Historiaa – Sivu 28 – Tuulestatemmattua

Historiantutkija hämmästelee

Meissä jokaisessa asuu pieni historiantutkija, – minussa ainakin, ehkä minussa asuva on vähän keskivertoa isompikin. Ja minussa asuvaa historiantutkijaa venäläisten lähdekriittinen suhtautuminen menneisyyteen meinaa hämmästyttää. Venäläisten suhtautuminen aiheuttaa pelonsekaista hämmästystä!

Pisti silmiin tälläinen otsikko: Venäläiset eivät usko Turun olemassaoloon. http://www.stara.fi/2011/04/12/venalaiset-eivat-usko-turun-olemassaoloon/

Tämän jälkeen venäläisen historiankirjoituksen tapa kirjoittaa talvisodasta ”rajakahakkana länsirajalla”, ei kyllä enää hämmästytä. Ei olleskaan.

_______

Mitäkö muuta? Pojalla polvesta nivelsiteet revenneet, ehkä luunmurtumia, tyttärellä kevätlukukauden summaava tenttiviikko ja me pehtoorin kanssa olemme kaksistaan kotona ja mietimme sohvanpaikkaa… Tai oikeastaan mallia. Mieluiten paapoisin pentuja, mutta ei se nyt onnistu.

Crêpes Suzette – historia ja resepti

Tänään taas kolumnipäivä. Alla historia ja resepti tuolla linkin takana: http://www.satokangas.fi/keittokirjat/Vuorotellen/

________________________________________________

Suzetten räiskäleet – kuka paistoi ensimmäiset?

Siinä missä helmikuun ruokakalenteriin kuuluvat slaavilaisen keittiön tattariletut eli blinit, siinä maaliskuuhun sopivat letut nimeltä Crêpes Suzette. Kuten kuuluisilla klassikkoruoilla yleensä, myös Suzetten hienoilla appelsiiniräiskäleillä on historiansa: syntytarinoita on useitakin.

Varhaisin kertomus sijoittuu 1760-luvulle. Kuningas Ludvig XV:n tuttavan tytär (ruhtinatar de Carignan) – tai sitten kuninkaan rakastajatar – Suzette olisi nimen takana. Tosin kuninkaan keittiömestari Moutier´n muhkeassa, suomeksikin käännetyssä ”Keittotaidon kannettavassa käsikirjassa” Crêpes Suzetteja ei edes mainita.

Toinen legenda kertoo, että krepsien nimeäminen nimenomaan Suzettelle olisi tapahtunut pariisilaisessa Marivaux-ravintolassa, joka sijaitsi kuuluisan teatterin Comédie-Francaisen naapurissa. Teatterin ohjelmistossa oli vuonna 1889 näytelmä, jossa saksalaisen näyttelijätär Suzanne (Suzette) Reichenburg´n roolihenkilö ilta toisensa jälkeen tarjoili lettuja ja niinpä teatterin jälkeen Marivaux´ssa illastavat halusivat hekin jälkiruoaksi ”Suzannen krepsejä”. Tässä versiossa lettuja ei liekitetä, joten oli kyse tavallisista appelsiinilla maustetuista letuista.

Kolmannessa tarinassa krepsien liekittäminen (flambeeraus) on keskeisessä osassa. Tarina sijoittuu 1890-luvun Monacoon, jossa Walesin prinssi, Englannin tuleva kuningas, Edvard VII oli Café de Paris -ravintolassa lounastamassa. Hänen seurassaan kerrotaan olleen hänen ystävänsä tyttärensä Suzetten kanssa.

Joka tapauksessa jälkiruoaksi oli krepsejä appelsiinikastikkeessa. Tarjoilijana ollut Henri Charpentier vahingossa kaatoi liköörin krepsien päälle ja kynttilän liekistä ruoka syttyi tuleen. Vahinkoflambeerauksen seurauksena tuoksu oli huumaava ja räiskäleet saivat ennen kokemattoman hienon maun. Prinssi kysyi Charpentierilta, miten hän aikoi uuden ruokalajin nimetä? Charpentier nimesi räiskäleet seurueen prinsessan mukaan: Crêpes Suzette oli syntynyt.

