Historiaa

Runebergin päivänä hiihtolenkillä tuli pohdiskeltua hiihtämisen ”paikkaa” tai funktiota suomalaisten ja omassa elämässäkin.

Runebergin Hirvenhiihtäjät tuli  tietysti mieleen. Niin kansalliskirjailija kuin Runeberg onkin ”Hirvin-hiihtäjät runoelma” oli kuitenkin käännettävä, suomennettava. Sen teki Sysmän kappalainen E. J. Blom, joka vuoden 1876 painoksen alussa pitkään perustelee ja selittää käännöstyönsä perusteita ja ratkaisuja (ks. alla saatesanat). Olihan suomen kieli kirjallisena vielä hyvinkin kehityksensä alkuvaiheessa.

Suomessa 1800-luvulla, ja vuosisatoja sitä ennen, hiihtäminen, hirvenhiihto ja vaikka kosiomatkalle meno, kuten sekin tässä runoelmassa on mukana, oli liikkumiskeino. Talvella kulkuvälineinä olivat sukset, – ja silloin suksiminen oli kaikkea muuta kuin vapaa-ajan viettoa mieluisalla tavalla. Eipä silloin ollut edes käsitettä ´vapaa-aika´.

Vielä 1900-luvun puoliväliin asti hiihtäminen oli monen elinkeinon (esim. metsätyö, poronhoito, metsästys) harjoittamisessa tarpeeellinen kulkuväline.

Ja varsinkin maaseudulla koulukkaat ovat taittaneet talviset koulumatkansa hiihtäen.  Ja kyllä mekin vielä 1960-luvun Oulussa kuljettiin kouluun suksilla. Kansanhiihtopisteitä kun sai koulumatkahiihtämisestäkin. 😀 Mutta silloin hiihto oli ainakin kaupunkilaisille, niin aikuisille kuin lapsillekin, myös vapaa-ajan viettoon liittyvää. Hiihdeltiin merenjäällä, lähisaariin appelsiinit ja makkaranpalat repussa, tai mentiin Virpiniemeen oikeille laduille ja mäkiin.

Suomen sodissa, niin sisällissodan aikana kuin viime sodissa sukset ja hiihtäminen olivat tietysti tärkeä osa sodankäyntiä.

Sodan aikaisesta hiihtämisestä oli puhetta viime viikollakin kun M-mummun (anoppini) kanssa juteltiin. Vaikka olen hänen kanssaan vuosien varrella aika paljonkin jutellut hänen elämästään, elämästä ennen naimisiinmenoa, nuoruusvuosista, elämänmenosta pikkupirtissä isossa perheessä, rippikoulusta, Tuomiperän puotipuksun vuosista, niin koulunkäynnistä ei (ainakaan minun muistaakseni! 🙂  ) ole ennen paljon poristu. Nyt hän sitten kertoi, kuinka koulumatkat (vain pari kilometriä oli hänen koulumatkansa) hiihdettiin, hiihtokilpailumenestyksestä olen kyllä kuullut aiemminkin. Hän on kyllä kovin mielissään minun hiihtoharrastukseni elpymisestä: ”Se se on oikiaa liikkumista, eikä mikään hissillä ylös ja sitten vaan alas huljutellen.”

Mutta uutta tietoa oli se, kuinka koululaiset – jopa Ylivieskan Tuomiperällä – joutuivat (ainakin) talvisodan aikana pakenemaan lumisiin metsiin. Ylivieska oli jo silloin tärkeä rautatiepaikkakunta, koulu lähellä asemaa ja kun koneet idästä tammikuussa 1940 lensivät siitä yli (mm. pommittamaan Oulua ja Raaheakin) tuli koululle tieto, että oli lähdettävä ulos.

Tuolloin 9-vuotias M. ja luokkakaverit ottivat ”sieltä koulun varaston naulakosta ne jauhosäkit, joihin jokainen oli virkannut oman renksun, että se pysyi naulakossa. Ne tyhjät jauhosäkit piti ostaa muutamalla lantilla kaupasta, talollisten lapsilla oli kai lakanoita tai huopia…  Vaatteet päälle, tuohenpala ja tulitikut olikin jo taskussa tai otettiinko ne pulpetista, sitten se säkki mukaan ja mettään. Säkkien päällä oltiin sitten hangen päällä, ettei ihan kylmetytty.”

