Showing: 261 - 270 of 350 RESULTS
Historiaa

Lahteen

Tervakukkakin jo kukassa, ihan varmasti pian myös koiranputki ja niittyleinikki. Voikukat keltaisimmillaan, onko niitä muina vuosina ollutkaan näin paljon? Metsätaipaleella vielä alkukesän vihreys, limen vihreys, kaunein vihreys minulle.  Ja merenrannassa ihan tyven, taivas pastellin väreissä, vaaleanpunaista, vaaleansinistä, keltaisiakin rantuja, ja sitten cumulus-pilviä… Mutta ne ovat kaukana.

Ja tämä sai olla kuukauteen viimeinen kerta, kun menen metsän kautta! Sääskiä, itikoita, hyttysiä, inisijöitä, verenimijöitä. Ihan halavatun paljon niitä kaikkia yhteensä ja jokaista erikseen. En mene enää metsän kautta.

Mutta tulipahan taas mentyä reippaasti, reippaasti meneminen onkin tärkeää. Minä luin eilen, että on. Olin käyttämässä äitiä diabetes-kontrollissa ja siinä odotellessa ehdin tehdä riskialttius-testin 2-luokan diabetekselle (ei juurikaan riskiä) ja lukea kaikkea liikunnan merkityksestä ikäiselleni ihmiselle ja painonpudotuksesta. Eikä se hyövää (hyövää? oululainen murresana? ei ole hyötyä) vain lepposasti tepastella, pitää mennä reippaasti. No tänään olen mennyt, eikä olo tuntunut yhtään keveämmältä. 😉

Itse asiassa oli pieni vaatekriisi taas aamupäivällä; toiseksi tärkein asia esitelmöimään menossa – heti valmiin paperin jälkeen – on sen päättäminen, mitä laittaa päälle. Kesäseminaari? – ei juhlapuhe, jolloin pitäisi olla jotain juhlavaa = liituraita tms. (se olisikin helppo juttu) – ei tieteellinen kongressi, jolloin normi työkamppeet ok. (sekin olisi helppo juttu), mutta mitähän laittaisi päälle kun menee puhumaan Lahden kansanopiston ja Historian Ystäväin Liiton yhteiseen perinteikkääseen kesäseminaariin? Kukkamekko olis hyvä! Jos olis sopiva kukkamekko!

Vaatekriisin syynä ei ollut niinkään se, mitä panisi päälleen vaan se, mikä mahtuu päälle tai missä on hyvä ja lussakka olla, mutta silti olisi asiallinen. Vuorottelun YKSI tavoite oli päästä takaisin tilanteeseen, jossa olen lähempänä kuutta- kuin seitsemääkymppiä (enkä nyt puhu iästä) mutta tämän tavoitteen saavuttamisesta en ole järin hyvin onnistunut. En vaikka tänäänkin reippaasti askelsin.

Lopulta aukkuun muutama tunika löysi tiensä, ja minä satsaan nyt luentoon. Näillä mennään.

Puolenpäivän aikaan asemalle, ja Tikkurilan kautta Lahteen. Tämä on jo kolmas kerta kun käyn Lahdessa seminaariasioilla. Olin täällä  joskus varhain 1990-luvulla kuuntelemassa (paikallishistoria-teema ja minä vain oppimassa) mm. Eino Jutikkalaa, joka on muutama vuosi sitten kuollut suomalaisen historiantutkimuksen grand old man.  Jo silloin 90-luvulla hän oli ikämies (about 85 v.) ja piti briljantin, minuutilleen aikataulussa pysyvän, analyyttisen ja hauskankin luennon,jolla hakkasi kolmen päivän seminaarin kaikki muut esitelmöitsijät. Ehkäpä hänen arvovallallaan ja karismallaan oli jotain tekemistä asian kanssa.

Huomenna on sitten meitsin karisma koetteilla:  tiedän että luennolla tulee olemaan tarkkaavaisia kuulijoita, sillä kävin äsken syömässä kaupungilla tai siis tuossa kahden korttelin päässä, ravintola Rouxissa (rotissöörikilpipaikka) jota voin kyllä erinomaisen hyvillä mielin suositella: Islannin nieriä ja samettinen parsakaalimousse ja kirsikkaa kolmella tavalla jälkkäri olivat todella makunystyröitä kutkuttavia… (saa sitä miettiä ettei vaatteet mahdu päälle)

