Historiaa – Sivu 23 – Tuulestatemmattua

Arkiruokaa ja kultahistoriaa

Olen miettinyt, että kumpi on määräävä tekijä? Onko niin, että kun laitan tavallisesta poikkeavaa, parempaa (arki)ruokaa, lapset tulevat kotikotiin syömään vai onko niin, että kun tiedän, että he tulevat, teen tavallista parempaa (arki)ruokaa? Niin tai näin, hiiligrillissä paistetut karitsanlihapullat, joissa oli paljon yrttejä ja valkosipulia, olivat ihan ylivertaisen hyviä. Hiiligrilliruoka rulettaa.

Kun pehtoori ja poika ruoan jälkeen lähtivät rautakauppaan ja jotain listoja hakemaan, me jäimme tyttären kanssa kirjan toimitustyöhön. Olenpahan vetänyt esikoisenkin mukaan Laanilan historia -projektiin, ja kyllä meillä on sen parissa vähintään yhtä haastavaa ja mukavaa kuin pojilla kattolistojen kanssa. 😉

Pohjoisen historiasta puheenollen: sain eilen luetuksi kirjan ”Balladi kauniista Petronellasta”.

Kesän alussa 1949 saapui laivalla Turkuun hollantilainen neitonen – Sylvia Petronella Antoinette van der Moer. Hän esiintyi amerikkalaislehden kirjeenvaihtajana, ja tyylikkäänä kaunottarena hän oli jonkin aikaa Helsingin ja eteläisen Suomen seurapiirien suosikki. Kohtalon oikusta menneisyyttään pakeneva, miltei varaton Petronella joutui etsimään turvapaikkaa pohjoisen Lapin erämaasta, suurta kultaryntäystä kokevalta Lemmenjoelta.
Petronella pesi kultamiesten pyykit ja auttoi ruoanlaitossa, kunnes suojelupoliisi muutamaa kuukautta myöhemmin pidätti hänet Ivalossa. Helsingin hotellilaskut oli maksamatta, ja lisäksi häntä epäiltiin vakoilijaksi. Petronella karkotettiin maasta, ja kultamiesten pyyteettömästä hengettärestä tuli kansainvälinen seikkailijatar – Lemmenjoen legenda.
Mauno J. Pyhtilä kertoo Petronellan tarinan: mikä oli tämän salaperäisen naisen tausta, mitä hän teki Suomessa ja mitä tapahtui Lapin kultamailla. Samalla se on kuvaus Lapin lumosta, luonnosta ja suuren kultaryntäyksen ajasta.
Lainaus kirjankustantamo Kariston sivulta

Hassua etten ole ennen sitä ennen lukenut. En vaikka toissa juhannuksena Lemmenjoella ja Morgamojalla käytiinkin. Ja Hengenahistusmäkikin patikoitiin. Ihan niissä Petronellan maisemissa siis liikuttiin. Ja paljolti juuri sen takia kirja kannatti lukea. Ja kyllähän se kertoo Lapin sodan jälkeisestä kultaryntäyksestä aika vaikuttavasti. Mitähän nyt aloittaisi iltalukemisena, vai pitäisiköhän taas jo kaunokirjallisuus unohtaa … taitaa pian olla taas opinnäytetekstejä yöpöydälläkin. …

Kirja kannattaa lukea, ja Lemmenjoella käydä. Mielummin aika yhtä aikaa molemmat.

Historiaa Niitä näitä

Yllättäen yllätyksiä Limingassa

Sattuipa niin, että minun oli tänään aamupäiväksi ajeltava Liminkaan, ja sitten kun siellä kerran olin, ajattelin, että teenpäs sittenkin sen väliin jääneen kesäretken nyt. (Tai siis yhden niistä. Tämäkään ei siis ole se kesäkilpailu-reissu.)

Vain vajaa puolensataa kilometriä kotoa on Liminka, jossa on vallan hieno museoalue, kulttuurimaisemaa vaikka miten ja mukavia putiikkeja. Sainpas pari tuntia sujuvasti kulumaan kun ajelin, kävelin ja kuvailin. ”Töitäkin” tuli tehtyä; kevään ”Arjen historia” -luennolle on taas uutta kuva-aineistoa. 😉

Limingan vanha pappila on näin komea rakennus. (klikkaamalla kaikki kuvat suurenevat)

Tämä rakennus on taiteilija Vilho Lammen taidemuseo, jossa on tänä kesänä kolmen veljeksen Aaro, Sakari ja Antti Matinlaurin töiden kesänäyttely.