Kysyin, että kuulitteko koskaan pommitusta, pelkäsittekö paljon ja mitä varten ne tuohenpalat ja tulitikut? Ette kai te siellä saaneet mitään nuotioita sytytellä?  – ”Ei ikinä mitään pommituksia kuultu eikä nähty, eikä siksi kai niin kamalasti osattu pelätäkkään. Mutta susia pelättiin! Niitä kun sanottiin sieltä rajan yli tulevan, ja siksi piti olla tulentekovehkeet. Että saataisiin savua niitä susia pelottammaan. Pommeja ei pelätty, mutta susia.”

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Linkin takana Runebergin #Hirvenhiihtäjät”

digi.kansalliskirjasto.fi

Pyhäinpäivä. Ketään ei hämmästyttäne, että suuntasin tänäänkin kulkuni hautausmaalle. Tuuli kolkosti, pakkanen ei ollut pureva, mutta sää kaikkinensa apaattinen.

Koska oli piipahdettava kaupassa hakemassa yrttejä, lähdinkin autolla kaupunkiin. Ja pakkasin reppuun hautakynttilöitä: kävelin keskustasta Intiön hautuumaalle. Tänään kiertelin, kävelin pitkään, ystävien ja muualle haudattujen muistopaikoilla viivähdin, tietysti vielä vanhempienkin haudalla kävin ja lopuksi vielä viemään kynttilän Karjalaan jääneiden vainajien muistolle. Läheisin joka minulta sinne on jäänyt on pappani, äidin isä, joka hukkui Suomenlahdelle myrskyisänä syysyönä 11.11.1943. Enhän minä tietenkään häntä koskaan tavannut, mutta geeniperimässäni on kuitenkin puolet karjalaista sukujuurta.

Näinä aikoina, kun en juuri enää, taaskaan en, lue uutisia, kun tunnen, että rauhan saavuttaminen maailmaan on saavuttamattomissa, kun loputtomat, ikiaikaiset taistelut vallasta, rahasta, oikeasta uskosta ovat taas pelottavia, koskettavia, ahdistavia, kiertelen ja mietin, sytyttelen kynttilöitä ja kuljen hiljaa.

Karjalaan jääneiden muistomerkille mennessä kohtaan ystävän, juuriltaan karjalainen hänkin. Monet teistä blogia pitkään seuranneet muistanevat ahkeran kommentoijan ”Koivun”, ja juuri hän oli matkalla samaan paikkaan.

Matkalla sinne koskapa siellä oli puoleltapäivin Oulun Karjalaseuran pieni muistopalvelus, panihida: ortodoksipappi, isä Kari Paakkola ja kanttori Leena Lomu lauloivat muistolitanian. Lampukkaöljyn tuoksussa pieni parinkymmenen hengen ryhmä lauloi lopuksi (äidin hautajaisvirren) ”Maa on niin kaunis”. Kyllä se taas oli kaunis: maa  ja virsi, – hetki hyvä. Hyvin satuin paikalle.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tämän postauksen otsikkokuvassa on kivipaasi.  Se on Karjalaan jääneiden -muistomerkin vieressä ja se on siihen vastikään tuotu Oulunsalosta. Kivessä on Karjalan vaakunasta kaksi kättä. Moni tunnistaa vaakunakuvion varmaankin oluttölkin kyljestä, mutta mitä tuo aika sotainen heraldinen kuvio tarkoittaakaan? Karjalan vaakunan kuviossa on

Kultakruunu ja kaksi hopeakättä, jotka ovat valmiita iskemään, sijaitsevat punaisella kilvellä varjagilaisen muodon mukaan. Samalla oikea (läntinen) käsi on pantu haarniskaan ja siinä on suora miekka ja vasen (itäinen) käsi on rautapaidan ja sapelin turvissa. Vaakunan pääajatus on monivuosisatainen taistelu Karjalan alueesta Venäjän ja Ruotsin välillä.

Miten tämänvuotiseen pyhäinpäivään tulvahtaakaan näin paljon kaikkea sotaista?

Kesäsunnuntai on tehty pitkien, levollisten yöunien jälkeisestä aamusta, kaurapuurosta mansikoilla.

