Meidän lomareissu jatkui tänä aamuna Mathildedahlista Perniön kautta Vaasaan.

Nautittuamme jälleen lautasellisen paikallisten tuottajien herkkuja ja hyvää kahvia, olimme jo ennen yhdeksää etsimässä vielä muutamia rasteja, jotka olin toivonut näkeväni ja kokevani tällä muistojen matkalla. Nostalgiaa ja menneen maailman juttuja, vanhempien elämänpolkuja vielä vähän kulkien.

Ajelimme Nurkkilan kylässä peltoteitä, joista yksi vie Kirakanjärven rannalle. Siellä kävin lapsena kesälomareissulla uimassa, ja siellä on käyty muutaman kerran aikuisiässäkin, – aikana ennen lapsia, – ja tänään.

Kirakanjärvi on jotenkin sellainen lapsuuden muisto, jolla on kultaiset reunukset. Siihen liittyy vain kaikkea hyvää. Oli iloa ja onni sinne tänäänkin löytää. Käydä aamupulahduksella.

Nuo kalliot! Sellaisia äiti aina kaipasi. Niistä hän puhui silloinkin kun hankki Lapista mökkiä itselleen, Hangasojan rantaankin hän sellaisia kaipasi. Kalliorannoista minäkin pidän. Paljon. Ei ole vain elämänpiirissä sellaisia ollut muualla kuin  Perniön mummulassa! 🙂

[Tuolla on minun mummulani, Perniön Nurkkilassa.
Tai siis oli. Nyt siellä asuvat ei-sukulaiset,
jotka ovat kyllä serkkujen kautta ilmoittaneet,
että siellä saa tulla käymään milloin vain,
mutta eipä ollut tarvetta mennä vieraiden kotiin. Tyydyin kuvailemaan kaukaa.]

Perniön Ylönkylän koulun ohi ajeltiin jo tiistaina, jolloin tulimme Perniöön, mutta halusin vielä kuvan siitä, jotta voin liittää myös reissun muistoalbumiin: se on juuri se paikka, johon tuulelaiset kesällä 1941 toisella evakkomatkallaan tulivat ja josta heidät Särkisaloon siirrettiin.

Ja tietääkseni isäni – joka ei koskaan saanut kansakoulun päästötodistusta* – kävi jatkoluokkia tässä koulussa, joka on noin kolmen kilometrin päässä hänen kotitalostaan. Varsinaisen kansakoulun isä kävi Nurkkilan kansakoulussa, joka sekin tällä reissulla löydettiin.

[*Sota-aikana nuoret miehet/pojat (isä rippikouluiässä saivat jättää oppivelvollisuuden suorittamatta jos menivät töihin. Isä meni, eikä päästötodistusta tullut.]

Näiden jälkeen kohti Saloa, Auraa, Huittista, Kurikkaa … ja lopulta Vaasaan. Haluttiin mennä uutta reittiä. Varsinais-Suomen jälkeen Pohjanmaalla oli jotenkin vaisua, mikä ehkä johtui myös siitä, että reissun kohokohdat oli jo koettu, siitä, että oli pilvistä, toki edelleen liki helteistä, mutta ”nyt vain palaillaan kotiin” -fiilis. Vähän sellainen henkinen lässähdys.

Useinkin on ajettu onnikalla tai omalla autolla, kyydissä tai itse Turku – Oulu väliä, mutta nyt olin päättänyt, että turistellaan päivä Vaasassa, eikä hoppuilla kotiin.

Kaksi edellistä yöpymispaikkaa olivat aivan huippuja, uniikkeja ja sellainen meillä on täällä Vaasassakin.

Tämän  kadun varrella, viimeinen noista keltaisista taloista oikealla alhaalla on tämä meidän mökki. Kerron kuvien kera kaikista näistä kolmesta majapaikasta paljon lisää, kunhan kotiudumme.

Tullessa kävimme tutustumassa Vanhaan Vaasaan.

