Historiaa

Runebergin päivänä hiihtolenkillä tuli pohdiskeltua hiihtämisen ”paikkaa” tai funktiota suomalaisten ja omassa elämässäkin.

Runebergin Hirvenhiihtäjät tuli  tietysti mieleen. Niin kansalliskirjailija kuin Runeberg onkin ”Hirvin-hiihtäjät runoelma” oli kuitenkin käännettävä, suomennettava. Sen teki Sysmän kappalainen E. J. Blom, joka vuoden 1876 painoksen alussa pitkään perustelee ja selittää käännöstyönsä perusteita ja ratkaisuja (ks. alla saatesanat). Olihan suomen kieli kirjallisena vielä hyvinkin kehityksensä alkuvaiheessa.

Suomessa 1800-luvulla, ja vuosisatoja sitä ennen, hiihtäminen, hirvenhiihto ja vaikka kosiomatkalle meno, kuten sekin tässä runoelmassa on mukana, oli liikkumiskeino. Talvella kulkuvälineinä olivat sukset, – ja silloin suksiminen oli kaikkea muuta kuin vapaa-ajan viettoa mieluisalla tavalla. Eipä silloin ollut edes käsitettä ´vapaa-aika´.

Vielä 1900-luvun puoliväliin asti hiihtäminen oli monen elinkeinon (esim. metsätyö, poronhoito, metsästys) harjoittamisessa tarpeeellinen kulkuväline.

Ja varsinkin maaseudulla koulukkaat ovat taittaneet talviset koulumatkansa hiihtäen.  Ja kyllä mekin vielä 1960-luvun Oulussa kuljettiin kouluun suksilla. Kansanhiihtopisteitä kun sai koulumatkahiihtämisestäkin. 😀 Mutta silloin hiihto oli ainakin kaupunkilaisille, niin aikuisille kuin lapsillekin, myös vapaa-ajan viettoon liittyvää. Hiihdeltiin merenjäällä, lähisaariin appelsiinit ja makkaranpalat repussa, tai mentiin Virpiniemeen oikeille laduille ja mäkiin.

Suomen sodissa, niin sisällissodan aikana kuin viime sodissa sukset ja hiihtäminen olivat tietysti tärkeä osa sodankäyntiä.

Sodan aikaisesta hiihtämisestä oli puhetta viime viikollakin kun M-mummun (anoppini) kanssa juteltiin. Vaikka olen hänen kanssaan vuosien varrella aika paljonkin jutellut hänen elämästään, elämästä ennen naimisiinmenoa, nuoruusvuosista, elämänmenosta pikkupirtissä isossa perheessä, rippikoulusta, Tuomiperän puotipuksun vuosista, niin koulunkäynnistä ei (ainakaan minun muistaakseni! 🙂  ) ole ennen paljon poristu. Nyt hän sitten kertoi, kuinka koulumatkat (vain pari kilometriä oli hänen koulumatkansa) hiihdettiin, hiihtokilpailumenestyksestä olen kyllä kuullut aiemminkin. Hän on kyllä kovin mielissään minun hiihtoharrastukseni elpymisestä: ”Se se on oikiaa liikkumista, eikä mikään hissillä ylös ja sitten vaan alas huljutellen.”

Mutta uutta tietoa oli se, kuinka koululaiset – jopa Ylivieskan Tuomiperällä – joutuivat (ainakin) talvisodan aikana pakenemaan lumisiin metsiin. Ylivieska oli jo silloin tärkeä rautatiepaikkakunta, koulu lähellä asemaa ja kun koneet idästä tammikuussa 1940 lensivät siitä yli (mm. pommittamaan Oulua ja Raaheakin) tuli koululle tieto, että oli lähdettävä ulos.

Tuolloin 9-vuotias M. ja luokkakaverit ottivat ”sieltä koulun varaston naulakosta ne jauhosäkit, joihin jokainen oli virkannut oman renksun, että se pysyi naulakossa. Ne tyhjät jauhosäkit piti ostaa muutamalla lantilla kaupasta, talollisten lapsilla oli kai lakanoita tai huopia…  Vaatteet päälle, tuohenpala ja tulitikut olikin jo taskussa tai otettiinko ne pulpetista, sitten se säkki mukaan ja mettään. Säkkien päällä oltiin sitten hangen päällä, ettei ihan kylmetytty.”