Historiaa Yliopistoelämää

Päiväkirjanotteita opintosuorituksena – mitä ihmettä?

Lupasin tuolla tammikuulla kertoa Arjen historia -luentosarjani harjoitustehtävistä. Erityisesti siitä päiväkirjatehtävästä. Nyt luentosarja on ohi, opiskelijoille jaettu tietoja arjen historiasta ja siitä, mistä sitä voi selvittää itsekin ja miten harjoitustyöt tehdään mallikkaasti.

Kaikkiaan kuudesta harjoituksesta oli valittava neljä, joista viimeinen päiväkirjatehtävä oli ehkä vaativin (ohjepituus 2 – 3 liuskaa), mutta selkeästi myös pidetyin harjoitus. Tehtävässä oli siis valittava itselle ”persoona” ja valittava päivä, jonka tapahtumista kirjoittaa.

(klikkaa tehtävänanto isommaksi …)

Edellisellä kerralla (3 v. sitten) teetättäessä samaa tehtävää olivat tulokset paikoin erinomaisia, taidokkaita, riemullisia, kauaskantoisiakin, eikä tämänkertainen porukka ole jäänyt yhtään jälkeen.

Yhteensä 51 opiskelijasta 21 on valinnut hahmokseen 16-vuotiaan tytön Oulussa, seuraavaksi suosituin on 45-vuotias mies Helsingissä (yht. 12). Suosituin (21) päivä on ollut vuoden 1968 marraskuun viimeinen. Lyhimmät ”päiväkirja-otteet” ovat liuskan mittaisia, ja pisimmät 10 liuskaa. Tästä seuraa, että minulla on pelkästään tämän harjoituksen tuloksia luettavana mapillinen.

Mutta ei auta valittaa: itsepä olen tehtävät antanut. Enkä valita. Näitä on mukava lukea, arvostelu on vain äärimmäisen vaikeaa. On minulla sabluuna, jonka avulla pyrin antamaan tasapuolisesti pisteet.

Päiväkirjanote on siis fiktiivinen, mutta tarkoitus on, että siinä kuvattu elämä ja arki ovat mahdollisimman autenttisia. Moni opiskelija on selvästikin harkkaa varten jututtanut vanhempiaan tai isovanhempiaan – mutta sehän on ihan oikein: haastattelu on historiantutkimuksen metodi.

Murteita on käytetty hienosti. Onpa muutama saanut jutustaan kelpo novellin aikaiseksi. Kaunokirjallisia keinoja ei ole kaihdettu, mutta eipä ole ollut tarvettakaan. Moni on sanomalehdistä ottanut selvää, millainen sää Helsigissä oli vappuna 1938 tai millainen oli 22-vuotiaiden miesten työllisyystilanne Kemijärvellä 60-luvun lopulla.

Torstaina on harjoitustöiden palauteluento. Siihen mennessä kaikki luettava… Siis takaisin nojatuoliin …

Historiaa Kolumni

Blinit ovat merkki keväästä?

Esitelmä- ja kolumnipäivä.

Esitelmä ohi, josko se olisi nyt yksi puhdetyö vähemmän. Tänäänhän puhdetöiden kuuluisi alkaa vähetä. Talvi-Matti lopettaa syys-Mattina alkaneen puhdetöiden kauden. Ainakin ”vanhan kansan kalenterissa”. Mutta eipä vielä oikein lupaavalta näytä puhdetöiden hupeneminen yliopistonlehtorin kalenterissa.

Kalenterissa laskiainen on kuitenkin vielä edessä. Ja laskiaiseen liittyvät blinit: niistä tämän kuun kolumnini. Mistähän maaliskuussa kirjoittaisi? Olisiko ehdotuksia? Mitä kuuluu maaliskuun ruokakalenteriin? Jos pääsiäinen ei ole maaliskuussa, niin kuin tänäkään vuonna ei ole, niin mitä herkkua syödään maaliskuussa?