Sitten majoittauduimme airBnB-mökkiin, hetken huilaus ja lähdimme kiertelemään meille tuntemattomaan Vaasan keskustaan ja syömään! Kiitos saamamme vinkin –  ymmärsimme kävellä rantaan: Hjem! Kolmas ilta peräkkäin kun söin version saaristolaislautasesta. Ei tänään ihan Mathildedalin ravintoloiden veroista, mutta kiitettävää kylläkin. Hieno päätösillallinen tälle lomallemme.

Huomenaamulla kotiin. Hyvillä mielin, paljon eläneenä, muistaneena, oppineena, muistavana.

Paljosta kiitollisena.

Matildedalin ruukkikylän aamu oli hiljainen, meri tyyni, kaunis, lämmin kesäpäivä alkoi istuskellen tovin venesatamassa, liittäessä kuvia eiliseen postaukseen. Meidän rautakontin seinät kun eivät 4G-verkkoon liittymistä mahdollistaneet, joten postaaminen melkoista räpeltämistä.

Olimme ilmoittaneet hotellin respassa, että puoliyhdeksän olisi meille hyvä aamiaisaika. Hotellin kahvilassa oli meille oma paikka varattuna ja saimme eteemme lautasellisen, kauniisti ”pleitattuna” monenlaisia, paljolti paikallisten tuottajien herkkuja. Oli siinä ”valmitteks laitettua murenaa”, kuten isäni olisi sanonut. [”murena” ~ ruoka, välipala, huikopala]

Kaikki oli hirmuhyvää, tuoretta, raikasta, ja miljöö ja palvelu miellyttävää. Pehtoori sai vielä kaurapuuroa mustikkahillolla. Tämän kaiken hyvän jälkeen olimme valmiita päivän saaristokierrokselle.

Kävimme vielä sitä ennen Perniön kappelihautausmaalla, papan ja mummun haudalla olen käynyt edellisen kerran – joskus, mutta ei minkäänlaista muistikuvaa, milloin. Mutta tänä aamuna kävimme. Mietitytti tietysti moni asia…

[Perniön papan ja mummun ja tädin haudalla, – isäni vanhemmat ja sisar]

Sitten jatkui äidin evakkomatkan seurailu. Toiveenani on pitkään ollut ajella ja kulkea Turun saaristossa, Saaristomeren luonnonpuistoossa, ja tänään sinne pääsin.

Ja Atusta löysimme kartanon mailta, jotka ovat edelleen viljelyksessä ja yksityisessä omistuksessa, äidin evakkokodin. Sitähän olimme tulleet hakemaan.

Koiviston Koivusaaresta 30.11.1939 lähtenyt Tuulen perhe oli ehtinyt asua Oriveden Längelmävedellä ja Elimäen Koskistossa, kunnes kevättalvella 1941 oli siirryttävä uuteen paikkaan, aina vain kauemmas Karjalasta. Evakkojuna vei Varsinais-Suomeen, Turun saaristoon Atun saarelle.

Pätkiä Äidin evakkomatka -kirjastani:

Kun kevättalvella 1941 sodalle ei näkynyt loppua, oli karjalaisen siirtoväen taas lähdettävä. Kymi jäi taakse, matka jatkui yhä kauemmas länteen. Suurin osa Koiviston maalaiskunnan siirtoväestä sijoitettiin Turun ympäristön kuntiin: Tuulten evakkotaival vei Turun saaristoon, Paraisille Attuun.

Äiti muisteli näin:

”Silloin meidät kaikki vietiin Paraisille Attuun, jossa asuttiin Atun kartanon mailla saaressa. Me asuttiin asuinkartanossa, joka oli tehty muonamiehille ja rengeille. Olin silloin 11-vuotias.”

Kevätlukukauden 1941 loppupuolella äiti jatkoi koulunkäyntiä Atussa; opintokirjan mukaan ensimmäinen koulupäivä siellä oli 16.4.1941.

”Kesällä oltiin ulkona, ongittiin, kerättiin ojan pientareilta heinää lehmälle. Saaren satamassa olivat Väinämöinen ja Lemminkäinen. Ne sotalaivat, joiden kannelta me hypittiin uimaan.