Kysyin, että kuulitteko koskaan pommitusta, pelkäsittekö paljon ja mitä varten ne tuohenpalat ja tulitikut? Ette kai te siellä saaneet mitään nuotioita sytytellä?  – ”Ei ikinä mitään pommituksia kuultu eikä nähty, eikä siksi kai niin kamalasti osattu pelätäkkään. Mutta susia pelättiin! Niitä kun sanottiin sieltä rajan yli tulevan, ja siksi piti olla tulentekovehkeet. Että saataisiin savua niitä susia pelottammaan. Pommeja ei pelätty, mutta susia.”

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Linkin takana Runebergin #Hirvenhiihtäjät”

digi.kansalliskirjasto.fi

Pyhäinpäivä. Ketään ei hämmästyttäne, että suuntasin tänäänkin kulkuni hautausmaalle. Tuuli kolkosti, pakkanen ei ollut pureva, mutta sää kaikkinensa apaattinen.

Koska oli piipahdettava kaupassa hakemassa yrttejä, lähdinkin autolla kaupunkiin. Ja pakkasin reppuun hautakynttilöitä: kävelin keskustasta Intiön hautuumaalle. Tänään kiertelin, kävelin pitkään, ystävien ja muualle haudattujen muistopaikoilla viivähdin, tietysti vielä vanhempienkin haudalla kävin ja lopuksi vielä viemään kynttilän Karjalaan jääneiden vainajien muistolle. Läheisin joka minulta sinne on jäänyt on pappani, äidin isä, joka hukkui Suomenlahdelle myrskyisänä syysyönä 11.11.1943. Enhän minä tietenkään häntä koskaan tavannut, mutta geeniperimässäni on kuitenkin puolet karjalaista sukujuurta.

Näinä aikoina, kun en juuri enää, taaskaan en, lue uutisia, kun tunnen, että rauhan saavuttaminen maailmaan on saavuttamattomissa, kun loputtomat, ikiaikaiset taistelut vallasta, rahasta, oikeasta uskosta ovat taas pelottavia, koskettavia, ahdistavia, kiertelen ja mietin, sytyttelen kynttilöitä ja kuljen hiljaa.

Karjalaan jääneiden muistomerkille mennessä kohtaan ystävän, juuriltaan karjalainen hänkin. Monet teistä blogia pitkään seuranneet muistanevat ahkeran kommentoijan ”Koivun”, ja juuri hän oli matkalla samaan paikkaan.

Matkalla sinne koskapa siellä oli puoleltapäivin Oulun Karjalaseuran pieni muistopalvelus, panihida: ortodoksipappi, isä Kari Paakkola ja kanttori Leena Lomu lauloivat muistolitanian. Lampukkaöljyn tuoksussa pieni parinkymmenen hengen ryhmä lauloi lopuksi (äidin hautajaisvirren) ”Maa on niin kaunis”. Kyllä se taas oli kaunis: maa  ja virsi, – hetki hyvä. Hyvin satuin paikalle.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tämän postauksen otsikkokuvassa on kivipaasi.  Se on Karjalaan jääneiden -muistomerkin vieressä ja se on siihen vastikään tuotu Oulunsalosta. Kivessä on Karjalan vaakunasta kaksi kättä. Moni tunnistaa vaakunakuvion varmaankin oluttölkin kyljestä, mutta mitä tuo aika sotainen heraldinen kuvio tarkoittaakaan? Karjalan vaakunan kuviossa on

Kultakruunu ja kaksi hopeakättä, jotka ovat valmiita iskemään, sijaitsevat punaisella kilvellä varjagilaisen muodon mukaan. Samalla oikea (läntinen) käsi on pantu haarniskaan ja siinä on suora miekka ja vasen (itäinen) käsi on rautapaidan ja sapelin turvissa. Vaakunan pääajatus on monivuosisatainen taistelu Karjalan alueesta Venäjän ja Ruotsin välillä.

Miten tämänvuotiseen pyhäinpäivään tulvahtaakaan näin paljon kaikkea sotaista?

Kesäsunnuntai on tehty pitkien, levollisten yöunien jälkeisestä aamusta, kaurapuurosta mansikoilla.

Kesäsunnuntai on tehty kirjeenvaihdosta aamulla, kymmenistä viesteistä perhechatissä tai erikseen.

Kesäsunnuntai on tehty lämpimästä nurmesta jalkojen alla, kahvimuki kädessä pihalla istumisesta.

Kesäsunnuntaihin kuuluu pyöräily auringonpaisteessa, vasta- ja myötätuulessa, tunne siitä, että kyllä on hyvä, mielenrauhaa koko sunnuntain keskipäivän täydeltä.

