Historiaa – Sivu 3 – Tuulestatemmattua

Paluu työvuosiin vol. II

Ei, en aio vaipua murheen ja häpeän alhoon. En vaikka tämänpäiväinen esitelmä (Suomen ja Skandinavian historia Oulun yliopistossa) ei mennyt lähellekään niin kuin toivoin. Oikeastaan niin en olettanutkaan. Koko viikon olen tiennyt, että taidot ovat löyhtyneet, ammattitaito puhumaan tai luennoimaan yleisön edessä ei ole enää itsestäänselvyys, ei mikään pikku juttu. Eikä edes selkeän esitelmän kokoaminen suhteellisen uudesta aiheesta ja suhteellisen nopeasti sujui jouhevasti. Ei varsinkaan, jos sotkee kaikenlaista henkilökohtaista sekaan jo tekovaiheessa, saatikka jos yrittää ”stagella” olla lukematta papereista.

Mutta en voi kiistää, etteikö olisi ollut mukava tehdä pieni piipahdus omaankin menneisyyteen ja omaan työehteisöön. Oli ”minun” professorini 75-vuotisjuhlaseminaari ja aiheenani oppiaineemme historia. Eli oli kyseessä meidän 46 vuotta kestäneen opettaja-oppilas, esihenkilö-alainen, tasavertainen työkaveruus vaiheista kertova ”tarina”, meidän oppiaineemme (Suomen ja Skandinavian historia Oulun yliopistossa) historia. Liian läheinen aihe, sanon nyt.

[Kuinka monella muulla on ollut ja on vielä tallessa ”Opintokirja”? – Minun ensimmäinen ”kohtaaminen” tulevan esimieheni kanssa oli 23.10.1978, jolloin hain aloitusmerkinnän Historian klassikkoluennolle.]

Mutta en aio ruveta rypemään itseruoskinnassa. Vakuutan tänään, tänäänkin, nyt, itselleni: ”Paras työ, tehty työ”. Helpottavaa oli, että sekä jubilaari, että oppiaineen kollegat sanoivat (= lohduttivat? 😅), että tällaista muistelua ja faktoja olivat toivoneetkin seminaariin. NYT osaisin kyllä tehdä sen paremmin.

Ja kuinka olikaan mukava tavata monia entisiä oppilaita ja monia kollegoita. Ilo nähdä ilo heidänkin kasvoillaan.

Yritän taas kertoa, että minun työurani Oulun yliopiston historian laitoksella oli hyvä. Se tarkoitti paljon työtä, paljon kohtaamisia, paljon onnistumisia, lisää töitä ja hyvää tuovia haasteita, uuden ideointia ja soveltamista, kirjoittamista ja puhumista, kolahduksiakin, mutta juuri tänään kaikki mennyt muistuu mieleen vain hyvällä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja olihan minulla karonkka kotona odottamassa!

Neljän jälkeen kotiuduttuani minua odotti kolmen ruokalajin päivällinen. Pehtoori sanoi, että tekee toistekin vastaavan heti kun käyn taas luennoimassa jossain. Taitaa olla taas minun vuoroni seuraavat 10 vuotta (pl. synttäripäivällinen) tehdä juhlaruoat! Olihan hyvää. Palaan huomenna kuvien ja reseptien kera asiaan.

Retki Kutturaan

Aamulla oli pilvistä, aika vilpoista (+ 10 C), koko kroppa aika lailla jumissa ja turtana, joten päätimme pitää ”lomapäivän”, lähteä kesäretkelle länteen. Monta kertaa on aiottu, ihan mökkielon ”bucket listalla” on tainnut olla jo vuosikymmeniä. Joskus 80-luvulla, muistaaksemme, on siellä käytykin. Mutta ei koskaan kesällä. Mutta tänään: Kuttura!

Kutturaan (pohjoissaameksi Guhtur) on nelostieltä 39 km, meidän mökiltä 43 km. Puolimatkaan, Kultakioskille ja Kultalaan, on ajeltu useammankin kerran, toissakesänä viimeksi, mutta Kutturaan asti ei (kai) ole menty.

Useasti on aiottu. Varsinkin kun on luettu Siiri Magga-Miettusen kirjat (Siirin kirja ja Siirin elämä). Ja minä kuuntelin vastikään Inga Maggan kirjan Puolikas, mikä sai taas kiinnostumaan kylästä.

Kirjan esittelyssä lukee näin:

Koskettava perhetarina sotienjälkeisen Saamenmaan lapsista, nykypäivän kaupunkisaamelaisuudesta ja omista juurista. Ibbá palaa Kutturaan, sukunsa kotipaikkaan, missä hän on viettänyt lomansa lapsuudesta lähtien. Saamenmaalla hänen sisintään kalvaa vierauden tunne, ja hän alkaa pohtia, miksi hän ei osaa puhua saamea – ja miksi vanhemmat välttelevät aihetta.

Lämpimästi suosittelen kirjaa. Me suomalaiset tiedämme saamelaisista ja heidän elämästään ja identiteetistään kovin vähän. Tämä kirja lisää tietoa, ja on ”pelkästään” lukuelämyksenäkin sen väärti.