Alkuperäisessä tarkoituksessaan rakennus oli merkittävä osa (pohjois)suomalaista kouluhistoriaa …

Samassa pihapiirissä on myös nämä rakennukset: vihreäkattoinen rakennus on Aappola, Abraham Ojanperän vuonna 1912 rakennettu taiteilijahuvila ja koti. Kannattaa kurkata sinnekin. 1900-luvun alun pohjoispohjalaista maaseutuasumista kaikessa vaatimattomuudessaan.

Eikä kaukana edellisistä ole tämä viehättävä puoti, jossa on sisustus- ja antiikkitavaraa myytävänä. Puodin nimi on Pivis, ja sillä on nettikauppakin (kliks!) Kerrassaan ihastuttavan putiikin omilla nettisivuilla kerrotaan, että

Puoti toimii vanhaa aikaa henkivän Rantatien varrella,
talossa, jonka vanhin osa on rakennettu jo 1800-luvun lopulla.
Talo on ehtinyt toimia aikojen saatossa mm. merikapteenin ja konstaapelin
virka-asuntona, kauppana, arkkitehtitoimistona,
myös taidemaalari Vilho Lampi on ikuistanut talon moneen tauluunsa.

Nettisivuilta kannattaa käydä kurkkaamassa mitä kaikkea siellä on! Minä ostin monot! Oikeesti monot. Tulette vielä joskus näkemään ne ja niiden uuden elämän. Myös hyvän, pestyn, Festaan sopivan kesäräsymaton ostin muutamalla kympillä. Lämpimästi voin suositella puotia.

Toinen liminkalainen pikku putiikki, joka lienee oululaisille naisille ehkä tunnetumpi, ainakin minä olen monen kuullut käyneen siellä tai tykänneen Facebookissa, on Pikku-Riikka.

Se on sellainen ”Butiken på landetin” pikkuserkku. Viehättävä sekin. Vaatteet eivät ehkä minun yksinkertaiselle maulleni ihan nappiin, mutta sentään löysin jotain valkoista, olisin halunnut mustan.

Iltapäivällä kotiin päin huristellessani poikkesin vielä Vihiluodon kalassa hakemassa talon loimulohta ja sille kaveriksi ”Helasen herkkua”. Sitä minulle jo viime kesänä paistinkääntäjäpiknikillä suositeltiin, ja nyt vasta ostin. Se on paikan oman kokin kylmäsavulohesta, majoneesista, yrteistä tekemä soosi, joka tuntuu sopivan lisäkkeeksi vaikka mille. Kalalle, uuniperunoille, leivälle, salaatin oheen. Hyvää on.

Lähimatkailu on avartavaa, luulen että lauantaina menen Liminkaan Arboretumiin ja luontokeskukseen! Katsotaan nyt.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Round trip Tornionjokilaaksoon

Aamukahdeksan jälkeen starttasimme Rantapellosta suuntana Ruotsi! Haaparantaan toki ajelimme, kohtuullisen rankassa sateessa, mutta Tornionjoen ylittäessämme sade jo hieman toennut.

Ihan ensimmäiseksi oli aamukahvin aika: meille tutulla paikalla ollut konditoria oli saanut uuden nimen saanut: Nya Konditoriet. Siellä on monenlaisilla työ- ja muilla reissuilla tullut vuosikymmenien aikana käytyä usein. Mm. elokuussa 1983, jolloin kävimme konditorian nurkan takaa olleesta putiikista ostamassa pehtoorille hääkengät (tarina niistä täällä). Noh, joka tapauksessa hyvät oli baakkelsit ja kahvi nytkin, vitriinissä prinsessakakkujakin, jotka minä miellän niin ruotsalaisiksi kuin vain voi. Ja Facebookissakin tämä mainio aamukahvipaikka on. 🙂

Sitten ostoksille: Ica Max (Kavlin sulatejuustot ja muutama muu tuote vetivät sinne), hyvä on, IKEAkin (yksi tietty tuote haussa, ja löytyi. Kunhan saan ”rakenneltua”, esittelen, eikä tällä kertaa ollut kyse valokuvakehyksistä.), Systembolaget naturligtvis (ja siellä oli Ferraria!!) ja sitten vielä Candy World (mitä ihania jättivaahtokarkkeja siellä olikaan!).