Brita-kakun pala, kahvi ja kotiseutumuseon pihapiiri kuuluu kesäsunnuntaihin. (Naapuripöydän aika kailottava- ja isoääniset töistään ja työkavereistaan – ei niin hyvällä puhuvat – naiset tekivät pienen särön idylliin, mutta olivat juuri lähdössä…)

Kesäsunnuntaihin kuuluu ISO lohisalaatti kotipiazzalla. Artesaanipaahtoleipää ja paahdettua voita. Lasilliset roseeta, ja edelleen lämmintä ja aurinkoa.

Kesään kuuluu kesäteatteri. Tänä vuonna se ei ollut tavallinen musiikkikomedia-kohellus, vaan Jukka Puotila -show. Pyöräilimme Hupisaarille iltapäivällä.

Puotilan show kesti kaksi tuntia (- väliaika 20 min.), jonka hän täytti yksinään: hillitöntä yksinpuhelua, imitaatiota, älykästä satiiria, pieniä sympaattisia murusia omastakin elämästään. En muista, milloin olisin nauranut näin paljon. Ja ihaillut jonkun iloa ja älyä tehdä työtään. Poliitikkojen ja julkisuuden henkilöiden ominaispiirteiden, eleiden, puhetavan, sanoittamisen ja kehon kielen imitointi ja hulvaton irvailu olivat ihan hervottomia. Vain muutamia, ja nekin vain pienesti, juttuja jotka eivät ehkä minuun uponneet, mutta toisaalta hänen tapansa (kuka tekee käsikirjoitukset? Puotila itse?) käsitellä vanhenemista (olemme melkein samanikäisiä, hän tosin paljon ikäistään nuoremman ja, reippaamman näköinen)) kolahtivat kympillä. Olen entistä enemmän Puotila-fani!

Hänellä oli show´ssaan edelleen monia Paavo Väyrys -juttuja ja -imitaatioita, ja hän totesikin, että ”Väyrynen on tuonut minulle paljon töitä”. Voisin sanoa melkein saman.

Ja huom! jo Väyrynen on todennut, että minä olen Puotila-fani.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lainaus postauksestani 19.1.2010: Paikallishistoria ja Väyrynen (koko postaus täällä)

Kesällä 1998 Väyrynen oli saanut Pohjantähti Opistonsa avatuksi ja järjesti siellä Peräpohjolan ja Lapin kunnallisväelle jonkinlaisen tutustumis/koulutuspäivän ja päätti kutsua oululaisen maisterisihmisen puhumaan juuri painosta tulleesta paikallishistoriasta [jota siis olin kirjoittanut ja toimittanut eräänkin vuoden].

No tätä tilaisuutta järjestellessään hän sitten soittaa meille kotiin ja lankapuhelimeen juoksee vastaamaan esikoinen. Puhelimessa oleva herra esittäytyy: ”Hei, täällä Paavo Väyrynen, Rysselistä soittelen. Onkos äitisi kotona?”

Esikoinen pitää luuria kädessään ja huutaa niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan tytön äänellään pystyy: ”ÄITIIIIII! TÄÄLLON VÄYRYNEN. ONKO SE SE OIKEA VAI PUOTILA?” (Juuri noihin aikoihin Jukka Puotilan Väyrys-imitaatiot olivat perheemme parasta viihdettä…)

Vastaan puhelimeen, jolloin Väyrynen – huumorimies kun on – totesi: ”Täytyy tuottaa pettymys, mutta täällä on se oikea …. ”

No sovimme sitten, että pidän esitelmän Pohjantähti Opistolla ja että palaamme yksityiskohtiin myöhemmin.

Kuluu kuukausi ja Paavo soittaa meille uudelleen. Tällä kertaa puhelimeen ehtii ensimmäisenä Pehtoori, jolta PV kysyy: ”Onkos se sinun emäntäsi se historioitsija?” ja mitä tekee Pehtoori? Ilmoittaa Väyryselle, että kyllä, kyllä vaimoni on historioitsija, mutta hän ei voi sietää, että häntä sanotaan ´emännäksi´.

Kun sitten näiden hieman sukkelien puhelinjuttujen jälkeen syksyllä todella olin esitelmöimässä satapäiselle kunnallisväelle Pohjantähti Opistossa Keminmaassa, PV ystävällisesti esitteli minut paikallishistoriankirjoittajaksi ja maisteriksi, ”jota ei sitten nimitellä emännäksi ja jonka perhe pitää Puotilasta”. 🙂

Ja tämä oli jo viime vuosituhannen puolella (1997).