Mutta siis, siellä syödessäni väistämättä kuulin, kuinka kesäseminaarikonkarit (neljättä ja seitsemättä kertaa täällä), jotka olivat siis jo tänään olleet kuuntelemassa ensimmäisen päivän luentoja, kommentoivat esitelmöitsijöitä ja heidän tapaansa puhua ja argumentoida. En oikein voinut mennä väliin sanomaan, että älkää hyvät ihmiset mitään puhuko, minun hukini on huomenna aamuyhdeksältä…

Mutta nytpä siis käyn juttuni diat kerran vielä läpi ja sitten unta … onhan tässä majapaikassakin historian havinaa ihan huminaksi asti. Kansanopiston ylläpitämä hostelli tarjoaa luennoitsijalle yösijan – ei mistään renessanssipalatsista tai herrrakartanosta vaan ”lapsenpäästölaitoksena” ja suojeluskuntatalona toimineesta rakennuksesta. Täällä keskellä Lahtea on hyvä yöpyä.

 

Hautausmailla Historiaa Italia

Cimitario – hautaustapa italialaisittain

Kauheasti kaikkea uutta tapahtunut täällä kotikaupungissa kuukauden aikana: Rajahaudan lenkin varrella on siistitty rantavitikkoa, viime syysmyrskyjen kaatamat puut on viety pois, Stockan parkkihallissa on remontti ja Herkussa on hyllyjen paikkoja vaihdettu, hautausmaalla tutulla reitillä on monta uutta hautakiveä,  Kauppahallissa uutta Toscanan patonkia (jossa oli onneksi suolaa toisin kuin Toscanan ja Umbrian leivissä paikanpäällä), Caritaksen edestä epämääräinen pensasryteikkö poistettu, Citymarketin (ei Prisman kuten eilen annoin ymmärtää ja kuten eilen itsekin vielä luulin) edessä on paleleva, mutta palveleva mansikan myyjä (Espanjan mansikat eivät ihan niin hyviä kuin Italiassa). Mutta yksi on ja pysyy: DNA:n asiakaspalvelun pitkät jonot! Kolme varttia ei ole homma eikä mikään! Ihan normijuttu. Mutta ehkäpä homma sentään korjaantui.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta tuosta hautausmaa-jutusta tulikin mieleeni, että olen luvannut kertoa Umbrian  – ja monien muidenkin Italian maakuntien – hautalehdoista.

Parin kilometrin päässä taloltamme – alaspäin, siis kohti Pantallan kylän keskustaa – oli pieni aidattu hautausalue, sypressien reunustama hautapaikkojen alue. Kukkulalla. (huom autot parkkipaikalla, niitä oli aina)

(muistuttelen taas että kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pantallan lisäksi taloltamme kävelymatkan päässä olivat Piedicollen ja Collazzonen hautalehdot. Collepepen kylän hautapaikoilla kävimme autolla. Nämä hautauspaikat olivat aina kukkulalla.

Collazzonen hautausmaalle vei autotiekin, mutta tämä polku näytti johtavan suoraan taivaaseen, … vai hautaanko?

 Nämä hautalehdot eivät ole ihan sellaisia hautausmaita, mihin me olemme tottuneet, vaan niissä on perheillä omat pienet hautakappelit tai sitten hauta-arkut on pantu seiniin. Marmori- ja graniittikappeleita ja -muureja.

Ja kukkia. Tuoreita kukkia, sekä noissa kappeleissa sisällä että hautaseinien lokeroissa. Jatkuvasti tuoreita kukkia.  Joka kerta kun ajoimme tai kävelimme  Pantallan hautalehdon ohi, oli parkkipaikalla vähintään pari autoa. Sunnuntaisin – ennen ja jälkeen messun – parkkipaikalla oli jatkuvasti trafiikkia. Nuorehkot miehet, perheiden isät, näyttivät useimmiten haudalle kukkia vievän. Eivät viipyneet kauan – mutta veivät kukat. Olisiko sosiaalisella paineella pienessä yhteisössä osansa? Jos perheen/suvun kappelissa tai nonnan haudalla ei kukkia vaihdettu tarpeeksi tiuhaan, miten yhteisö reagoi?

Meille hieman oudolta näyttivät kuvat, jotka oli hautapaaseihin kiinnitetty. Joskus hautakivi kertoi myös ammatista, sitä ei ollut merkitty ”tittelinä” kiveen, kuten Suomessa usein tapana on, vaan se kerrottiin kuvassa. Tällaiset olivat kyllä  harvinaisuuksia.