Tie Kutturaan oli liki viivasuora.

Siitä Wikipediassa kerrotaan näin:

Presidentti Urho Kekkonen poikkesi kylään hiihtoretkellään EnontekiöltäSaariselälle vuonna 1956. Silloin kyläläiset [mm. Siirin isä. Siiri kertoo Kekkosen vierailusta kirjassaan] ottivat puuttuvan tien puheeksi, ja Kekkonen lupasi hoitaa asian. Maantie Kutturaan valmistui 1959. Tien kerrotaan noudattavan Kekkosen kartalle vetämää suoraa viivaa. Tämä lienee tarinaa, koska kartalta voi todeta, että tielinja ei ole suora.

Ei niin kovin pittoreskin saatikka jylhän maiseman läpi kulkevan enimmäkseen viivasuoraan kulkevan tien matkalla on mäkiä ja muutama loiva käännös. Ja joutuisasti matka meni. Kynttiläkuusia (jotka eivät näillä tienoin ole mitenkään tavallisia), muutamia kauniita suomaisemia ja sitten perillä. Yleisen tien päättymisen jälkeen käveltiin kylän ”keskustaan”, jonne maantie päättyy.

Kävelimme ”peremmälle”, näimme aika etäältä (ei sentään pihapiireihiin menty kuvailemaan) Ivalojoen rantatöyräällä muutamia taloja, joista tunnistettiin Siirin kotitalo, ja joista tunnistin yliopistokollegani kotitalon. Yhteensä yhdeksän postilaatikkoa löydettiin tienvarresta. Pehtoorin inarilaislähtöinen tuttu tiesi kertoa, että vakituisia asukkaita on enää alle 30, ehkä jopa alle 20.

[Silta Ivalojoen yli valmistui vasta 1996. Siihen ei Kekkonen enää ollut vaikuttamassa.]

Mesimarjat ovat kukassa kylätien varrella, ketään ei näy missään, rakennuskanta jostain 1900-luvun alusta ehkä 1970-luvulle, täysin hiljaista, pysähtynyt tunnelma, silti selvästi siellä vielä asutaan, ja taivasta vasten nousee tukiasema 🙂 , rannassa Ivalojoen kosken hiljainen ääni, Lapin kesä, aurinkokin jo lämmitti.

Paluumatkalla pysähdyimme Kultakioskille.

Sen pihapiirissä ruotsalaisia ja saksalaisia turisteja, terassilla kullankaivajia, mahduimme hyvin joukkoon, ja nautimme legendaariset poroburgerit. Ei niitä turhaan kehuta. Eivät olleet rasvaisia, höttöleipäisiä, majoneesitahmaisia, vaan oikeinkin hyviä, melkein raikkaita.

Iltapäivän lopulla omia piha-askareita, kelojen, kivien ja käpyjen keräystä. Laittelen kuvia, kunhan meidän ”installaatiot” valmistuvat.

Aurinko on vielä korkealla, eikä se kokonaan laskekaan.

Historiaa Isovanhemmuus

Turkansaaressa kesäpäivää viettämässä

Turkansaaren ulkomuseo avautui tänään. Toisin kuin liikennepuisto, jonne lapset olivat isänsä kanssa aikoneet mennä.

Ehdotin sitten lomalaispoppoolle, että mennään porukalla käymään Turkansaaressa, eikä kellään ollut mitään sitä vastaan. Minä lähdin pyörällä jo ennen puoltapäivää, ja muut tulivat autolla: meillä oli treffit sillalla yhdeltä.

Juniori on käynyt ”joskus lapsena, kai.”, Eepi ei aiemmin, Apsu viime viikolla luokkaretkellä, mutta eivät olleet päässeet minnekään sisälle: ”Ja sitten kun se opas siinä navetan eessä kerto meille tästä paikasta, niin siihen tuli iso amppari, ja me vaan väisteltiin sitä.” Pehtoorin kanssa on käyty parikin kertaa yhdessä: kaikki ne kerrat ovat tainneet olla 27.8. Ensimmäisen kerran vuonna 1983, kun tahdottiin.

Hääpäivien lisäksi minä olen käynyt siellä työni vuoksi, kerran esitelmöimässäkin, ja siellä kävin kuvaamassa ammattiopiston hakemukseen vaadittavaa portfoliota, Vastavaloon (kuvapankki) olen siellä kuvannut ja sitten viimeisten viiden vuoden aikana pari, kolme kertaa kesässä pyöräillyt sinne lounaskahville tai limpparille. Se on jotenkin hirmu tärkeä paikka minulle. Siksikin oli sellainen hyvän mielen iltapäivä olla siellä rakkainten kanssa.

Varsinkin Eepi oli innoissaan, Apsukin, mutta hänhän nyt ei varsinaisesti juuri koskaan hihku riemuaan. 😊 Vekara-vintti (jossa 50- ja 60-lukujen lasten maailmaa) taisi olla molemmista paras.