Keväällä 1942 perheen isä vapautettiin työvelvoitteesta iän ja sairauden vuoksi. Hän tuli Attuun Sallasta, jossa oli ollut työvelvollisena rakentamassa korsuja ja parakkeja saksalaisille. Kotiin pääsy oli tietysti helpotus, mutta tavattoman ikävää ja erityisesti elannon hankinnan kannalta vaikeaa oli se, että hän oli joutunut jättämään kaikki työkalunsa Sallaan. Uusia työkaluja kun ei sodan aikana saanut mistään. Perheensä luo hän sentään pääsi; Atussa ei tuolloin ollut enää muita kuin mamma ja kuopus P.

Isommat tytöt ja perheen ainoa poika olivat Helsingissä, ja äiti ja sisarensa Tanskassa. Tanskaan lähtöpäätöksestä äiti kertoi näin:

”Koko ajan jutut velloivat, evakoiden kesken oli paljon juttuja ja huhuja, pelkoa ja huolta, joten ei ihme, että lapsia lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin ja Tanskaan. Olin itse koululla innokkaana ilmoittautumassa.”

Atun kartano kuuluu Valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin, joka on poikkeuksellinen kartanotalouden ja siihen liittyneen teollisuustoiminnan muovaama historiallinen ympäristö, joka sijaitsee noin 10 km pitkällä Attumaan saarella. 

Saaren etelärannalla sijainnut suursaha on purettu, mutta kartanon ympäristössä on säilynyt sahan työväestölle rakennetut kaksi kookasta kaksikerroksista työväenkasarmia, Storgård ja Grankulla, ja toisessa niistä oli Tuulen perheen evakkokoti vuosina 1941–1943.

[Toisessa kerroksessa oli tuulelaisilla yksi huone kotinaan. Sieltä kesällä 1943 paluu Koivistolle.]

Pehtoorin kanssa me ajelimme myös saaren eteläiseen kärkeen: Paraisten Portti -ravintolan terassilla sorbetti riitti lounaaksi oikein hyvin.

Istuskelimme, katselimme veneliikennettä, paikallisten, turisten ja veneilijöiden kulkua merellä. Ihailimme kallioisia rantoja meren kimmellystä. Merkillinen rauha mielessä.

Meidän paluumatka Perniöön kulki Kemiön kautta. Ja sieltä sitten Särkisaloon, joka sekin oli äidin evakkomatkan kotipaikka, ja sinne hän jäi sodan jälkeen asumaankin.

Äiti palasi syyskesällä 1943 Tanskasta suoraan Koivistolle, jonne osa perheestä oli jo välirauhan aikana palannut, mutta …

Kesäkuussa 1944 koti oli jälleen pienellä varoitusajalla jätettävä. Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella alkoi 9.6.1944, ja siviiliväestön evakuointi Karjalasta pantiin toimeen kiireesti. Jo seuraavan päivän iltana annettiin evakuointia koskevat määräykset ja viisi päivää myöhemmin tuli lopullinen lähtömääräys.

Evakkomatka Koiviston Koivusaaresta ja sen Ingertilän kylästä alkoi kaksi päivää sen jälkeen, kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Kannaksella, sillä Koiviston maalaiskunta (ja siis myös saari) kuului ensimmäiseen evakuointivyöhykkeeseen.

Toisin kuin talvisodan alkaessa Suomessa oli toisella kerralla evakuointisuunnitelma tehtynä ja jokaiselle kunnalle oli nimetty oma ensisijoitusalueensa Kanta-Suomessa. Koivistolaisille määrätyt sijoituspaikat olivat Lounais-Suomessa: Karuna, Kisko, Västanfjärd, Särkisalo, Angelniemi, Dragsfjärd ja Perniö.

Seuraavassa hajanaisia muistoja toisen evakkakomatkan alkuvaiheista:

Vihdoinkin se tuli, koko kevät oli pelätty, evakuointikäsky – kauniina kesäaamuna 10.6.1944. Siitä se alkoi. Koko saaren porukka lähti samalla kyydillä. Ensimmäinen yö me oltiin Johanneksessa.