Italialaisia hautausmaita on nähty muuallakin. Kaksi vuotta sitten Montalcinossa kävin lukitun portin takaa kuvaamassa tällaisen: siellä on hautaseinät ja hautapaadet (maan päällä) mutta ei kappeleita (vähävaraisempia kuin umbrialaiset?)

 Vähän samankaltaisia olivat hautapaadet Sisiliassa Forza d’Agron korkeilla rinteillä (syksyllä 2008 siellä).

Myös tulomatkalla, esimerkiksi lauantaina Mantovassa, näimme samanlaisia hautalehtoja kuin Umbriassa oli. Mantovan hautausmaan portilla oli vielä iso kukkakauppakin.
Pantallan ja Collazzonen perhekappelit olivat komeita  – ja varmasti kalliitakin. Ja yhtä isohkoa perhehautaa muurattiin koko sen ajan kuin me kylällä asuimme.

 

Tästä kuvasta pidän. Kuvanakin. Lasten haudoissa ei yleensä ollutkaan kuvia.

 

RIP.  Rest in peace ja sama latinaksi:

Historiaa Kolumni

Kolumnipäivä: Miksi kokin hattu on korkea?

Miksi kokeilla on korkea, valkoinen hattu? Tätä pohdimme keittiömestareiden järjestämällä hyväntekeväisyysillallisella, jolloin ravintolasalissa oli kymmeniä kokkeja ja jossa väistämättä huomio kiinnittyi keittiömestareiden erikorkuisiin hattuihin.

Kokkien kostyymi on luonnollisesti ammattiunivormu, joka on syntynyt käytännön tarpeista. Ruudullisissa housuissa eivät pienet roiskeet ja tahrat erotu erityisen selvästi, esiliina suojaa vaatteita ja siihen on hyvä kiinnittää pyyhe käsien ja lautasten reunojen pyyhkimistä varten. Takin kaksirivisyys takaa, että tarvittaessa voi vaihtaa eteen puhtaamman puolen, mustat napit ovat (olleet) merkki mestariasemasta, valkoiset napit kuuluvat oppipojille. Pieni, punainen liina kaulassa on yksikertaisesti hikinauha. Päähine tarvitaan hygieenisyyden vuoksi, mutta se on myös arvon mitta. On ainakin ollut.

Kokin hatun alkumuotona on ns. toque, hattu, jossa on pään ympäri kiertävä pieni reunus ja reunukseen laskostettu yläosa. Hyvin paljon pipon näköinen hattu oli Euroopassa jo 1200-luvulla miesten tavallinen päähine. Ammattikokit ottivat toquen käyttöön Ranskassa jo 1500-luvulla, sillä se suojasi hyvin hiuksia ja piti hiukset pois ruoasta.

 (Viereisessä kuvassa, joka on Wikipediasta, on togue 1500-luvun tyyliin.)

Nimenomaan valkoinen kokin takki ja hattu (toque blanche) tulivat muotiin ja statussymboleiksi ranskalaisten gastronomian huippujen Escoffierin ja Carémen myötä 1800-luvun jälkipuolella. He lanseerasivat ajatuksen valkoisesta työasusta korostakseen puhtauden tärkeyttä keittämisessä ja viimeistään heidän aikanaan hatun korkeudella osoitettiin kokin arvoasema: mitä korkeampi hattu, sitä korkeampi asema keittiön hierarkiassa.

Hatun korkeus siis kertoo asemasta, mutta laskosten määrä ei ole kokin henkilökohtainen arvonmitta, vaan se symboloi yleisestikin ammattikunnan taituruutta: hatussa tulisi olla 100 laskosta kertomassa siitä, että kokeilla on taito kokata kananmuna sadalla erilaisella tavalla.

__________________________________



Historiaa Niitä näitä

Vieläkin menneessä

Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista
räyhinää, niin kuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui
narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin
että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset
mielenosoitukset likellä vaalitaloa, – täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt
tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa.

Ilmari Kianto, Punainen viiva. Helsinki 1958, 186.


 

Meluton oli kansakoulun piha aamulla mennessäni äänestämään. Ihmeteltävä oli hiljaisuus: näinkö vähän oikeasti on äänestäjiä…?  Ja sitten oveen kiinnitetystä lapusta huomaankin, että äänestys on siirretty naapurikouluun, yläasteelle tai siis Meri-Toppilan yläkoulun puolelle. Aina ennen olen käynyt äänestämässä ”omalla kansakoululla”.