Kunhan kaupalliset humputukset oli saatu alta pois, palasimme Suomen puolelle, ja lähdimme ajelemaan kohti pohjoista, Tornionjokivartta ylöspäin. Ei todellakaan ole meidän tavallisia ajelureittejä. Komeita nikkarityylin maataloja on Suomenkin puolella. Ensimmäinen pysähdys oli Kukkolankoskella, jonne saapuessa sade parahiksi hiipui kokonaan. Kalapuojeja ja koskea kuvailin, olipa siellä yksi lippoajakin. Lienee jotain saanutkin kun myynnissäkin oli savusiikoja, ei kuitenkaan Kukkolankosken kuuluja varrassiikoja. Maanantaiaamuisin eivät taida näytösluontoisia varraspaistoja järjestellä.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Ruotsin puolelle katselimme: tuonne iltapäivällä syömään jos mahdollista.

Kukkolankoskelta matka jatkui Ylitorniolle. Eihän se mikään valtaisa metropoli ole, mutta hautausmaa oli tavattoman viehättävästi tehty törmälle, korkealle Tornionjoen rannalle. Tavattoman kaunis hautausmaa.

Ylitorniolla ajoimme taas joen yli, Ruotsin puolelle. Ja huiputimme Aavasaksan! Autolla tosin. Ihan viimeiset polut ja pieni näköalareitti käveltiin. Edellisen kerran siellä on oltu sellaiset 29 vuotta sitten! 1-vuotishäämatkalta Pohjois-Norjasta palatessa. 🙂 Kansallismaisemaahan se sekin, ei tarvitse lähteä Kolille kun Peräpohjolassakin on komeita näkymiä. Paikkoja joissa on kansainvälisiä matkailijoita ollut jo vuonna 1776 . Kaiken kauniin ja komea katsomisen lisäksi siellä oli enemmän sääskiä kuin ikinä missään. Kuvaaminen meinasi käydä kohtalokkaaksi! Kamera ja kuvaaja olivat lentää kallioilta sääskiä huitoessa. Aavasaksa on 242 mpy ja siellä käyntiä voi kyllä suositella. Siellä on mm. yli satavuotias jugend-tyylinen ”Apteekkarin kioski” ja keisarin maja.

Keisarinmajan sanotaan olevan Lapin vanhin matkailurakennus. Se on valmistunut vuonna 1882, mutta ei Aleksanteri II eikä III siellä sitten kuitenkaan koskaan käyneet. Matkailuesitteessä lukee näin: ”Maja edustaa romanttista sekatyyliä, joka on sekoitus uusklassista-, karjalaista-, bysanttilaista- ja viikinkityyliä. Pilarit ja kaaret ovat koristeelliset, seinäpaneelit kuvioituja ja ikkunoiden kaiverruksin koristelluissa vuorilaudoissa on Karjalaan viittaavaa ornamentiikkaa.” Noinhan se on.

Pehtoori arveli leppälinnuksi…

Jo vain, minuun iski ikävä tunturiin.

Övertorneolta lähdimme takaisin alas ”väylän vartta” kuten paikalliset tietä nimittävät.
Korpikylässä pieni pysähdys: Hulkoff! Butiken på landet ei ole ohitettavissa.

Eiväthän sitä ohittaneet Kaarle Kustaa ja Silviakaan kun Ruotsinvallan päättymistä ja autonomian alun 200-vuotisjuhlallisuuksia olivat muutama vuosi sitten kunnioittamassa.

Vaatemyymälä on siirretty ylisille, ja nyt siellä oli ale – tietysti, joten valikoimasta ei meille mitään vaatteita löytynyt, vaikka aika monta neuletta molemmilla sieltä on hankittu. Pientä kuitenkin. 😉

Mutta miljöö on viehättävä ja alakerrassa on fine dining -ravintola, joka on kylläkin auki yleensä vain tilauksesta. Tilan oman karjan entrecôte on kuulemma maistamisen arvoinen, ehkä me joskus pääsemme testaamaan… mutta jo putiikin takia kannattaa Haaparannan reissulla ajaa 35 km pohjoiseen. On käyty siellä ennenkin, – ja kait jo kaikissa Suomen puolen Butikeneissa… Fiskars, Kulloo, Juva… Onko niitä muita?