Kesäsunnuntai on tehty kirjeenvaihdosta aamulla, kymmenistä viesteistä perhechatissä tai erikseen.

Kesäsunnuntai on tehty lämpimästä nurmesta jalkojen alla, kahvimuki kädessä pihalla istumisesta.

Kesäsunnuntaihin kuuluu pyöräily auringonpaisteessa, vasta- ja myötätuulessa, tunne siitä, että kyllä on hyvä, mielenrauhaa koko sunnuntain keskipäivän täydeltä.

Brita-kakun pala, kahvi ja kotiseutumuseon pihapiiri kuuluu kesäsunnuntaihin. (Naapuripöydän aika kailottava- ja isoääniset töistään ja työkavereistaan – ei niin hyvällä puhuvat – naiset tekivät pienen särön idylliin, mutta olivat juuri lähdössä…)

Kesäsunnuntaihin kuuluu ISO lohisalaatti kotipiazzalla. Artesaanipaahtoleipää ja paahdettua voita. Lasilliset roseeta, ja edelleen lämmintä ja aurinkoa.

Kesään kuuluu kesäteatteri. Tänä vuonna se ei ollut tavallinen musiikkikomedia-kohellus, vaan Jukka Puotila -show. Pyöräilimme Hupisaarille iltapäivällä.

Puotilan show kesti kaksi tuntia (- väliaika 20 min.), jonka hän täytti yksinään: hillitöntä yksinpuhelua, imitaatiota, älykästä satiiria, pieniä sympaattisia murusia omastakin elämästään. En muista, milloin olisin nauranut näin paljon. Ja ihaillut jonkun iloa ja älyä tehdä työtään. Poliitikkojen ja julkisuuden henkilöiden ominaispiirteiden, eleiden, puhetavan, sanoittamisen ja kehon kielen imitointi ja hulvaton irvailu olivat ihan hervottomia. Vain muutamia, ja nekin vain pienesti, juttuja jotka eivät ehkä minuun uponneet, mutta toisaalta hänen tapansa (kuka tekee käsikirjoitukset? Puotila itse?) käsitellä vanhenemista (olemme melkein samanikäisiä, hän tosin paljon ikäistään nuoremman ja, reippaamman näköinen)) kolahtivat kympillä. Olen entistä enemmän Puotila-fani!

Hänellä oli show´ssaan edelleen monia Paavo Väyrys -juttuja ja -imitaatioita, ja hän totesikin, että ”Väyrynen on tuonut minulle paljon töitä”. Voisin sanoa melkein saman.

Ja huom! jo Väyrynen on todennut, että minä olen Puotila-fani.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lainaus postauksestani 19.1.2010: Paikallishistoria ja Väyrynen (koko postaus täällä)

Kesällä 1998 Väyrynen oli saanut Pohjantähti Opistonsa avatuksi ja järjesti siellä Peräpohjolan ja Lapin kunnallisväelle jonkinlaisen tutustumis/koulutuspäivän ja päätti kutsua oululaisen maisterisihmisen puhumaan juuri painosta tulleesta paikallishistoriasta [jota siis olin kirjoittanut ja toimittanut eräänkin vuoden].

No tätä tilaisuutta järjestellessään hän sitten soittaa meille kotiin ja lankapuhelimeen juoksee vastaamaan esikoinen. Puhelimessa oleva herra esittäytyy: ”Hei, täällä Paavo Väyrynen, Rysselistä soittelen. Onkos äitisi kotona?”

Esikoinen pitää luuria kädessään ja huutaa niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan tytön äänellään pystyy: ”ÄITIIIIII! TÄÄLLON VÄYRYNEN. ONKO SE SE OIKEA VAI PUOTILA?” (Juuri noihin aikoihin Jukka Puotilan Väyrys-imitaatiot olivat perheemme parasta viihdettä…)

Vastaan puhelimeen, jolloin Väyrynen – huumorimies kun on – totesi: ”Täytyy tuottaa pettymys, mutta täällä on se oikea …. ”

No sovimme sitten, että pidän esitelmän Pohjantähti Opistolla ja että palaamme yksityiskohtiin myöhemmin.