Minun kansakouluni oli näet tuossa rakennuksessa. Ihan vasemmassa reunassa on ruokala, ja sen yläkerrassa oli veistoluokka, jonne en koskaan päässyt, vaikka halusin. Sitten on portaat pieneen siipeen, siellä oli minun eka luokkani, ja – oikeastaan aika mukavaa – myös esikoisemme aloitti koulutaipaleensa juuri samassa luokassa.

Käydessäni Koskelankylän kansakoulua se lämmitettiin (ainakin osin?) puilla. Järjestäjän tehtäviin kuului kantaa puut luokkaan. Pidin siitä tuoksusta, ja siitä lämmöstä, minkä isot pyöreät uunit luokan nurkasta toivat. Kuvan oikeassa reunassa oli vahtimestari-tädin asunto. Hänen poikansa perheineen oli vanhempieni perhetuttuja ja senkin vuoksi pääsin joskus käymään tämän tädin pitsisessä, raanuilla vuoratussa asunnossa; juomassa mehua ja syömässä Marie-keksejä – mitähän johtajaopettaja Kemppainen olisi sanonut jos olisi tiennyt että tein tuollaistakin luvatonta!

Keskellä oli voimistelusali (jota enimmäkseen inhosin) ja samassa tilassa juhlasali (josta pidin). Sisävoimistelu hernepusseineen ja puolapuineen ei ollut minun juttuni, mutta joululauluharjoitukset (vaikken osannutkaan laulaa) tai kevätjuhlat ämpäreihin laitettuine koivuineen (ja niiden tuoksu! – lupaus kesästä ja pitkistä pihallaoloista!) olivat juhlahetkiä. Juhlahetkiä silläkin uhalla, että juuri juhlissa piti olla lettinauhat ja mekko, – ne eivät olleet minun juttuni. Jo silloin viihdyin – ja viheltelin! – paremmin verkkareissa kuin rimpsuissa*…

Tänään mietin, muistin, kuinka samaiselle pihalle tammikuussa tulin yleensä hiihtäen. Koskelantien penkkojen päällä meni latu, matkaa kotoa koululle oli vajaa pari kilometriä [lisää kansanhiihtopisteitä koulumatkasta!]  ja ruokalan seinälle nostettiin sukset pystyyn. Olin luokkani pisimpiä tyttöjä, melkein joka vuosi toiseksi pisin, ja minulla oli siis myös pitkät sukset, ja sain laittaa ne aina ylempiluokkalaisten riviin. Riemu sekin! 🙂

Ja sitten monojen päälle, nauhoihin oli jäätynyt lumipaakkuja, vaikka kuinka olit kääntänyt villasukkien varret monojen ja nauhojen päälle. Välitunnilla vuorenvalloituksessa, ja muuten vaan hangissa pyöriessä,  kaikki vaatteet olivat yltä päältä lumessa, hihoihin tarttui lunta, hiihtohousujen (kolmosella sain sellaiset, joissa oli valkoiset leveät saumat sivussa! Ne oli niiiiin hienot!) polvitaipeet olivat aina enemmän vähemmän märät ja jos ne tunnilla ehtivät vähän kuivaa, niin seuraavalla välitunnilla uudestaan hankeen.

Siinä koulun pihalla – ihan liikaa vaatteita päällä – mietin menneitä, mietin, että miten oikeasti voidaan uutisoida, että äänestysintoa ja -prosenttia voi laskea lumipyry tai satunnainen talvimyräkkä. Ei Topia ja Riikkaakaan mikään pitänyt pois punaisen viivan vedosta.

Vuonna 1907 maaliskuussa toimitetuissa  ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vähintäänkin hyvää tasoa, eikä silloin ollut ennakkoäänestystä tai kyytejä äänestyspaikoille. Ne olivat monin tavoin merkittävät vaalit, mm. siten, että Suomessa – ensimmäisenä maailmassa – valittiin naisia kansanedustuslaitokseen. Eikä silloin valiteltu säästä.

Piakkoin seuraamaan, miten sää on vaikuttanut reilut 100 vuotta myöhemmin.

______________

* Viisaita puhuu lapsi:

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-CU040Hqbas

Historiaa

Juhlapuhujan painajainen ja parempi puhe

Itsenäisyyspäivä.