Myös tukkikämpät ja elämä niissä (koetin kertoa) kiinnostivat poikaa. Tuulimyllyssäkin käytiin sisällä, – sen toimintaa ja tarkoitusta on diginatiiveille, sähköisessä ja moottoroidussa arjessa eläville, kaupunkilaisille lapsille vähän vaikea selittää. Kiinnosti se kuitenkin.

Yksi kohokohdista Eepille oli kun pääsi ihan lähelle pikkuruista pupua, joka lymyili tervavenekatoksessa.

Käveltiin puolen kilometrin luontopolkukin, ja sitten kahvilaan. Jätski oli just oikea välipala.

Pirtin katossa olevista leivistä kerroin, että häitään Turkansaaressa viettävät morsiamet, kuten minäkin, leipovat orsille leivän, ja sen jälkeen lapset yrittivät kovasti etsiä minun leipomaani. Yrittivät vaikka kuinka selitin, että se on jo ajat sitten hajonnut, oravat syöneet tai se on vaan otettu pois uusien tieltä. Eepistä se oli epiä.

Lapset ovat jo monta kertaa mumminsa kanssa kulkeneet ja kiertäneet museoissa, että tietävät että museokaupoissa on kaikkea mukavaa pientä. Löytyihän sieltä ötököiden tarkkailuun suurennuslasipurkki ja pikkuruinen mobiiliauto. Ja olipa hyvä, että viivähdettiin siinä museoputiikin tienoilla tovi; tuttu vuosikymmenien takaa. Itse asiassa juurikin niistä ajoilta, kun me Pehtoorin kanssa vasta styylailtiin. Olipa mukava.

Historiaa Oulu

Oulusa Heleperin päivä

Tännään ei oo ollu mittää tähellistä hommaa, mitä ny oon sentää pyöräilly. Tieteski.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Jukka Ukkolan ”ookko nä” -murresanakirjan lopussa on ”Jankkinakka”. Siihe on merkitty oululaisia ”merkkipäiviä tähellisten tappausten muistoksi”. Kattoin sitte tännää heti aamula, oisko sielä vinkkiä, mitä erikoista tännää tapahtus, ku omasa kalenterisa ei ollu mittää merkintöjä. Niinku ei taho nykyää ikkää olla.

Ja oliha sielä merkintä 15.4. on Heleperin päivä. Ei siitä kyllä oikein riemu revenny. Vähä vaikia keksiä mainittemisen arvoista tekemistä tämmösen jutun ympärille.

Kirijasa lukkee näi: ”15.4. Heleperin päivä. Palovartiointi siirrettiin Raatihuoneelta kirkontorniin 1761. Siellä oli tunnetuin palovartija Heleperi.” Ja siinä kaikki. Mää jäin miettii että mihi kirkontorniin? Tuomiokirkko ku oli vasta rakenteilla ja se valamistu vasta 1777, eikä siihen ees tehty tornia.

Tuosa kuvasa näkkyy kirkko semmosena ku se oli vuojesta 1777 vuojen 1822 tulipalloon asti. Sillo siitä palo kaikki puuosat, mutta kiviosien päälle uuen kirkon oululaisille suunnitteli ite Engeli. Se piirti kirkkoon sitte torninki ku tuo kuvasa näkyvä puine kellotapuliki oli tuhhoutunu siinä palosa.

Varmaa se palovartiointi oli sillo vuona 1761 siirretty just tohon puiseen kellotapuliin; voi kai sitä sanua kellotorniksiki. Se oli valmistunu jo melekei puolivuosisattaa aikasemmi, elikkä 1720-luvula.

Historiastaha sitä löytyy aina jottai luettavaa, ja tulipahan tällekki päivälle jottai tähellistä opittua. Ja hoksattua, kuinka mahottoma vaikiaa on kirjoittaa Oulun murretta.

Historiaa Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Päiväkahvilla kuulumisia ja uusi miljöö

Huhtikuisen lauantain aamupäivällä kodin, tietokoneen, kalenterin päivityksiä, ja sitten pitkähkölle pyörälenkille. Edelleen liian paljon vaatetta ja liian vähän allergialääkettä. Katupölyä ei täällä vielä paljon ole, ei vaikka ilokseni Oulujokivarren reitillä oli jo enimmät hiekoitussorat putsattu, mutta lepän siitepölyä on: ainakin niiskutukseni ja silmäni viittaavat siihen. Samoin Juniorilla, joka pudotti kuopuksensa tänne iltapäivällä muutamaksi tunniksi, koska Apsulla sählyn lopputurnaus, eikä Eepi halunnut lähteä kannustusjoukkoon (”mää on ollu niiiiiiiiin monissa peleissä”).

Allergisen pyörälenkin lopulla ajelin Toppilassa aukaistuun uuteen Cafe Huvilaan. Meillä oli treffit siellä; Pehtoori tuli omalta pyörälenkiltään ja ystävä Merijalinrannasta kävelylenkiltään. Kuulumisten vaihdon lisäksi tälläkin kertaa (vrt. georgialainen Marani) teemana tutustuminen uuteen oululaiseen ravintolaan/kahvilaan.