Kuluu kuukausi ja Paavo soittaa meille uudelleen. Tällä kertaa puhelimeen ehtii ensimmäisenä Pehtoori, jolta PV kysyy: ”Onkos se sinun emäntäsi se historioitsija?” ja mitä tekee Pehtoori? Ilmoittaa Väyryselle, että kyllä, kyllä vaimoni on historioitsija, mutta hän ei voi sietää, että häntä sanotaan ´emännäksi´.

Kun sitten näiden hieman sukkelien puhelinjuttujen jälkeen syksyllä todella olin esitelmöimässä satapäiselle kunnallisväelle Pohjantähti Opistossa Keminmaassa, PV ystävällisesti esitteli minut paikallishistoriankirjoittajaksi ja maisteriksi, ”jota ei sitten nimitellä emännäksi ja jonka perhe pitää Puotilasta”. 🙂

Ja tämä oli jo viime vuosituhannen puolella (1997).

Meidän lomareissu jatkui tänä aamuna Mathildedahlista Perniön kautta Vaasaan.

Nautittuamme jälleen lautasellisen paikallisten tuottajien herkkuja ja hyvää kahvia, olimme jo ennen yhdeksää etsimässä vielä muutamia rasteja, jotka olin toivonut näkeväni ja kokevani tällä muistojen matkalla. Nostalgiaa ja menneen maailman juttuja, vanhempien elämänpolkuja vielä vähän kulkien.

Ajelimme Nurkkilan kylässä peltoteitä, joista yksi vie Kirakanjärven rannalle. Siellä kävin lapsena kesälomareissulla uimassa, ja siellä on käyty muutaman kerran aikuisiässäkin, – aikana ennen lapsia, – ja tänään.

Kirakanjärvi on jotenkin sellainen lapsuuden muisto, jolla on kultaiset reunukset. Siihen liittyy vain kaikkea hyvää. Oli iloa ja onni sinne tänäänkin löytää. Käydä aamupulahduksella.

Nuo kalliot! Sellaisia äiti aina kaipasi. Niistä hän puhui silloinkin kun hankki Lapista mökkiä itselleen, Hangasojan rantaankin hän sellaisia kaipasi. Kalliorannoista minäkin pidän. Paljon. Ei ole vain elämänpiirissä sellaisia ollut muualla kuin  Perniön mummulassa! 🙂

[Tuolla on minun mummulani, Perniön Nurkkilassa.
Tai siis oli. Nyt siellä asuvat ei-sukulaiset,
jotka ovat kyllä serkkujen kautta ilmoittaneet,
että siellä saa tulla käymään milloin vain,
mutta eipä ollut tarvetta mennä vieraiden kotiin. Tyydyin kuvailemaan kaukaa.]

Perniön Ylönkylän koulun ohi ajeltiin jo tiistaina, jolloin tulimme Perniöön, mutta halusin vielä kuvan siitä, jotta voin liittää myös reissun muistoalbumiin: se on juuri se paikka, johon tuulelaiset kesällä 1941 toisella evakkomatkallaan tulivat ja josta heidät Särkisaloon siirrettiin.

Ja tietääkseni isäni – joka ei koskaan saanut kansakoulun päästötodistusta* – kävi jatkoluokkia tässä koulussa, joka on noin kolmen kilometrin päässä hänen kotitalostaan. Varsinaisen kansakoulun isä kävi Nurkkilan kansakoulussa, joka sekin tällä reissulla löydettiin.

[*Sota-aikana nuoret miehet/pojat (isä rippikouluiässä saivat jättää oppivelvollisuuden suorittamatta jos menivät töihin. Isä meni, eikä päästötodistusta tullut.]

Näiden jälkeen kohti Saloa, Auraa, Huittista, Kurikkaa … ja lopulta Vaasaan. Haluttiin mennä uutta reittiä. Varsinais-Suomen jälkeen Pohjanmaalla oli jotenkin vaisua, mikä ehkä johtui myös siitä, että reissun kohokohdat oli jo koettu, siitä, että oli pilvistä, toki edelleen liki helteistä, mutta ”nyt vain palaillaan kotiin” -fiilis. Vähän sellainen henkinen lässähdys.

Useinkin on ajettu onnikalla tai omalla autolla, kyydissä tai itse Turku – Oulu väliä, mutta nyt olin päättänyt, että turistellaan päivä Vaasassa, eikä hoppuilla kotiin.