_______________________________

Blinit – kevätaurinko ruokapöydässä

Ruokavuoden kalenterissa helmikuuhun kuuluvat blinit. Blinit ovat venäläisen keittiön klassikko, joita nautitaan nimenomaan helmikuussa, laskiaisena, ennen paastoon laskeutumista. Slaavilaisessa ruokaperinteessä ja ortodoksisessa kirkkovuodessa paastoa edeltävällä viikolla ei saa enää syödä lihaa, mutta voita, kermaa ja kananmunia senkin edestä. Niinpä laskiaisviikosta on myös käytetty nimitystä voiviikko (maslenitsa).

Blinien, jotka Suomessa yleisesti tunnetaan myös linnien nimellä, sanotaan symboloivan aurinkoa. Auringon paluuta pimeän talven jälkeen ainakin on juhlittu syömällä pyöreitä, tulikuumia ja voissa auringonkeltaiseksi paistettuja blinejä.

Runsaan voin, kananmunien ja kerman tai maidon lisäksi blineissä on olennaista tattarijauhojen käyttö. Jos blinitaikinajuuren antaa tekeytyä yön yli, kuten hyväksi on, tulee bllineihin maidon, hiivan ja tattarijauhojen käymisen seurauksena hieman hapan maku. Lisäämällä taikinaan ennen paistamista kovaksi vatkatut munanvalkuaiset, ja ehkä myös hieman olutta, saadaan blineihin niihin kuuluvaa rapeutta ja kuohkeutta. Blinit voi paistaa tavallisessakin (valurauta)lettupannussa, mutta pienessä (halkaisijaltaan noin 12 cm) blinipannussa herkuista tulee mukavan kokoisiakin.

Mitä blinien kanssa tarjolle? Venäläisen zakuska-pöydän antimet sopivat tattarilettujen seuraan. Erilaiset mädit, (puna)sipulihakkelus (kokeile Roscoffin sipulia) ja smetana lienevät ne tavallisimmat lisukkeet. Myös suolakurkkuja on usein tarjolla. Ja juomaksi kivennäisvettä tai olutta ja venäläiseen tapaan vodkaa.

Jos blinipöydässä haluaa tarjoata viiniä, onkin juoman valinta jo haasteellista. Hapokas kuohuviini, jossa on vähän makeuttakin tai samppanja on todettu hyviksi bliniviineiksi. Mikäli blinien seurana on kylmäsavulohitartaria tai savuporomoussea (vatkattua kermaa, smetanaa, mustapippuria, pieni nokare piparjuuritahnaa) niin kevyt, nuori punaviinikin sopii vallan mainiosti.

Vaikka blinien historia on vahvasti idässä ja paastonajassa, on niistä tullut kansainvälisiin menuihin salonkikelpoinen eturuoka.

Historiaa

Mikrohistoriaa

Sosiaalinen lähestymistapa ja kulttuurihistoriallinen kontekstualisointi, Giovanni Levi ja Carlo Ginzburg – ja tietysti Natalie Zemon Davies, minulle sopivin näistä – uuden sosiaalihistorian oppiäiti. Heidän kanssaan olen päivän viettänyt.

Keskiviikkona luennoin varmaan kymmenennen kerran mikrohistoriasta, olen lukenut eräänkin aiheeseen liittyvän kirjan, käyttänyt tutkimustapaa, näkökulmaa ja mikrohistoriallista kontekstualisointia yhdessä jos toisessa jutussani. Nyt kun – merkillisesti haikeana – tätä aihetta taas valmistelen opetettavaksi ja päivitän tietojani tutkimussuuntauksen uusimmista käänteistä, mietin, jotta on oikeastaan ihme, että en koskaan ole halunnut kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä, novelleja tai romaania. Ja ehkä vielä enemmän ihmettelen sitä, että en koskaan kouluaikoina tullut ajatelleeksi, että voisin viettää työurani historian parissa.