Butikenista on lyhyt matka Kukkolaforsenille. Ruotsin puolella Kukkolankoskea käytiinkin kolme vuotta sitten, mutta silloin ei ehditty jäädä syömään. Tänään ehdittiin. Olipa hyvä lounasbuffet, siikaa aina moneen malliin ja näköala ihan ainutlaatuinen. Ja tunnelma ihan kuin kauampanakin reissussa.

Aika lähteä ajelemaan sateiseen etelään.

Yhdeksän tuntia, ja vähän vajaa 400 kilometriä. Mukava rengasmatka tämäkin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tämä ei kuitenkaan ollut vielä se minun oma päivämatkani, jonka vielä aion tehdä. Sitä varten tuli kyselyyni jo hyviä vinkkejä, kommenteissa niitä on, ja yksi varsin perusteellinen reittiehdotus Savoon ja Iisalmeen tuli sähköpostillakin, kiitos kovasti siitäkin. Mutta vielä en ole päättänyt, mihin lähden joten vielä rengasmatkareittiehdotuksia voi tehdä, ja tienata kaksi pistettä kesäkisaan… KS. täältä

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Orvokkien toinen elämä, muita puuhasteluja ja suklaan historiasta

Koskapa kaksi isoa purkillista orvokkeja ihan näköpaikalla olivat kasvaneet yli äyräiden, oli aika leikkoa ne ja siirtää takapihalle, kunnes taas ovat ”kukkimiskunnossa”. Ajelimme Bauhausiin hakemaan vähän korvaavia kukkia, myös haudalle on aika vaihtaa orvokit begonioihin, ja löysimmekin pihalle yllättävän hyviä surffiinoita ja haudalle ne ruusubegoniat.

Ja sitten Bauhausin viherkasviosastolla oli hyvännäköisiä kaktuksia. Kun niitä kovin vähän Meksikossa näimme, ja kun kesän, tulevien useampienkin kekkereiden teema tullenee olemaan Meksiko (tyttären kanssa jo menuja Karibianrannalla (sushibaarissa istuen!!) suunniteltiin :), oli minulla hyvä peruste ostaa muutamia. Samantien istuttelin ne ”kattauskelpoisiin” purkkeihin.

Bauhausin reissulla oli asiaa Verkkokauppaan, joka on melkein Bauhausin vieressä – ja siinä välissä on Merimaaria alias Marimekko. ”Piipahdetaanko täällä?” – kyselin pehtoorilta ja marssin sisälle, – tulihan se sitten pehtoorikin. Ja suunnilleen siinä ovenpielessä, 40 %.n alennuslapun alla mekko/tunika, joka näytti kovin paljon minulta. 😉 Ja se sopi! 131 euroa! Ei paha. Ensi lauantain häihin on tamine. 🙂 Ja olen osani tämän kesän ale-myynnistä suorittanut. Ihan vahingossa.

Kotiin palattua kukkaistutuksia, ja kaikenmoista muuta huushollausta yllin kyllin.

puuhasteluja-6

Keskenämme söimme, ja olin eiliseltä juhlaruoalta säästänyt yhden palasen suklaakakkua (nuoret veivät muutoin loput dogibageissä koteihinsa) ja sen tänään sitten jaoimme. Eilen tarjosin kakkua kermavaahdon kera, olin maustanut sen ”Meksikon vaniljalla”. Sitä oli reissulla tarjolla kaikissa matkamuistomyymälöisssä yllin kyllin, ja se oli niitä harvoja juttuja, joita matkalla ostin. Paljon muuta ei tullut (onneksi) ostettuakaan. Onneksi, siksi, että lapsi laittoi meidän mukanamme kirjojaan ja kamppeitaan kotiin tuotavaksi, – 20 kg tuli äkkiä niistä täyteen, eikä jäänyt varaa täytellä matkalaukkua ostoksilla. Noh, ei siellä paljon sellaista, mitä olisin halunnut shopata, ollutkaan.

Vaniljaa on kuitenkin Meksikossa viljelty puolivuosituhatta – konkistadorit veivät sen Euroopasta mennessään, ja voimallista oli tämä ”artisaanivanilja”. Tänään laitoin kermavaahdon sekaan myös valkosuklaa-lime-rahkaa, mikä sopi kakun kanssa erinomaisen hyvin.