Kauan, kauan sitten olin kutsuttuna juhlapuhujana Keminmaan itsenäisyysjuhlassa. Tiedossa oli ehkä suurin yleisö, mitä minulla koskaan oli vielä ollut, enkä koskaan ennen ollut itsenäisyyspuhetta pitänyt. Niinpä valmistelin esitelmän huolella, mietin kohdeyleisön, halusin kuitenkin sanoa jotain ”uutta” (sillähän minua oli pyydettykin ”saataisiin uusia näkökulma kun on nuori puhuja, ja mukava kun saataisiin kerrankin nainen puhumaan itsenäisyysjuhlassa…”). Päätin suosiolla jättää Kannaksen ratkaisevat taistelut ja jääkäreiden osuuden itsenäistymiskehityksessä käsittelemättä. Päätin, että puhun kyllä vuoden 1918 tapahtumista sekä vähän viime sodistakin, mutta että hankinkin tietoa siitä, miten ne vaikuttivat kotirintamalla, miten arki Peräpohjolassa muuttui, miten naiset ja lapset pohjoisessa sodan aikana selvisivät, miltä äideistä ja vaimoista tuntui, miten he selvisivät kun pojat lähtivät sotaan ja miehet olivat rintamalla. Luin muistelmia ja sanomalehtiä, haastattelin paikallisia talonemäntiä ja  kirjoitin koko puolen tunnin juhlapuheen sanasta sanaan paperille. Ajattelin että jos/kun jännittää, niin voin sitten turvata siihen.

Hyvä. Itsenäisyyspäivän aamuna ajelimme koko perhe Keminmaahan. Tarkoituksena mennä juhlan jälkeen Haaparantaan ostamaan joulukarkit, omenasoseet ja hyytelöt. Sekä Jalan kaupasta leluja pukinkonttiin. No pehtoori ja lapset tulivat myös juhlaan odottamaan, että pääsisin mukaan. Ennen juhlaa esittelin perheen mm. kirkkoherralle, joka oli silloin oikeastaan työnantajani (kirjoitin seurakuntahistoriaa) ja  Juniori (silloin about 3 v.) katsoi pitkään pitkää kirkkoherraa (aika komeakin, tai noh, omalla tavallaan) joka oli ihan tumma ja hänellä oli pitkä papinpuku päällä .. poika tuijottaa ja pitkän pohdinnan jälkeen kysyy: ”Isi, miksi tuo pappi on noin musta?” Hetkeksi unohdan jännityksen, joka kyllä palasi aika pian. Juhla alkoi ja jäin perheen kanssa istumaan ison salin takaosaan.

Kun vuoroni tuli, menin puhujapönttöön, tuijotin vain papereitani ja aloitin: ”Itsenäisyysjuhla ei ole vain  sotilaiden juhla. Haluaisinkin kysyä, miksi Suomessa itsenäisyysjuhlissa puhutaan vain taisteluista ja sodista? Puhutaan vain miehistä… Itsenäisyys on iso ja iloinen asia, se on tavattoman hieno asia ja olisi muistettava, etteivät vain sotilaat ole itsenäisyyttä meille hankkineet, vaan …. ”    Ja siinä vaiheessa uskallan/muistan vihdoin nostaa katseeni: koko satapäisen yleisön ensimmäisessä rivissä ei ole muita kuin armeijan ihmisiä. En tunnistanut sotilasarvoja, mutta sanoisin, että kapiaisia. Ja he kyllä kuuntelivat ja katsoivat kiinnostuneena… ! Todellakin. AUTS !! Olin ainakin onnistunut kiinnittämään kuulijoiden huomion. Siinä vaiheessa olisin vain halunnut juosta ulos. Onneksi minulla oli ne paperit, että pystyin niistä jatkamaan.

Eikä minua lynkattu. Yksikään armeijapukuinen ei kylläkään puhutellut juhlan jälkeisessä kahvitilaisuudessa.  Ruustinna puhutteli: kävi kädestä kiittämässä. Kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja (nainen) kävi silmät kosteina kiittämässä ”kerrankin itsenäisyyspäivä -puhe, jossa ei oltu poteroissa”. Ja kirkkoherrakin sanoi lämpimästi, että hyvin se meni. En ollut itse niin varma. Niinpä kun muutama vuosi tuon jälkeen pyydettiin Iihin vastaavaan juhlaan puhumaan, lupauduin aika varauksellisesti ja  olin vähän vähemmän räväkkä. Aloitin varovaisemmin, vaikka kyllä silloinkin olin samaa mieltä: että itsenäisyys on iloinen asia ja että se on joukkuepeliä (kuten tämän päivän Kalevassa luki). Iin itsenäisyysjuhlaa varten olin ottanut selvää siitä, miksi itsenäisyyspäivänä poltetaan kahta kynttilää. Puhuin sitten aika paljon siitä.