Historiaa

Erikoisten etunimien bongausharrastus vol. IV

Yhden blogitilaston mukaan sivuilla käyntien top 12 on tämmöinen

Etusivu 73987
Erikoisten etunimien bongausharrastus 1764
Galleria 1616
Syyskuun ruokahaaste: lapsuuden paras kotiruoka 1578
Tämä blogi 1266
Runot 1225
Artikkelit 1098
Hella, keittiö ja elämä – uusi ravintola 928
Vieraskirja 922
Arkisto 862
Tuulestatemmattua 651
Toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs 629

Etusivu on ollut yli 73 000 tulijalle se ensimmäinen sivu, mutta heti toisena on postaus marraskuulta 2008, otsikolla ”Erikoisten etunimien bongausharrastus”, ja helmikuussa 2009 julkaisemani toinen ja marraskuussa 2009 etunimet vol. iii ovat nekin saaneet satoja lukijoita.

Koskapa etunimet ja nimenomaan erikoiset ja vanhat nimet selvästi kiinnostavat muitakin kuin minua, niin nyt on puolusteltua kirjoittaa ”Erikoisten etunimien bongausharrastus vol. IV”. Tähän tuli tarvetta kun käsiini sattui hillittömän hauska kirja ”Retrovauvat”. Siinä kerrotaan mm. siitä, kuinka 1800-luvun lopulla suomalaisuusaatteen noustessa sivistyneistö halusi kastaa pienokaisiaan suomalaisilla (omakeksimillä) nimillä: kielimies K. A. Gottlundin tyttäret saivat nimikseen Sigrid Pikku Sinisirkku ja Maria Neitokulta. Ja Wolmar Schildt katsoi hyväksi kastaa lapsensa Jalo Aatos Viiniksi ja Silmä Hilja Elisabetiksi. Tuli vaan mieleen, mitenhän noista nimistä väännettiin lempi/haukkumanimiä? Olisi mukava tietää, mitä mieltä sisarukset Jalo ja Silmä olivat vanhempien nimenantoideoista.

Toinenkin suomalaiskansallinen nimenantolinja on ollut. Toisen maailmansodan aikana Itä-Karjalan asukkaista haluttiin tehdä suomalaisia – nimiä myöten: venäläis- tai karjalaisperäiset nimet haluttiin vaihtaa (vaihdattaa) suomalaisiksi ja jatkosodan aikana ilmestyi nimioppaita joissa muinaissuomalaista sointia oli ehdolla nimenomaan itäkarjalaisille: Aumo, Urmo, Sorjikki, Telkkä, Ehvo ja Mieho eivät kylläkään nousseet nimipäivälistojen kärkeen.

Sota-aikana ilmestyi myös tuntemattoman Rauha Hammarin omakustanteina almanakkoja, joiden taustalla oli vaatimus vierasperäisten nimien ”suomentamisesta”. Hammarin nimiehdotukset olivat kovin maanläheisiä, etten sanoisi arkipäiväisiä. Kuka haluaisi olla Aherto, Ongelma, Purjo, Vierti tai Öntyri?

Almanakka-toimiston www-sivua opiskelijoille esitellessäni törmäsin 1800-luvun puolivälissä tehtyyn kauno-annakkaan. Siinä on jokaiselle päivälle suomalaiskansallinen nimi.

Käyhän kurkkaamassa oma nimipäiväsi nimi Kauno-annakasta. KLIK!! > Aukeavan sivun vasemmasta reunasta Nimiuudistusarkisto ja sieltä alimmaisena Siweä Kauno-annakka.