–    Vihdoin pääsimme tavalliseen kuorma-autoon ja taival pääsi jatkumaan. Silloin oli sateista ja tiet olivat kauheassa kunnossa, eläimiä, sotilaita ja meitä evakuoitavia oli tiet täynnä. Seisoimme auton lavalla kääriytyneinä ruskeisiin paperisäkkeihin, jotka olivat jaloissamme märkinä renkaina, kun saavuimme perille.

Kuorma-autokyyti kesti monta yötä ja päivää. Välillä satoi, paleli, ja perillä olikin sitten (taas) kurkkupaise/angina.

”Kanttura” [= Lotta-lehmä] vietiin ensin junalle, mutta juuri silloin tuli pommi, eikä juna päässytkään lähtemään, ja kaikki karjakin lähti maanteitse kohti Lounais-Suomea. Kuljettiin Johanneksen, Viipurin, Nuijamaan kautta Lauritsalan yhteiskoululle Lappeenrantaan. Seuraavana aamuna aikaisin tuli määräys mennä asemalla härkävaunuun. Siitä lähdimme sitten kohti Länsi-Suomea ajan kanssa. Toinen evakkomatka Koivistolta vei Särkisaloon.

Tätini kertoi: ”Lauritsalasta lähdimme kohti Länsi-Suomea ajan kanssa. Siellä me löysimme itsemme Ylönkylän koululta [Perniöstä]. Me saimme sellaisen evakkopaikan kuin Aster. Se oli ihana paikka asua, mutta kas kun ei ollut tilaa lehmälle eikä mammalle työpaikkaa, niin me, mamma, R. [= äitini], S. ja minä, muutimme Finbyhyn.”

Särkisaloa kutsutaan Finbyksi, mutta Finby on myös yksi kylä Särkisalon Isoluodossa. Vielä 1960-luvulla Särkisaloon kuljettiin meriteitse lossilla Kaukasalon ja Isoluodon välisen salmen yli. Kaukasalon rannassa oli Kaapelin kauppa, jossa äiti oli töissä 1940-luvun lopun ja vielä 1950-luvun alkuvuosinakin. Förby, jossa on Särkisalon satama, on saaren toisella laidalla, seitsemän kilometrin päässä Finbystä.

[Tässä Finnbyn kartanon päärakennus, jossa sodan aikana asuivat perheen nuoret aikuiset, Ella ja Helmer. Ella muutti sodan jälkeen Ouluun, jossa he saivat miehensä kanssa neljä poikaa. Nuorimpien kanssa muistan pelanneeni koronaa ja Monopolia. 🙂  Äitini asui äitinsä ja kahden sisarensa kanssa tämän pikku kartanon piharakennuksessa, jota ei enää pihapiirissä näkynyt.]

Finbyhyn asettumisesta äidin muistoissa tällaisia asioita:

Isä oli kuollut edellisenä syksynä, veli oli rintamalla ja kaksi isosiskoa Helsingissä töissä. Koivisto-kaljuunalla Finbyhyn tuli myöhemmin koivistolaisten evakkojen vaatteet ja jotain irtaimistoa, mitä kenelläkään ei ollut paljoa.

Se kantturakin tuli sitten myöhemmin. Se tuli aikanaan Förbyn laituriin, ja mamma kävi monta kertaa kävellen sitä satamassa odottamassa ja etsimässä. Kun Lottakin vihdoin Särkisaloon saatiin, mamma teki sille kartanon puuceehen navetan.

Särkisalossa äitini pääsi jatkamaan koulunkäyntiä ja Särkisalossa hän oli jo rippikouluikäinen.

Rippikirkko oli 1700-luvun lopun puurakenteinen pieni kirkko, joka oli lähellä kotia. Sunnuntaiaamuisin sen kellojen soitto kuului selvästi ja kauniisti kotiin.

Kirkon edustalla silmiimme sattui äidin hyvän ystävän hautakivikin; E. oli minun hoitajana Oulussa kun vanhemmat kesällä 1959 tekivät myöhästyneen hää/työmatkan Pariisiin.