Hostel Cafe Huvila on avattu Toppilan Panimon ja Mallasjuoman vanhoihin tiloihin. Panimosta ja sen historiasta kuvineen kirjoittelin puolenkymmentä vuotta sitten. Nyt juuri noihin samoihin tiloihin on siis avattu viihtyisän näköinen, menneen maailman hengessä kunnostettu hostel ja kahvila.

Vähän tuli sellainen olo, että olikohan sinne hommattu huonekalut ja lamput siltä huonekalujen kierrätyskauppiaalta, jonne äidin kodin irtaimistoa kolme vuotta sitten lahjoitin. Liinoissa ja matoissakin oli jotain tuttua. 🙂

Kahvilan vitriinissä oli toinen toistaan paremman näköisiä suolaisia ja makeita piiraita ja kakkuja, hyvännäköisiä rahkapullia ja sopivan rasvaisia korvapuusteja, sekä keittolounasbuffetti. Enpä niitä kuvaillut, mutta varmasti menemme toistekin, joten josko silloin muistaisin. Joka tapauksessa voidaan suositella.

Huomionarvoista on, että siellä on myös pieni leikkinurkkaus: siis pientenkin kanssa voi siellä käydä lounaalla tai kahvittelemassa.

Kun me kahden jälkeen lähdimme, taisi kaikissa pöydissä olla asiakkaita. Todellakin soisin paikalle onnea ja menestystä. Se on ihan tulevan kulttuuripääkaupunkivuoden asuntomessualueen läheisyydessä, joten edellytyksiä pärjäämiselle on. Edullinen hostel-majoitus viehättävässä miljöössä luulisi houkuttavan kävijötä.

Historiaa Ruoka ja viini

Kellokeskiviikon kiirus

Malkamaanantai, tikkutiistai ja tänään kellokeskiviikko. Hiljaisen viikon aikana on kirkonkelloja soitettu vaimennettuina. Siis ei tavallaan mitään tekemistä ajankulun kanssa. Mutta minulla on ollut jotenkin hoppu päivä, vaikkei mitään kelloon sidottua tekemistä ole ollutkaan. Kunhan olen koettanut saada aikaiseksi vaikka mitä. Tulokset aika surkeat.

Nyt kun olen melkein pari viikkoa tehnyt tavalla tai toisella jotakin pääsiäiseen liittyvää, enimmäkseen tehnyt ruokaa, myös kirjoittanut ruoasta, sekä kuvannut ruokaa, niin ei enää tulevien pyhien ruokaprojekti saa liekkeihin, ei vetäytymään keittiöön valmistelemaan.

Lihamestarilla kuitenkin taas kävin: lauantaina Juniorin poppoo tulee syömään, joten ajattelin vielä karitsapateen tehdä. Ja ostinpa vähän tuoremakkaroita pakkaseen; onpahan sitten mökille vietävää.

Sen verran on kuitenkin jäänyt päälle tuo pääsiäisruokien kanssa puuhastelu, että aamupalalla meillä oli pöydässä tällaisia. 😀

Kaikkihan muistavat, että
”Lintujen munat, samoin kuin keltainen ja vihreä väri, ovat olleet kautta maailman sivu hedelmällisyyden, uuden elämän synnyn ja kevään tulon symboleja” ja että

”germaanien tapa uhrata pelloille ja nimenomaan maanviljelyksen Ostara-jumalattarelle lintujen munia ja jäniksiä siirtyi aikanaan muuntuneena kristilliseen pääsiäiseen.”

(Lainaukset ihan omasta postauksestani vuoden 2017 pääsiäiseltä ”Lyhyt juttu pääsiäismunien pitkästä historiasta” Koko artikkeli on TÄÄLLÄ .

Minä olen nyt sitten kehittänyt muna-pupun meidän pääsiäisruokaperinteeseen. No en minä itse tuota keksinyt; jossain instakelojen virrassa vilahti, ja pitihän se kokeilla. Oikein hyvän makuinen on tämäkin pääsiäisruoka. 😀 Eikä tekeminen kestä pitkään: 5 min + ”pleittaus” 20 sek. 😀

Nämä saattaisivat maistua lapsenlapsillekin, jotka muutoin eivät oikein kananmunista piittaa. Suklaamunat, uudet tussit ja väritys/tehtäväkirjat kävin pääsiäisaarteeseen jo ostamassa, huomenna on sitten reittikartan laadinta.

Kuten sanoin. Kiirettä pitelee. Varmaan vielä huomennakin: kiirastorstai ei kuitenkaan tarkoita kiirusta. Se merkitsee puhdistautumista; kiiras-sanan katsotaan olevan lähtöisin ruotsin sanasta skära, joka merkitsee puhdistamista. Se on siis ”puhdistaumistorstai”. Minulle puuhatorstai.

Historiaa Lappi Mökkielämää

Paikannimet mökkitienoon historiasta kertomassa

Onninjäljelle on löytynyt tekijänsä. Tai siis melko varma selitys sille, miksi latupätkä Pieranvaaran ja Ahopään-Vahtamapään välissä on saanut nimekseen ”Onninjälki”.