Kaksi edellistä yöpymispaikkaa olivat aivan huippuja, uniikkeja ja sellainen meillä on täällä Vaasassakin.

Tämän  kadun varrella, viimeinen noista keltaisista taloista oikealla alhaalla on tämä meidän mökki. Kerron kuvien kera kaikista näistä kolmesta majapaikasta paljon lisää, kunhan kotiudumme.

Tullessa kävimme tutustumassa Vanhaan Vaasaan.

Sitten majoittauduimme airBnB-mökkiin, hetken huilaus ja lähdimme kiertelemään meille tuntemattomaan Vaasan keskustaan ja syömään! Kiitos saamamme vinkin –  ymmärsimme kävellä rantaan: Hjem! Kolmas ilta peräkkäin kun söin version saaristolaislautasesta. Ei tänään ihan Mathildedalin ravintoloiden veroista, mutta kiitettävää kylläkin. Hieno päätösillallinen tälle lomallemme.

Huomenaamulla kotiin. Hyvillä mielin, paljon eläneenä, muistaneena, oppineena, muistavana.

Paljosta kiitollisena.

Matildedalin ruukkikylän aamu oli hiljainen, meri tyyni, kaunis, lämmin kesäpäivä alkoi istuskellen tovin venesatamassa, liittäessä kuvia eiliseen postaukseen. Meidän rautakontin seinät kun eivät 4G-verkkoon liittymistä mahdollistaneet, joten postaaminen melkoista räpeltämistä.

Olimme ilmoittaneet hotellin respassa, että puoliyhdeksän olisi meille hyvä aamiaisaika. Hotellin kahvilassa oli meille oma paikka varattuna ja saimme eteemme lautasellisen, kauniisti ”pleitattuna” monenlaisia, paljolti paikallisten tuottajien herkkuja. Oli siinä ”valmitteks laitettua murenaa”, kuten isäni olisi sanonut. [”murena” ~ ruoka, välipala, huikopala]

Kaikki oli hirmuhyvää, tuoretta, raikasta, ja miljöö ja palvelu miellyttävää. Pehtoori sai vielä kaurapuuroa mustikkahillolla. Tämän kaiken hyvän jälkeen olimme valmiita päivän saaristokierrokselle.

Kävimme vielä sitä ennen Perniön kappelihautausmaalla, papan ja mummun haudalla olen käynyt edellisen kerran – joskus, mutta ei minkäänlaista muistikuvaa, milloin. Mutta tänä aamuna kävimme. Mietitytti tietysti moni asia…

[Perniön papan ja mummun ja tädin haudalla, – isäni vanhemmat ja sisar]

Sitten jatkui äidin evakkomatkan seurailu. Toiveenani on pitkään ollut ajella ja kulkea Turun saaristossa, Saaristomeren luonnonpuistoossa, ja tänään sinne pääsin.

Ja Atusta löysimme kartanon mailta, jotka ovat edelleen viljelyksessä ja yksityisessä omistuksessa, äidin evakkokodin. Sitähän olimme tulleet hakemaan.

Koiviston Koivusaaresta 30.11.1939 lähtenyt Tuulen perhe oli ehtinyt asua Oriveden Längelmävedellä ja Elimäen Koskistossa, kunnes kevättalvella 1941 oli siirryttävä uuteen paikkaan, aina vain kauemmas Karjalasta. Evakkojuna vei Varsinais-Suomeen, Turun saaristoon Atun saarelle.

Pätkiä Äidin evakkomatka -kirjastani:

Kun kevättalvella 1941 sodalle ei näkynyt loppua, oli karjalaisen siirtoväen taas lähdettävä. Kymi jäi taakse, matka jatkui yhä kauemmas länteen. Suurin osa Koiviston maalaiskunnan siirtoväestä sijoitettiin Turun ympäristön kuntiin: Tuulten evakkotaival vei Turun saaristoon, Paraisille Attuun.

Äiti muisteli näin:

”Silloin meidät kaikki vietiin Paraisille Attuun, jossa asuttiin Atun kartanon mailla saaressa. Me asuttiin asuinkartanossa, joka oli tehty muonamiehille ja rengeille. Olin silloin 11-vuotias.”

