilman jälkeen tullut hanki.
• Siide,  jäätepisteessä oleva sateen jälkeen lumelle muodostuva liukas jääkerros.
• Jääde, talvella muutaman asteen pakkasessa pinnalle satanut lumi, joka tekee suksen pohjaan jääkerroksen tai jäänastoja. Jääde muuttuu usein muutaman tunnin kuluttua, lämpöasteiden muuttumatta, luistavaksi.
• Viti, hieno pinnalle satanut lumi.
• Takkala, kun talvella lauhalla ilmalla isorakeinenkin lumi tarttuu sukseen.
• Sipsu, on vitilumen takkala.
• Pakkaskitku, pakkaskeli talvella, kun pakkaslunta on satanut pinnalle.
• Uppokeli, kun talvella on satanut paljon keveätä lunta, joka ei vielä ole laskeutunut.

Kevätkelejä:

• Kova hanki,  kun lumi kevätilman lämpimästä on päiviksi lauhtunu ja yöllä taas jäätynyt.
• Huove, kun kevätpäivän lämpö on sulattanut lumen pinnan.
• Vesilipu, kun lumi keväällä on niin vettynyt, ettei se tartu, vaan suksi luistaa suojasta huolimatta.
• Lavanne, kun kevät talven lämpö päivällä on hautonut lumen märäksi niin, että vielä laskeutumaton yöhanki ei kanna suksea, mutta sen läpi uponnut suksi luistaa lähellä maata vesilivussa.
• Hölse, kun kevät lumi lämmöstä ja sateesta sulanut hyhmäksi.
• Vititakkala, kun hangelle on satanut vitilunta, joka auringon lämpimästi lauhtuu ja tarttuu- sukseen.
• Vitihanki, kun vastaavassa tapauksessa.

Ihan ylivertainen noista on vesilipu. Sekä sanana että kelinä.

Vititakkalan muistan kokeneeni kerran pehtoorin kanssa nuoruusvuosina hiihdettyämme Saariselällä koko kauniin kevättalven päivän, ja palatessamme Kulmakurulta kohti Laanilaa. Vititakkalalla  ei kovin vauhdikkaasti hiihdelty.  Hämärästi muistan lievästi kiroilleeni, – pehtoori on eri mieltä sanasta ”lievästi”.

Minun aktiivihiihtourastani on tovi, kuten kuvastakin voinee voi aavistella.

Vanhoja kuvia ollaan juniorin kanssa skannailtu oikein urakalla, neljä albumillista vanhempieni kuvia, ja taas kerran haikailtu vanhojen mv-kuvien hyvää säilyvyyttä. Samaan urakkaan ollaan polteltu minun ja pojankin jo aika suureksi kasvaneita valokuva-aineistoja  rompuille. Ainakin niitä tärkeimpiä kansioita on sieltä valittu.

Valokuvakansioista puheenollen …  minut on haastettu. Railaterttu haastoi ja haasteen ohjeet menevät näin:
1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Minun kuvatiedostojeni neljäs kansio on ”kesäkuu 2009” ja sen neljäs kuva on autotallistamme! (klikkaamalla suurenee). Markiisin takana on tämä työhuoneemme, jossa edelleenkin vietän liikaa (käden kanssa ollut kyllä muutama särytönkin hetki!) aikaa.

Minulla on kovin vähän blogituttuja, mutta Yaelianin voisin haastaa. Saisimme ehkä lisää kesäisiä kuvia. … Israelin talvikin taitaa meistä näyttää kesäiseltä. (EDIT: Yaelian on jo aiemmin osallistunut! Nyt vasta hoksin!)
Ja kaikki halukkaat voivat tietty poimia haasteen. Kertokaa jos vastaatte, käyn mieluusti teidän neljännen kansionne neljännen kuvan kurkkimassa.