Eiliseen kyselyyni FB:n Saariselkä-ryhmässä sain vastauksen (Savotta-kahvilan K. kertoi, että juuri tuolla alueella paikallinen monitoimimies Onni Pyymäki teki ”puun keruuta, rattori särkyi ja se oli pitkään metsässä [juuri tuolla] alueella”. Onni jätti rattorinsa ja jälkensä tunturin kupeelle. 🙂

Ja hän oli juurikin se sama Onni, joka tänne mökillemmekin aikanaan toimitti puita. Onni oli aika pienikokoinen mies, jolla oli vähän nariseva ääni ja jolla oli isot ja pitkät kädet. Ja hyvä hymy.

Tarkoitukseni oli tänään hiihdellä – taas kerran – Onninjäljelle ihan vaan, että ottaisin kuvia tätä postausta varten. Muttaku. Lähdin aika aikaisin (taisin olla ensimmäinen latukoneen aamuisen ajelun jäljiltä, ks. otsikkokuva), toiveissa ehtiä hiihtoni tehdä ennen sääennusteen lupaamaa/uhkaamaa nollakelin lumipyryä. Ja jo Savotta-kahvilan nurkalla, josta pääsee laduille moneen suuntaan, tuuli aika reilusti, joten päätin sittenkin hiihdellä kohti Kakslauttasta, siis yli Hangasojan kohti Rönkönlampea. Olen todella harvoin näinä viime vuosina tuolla suunnalla hiihdellyt, joten siksikin hyvä valinta.

~~~~~~~~~~~~

Tähänkin postaukseen taas kertyy muitakin paikallisia nimiä kuin Onninjälki, joten laittelenpa tähän kertauksena selityksiä näille nimille. Olenhan näitä täällä ennenkin selitellyt, mutta vuosien mittaan on tullut uusia seuraajia, ja nyt siis kertauskurssina muille. 🙂 Sallittaneen?

Laanila (on osa Saariselän tunturijonon laitamilla olevaa aluetta. Se sijaitsee noin 5 – 10 km Saariselän keskustasta etelään)

On kaksikin Laanilaa. Oulussahan on ensinnäkin Laaniska (siis Laanioja, (ent. Hiironen/Hiirosoja tai Juurusoja jonka nimi tulee ruotsinkielen sanasta Plan ~ laakea, kenttä etc.) ja sitten Oulussa on myös Laanilan kaupunginosa, joka lienee saanut nimensä Laanisen talosta/suvusta.

Mutta tämä meidän mökin alue, Laanila, ei ole saanut nimeään talon tai suvun mukaan, vaan sekin, kuten Hangasojan nimikin, liittyy pyyntikulttuuriin. Laani on riistan (peuran*) ja kalan kätkö- ja säilytyspaikka. Laani oli lähde tai kaltio, johon saalis upotettiin piiloon.

*Poro on puoliksi kesytetty peura, mutta sen kantamuoto on toinen peuran alalaji, tunturipeura.

Kakslauttanen

Myös Kakslauttanen-sana tulee ajalta, jolloin näillä meidän mökin tienoilla peuranpyynti oli tärkeä elinkeino (nimenomaan hangaspyynti ~ Hangasoja) eli 1600 – 1800-luvuilla. Syystalvella, metsästyskauden lopulla peuranpyynnin saaliit kerättiin yhteen paikkaan. Tehtiin ”kakslauttanen” = hirren/kelon päälle tehtiin lankuista levy, ja sen päälle laitettiin saalislihat. Sitten taas lauta ja sen päälle kiviä. Näin saalis suojattiin pedoilta, ja se voitiin lumikelien tultua käydä hakemassa. Kakslauttanen, juuri tuo paikka oli hyvä saaliiden keräämiseen, säilömiseen ja sitten talvikelillä hakemiseen.

Hangasoja

Miksei meidän puromme nimi ole Hangaspuro, vaan Hangasoja? Oja ei kuulosta niin hyvältä kuin puro. Oja on minun ajatuksissani käsin tai koneella kaivettu, savinen, harmaavetinen, suora … Puro, saatikka tunturipuro, on kirkasvetinen, maaston muotoja mukaillen kulkeva, kaunis, pulputtava, kirjaimellisesti luonnollinen.

Meidän Hangasoja on kaikilla kriteereillä puro, tunturipuro, ei mikään oja, – miksi nimessä sitten on ´oja´? Kyselin tätä joskus oppiaineemme professorilta, nimistötieteellisestä tutkimuksesta, paikannimistöstä ja Suomen historiasta ja nimeomaan niiden yhteensovittamisesta ehkä eniten tietävältä esimieheltäni ja hän kertoi, että on kyse murre-eroista. Näillä seuduilla vuosisatoja sitten pyynnillä kulkeneiden murteessa pienet vesivirrat olivat ojia, eivät puroja, ja nämä suomenkieliset pyyntimiehet ovat nimen purollemme antaneet. Siksi HangasOJA, ei HangasPURO.