Kevätlukukauden 1941 loppupuolella äiti jatkoi koulunkäyntiä Atussa; opintokirjan mukaan ensimmäinen koulupäivä siellä oli 16.4.1941.

”Kesällä oltiin ulkona, ongittiin, kerättiin ojan pientareilta heinää lehmälle. Saaren satamassa olivat Väinämöinen ja Lemminkäinen. Ne sotalaivat, joiden kannelta me hypittiin uimaan.

Keväällä 1942 perheen isä vapautettiin työvelvoitteesta iän ja sairauden vuoksi. Hän tuli Attuun Sallasta, jossa oli ollut työvelvollisena rakentamassa korsuja ja parakkeja saksalaisille. Kotiin pääsy oli tietysti helpotus, mutta tavattoman ikävää ja erityisesti elannon hankinnan kannalta vaikeaa oli se, että hän oli joutunut jättämään kaikki työkalunsa Sallaan. Uusia työkaluja kun ei sodan aikana saanut mistään. Perheensä luo hän sentään pääsi; Atussa ei tuolloin ollut enää muita kuin mamma ja kuopus P.

Isommat tytöt ja perheen ainoa poika olivat Helsingissä, ja äiti ja sisarensa Tanskassa. Tanskaan lähtöpäätöksestä äiti kertoi näin:

”Koko ajan jutut velloivat, evakoiden kesken oli paljon juttuja ja huhuja, pelkoa ja huolta, joten ei ihme, että lapsia lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin ja Tanskaan. Olin itse koululla innokkaana ilmoittautumassa.”

Atun kartano kuuluu Valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin, joka on poikkeuksellinen kartanotalouden ja siihen liittyneen teollisuustoiminnan muovaama historiallinen ympäristö, joka sijaitsee noin 10 km pitkällä Attumaan saarella. 

Saaren etelärannalla sijainnut suursaha on purettu, mutta kartanon ympäristössä on säilynyt sahan työväestölle rakennetut kaksi kookasta kaksikerroksista työväenkasarmia, Storgård ja Grankulla, ja toisessa niistä oli Tuulen perheen evakkokoti vuosina 1941–1943.

[Toisessa kerroksessa oli tuulelaisilla yksi huone kotinaan. Sieltä kesällä 1943 paluu Koivistolle.]

Pehtoorin kanssa me ajelimme myös saaren eteläiseen kärkeen: Paraisten Portti -ravintolan terassilla sorbetti riitti lounaaksi oikein hyvin.

Istuskelimme, katselimme veneliikennettä, paikallisten, turisten ja veneilijöiden kulkua merellä. Ihailimme kallioisia rantoja meren kimmellystä. Merkillinen rauha mielessä.

Meidän paluumatka Perniöön kulki Kemiön kautta. Ja sieltä sitten Särkisaloon, joka sekin oli äidin evakkomatkan kotipaikka, ja sinne hän jäi sodan jälkeen asumaankin.

Äiti palasi syyskesällä 1943 Tanskasta suoraan Koivistolle, jonne osa perheestä oli jo välirauhan aikana palannut, mutta …

Kesäkuussa 1944 koti oli jälleen pienellä varoitusajalla jätettävä. Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella alkoi 9.6.1944, ja siviiliväestön evakuointi Karjalasta pantiin toimeen kiireesti. Jo seuraavan päivän iltana annettiin evakuointia koskevat määräykset ja viisi päivää myöhemmin tuli lopullinen lähtömääräys.

Evakkomatka Koiviston Koivusaaresta ja sen Ingertilän kylästä alkoi kaksi päivää sen jälkeen, kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Kannaksella, sillä Koiviston maalaiskunta (ja siis myös saari) kuului ensimmäiseen evakuointivyöhykkeeseen.

Toisin kuin talvisodan alkaessa Suomessa oli toisella kerralla evakuointisuunnitelma tehtynä ja jokaiselle kunnalle oli nimetty oma ensisijoitusalueensa Kanta-Suomessa. Koivistolaisille määrätyt sijoituspaikat olivat Lounais-Suomessa: Karuna, Kisko, Västanfjärd, Särkisalo, Angelniemi, Dragsfjärd ja Perniö.