Nuoruusvuosiin Särkisalossa kuului elämäntaipaleen isoja muutoksia: koulutaipaleen loppuunsaattaminen, rippikoulu, työpaikan saaminen Kaapelin kaupassa. Noita vuosia äiti muisteli:

”En ollut mukana missään yhdistystoiminnassa, mutta siellä Meripirtillä olin. Särkisalossa oli sellainen seurojentalo siinä kaupan lähellä, sodan jälkeen rakennettu Meripirtti. Siellä pidin puffettia, – piti hommata nakkeja ja limpparia, kaupalta tuotiin. Ja tanssien aikana pääsi sitten myös pyörähtelemään. Silloin naurettiin paljon.”

Ja näinä aikoina äiti kohtasi Särkisalon kaupalla ja Meripirtillä isäni, joka oli jo silloin Särkisalon linjoilla töissä. Ja loppu on historiaa… 🙂

[Tässä Särkisalon Linjan vanhat tallit. Tuossa firmassa isäni aloitti rahastajana, asentaja, kuljettajana,  ajojärjestelijänä. Ja riiasi äitiä. Tuolta hän lähti Ouluun 1955.]

~~~~~~~~~~~~~

Yllä   selitettynä, miksi sinne menimme ja miksi oli tärkeää löytää Meripirtti, Kaapelin vanha kauppa, Finbyn kartano, Särkisalon kirkko ja koulu. Ja myös Särkisalon linjojen tallit. Ja käydä vielä Särkisalon saaren toisessa päässä, josta mummuni haki evakkomatkalla olleen Lotta-lehmän! Ja jossa minä  parikymmentä vuotta myöhemmin olin äidin parhaan nuoruuden kaverin (Eilan) tyttären kanssa uimassa ja hyppimässä uimahyppytornista.

Ja tänään anno domini 2023 helteisen heinäkuun keskiviikkona, kun olimme kävelemässä siinä, missä oli Kaapelin kauppa, jossa äiti oli puolenkymmentä vuotta enemmän vähemmän töissä ja asumassa, ja josta isäni hänet hoksasi, ja josta riiaus alkoi, näin kuvista ja muista tiedonmuruista tutun oloisen miehen: rohkenin tervehtimään ja kyllä!

Hän oli toinen niistä veljeksistä, joiden lapsenlikkana äitini välillä oli!!! Hän vielä neuvoi meille reitin äidin rippikirkon ja Finbyn kartanon maille. Oi, että. Niin hyvä kohtaaminen.

[Tässä äiti oikealla, ja pieni poika on kauppiaspariskunnan poika, jonka veljen tapasimme tänään. Ja juuri tällä paikalla on nyt hänen kesäasuntonsa. Kaupasta on tullut entiseen lossirantaan näin hieno kakkoskoti (alakuva), jonka puiden katveessa on vanha kaupan varasto, ja siellä äiti asui 1940-luvun lopulla ja kesätöissä ollessaan vielä 1950-luvulla.]

Oli niin hieno päivä, eikä aurinkoinen meri ja Turun saaristo, lapsuuteni mummulan maisemat, 60-luvun lapsuuden kesälomiin palaaminen olleet ainoa syy päivän hienoon, koskettavaankin antiin.

Olen niin kiitollinen tästä päivästä. Olen niin hyvillä mielin, että tänne tultiin ja että kaikki meni hyvin, että Pehtoori oli mukana, hakemassa, kiinnostunut hänkin vaikkei mitään omaa sukuhistoriaansa täällä olekaan.

Ja illansuussa oli hyvä palata Mathildedahliin. Tästä ruukkikylästä, sen näkemisen ja kokemisen arvoisista jutuista on niin paljon kerrottavaa, mutta teen sen joko huomenna matkalla Vaasaan tai perjantaiehtoolla kotoa käsin. Lyhyesti voin vain todeta, että on ehdottomasti käymisen  väärti, tämäkin.

Mutta nyt vielä viivähdän ajatuksissani Perniön, Atun ja Särkisalon maisemissa, kokemuksissa, omani ja vanhempieni.

Johdantona tämän ja huomisenkin postauksiin – yksi syy tämänvuotisen kesälomamatkamme suuntautumiseen juuri näille seuduille on ollut  ”paluu juurille”. Tai enemmänkin se, että vuosi sitten kirjoittaessa äidin biografiaa harmittelin paljon, että äiti ei aiemmin ollut suostunut ”kunnolla” kertomaan  evakkomatkastaan, matkoistaan.

Toisaalta olin iloinen, että onneksi itse muistin niin paljon mummulareissulta Perniöön ja samalla Särkisaloon. Siis halusin tällä reissulla jatkaa äidin evakkomatkalla kulkemista paitsi kirjoittaen, myös kulkien.

Jo marraskuussa kävin Elimäellä Koskisten meijerin naapurissa, jonne äiti ja osa perheestään heti talvisodan sytyttyä joutui evakkomatkallaan. Kun kevättalvella 1940 oli selvää, että paluuta Karjalaan, paluuta Koivistolle ei olisi, siirrettiin karjalaista väestöä lännemmäs, kauemmas sotatoimialueelta.

Talvella 1940 heidät siirrettiin Oriveden Längelmävedelle, jonka ohi tänään ajoimme. Tarkkaa sijaintia äidin silloisesta evakkopaikasta en tiedä, mutta samoilla seuduilla on oltu tänäänkin. Ja sieltä äidin evakkomatka jatkui vuoden päästä Turun saaristoon: Paraisille. Siitä ja äidin toisesta evakkomatkasta Perniöön ja Särkisaloon sitten huomenna, jolloin meidänkin matka jatkuu niillä seuduilla.