Se puheenpätkä on tuolla artikkelit sivulla, ja sen ovat tänään ja tällä viikolla googlettamalla löytäneet useammat kiinnostuneet kuin Keminmaan ja Iin juhlassa yhteensä oli porukkaa.

Levollista ja iloista  itsenäisyyspäivää!

____________________________________________________

 JOULUKALENTERI

 


 

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Historiaa läheltä

Eihän tänään niin järin mukava sää ole ollut. Aamulla kun lähdin liikenteeseen, vettä satoi kaatamalla. Päivällä kirkastui. Auttoiko se? Tiedä häntä.

No on näissä syystalven lämpimissä (pakkasettomissa) säissä puolensakin: kävin kasvimaalta hakemassa salviaa kastikkeeseen. Se ja muutama muu yrtti vielä ihan täyttä tavaraa.

Ja Linnanmaalla oli sellainen hieman nuupahtanut työnteon meininki, mutta aika rauhallista. Pienen ohikiitävän hetken ajattelin että voisi kiva olla töissä – lähinnä silloin kun näin omiani – omaope-ryhmäni opiskelijat eivät paenneet sivukäytäville tullessaan vastaan.  Mutta se hetki kiisi… Tein tarpeelliset viime vuoteen ja ensi vuoteen liittyvät ”tilitykset” ja ”budjetoinnit” – sen mistä vastasin viime lukuvuonna ja mitä aion tuhlata ensi vuonna. Tämän välivuodenkin osalta alkaa isoimmat hommat olla pian tehtynä. Helpotus, helpotus… Joskus sitten kerron teille…

Historiasta puheenollen… linkittelen tähän yhden Youtuben pätkän, jonka sain ystävältäni… Kuten tiedätte: olen aina asunut näillä seuduin, tässä alueella, jota nykyään nimitetään Taskilaksi. Tässä vieressä on nykyinen Koskela ja  Toppila, tai tarkemmin ottaen Meri-Toppila. Se on juuri se alue, josta kaikki blogini vakkarilukijat ovat nähneet kymmeniä, jolleivät satoja kuvia, – merenrannasta lenkkireissuiltani.

Meri-Toppila on hieman levotonta asuinaluetta. Asuimme siellä kesällä 2004 viisi viikkoa kun talomme oli totaalisessa rempassa ja joka viikonloppu näimme poliisipartioita, yhtenä maanantaiaamuna töihin lähtiessäni huomasin, että autoni yli oli kävelty (tennareiden jäljet kulkivat konepellin, tuulilasin yli kohti kattoa ja takakontin päältä pois), kahtena viikonloppuna ihan lähellämme poltettiin auto. Tuttavamme joka tekee huumeiden vastustuksen vapaaehtoistyötä sanoi, että Meri-Toppila on (ainakin muutama vuosi sitten) Pohjois-Suomen varmin paikka saada huumeita. ”Meidän” kuntosali on myös tuolla Meri-Toppilan alueella: yhtenä aamuna (klo kuusi siis) mennessäni salille olivat poliisit setvimässä salin vieressä olevan Dixon-pubin edessä tehtyä tappoa. Kerran seurasin aamukuuden jälkeen salin ikkunasta pidätysoperaatiota vastapäisestä talosta jne. jne. jne.

Toisaalta siellä on varsin viihtyisiäkin taloja, maisemia, ja se hulppea ulkoilualue!

Mutta siis. Vaikket tarkkaanottaen tietäisi, mikä Toppila on, kannattaa klikata tämä videopätkä auki. Se on hulvaton. Ihan historioitsijanikin voin tätä suositella! KLIKS

Historiaa

Perhehistorian esitelmää tekemässä

Tiedän olevani vähän tylsä, mutta nyt laittelen tähän kaksi huomisen esitelmäni diaa. Minusta nämä eivät ole tylsiä. Näiden parissa minulla on mennyt aika lailla aikaa.  Näiden ja liki 40 muun dian kanssa.

Mutta ehkä nämä kaksi kiinnostavat, ja koskettavatkin, eniten. Minua siis. Katsotaan sitten aamulla, mikä kiinnostaa kuulijoita.

 

Erik Sinius oli Iin kirkkoherra 1700-luvulla.

 

Perhetyyppien prosentuaaliset osuudet Suomessa vuosina 1950 – 2010.