Mistäkö sitten nimeen tulee Hangas? Hangas on peuranpyynnissä käytetty ansa. Näillä mökkitienoilla 1700- ja 1800-luvulla pyydettiin peuroja, paljonkin. Joten veden varrella käytetystä ansasta purolle nimi = Hangasoja. Alla piirroksessa (Lauri Skants) on hangasansa, joka on kiinni hangasaidassa. Näiden hangasaitojen jäänteitä on maastosta löytynyt vielä 1900-luvulla.

Peuranpyynnistä ja Laanilan historiasta paljon lisää toimittamassani kirjassa Kultaa, poroja ja partisaaneja – Pieni pala Lapin historiaa

Saariselkä

Nykyisin Saariselkänä tunnetun alueen nimi on aika nuori.

Saariselkä on alunperin tarkoittanut Suomujoesta itään sijaitsevaa tunturialuetta, eikä siihen laskettu kuuluvaksi nykyistä lomakeskusta eikä edes Raututuntureiden ylänköä. Saariselkä on vähitellen laajentunut kattamaan myös Raututunturit ja nelostien varteen syntyneen lomakaupungin. (Seppo J Partanen: Magneettimäestä matkailukaupungiksi).

Kirjassa ”Tietoa ja tarinaa Saariseliltä” (Yrjö Teeriaho ja Jorma Mattson) kerrotaan, että 1800-luvun lopulla Vuotson suunnalle ja Sompion jokivarsille tuli lännestä tunturisaamelaisia poroineen, ja he antoivat tuntureille saamelaisen nimen Saračielgi (tai Luktičielgi). Siis Luhta/saraheinäselkä, koska alueella oli hyviä kenkäheinälaaksoja. Suomalaisten korviin Saračielgi kuulosti nimeltä ’Saariselkä’.

Vaikka näillä paljakoiden alarinteillä ja kuruissa saraheinää onkin, on Saariselkä nimeä selitetty myös siten, että tunturijono on kuin selän nikamat, pienet saaret nousevat maankuoren pinnalle. Kansanetymylogiaa? – Ehkäpä.

Tämä sanaselitys on myös Saariselän mielestämme parhaan pizzapaikan/italialais-lappilaisen ruoan ravintolan nimessä: Fieno. Heinä on italiaksi fieno. Saariselän ~ Saračielgin = saraheinäselän italialainen ravintola on – naturalmente – Fieno.

Olisikohan huomenna aika tälläkin mökkilomasellamme käydä siellä? – Ehkäpä. Mikseipä. Joko se olisi kymmenes kerta?

Historiaa

Runeberg ja muut hiihtäjät

Runebergin päivänä hiihtolenkillä tuli pohdiskeltua hiihtämisen ”paikkaa” tai funktiota suomalaisten ja omassa elämässäkin.

Runebergin Hirvenhiihtäjät tuli tietysti mieleen. Niin kansalliskirjailija kuin Runeberg onkin ”Hirvin-hiihtäjät runoelma” oli kuitenkin käännettävä, suomennettava. Sen teki Sysmän kappalainen E. J. Blom, joka vuoden 1876 painoksen alussa pitkään perustelee ja selittää käännöstyönsä perusteita ja ratkaisuja (ks. alla saatesanat). Olihan suomen kieli kirjallisena vielä hyvinkin kehityksensä alkuvaiheessa.

Suomessa 1800-luvulla, ja vuosisatoja sitä ennen, hiihtäminen, hirvenhiihto ja vaikka kosiomatkalle meno, kuten sekin tässä runoelmassa on mukana, oli liikkumiskeino. Talvella kulkuvälineinä olivat sukset, – ja silloin suksiminen oli kaikkea muuta kuin vapaa-ajan viettoa mieluisalla tavalla. Eipä silloin ollut edes käsitettä ´vapaa-aika´.

Vielä 1900-luvun puoliväliin asti hiihtäminen oli monen elinkeinon (esim. metsätyö, poronhoito, metsästys) harjoittamisessa tarpeeellinen kulkuväline.

Ja varsinkin maaseudulla koulukkaat ovat taittaneet talviset koulumatkansa hiihtäen. Ja kyllä mekin vielä 1960-luvun Oulussa kuljettiin kouluun suksilla. Kansanhiihtopisteitä kun sai koulumatkahiihtämisestäkin. 😀 Mutta silloin hiihto oli ainakin kaupunkilaisille, niin aikuisille kuin lapsillekin, myös vapaa-ajan viettoon liittyvää. Hiihdeltiin merenjäällä, lähisaariin appelsiinit ja makkaranpalat repussa, tai mentiin Virpiniemeen oikeille laduille ja mäkiin.

Suomen sodissa, niin sisällissodan aikana kuin viime sodissa sukset ja hiihtäminen olivat tietysti tärkeä osa sodankäyntiä.

Sodan aikaisesta hiihtämisestä oli puhetta viime viikollakin kun M-mummun (anoppini) kanssa juteltiin. Vaikka olen hänen kanssaan vuosien varrella aika paljonkin jutellut hänen elämästään, elämästä ennen naimisiinmenoa, nuoruusvuosista, elämänmenosta pikkupirtissä isossa perheessä, rippikoulusta, Tuomiperän puotipuksun vuosista, niin koulunkäynnistä ei (ainakaan minun muistaakseni! 🙂 ) ole ennen paljon poristu. Nyt hän sitten kertoi, kuinka koulumatkat (vain pari kilometriä oli hänen koulumatkansa) hiihdettiin, hiihtokilpailumenestyksestä olen kyllä kuullut aiemminkin. Hän on kyllä kovin mielissään minun hiihtoharrastukseni elpymisestä: ”Se se on oikiaa liikkumista, eikä mikään hissillä ylös ja sitten vaan alas huljutellen.”