~~~~~~~~~~~~

Tänään aamiainen Mäntässä Art Hotel Honkahovin ravintolasalissa.

Ei sittenkään aamu-uinnille; Mätäsjärven pinnalla ihan reilusti sinilevää. 🙂

Matka Oriveden ja Kangasalan, Valkeakosken, Nuutajärven ja Forssan kautta Saloon ja edelleen Perniöön.

Ensimmäinen stoppi Kangasalan Mobilia-automuseolla. Kahvila ja museo. Ranta, aurinko, vanhat autot ja kirjoitetut, ajetut ja eletyt työtkin mielessä kiertelimme tovin. Matka jatkui pikkuteitä pitkin kohti Varsinais-Suomea. Kangasala – Orivesi -väli oli oikein hieno, metsäisiä, mutkaisia, mäkisiä teitä ja sitten laajoja peltoaukeita, silmänkantamattomiin viljavia peltoja. Ja Liuksialan kartano ja sinne johtava kilometrin mittainen koivukuja. Olipa mukava ja iloinen yllätys nähdä ne!

Lounastauolle poikkesimme Nuutajärven lasiyhteisöön. Minulle riitti Minetti-jäätelön chili-appelsiinisuklaajäätelö ja pieni ostos lasikirppikseltä: mökille pieni punainen piristys. Ja siellä lasinäyttelyssä samojen taiteilijoiden töitä, joita näimme lauantaina Oulun Pikisaaressa.  Edelleen pidimme sellaisista hyvin paljon.

Sitten Salon kautta Perniöön. Perniö on isäni synnyinkunta, minun lapsuuteni mummulan paikka. Ensimmäiseksi kirkolle. Perniön keskiaikainen (1400-luvulta) kivikirkko on Pyhän Laurin kirkko, – ja tiedättehän se (San Lorenzo = Pyhä Lauri) on meille tärkeä pyhimys.

Sitä paitsi, kirkko on todella, todella kaunis. Se tuo luottamusta (700 v. paikallaan, arvokkaana, turvana). Hautausmaalla kiersimme, harmittelin, ettei ollut kukkia Karjalaan jääneiden muistokivelle.

Tänne tuli paljon Karjalan siirtoväkeä, paljon. Ja monilla jäi Karjalaan omiaan… Kuten minunkin pappani,  – ehkä huomenna vien kynttilän tai kukan, – ainakin muistan.

Kirkolta ajelimme Ylönkylän kautta Matildedahliin. Onhan tämä mahdottoman hieno paikka. Täällä me ollaan nyt pari yötä. Minulla olisi paljon kuviakin päivän kulusta, mutta eipä niiden liittäminen nyt jostain syystä onnistu.