Tämmöinen ilma kuin tänään on ollut, ei sovi minulle. Pidän talvesta, esimerkiksi eilen oli ihan kohtuullinen sää, eikä napakka pakkanenkaan haittaa (jos ei tuule), mutta  tänään on juuri sellainen väritön, tuiskuinen, pistävä, inhottava sää. Ja huomenna tilanne vain pahenee. Huomenna alkaa helmikuu. Siitä minä en pidä. ks. Februarfobia-postaukseni viime vuodelta. Olen edelleen ihan samaa mieltä.

Ruotsissa (ja siihen kuuluneessa Suomessa) siirryttiin vuonna 1753 valtiopäivien päätöksen mukaisesti uuteen ajanlaskuun: silloin vaihdettiin juliaaninen kalenteri gregoriaaniseen kalenteriin. Kalenterinvaihdoksen vuoksi oli  helmikuun 17. päivästä siirryttävä suoraan maaliskuun ensimmäiseen. Kannatetaan! Otetaan pysyväksi käytännöksi! Mielummin voitaisiin skipata koko helmikuu. Se on niin turha! Ja säät useimmiten ikäviä. Niin kuin tänäänkin.

Maaliskuuta odotellessa …

Kokouksia koko aamupäivä. Uudella kokoonpanolla – hieman erilaista. En jaksa enää innostua. En edes opetuksenkehittämisestä. En vaikka se uudessa ja vanhassa kokoonpanossa on usein meillä ollut enemmän naistentöitä.

Iltapäivällä koetin kehitellä vain omaa opetustani: koetin hankkia lisää tietoa. Tulitikkutehtaiden tytöistä, pumpulifröökynöistä ja taaplaajanaisista. Teollisuuden alkuvaiheen naistyöntekijöiden elämää ja työtä ei voi myötäelää. On tyydyttävä vain tietämään siitä jotain.

VERLAN pahvitehtaan Marian tarina (tiedot Verlan kotisivuilta) on yksi monien joukossa: Marian työura alkoi jo pienenä piikatyttönä Pietarissa, mutta hänen uransa Verlan tehtaalla kesti vuodesta 1884 vuoteen 1936. Suurimman osan ajasta hän työskenteli pahvin lajittelijana. Marian pitkä, sitkeä työrupeama ei ole Verlan historiassa niinkään poikkeuksellinen kuin hänen toimenkuvansa. Maria punnitsi puoli vuosisataa pahvia samassa [!] lajittelusalin työpisteessä. Pari askelta vasemmalle, pahvi kuivaamosta tulleiden kasasta punnitukseen. Pari askelta oikealle, punnittu pahvi omaan pinoonsa.

Tämä Marian yksivakainen askelkuvio jätti hänen jalanjälkensä lajittelusalin jykevään puulattiaan punnituspaikan kohdalle. Maria jäi eläkkeelle 77-vuotiaana.  Tuohon aikaan (1930-luvulla) ei eläkkeelle päässyt niin vain jos oli vielä työkykyinen, ja eläkkeet olivat pienet. Naiset pääsivät yleensä eläkkeelle alle 70-vuotiaina, mutta Maria jätti työnsä tehtaalla vasta 77-vuotiaana.

Miksi vasta silloin? Halusiko hän tosiaan punnita pahvia vielä ne viimeisetkin 10 vuotta? Oliko se hänen ainoa mahdollisuutensa? Eikö hänellä ollut sukulaisia tai muuta elämää kuin työ? Millä ja miten hän olisi elänyt jos olisi lopettanut aiemmin…

Kesällä kävimme Verlassa. Kuvassa (klikkaa isommaksi) on Marian työpiste.

Tämän – valitettavan paljon – henk.koht. elämäni ympärillä pysyttelevän  blogini teemoihinhan ei kuulu ottaa kantaa päivän poliittisiin kysymyksiin, mutta nyt on kyllä edes sivuttava päivän uutista ”Väyrynen pyrkii pääministeriksi”.  Ajattelen näet, että jos Paavo nyt pääsee vallankahvaan, olisi taas kysyntää Keminmaan paikallishistoriallekin.