Aiemmat nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

https://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/erikoisten-etunimien-bongausharrastus/

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

Historiaa

Tyhjän paperin syndrooma

Tänään olen taas (ks. tästä aiemminkin) pari tuntia opettanut tieteellistä kirjoittamista, tyhjän paperin -syndroomasta eroonpääsyn keinoja, opinnäytetyön palastelemista, kertonut kirjoittamisen kurjuudesta ja historiantutkijan huumaavista huippuhetkistä. Puolen tusinaa opiskelijaa oppimassa ja opettamassa opettajaansa: keskusteleva, hyvä tuokio, jossa kaikki muu unohtui.

Olin koostanut powerpointeille monta sivullista hyväksi kokemiani ja viisaampien opuksista noukittuja niksejä ja tapoja tuottaa tekstiä, koonnut käyttökelpoisia tapoja argumentoida ja analysoida viisaasti. Jo vain osasin opettaa, miten vältytään aloittamisen ahdistukselta ja miten nujerretaan itsekriitiikki, joka kahlitsee kirjoitusintoa.

… ja nyt en saa yhtä blogitekstiä aloitetuksi saatikka valmiiksi!

Tiesittekö, että kouluylihallituksen ylitarkastajan Toivo Salervon vuonna 1931 kehittämää tyyppikirjaimistoa (klikkaa kuvat isommiksi) sovellettiin opetuksessa yli 50 vuotta. Kouluhallitus hyväksyi uuden kirjainmalliston vuonna 1988, ja se otettiin käyttöön vuoteen 1991 mennessä.

Historiaa

Opiskelevat nuoret

Ei, en ole lähettänyt tyttärelle Strasbourgiin kirjettä. Tai siis olen, mutten tuota yllä olevaa.

Puhuttiin tänään nuoruuden historiasta luennolla. Kovasti tuntui nykyopiskelijoita tuo yllä oleva kemiläisen isän pojalleen, joka Helsingissä opiskeli lääketiedettä, vuonna 1934 lähettämä kirje hymyilyttävän. Vaikka ihan täyttä asiaahan tuossa puhutaan, eikö?

Luento eteni sotien välisen ajan nuorten opiskelumahdollisuuksista ja elämäntavoista nuorisokulttuurin syntyyn. Päästiin sodan jälkeisiin vuosiin ja rock´n roll´n rantautumiseen Suomeen. Jos edellinen kirje hymyilytti, niin näistä rokin alkuvaiheessa käytetyistä suomennoksista riemu repesi!

”Ketkuta ja jyrää”,

”Rullaa ja lullaa”,

”Heilu ja keinu”,

”Hyppää ja hippaa”,

”Tempaa ja syökse”,

”Ryntää ja riuhdo”…

ja viimeisenä paras: suora käännös!

”Kivi ja sämpylä”

Historiaa Yliopistoelämää

Lapsuuden historiaa monelta suunnalta

Ihan liian monta juttua yhtä aikaa meneillään. Ylikierroksia miljardi, mistä minulla aina välittömästi unen kaikkoaminen jonnekin huitsinnevadaan ja seurauksena aamuyön ankea hereillä olo.

Pieni seesteinen tuokio (uskokaa pois!) luennoidessa. Lapsuuden ja nuoruuden historiasta puhuessa muistan olla hosumatta. Ääni ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Muistan olla välillä hiljaa, ja ilolla panen merkille, että opiskelijat puhuvat. Tai siis keskustelevat, tämänkertainen porukka ei pulputa luennolla. Kuuntelevat ja keskustelevat, kysyvät. Viime viikolla tuli esiin kysymys, johon en osannut heti vastata, en alkuukaan ja lupasin ottaa selvää seuraavalle kerralle. Mutta en onnistunut tietoa hankkimaan, enkä voinut tänäänkään asiaa selittää. Ja mitä tapahtuu: yksi nuori mies, sivuaineopiskelija toi minulle kopion kirjasta, jonka olemassaoloa en edes tiennyt ja jossa asia oli selvitetty. Ja luennon jälkeen useampikin kuin yksi käy juttelemassa ja täydentämässä erikoisten nimien kokoelmaani (ks. täältä). Voiko luennoitsija parempaa toivoa?