Seuraavassa hajanaisia muistoja toisen evakkakomatkan alkuvaiheista:

Vihdoinkin se tuli, koko kevät oli pelätty, evakuointikäsky – kauniina kesäaamuna 10.6.1944. Siitä se alkoi. Koko saaren porukka lähti samalla kyydillä. Ensimmäinen yö me oltiin Johanneksessa.

–    Vihdoin pääsimme tavalliseen kuorma-autoon ja taival pääsi jatkumaan. Silloin oli sateista ja tiet olivat kauheassa kunnossa, eläimiä, sotilaita ja meitä evakuoitavia oli tiet täynnä. Seisoimme auton lavalla kääriytyneinä ruskeisiin paperisäkkeihin, jotka olivat jaloissamme märkinä renkaina, kun saavuimme perille.

Kuorma-autokyyti kesti monta yötä ja päivää. Välillä satoi, paleli, ja perillä olikin sitten (taas) kurkkupaise/angina.

”Kanttura” [= Lotta-lehmä] vietiin ensin junalle, mutta juuri silloin tuli pommi, eikä juna päässytkään lähtemään, ja kaikki karjakin lähti maanteitse kohti Lounais-Suomea. Kuljettiin Johanneksen, Viipurin, Nuijamaan kautta Lauritsalan yhteiskoululle Lappeenrantaan. Seuraavana aamuna aikaisin tuli määräys mennä asemalla härkävaunuun. Siitä lähdimme sitten kohti Länsi-Suomea ajan kanssa. Toinen evakkomatka Koivistolta vei Särkisaloon.

Tätini kertoi: ”Lauritsalasta lähdimme kohti Länsi-Suomea ajan kanssa. Siellä me löysimme itsemme Ylönkylän koululta [Perniöstä]. Me saimme sellaisen evakkopaikan kuin Aster. Se oli ihana paikka asua, mutta kas kun ei ollut tilaa lehmälle eikä mammalle työpaikkaa, niin me, mamma, R. [= äitini], S. ja minä, muutimme Finbyhyn.”

Särkisaloa kutsutaan Finbyksi, mutta Finby on myös yksi kylä Särkisalon Isoluodossa. Vielä 1960-luvulla Särkisaloon kuljettiin meriteitse lossilla Kaukasalon ja Isoluodon välisen salmen yli. Kaukasalon rannassa oli Kaapelin kauppa, jossa äiti oli töissä 1940-luvun lopun ja vielä 1950-luvun alkuvuosinakin. Förby, jossa on Särkisalon satama, on saaren toisella laidalla, seitsemän kilometrin päässä Finbystä.

[Tässä Finnbyn kartanon päärakennus, jossa sodan aikana asuivat perheen nuoret aikuiset, Ella ja Helmer. Ella muutti sodan jälkeen Ouluun, jossa he saivat miehensä kanssa neljä poikaa. Nuorimpien kanssa muistan pelanneeni koronaa ja Monopolia. 🙂  Äitini asui äitinsä ja kahden sisarensa kanssa tämän pikku kartanon piharakennuksessa, jota ei enää pihapiirissä näkynyt.]

Finbyhyn asettumisesta äidin muistoissa tällaisia asioita:

Isä oli kuollut edellisenä syksynä, veli oli rintamalla ja kaksi isosiskoa Helsingissä töissä. Koivisto-kaljuunalla Finbyhyn tuli myöhemmin koivistolaisten evakkojen vaatteet ja jotain irtaimistoa, mitä kenelläkään ei ollut paljoa.

Se kantturakin tuli sitten myöhemmin. Se tuli aikanaan Förbyn laituriin, ja mamma kävi monta kertaa kävellen sitä satamassa odottamassa ja etsimässä. Kun Lottakin vihdoin Särkisaloon saatiin, mamma teki sille kartanon puuceehen navetan.

Särkisalossa äitini pääsi jatkamaan koulunkäyntiä ja Särkisalossa hän oli jo rippikouluikäinen.

Rippikirkko oli 1700-luvun lopun puurakenteinen pieni kirkko, joka oli lähellä kotia. Sunnuntaiaamuisin sen kellojen soitto kuului selvästi ja kauniisti kotiin.