Mutta uutta tietoa oli se, kuinka koululaiset – jopa Ylivieskan Tuomiperällä – joutuivat (ainakin) talvisodan aikana pakenemaan lumisiin metsiin. Ylivieska oli jo silloin tärkeä rautatiepaikkakunta, koulu lähellä asemaa ja kun koneet idästä tammikuussa 1940 lensivät siitä yli (mm. pommittamaan Oulua ja Raaheakin) tuli koululle tieto, että oli lähdettävä ulos.

Tuolloin 9-vuotias M. ja luokkakaverit ottivat ”sieltä koulun varaston naulakosta ne jauhosäkit, joihin jokainen oli virkannut oman renksun, että se pysyi naulakossa. Ne tyhjät jauhosäkit piti ostaa muutamalla lantilla kaupasta, talollisten lapsilla oli kai lakanoita tai huopia… Vaatteet päälle, tuohenpala ja tulitikut olikin jo taskussa tai otettiinko ne pulpetista, sitten se säkki mukaan ja mettään. Säkkien päällä oltiin sitten hangen päällä, ettei ihan kylmetytty.”

Kysyin, että kuulitteko koskaan pommitusta, pelkäsittekö paljon ja mitä varten ne tuohenpalat ja tulitikut? Ette kai te siellä saaneet mitään nuotioita sytytellä? – ”Ei ikinä mitään pommituksia kuultu eikä nähty, eikä siksi kai niin kamalasti osattu pelätäkkään. Mutta susia pelättiin! Niitä kun sanottiin sieltä rajan yli tulevan, ja siksi piti olla tulentekovehkeet. Että saataisiin savua niitä susia pelottammaan. Pommeja ei pelätty, mutta susia.”

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Linkin takana Runebergin #Hirvenhiihtäjät”

digi.kansalliskirjasto.fi

Historiaa Reissut Ruoka ja viini

Matkakuumetta

Matkakuumetta on jo… Ylihuomenna aamulla lähdetään.

Olemme lähdössä Olympian matkatoimiston järjestämälle matkalle. Tämä on jo neljäs sellainen.

Ensimmäinen Olympian matkamme oli Etelä-Afrikkaan syyslomalla 2009. Kahdeksassa päivässä ehdittiin olla pari päivää safarilla Pilanesbergissä, Johannesburgissa ja Sowetossa olimme päivän, sitten oli Kapkaupunki, josta retket Hyväntoivonniemelle ja Stellenboschin viinintuotantoalueille ja kyliin. (Kuvat linkkien takana: PILANESBERG SAFARIT BIG FIVE SOWETO KAPKAUPUNKI HYVÄNTOIVONNIEMI STELLENBOSCH)

Juuri tuollaiseen/tällaiseen Olympian valmismatkaan sisältyy ´kaikki´: lennot, hyvät, usein varsin upeat hotellit, aamiaiset, ainakin yksi (paikallinen, laadukas) ateria, joskus kaksikin ateriaa. Matkat, kohteeseen ja kohteessa: lentäen, bussilla, taksilla, laivalla, luotijunilla … pääsymaksut nähtävyyksille, paikallisoppaat, Olympian opas koko matkan, kohdeopastukset, tipit bussikuljettajille, piccoloille, tarjoilijoille. Kaikki. Ei tarvitse itse huolehtia muuta kuin siitä, että on ajoissa sovitussa paikassa. Eihän tälllainen tietenkään ole niin edullista kuin reppureissaaminen tai omatoimimatkailu tai vuokrataloon asettuminen jonnekin pikkukylään Euroopan idyllisiin kohteisiin. Mutta.

Mutta kyllä nämä reissut ovat antoisia monin tavoin. Viikossa tai puolessatoista matkaseurueesta löytyy usein mukavia matkaseuralaisia, mikä tekee reissusta vielä antoisamman, – ainakin me olemme saaneet tutustua uusiin mukaviin tuttuihin, joista muutamien kanssa on pidetty kontaktia vuosien jälkeenkin.

Ja kohteet, nähtävyydet, ruokapaikat, asemat, oikeat metrot, — kaikki löytyy, ajallaan, useisiin kohteisiin ryhmälipulla ohi pitkien jonojen etc.

Etelä-Afrikka nyt ainakin on sellainen kohde, johon ei koskaan olisi uskallettu ja/tai osattu lähteä ilman tällaista järjestettyä matkaa. Ja kyllä molemmat Aasian matkat, Kiinaan ja Japaniin, ovat olleet sellaisia, ettei omin päin järjestellen olisi onnistuneet, – oppaat, yhteiskuljetukset, kaikki sujui ja tekivät matkanteosta sujuvaa, antoisaa ja onnistunutta.