Nämä voisivat olla aika hyviä tenttikysymyksiä…  Mitä asetelma ja taulukko kertovat suomalaisen perheen muutoksista, selitä mitkä syyt ovat prosenttilukujen taustalla…

Historiaa Niitä näitä

Raatteentie v. 2011 koettu

…  Raatteentiellä oltu. Aamulla lähdimme Oulusta, suoraan itärajalle ajoimme – suunnilleen sitä reittiä, mistä neuvostojoukot Suomen aikoivat talvisodan aluksi poikki pistää. Raatteenporttiin asti ajelimme.

Pehtoori ajeli. Minä posteilin ja surffailin. Puolelta päivin olimme Suomussalmella: museo aika vaatimaton, mutta oli siinä helmensäkin.

(kuva suurenee klikkaamalla)

Ja talvisodan muistomerkki ”Avara syli” oli vaikuttava. 105 kelloa, yksi talvisodan jokaiselle päivälle.

Jokaiselle vainajalle ei ole omaa kiveä, ei olisi mahtunut…

Puolukat kivien juurella kuin veripisaroita…

Ei niin paljon tarvinnut siellä puhua …

Kuinka ollakkaan, tuli mieleen Verdun, joka nähtiin keväällä. Raatteen muistomerkillä(kin) kivet symboloivat niitä kaikkea suomalaisia ja neuvostoliittolaisia, jotka kuolivat Raatteentien taisteluissa 1939 – 1940. Eikä niitä ollut vähän, ei varsinkaan neuvostosotilaita. Arviot vaihtelevat 5000 – 23 000 välillä. Suomalaisia ”vain” tuhatkunta tai kaksi. Miksi arvioiden vaihtelu niin suuri?

Ajelimme museotietä (miksi tuntuu tyhmältä että sitä sanotaan museotieksi? Onhan se sekin, mutta siellä kuoli 10 000 – 30 000 miestä, jotka olivat joidenkin äitien poikia,vaimojen miehiä, lasten isiä… ja se on ”vain” museotie… no, hyvä että edes niin… Ja sitten kun ajelimme sieltä kohti Sotkamoa, kohti Katinkultaa, ääneen pohdiskelin, että Raatteentiellä ei oikeastaan pitäisi käydä – turistienkaan, varsinkaan meidän turistien – kesällä. Siellä pitäisi käydä talvella, tammikuussa, kun on – 40 C.

Olen käynyt Raatteentiellä joskus pentunakin, perheen kanssa oltiin jollain lomamatkalla, ja ajelimme Kainuussa ja kävimme Raatteentiellä ja minä ( 8 v. tai jotain?) ilmettelin suuresti, miksi meidän oli seistävä tiellä, jota sanottiin Raatteentieksi? Otin tänään siitä kuvia; osin senkin takia, että tie oli juuri sellainen kuin muistan lapsuudessani enimpien teiden olleen… Ei, en ole edes ihan tuhottoman vanha. Mutta tuollaisia ne olivat kaikki tiet, Raatteet ja muut. Lapselle. Ihan samanlaisia kaikki.

Tänään ei ollut.

Suomussalmelta ajelimme Vuokattiin: Katinkultaan tulimme iltapäivän lopulla, ja eikun lenkkikamppeet ylle ja Eino Leino -polulle. Tai tarkemmin ottaen reitille; ihan vaelluksesta kävi. Pieni patikointi Vuokatin vaaramaisemissa. Kuvia on ja kommenttia, mutta jäävät huomiseen,,.. jälleen unittaa. Täydestä kuusta ja tähdenlennoista, joita ensi yöksi vihdoin on kuulemma tulossa, niistä huolimatta, nyt nukkumaan.

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Hautuumaakierroksella

Oulun hautausmaalle järjestetään joka kesämaanantai klo 18 kierros, jonka aikana tutustutaan hautamuistomerkkeihin tai merkkihenkilöiden hautoihin. Jo parina kesänä on ollut vakaa aie osallistua tällaiselle kierrokselle. Aikeeksi on jäänyt. Mutta tänään me sinne pehtoorin kanssa pyöräilimme. Meidän lisäksemme puolensataa muutakin oli innostunut kauniina, joskin tuulisena iltana, lähtemään Intiöön. Onneksi oppaita oli kaksi. Tänään parituntisen kierroksen aiheena oli siveltimellä ja sulalla tai harpulla ja kynällä. Kierroksen teemana siis oululaiset, Ouluun haudatut taiteilijat: Aukusti Koivistosta Jamppa Tuomiseen, Atte Kalajoesta Samuli Paulaharjuun.