Lapsuuden ja nuoruuden historiaan tämä toinenkin episodi. Oma historia… Alkuviikosta löysin serkkuni blogista, hänen kirjoittaessaan auki vanhoja kirjeitä, serkkupuolellemme, jonka olemassaolosta olosta olen kyllä tiennyt, nimen. En ole ennen tiennyt, että serkkupuoleni (aikaa sitten kuollut) nimi oli Antero Tapio.

Eikä siinä vielä kaikki! Löysin myös muutakin omista sukujuuristani. Äitini suvusta on tehty sukuselvitys sekä mummuni että pappani puolelta (tiedättehän Tuulestatemmatttu* jne.) ja näitä opuksia olen kerran jos toisenkin lueskellut ja selaillut, mutta vasta eilen – kun luennolle esimerkkejä etsiessä sukututkimukset olivat taas esillä, hoksaan jotain uutta: karjalais-lounaissuomalaisissa sukujuurissani on virolainen haara!

Ei ihme että on ylikierroksia!

____________________________________________________________________________

* Miksi ensin otin nimimerkikseni Tuulestatemmattu, ja sitten tämän blogini nimeksi Tuulestatemmattua? Syystä, että olen Aleksanteri Tuulen tyttärentytär. Tuulestatemmattu siis. Tuulen suku on asunut 1700-luvulta lähtien Koivistolla, sekä Tiurinsaaren Partialassa että meidän sukuhaara Koiviston saaren Ingerttilässä (kartta).

Karjalaan Tuulet lienevät tulleet 1200-luvulla Saksasta tai Ruotsissa. Merenkulkijoita, laivanvarustajia ja kauppiaita on suvussa sukupolvesta toiseen riittänyt. Siirtokarjalaisina koivistolaisia ja meitä heidän jälkeläisiään on ympäri Suomea.

Historiaa Yliopistoelämää

Suuret ikäluokat työllistävät

Kokous, opinto-ohjaus, opetus, kokous, opetus (vai opinto-ohjaus :))

Ja kaikissa läpikäyvänä teemana ”suuret ikäluokat työllistävät”. Kokouksiin minut vie yhä enemmän suurten ikäluokkien eläköityminen: meidän tiedekunnassamme on 20 professuuria, joista 13 on tämän ja parin seuraavan vuoden aikana avoinna eläköitymisten vuoksi. Olen – valitettavasti – virkojen täyttöjä valmistelevan työryhmän jäsen. Työryhmällä on myös muita kuin professorien virkojen täyttöjä valmisteltavana, joten kokoustettavaa riittää. Tänään taas yksi kokous, jossa en todellakaan olisi halunnut olla läsnä.

Ja opetuksessakin suuret ikäluokat – ”nuorempana” voinet hoitaa tämän ja tuon… Noh, se meni kyllä ihan rutiinilla ja mukavasti.

Ja sitten opetettavanakin suuret ikäluokat. Tiedättekö, mikä on yleisin syntymäpäivä Suomessa?

Ja missä sen juuret? Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Lapissa sodittiin kevääseen 1945, mutta valtaosa sotilaista kotiutettiin ennen joulua 1944. Kotiinpaluusta kului 9–10 kk kun suuret ikäluokat alkoivat syntyä. Tasan yhdeksän kuukautta ensimmäisen kotiutumisjoulun (jouluaaton) jälkeen on kaikkien aikojen yleisin suomalaisten syntymäpäivä: vuoden 1945 elokuun 24. päivänä syntyi 495 lasta.

Vuonna 1947 syntyneitä oli eniten (108 168) … Vielä vuosi 1950 ylitti vuoden 1945 syntyvyys-tason, joten sitä voidaan pitää vielä suurten ikäluokkien (väestöllisenä) kohorttina. 1950-luvullla jo selvästi pienempi kunnes sitten 1958 oli jo pohjanoteeraus… Siis määrässä. Laatuhan sitten korvasi määrän 🙂

Tähän sitten loppuu tämänkertainen Arjen historia -luento pätkä.