Yritän aamusella, huomenna.

Soisin teidän kaikkien ne näkevän…

[Edit seuraavana aamuna: kuvat liitetty. 😀 ]

Olipa nostalginen, ajatuksia ja muistoja, kyyneleitä ja ilon läikähdyksiä herättävä juhla tänään.

Koskettavia alumnien puheita, kohtaamisia, nuorten musiikkiesityksiä ja lopuksi pianotaiteilija Risto Laurialan huikea Sibeliuksen oma sovitus Finlandiasta.

En oikein tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan sitä, että kyynelehdin ison ajan kahden tunnin juhlasta. Enkä ollenkaan odottanut niin hienoja puheita. Onkohan minulla joku ”puhevaje” yliopistovuosien jälkeen? Siis ettei ole tullut vuosikausiin kuultua hyviä esitelmiä, retorisesti hienoja ja ajateltuja puheita, älykkäitä lektioita, ajatuksia herättäviä kommentteja?

Noh, odotin kuvista paljon, mutta parhaat kuvat olivatkin meidän kotialbumista! Meidän yhteiset ´vanhojen päivät 1976´ kuvasi Pehtoori, – silloinen luokkakaverini, seuraavana syksynä jo poikakaverini. Mutta kyllä muistakin kuvista tuli muistoja, hetkiä teinin elämästä. Tuiran yhteiskoulussa ja Merikosken lukiossa tuli sentään vietettyä yhdeksän vuotta – koko nuoruus. Kasvettua aikuiseksi. Ainakin melkein kasvettua…

Tänään monelta esiintyjältä, entiseltä merikoskelaiselta kysyttiin, mitä kokivat saaneensa lukiovuosiltaan? – Hienoja vastauksia liittyen yhteisöllisyyteen, oman itsensä löytämiseen, tulevaisuuden hienoiseen selkiytymiseen, – moni  (aika nuori meidän kannalta) kyllä mainitsi myös elinikäisten ystävien saamisen, mutta eipä kukaan todennut saaneensa miestä! Tai vaimoa!

Sitähän me Pehtoorin kanssa mietittiin, etteihän se ole vain se opillinen anti, joka kouluvuosilta muistetaan. Semminkin kun tiedetään, että meidän lisäksemme on monia muitakin, jotka ovat kouluvuosina aloittaneet seurustelun ja ovat edelleen kimpassa. Mm. veljeni ja kälyni ovat sellaisia, meidän luokkakavereissa on monia kaltaisiamme liki puolivuosisataa kimpassa kulkeneita.

Merikosken eliittilukion (aika hyvä uusi epiteetti tuiralaiselle, enemmänkin tavalliselle, yhteisölliselle koulullemme) ”rentoutta, muttei velttoutta” muisteltiin tänään. Muisteltiin hyvällä ja kehuttiin, sopivaa löysyyttä (”sai kokeilla”, ”etsiä itseään”, ”oli tilaa olla”).  Ja tilastoilla tuli todistetuksi, että oli erinomaisen tavallista tuplata yksi lukion luokista. Niin tein. Pehtoori ei, mutta kävi yo-kirjoituksissa kolme kertaa… 🙂

Tämän päivän ohjelma näyttää ehkä vähän puuduttavalta, ”vain” puheita, ja väliin jotain musiikkiesityksiä, mutta päinvastoin, ohjelma oli ja puheenvuorot olivat, useimmat, kerrassaan hyviä. Jos kyynelehdin, niin se on merkki hyvästä puheesta. Ja minähän tänään pyyhin silmäkulmia tuon tuostakin. Taas tuli herättyä siihen tosiasiaan, kuinka tärkeää hyvä, lähes ilmainen, lähes kaikille mahdollinen koulutus on. Kuinka se on arvokasta, että on mahdollisuus valita. Sillä on moninkertaiset seuraukset koko maalle…

Tässä meidän lukion ekan luokan, siis kutosen luokkakuva, jonka ottohetkellä ei VIELÄ seurusteltu, – mutta vuosi tämän jälkeen kyllä. Siitä on pian 47 vuotta!! Löydätkö?