Olin ehkä vähän pettynyt kun sattui taiteilijateema. Mielummin olisin tutustunut valtiollisen historian ”suuruuksiin” tai ihan hautamuistomerkkeihin. Siis niiden taiteeseen. Tai ehkä oululaiset tervaporvarisuvut (Snellmanit ja Bergbomit) tai virkamiehet olisivat olleet minulle läheisimpiä (omissakin artikkeleissani heitä käsittelyt), mutta hyvä se tämäkin kierros oli.

Ja kuten täällä on niin monta kertaa ollut puhetta, minähän tykkään kulkea hautausmaalla, Oulussa ja muuallakin. Enkä vähiten niiden erikoisten nimien takia. Ja vaikka tuolla Oulun hautuumaan vanhalla puolella olen kävellyt polut ristiin rastiin löysin tänäänkin uusia erikoisia nimiä. Kaksi sellaistakin, joita Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu ei tunne ollenkaan.

Ensinnäkin tässä on melko harvinainen nimi Oma, mutta Fausta on vielä harvinaisempi. Alle viidellä naisella ja alla viidellä miehellä koskaan. Ja huom. Hautakirven urkupillit kuten tuomiokirkon urkurille kuuluukin.

 

Sitten toinen löytö! Eefferi. Edward? lähtökohtana. Mutta Matti Eefferiksi poika on sitten kuitenkin vuonna 1871 kastettu. Matti Eefferi ei ollut mitenkään illan kierroksen teemaan liittyvä, joten minähän seurailin muutakin kuin oppaan selostusta 🙂

Ja Ståhleborgin puolella (vanhin osa hautausmaasta) oli satulamaakarin kisällin Jaakoppi Lagerkrantsin hautataulu tämmöinen. Klikkaa isommaksi näet tekstin.  Kova kohtalo oli Jaakopilla – vielä kuoltuaankin ”lewottomuudessaan walitti waikiasti”.

Luulen, että menen (ehkä pehtoorikin) vielä uudemmankin kerran kierrokselle.

 

Historiaa Niitä näitä

Tutkimuksen tekoon

Henkilökunnan infotilaisuus aamupäivällä ja kandiseminaari iltapäivällä, ja molemmissa kovin uupunutta mutta 6-1 hymyilevää porukkaa. Jääkiekosta ei paljon puhuttu, mutta merkillisesti joka kymmenenteen lauseeseen tuntui lipsahtaneen 6-1.

Seminaari oli hyvä, keskusteleva. Minullekin pitkästä aikaa halu lähteä arkistoon, etsiä jotain uutta vanhaa, mihin uppoutua. Ehkä se johtuu vuodenajasta. Lukukauden loppua kohti toiveita saada aikaa tutkimukselle. Ja tieto että ainakin yksi artikkeli, parikin pitäisi työstää. Mistähän kirjoittaisi?

Käykö teille niin että kun luette ihmisten kirjeitä, tekstejä, tekstareita, kanditöitä (niitähän kaikki päivät pitkät lueskelevat, eikö?) ”kuulette” sen kirjoittaneen ihmisen äänen.  Ja luette tekstiä hänen nuotillaan, tauottaen kuten tekstin tekijä puhuu. Minulle käy noin. Ja nimenomaan opinnäytetöitä lukiessa. On aina käynyt. Ehkä joku tätä blogihöpinääni lukiessaan kuulee meitsin matalan pulputuksen… Kaikki myötätunto puolella 🙂

Tänään eka kertaa koin sen, että lukiessani yhden ihmisen tekstiä, tunsin hänen hajunsa. Nimenomaan hajunsa, en tuoksua. Tämä ihminen nimittääin ei tuoksu erityisen hyvälle, joten kokemus ei ollut kovinkaan myönteinen. Olen aika tarkka tuoksujen (ja hajujen) suhteen, tuoksut tuovat hyviä muistoja ja niin edelleen, mutta tämä uusi juttu oli hämmentävä. Uuh.

_________________________________

Kartta on ns. Hermelinin maakuntakartta vuodelta 1798–99
Vapaaherra Samuel Gustaf Hermelin (1744–1820) kustansi Ruotsin maanmittauslaitoksen kartaston Geografiska Kartor öfwer Sverige (1796–1812). Viiden suomalaisen maakunnan kartat piirsi suomalainen Carl Peter Hällström vuosina 1798–99.

Myös muista maakunnista on kartat

http://www.kotus.fi/files/258/uleaborg.jpg