Kiinassa olimme vuorotteluvapaani syksyllä 2011: Beijing, Suchou, Shanghai, Xi´an. Siltä matkalta on aika hieno kuvagalleria ja toki sieltäkin postasin päivittäin blogiin kokemuksia ja näkymiä reissusta. Japanin matka oli syksyllä 2016. Japanin matkasta kuvat ja matkakertomus tässä blogissa, linkin takana: Tokio, Kioto, Nagoya.

Tällä kertaa emme lähde mihinkään kaukomatkalle. En enää halua lentää valtamerten yli. Eikä ole kiinni lentohäpeästä tai vain hinnasta, vaan ei muutenkaan. Sitä paitsi Euroopassa on niin paljon ennen näkemätöntä ja kokematonta. Ruokaa, historiaa, kulttuuria, viiniä, maisemia, miljöitä, kaupunkeja, … Kulkemista ja katsottavaa. Joten nyt lähdemme ´vain´ Eurooppaan. Valoon ja lämpöön kuitenkin, uusiin kohteisiin, eikä mennä Italiaan. 🙂

Matkaopaskirjaa ei ole nyt ostettuna, mutta aika paljon kohteista on surffailtuna. Ja luotan, että Olympian matkaopas osaa ja kertoo, vie ja valistaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Olen juuri palannut kotikaupungin kohteesta, jossa oli kulttuuria, historiaa, hyvää iltapalaa, viiniä, ystäviä, tuttuja ja mielenkiintoisia keskusteluja. Sain olla vieraana yhdessä Oulun vanhimmista, vuoden 1822 palon jälkeen rakennetuista ja 1990-luvulla pieteetillä restauroiduista ja uudelleenrakennetuista kodeista. Ja vieläpä hyvässä seurassa. Hieno ilta.

Historiaa

”Iäti, alati, muistoissa”

Pyhäinpäivä. Ketään ei hämmästyttäne, että suuntasin tänäänkin kulkuni hautausmaalle. Tuuli kolkosti, pakkanen ei ollut pureva, mutta sää kaikkinensa apaattinen.

Koska oli piipahdettava kaupassa hakemassa yrttejä, lähdinkin autolla kaupunkiin. Ja pakkasin reppuun hautakynttilöitä: kävelin keskustasta Intiön hautuumaalle. Tänään kiertelin, kävelin pitkään, ystävien ja muualle haudattujen muistopaikoilla viivähdin, tietysti vielä vanhempienkin haudalla kävin ja lopuksi vielä viemään kynttilän Karjalaan jääneiden vainajien muistolle. Läheisin joka minulta sinne on jäänyt on pappani, äidin isä, joka hukkui Suomenlahdelle myrskyisänä syysyönä 11.11.1943. Enhän minä tietenkään häntä koskaan tavannut, mutta geeniperimässäni on kuitenkin puolet karjalaista sukujuurta.

Näinä aikoina, kun en juuri enää, taaskaan en, lue uutisia, kun tunnen, että rauhan saavuttaminen maailmaan on saavuttamattomissa, kun loputtomat, ikiaikaiset taistelut vallasta, rahasta, oikeasta uskosta ovat taas pelottavia, koskettavia, ahdistavia, kiertelen ja mietin, sytyttelen kynttilöitä ja kuljen hiljaa.

Karjalaan jääneiden muistomerkille mennessä kohtaan ystävän, juuriltaan karjalainen hänkin. Monet teistä blogia pitkään seuranneet muistanevat ahkeran kommentoijan ”Koivun”, ja juuri hän oli matkalla samaan paikkaan.

Matkalla sinne koskapa siellä oli puoleltapäivin Oulun Karjalaseuran pieni muistopalvelus, panihida: ortodoksipappi, isä Kari Paakkola ja kanttori Leena Lomu lauloivat muistolitanian. Lampukkaöljyn tuoksussa pieni parinkymmenen hengen ryhmä lauloi lopuksi (äidin hautajaisvirren) ”Maa on niin kaunis”. Kyllä se taas oli kaunis: maa ja virsi, – hetki hyvä. Hyvin satuin paikalle.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tämän postauksen otsikkokuvassa on kivipaasi. Se on Karjalaan jääneiden -muistomerkin vieressä ja se on siihen vastikään tuotu Oulunsalosta. Kivessä on Karjalan vaakunasta kaksi kättä. Moni tunnistaa vaakunakuvion varmaankin oluttölkin kyljestä, mutta mitä tuo aika sotainen heraldinen kuvio tarkoittaakaan? Karjalan vaakunan kuviossa on

Kultakruunu ja kaksi hopeakättä, jotka ovat valmiita iskemään, sijaitsevat punaisella kilvellä varjagilaisen muodon mukaan. Samalla oikea (läntinen) käsi on pantu haarniskaan ja siinä on suora miekka ja vasen (itäinen) käsi on rautapaidan ja sapelin turvissa. Vaakunan pääajatus on monivuosisatainen taistelu Karjalan alueesta Venäjän ja Ruotsin välillä.

Miten tämänvuotiseen pyhäinpäivään tulvahtaakaan näin paljon kaikkea sotaista?