Kirkon edustalla silmiimme sattui äidin hyvän ystävän hautakivikin; E. oli minun hoitajana Oulussa kun vanhemmat kesällä 1959 tekivät myöhästyneen hää/työmatkan Pariisiin.

Nuoruusvuosiin Särkisalossa kuului elämäntaipaleen isoja muutoksia: koulutaipaleen loppuunsaattaminen, rippikoulu, työpaikan saaminen Kaapelin kaupassa. Noita vuosia äiti muisteli:

”En ollut mukana missään yhdistystoiminnassa, mutta siellä Meripirtillä olin. Särkisalossa oli sellainen seurojentalo siinä kaupan lähellä, sodan jälkeen rakennettu Meripirtti. Siellä pidin puffettia, – piti hommata nakkeja ja limpparia, kaupalta tuotiin. Ja tanssien aikana pääsi sitten myös pyörähtelemään. Silloin naurettiin paljon.”

Ja näinä aikoina äiti kohtasi Särkisalon kaupalla ja Meripirtillä isäni, joka oli jo silloin Särkisalon linjoilla töissä. Ja loppu on historiaa… 🙂

[Tässä Särkisalon Linjan vanhat tallit. Tuossa firmassa isäni aloitti rahastajana, asentaja, kuljettajana,  ajojärjestelijänä. Ja riiasi äitiä. Tuolta hän lähti Ouluun 1955.]

~~~~~~~~~~~~~

Yllä   selitettynä, miksi sinne menimme ja miksi oli tärkeää löytää Meripirtti, Kaapelin vanha kauppa, Finbyn kartano, Särkisalon kirkko ja koulu. Ja myös Särkisalon linjojen tallit. Ja käydä vielä Särkisalon saaren toisessa päässä, josta mummuni haki evakkomatkalla olleen Lotta-lehmän! Ja jossa minä  parikymmentä vuotta myöhemmin olin äidin parhaan nuoruuden kaverin (Eilan) tyttären kanssa uimassa ja hyppimässä uimahyppytornista.

Ja tänään anno domini 2023 helteisen heinäkuun keskiviikkona, kun olimme kävelemässä siinä, missä oli Kaapelin kauppa, jossa äiti oli puolenkymmentä vuotta enemmän vähemmän töissä ja asumassa, ja josta isäni hänet hoksasi, ja josta riiaus alkoi, näin kuvista ja muista tiedonmuruista tutun oloisen miehen: rohkenin tervehtimään ja kyllä!

Hän oli toinen niistä veljeksistä, joiden lapsenlikkana äitini välillä oli!!! Hän vielä neuvoi meille reitin äidin rippikirkon ja Finbyn kartanon maille. Oi, että. Niin hyvä kohtaaminen.

[Tässä äiti oikealla, ja pieni poika on kauppiaspariskunnan poika, jonka veljen tapasimme tänään. Ja juuri tällä paikalla on nyt hänen kesäasuntonsa. Kaupasta on tullut entiseen lossirantaan näin hieno kakkoskoti (alakuva), jonka puiden katveessa on vanha kaupan varasto, ja siellä äiti asui 1940-luvun lopulla ja kesätöissä ollessaan vielä 1950-luvulla.]

Oli niin hieno päivä, eikä aurinkoinen meri ja Turun saaristo, lapsuuteni mummulan maisemat, 60-luvun lapsuuden kesälomiin palaaminen olleet ainoa syy päivän hienoon, koskettavaankin antiin.

Olen niin kiitollinen tästä päivästä. Olen niin hyvillä mielin, että tänne tultiin ja että kaikki meni hyvin, että Pehtoori oli mukana, hakemassa, kiinnostunut hänkin vaikkei mitään omaa sukuhistoriaansa täällä olekaan.

Ja illansuussa oli hyvä palata Mathildedahliin. Tästä ruukkikylästä, sen näkemisen ja kokemisen arvoisista jutuista on niin paljon kerrottavaa, mutta teen sen joko huomenna matkalla Vaasaan tai perjantaiehtoolla kotoa käsin. Lyhyesti voin vain todeta, että on ehdottomasti käymisen  väärti, tämäkin.

Mutta nyt vielä viivähdän ajatuksissani Perniön, Atun ja Särkisalon maisemissa, kokemuksissa, omani ja vanhempieni.