Reilu kymmenen vuotta sitten pitkä projektini Keminmaan historian kirjoittajana oli ohi, ja historiatoimikunnan (jossa huomattava osa jäsenistä oli Paavon ystäviä/paikallisia kepulaisia) kokouksessa porukalla pohdimme, kuinkahan iso painos kirjoittamastani paikallishistoriasta – siis Paavon kotipitäjän historiasta – kannattaisi ottaa. Vähän kuin kokemuksesta tiesin, etteiväthän ne paikallishistoriat nyt ihan huikeisiin myyntilukuihin yllä, eivätkä kolkuttele bestsellerlistojen kärkiä edes joulumarkkinoilla.  Tällä tiedolla koetin paikallisia valistaa ja viisaaseen päätöksentekoon siivittää. Ja mitä tekee historiatoimikunta? Se tilaa kunnan ja seurakunnan kellarit täyteen kirjaa, tuhansia kappaleita, ja varmemmaksi vakuudeksi otattivat kirjasta vielä muutaman kymmenen nahkakantista versiota. Päätöksen vakaana perusteena oli se, että ”Kyllä niitä viimeistään sitten kysellään kun oman pitäjän poika Paavo on kansakunnan kaapin päällä, presidentiksi kun valitaan”… No niinpä. Mehän tiedämme miten siinä kävi! Tuli tänään Väyrys-uutista lukiessa vaan mieleen, että ei sitä tiedä, vaikka nyt olisi Keminmaan paikallishistoriallekin uudet markkinat avautumassa?  Hih!

On kerrottava toinenkin 1990-luvun lopun Keminmaahan ja Väyrysen kanssa tekemisissä oloon  liittyvä juttu. Ja tämä(kin) tarina on tosi! Kesällä 1998 Väyrynen oli saanut Pohjantähti Opistonsa avatuksi ja järjesti siellä Peräpohjolan ja Lapin kunnallisväelle jonkinlaisen tutustumis/koulutuspäivän ja päätti kutsua oululaisen maisterisihmisen puhumaan juuri painosta tulleesta paikallishistoriasta, jota siis riitti myytäväksi asti (ja ko. tilaisuudessa sitä kyllä oikeasti myyntiinkin aika rutkasti).

No tätä tilaisuutta järjestellessään hän sitten soittaa meille kotiin ja lankapuhelimeen juoksee vastaamaan esikoinen. Puhelimessa oleva herra esittäytyy: ”Hei, täällä Paavo Väyrynen, Rysselistä soittelen. Onkos äitisi kotona?” Esikoinen pitää luuria kädessään ja huutaa niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan tytön äänellään pystyy: ”ÄITIIIIII! TÄÄLLON VÄYRYNEN. ONKO SE SE OIKEA VAI PUOTILA?” (Juuri noihin aikoihin Jukka Puotilan Väyrys-imitaatiot olivat perheemme parasta viihdettä…) Vastaan puhelimeen, jolloin Väyrynen – huumorimies kun on – totesi: ”Täytyy tuottaa pettymys, mutta täällä on se oikea …. ” No sovimme sitten, että pidän esitelmän Pohjantähti Opistolla ja että palaamme yksityiskohtiin myöhemmin.

Kuluu kuukausi ja Paavo soittaa meille uudelleen. Tällä kertaa puhelimeen ehtii ensimmäisenä pehtoori, jolta PV kysyy: ”Onkos se sinun emäntäsi se historioitsija?” ja mitä tekee pehtoori? Ilmoittaa Väyryselle, että kyllä, kyllä vaimoni on historioitsija, mutta hän ei voi sietää että häntä sanotaan ´emännäksi´.  Kun sitten näiden hieman sukkelien puhelinjuttujen jälkeen syksyllä todella olin esitelmöimässä satapäiselle kunnallisväelle Pohjantähti Opistossa, PV ystävällisesti esitteli minut paikallishistoriankirjoittajaksi ja maisteriksi, ”jota ei sitten nimitellä emännäksi ja jonka perhe pitää Puotilasta”.