Ja tuo kakku? Ohje on torstain Hesarista. Prikulleen sen mukaan tein. Ja ihan hurjan hyvää tuli. Helppoa kuin heinänteko, ja kirsikoiden ja jätskin, kermavaahdon tai kermavaahto/rahka-systeemin kanssa TO-DEL-LA hyvää… Tätä tulee olemaan kesän kesteissä monta kertaa.

SUKLAAKAKKU KIRSIKOIDEN KERA

8–10 palaa

120 g tummaa leivontasuklaata (70 %)

120 g voita
2 munaa
1 1/2 dl sokeria
1/2 dl vehnäjauhoa
1/3 dl mantelijauhoa

Vuokaan:
nokare voita
2 rkl mantelijauhoa

Päälle:
30 g tummaa leivontasuklaata (70 %)

Lisäksi:
tuoreita kirsikoita
vaniljajäätelöä
Sulata paloiteltu suklaa ja voi vesihauteessa tai mikrossa. Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Siivilöi joukkoon vehnäjauho ja mantelijauho, sekoita tasaiseksi. Lisää jäähtynyt suklaa-voiseos.

Pingota pienen, halkaisijaltaan 20-senttisen irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi. Voitele vuoan reunat voilla. Ripottele reunoille mantelijauhoa. Kaada taikina vuokaan. Rouhi 30 g suklaata veitsellä muruiksi ja ripottele kakun pinnalle.

Paista suklaakakkua 175-asteisessa uunissa 35–40 minuuttia. Kakku saa jäädä sisältä kosteaksi. Anna kakun jäähtyä ja tekeytyä ainakin muutama tunti tai seuraavaan päivään. Tarjoa kakku huoneenlämpöisenä tuoreiden kirsikoiden ja vaniljajäätelön kera.

Tämä kakku suklaineen sopii erinomaisen hyvin meksikolaisiin kesteihin, varsinkin kun suklaan historia on osa Meksikon/atsteekkien historiaa… Tuleehan suklaa-sana klassisen nahuatlin (atsteekkien kieli) kielen sanasta ”Xocolatl” (kirpeä juoma = kaakao ilman sokeria) ja se liitetään myös atsteekkien jumaluuteen Quetzalcoaltliin, joka toi/varasti kaakaopuun paratiisista ja toi sen maan päälle.

Muinaisuskonnoista puheenollen: sanoin pehtoorille että lähdetään sitten kymmenen jälkeen pyöräileen Nallikariin kun täysikuu, superkuu, nousee… haluan kuvata … Eikä luvannut mies! Ei, vaikkei huomenna aikaisin sitten kuitenkaan lähdetäkään Lappiin ajelemaan, kuten vähän ajatuksena oli. Mie taidan sitten kiivetä katolle kuvailemaan. Höpö, höpö, enkä kiipeä. Mutta kuvailla aion.

Jo tämä illan valo on kovin kaunis.

(klikkaamalla kuvat suurenevat)

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Viheltämisen historiaa, ja muutama nimilöytö

Sälekaihtimien välistä ei aamulla paistanutkaan aurinko, mutta olin iloinen, että olin nukkunut syvää levollista unta riittävästi.

Töissä istuin pitkään aamukahvilla; yleensä en oikein malta jäädä höpöttelemään, mutta tänään jatkoimme isommalla poppoolla tuota eilistä viheltely-teemaa (, johon tuli monia mainioita kommenttejakin, kiitos vielä niistä). Noh, kymmenen historioitsijan kesken kun aikamme aihetta pohdittiin, niin lähtihän se lapasesta, ja ryhdyttiin jo hyvinkin miettimään opinnäytetöiden aiheita ja projekteja viheltelyn ympärille…

Olipa sitten mielenkiinnon vuoksi käytävä katsomassa, mitä suomalaisissa sanomalehdissä on viheltelystä kirjoitettu ennen vuotta 1911. Kansalliskirjaston digitaalinen sanomalehtiarkisto kun on tällaiseen pikatarkasteluun erinomaisen hyvä.

http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/query.html

Hakulauseeksi viheltäminen ja valinta kohtaan ”kaikki lehdet ja haku tuottaa 267 osumaa. Ja heti ensimmäisenä on tämä Uuden Suomettaren (marraskuulta 1892) juttu, jossa kerrotaan että viheltäminen teatteriesityksissä on ”keksitty” Pariisissa 1686… (klikkaa isommaksi näet lukea jutun)

Viheltäminen ”taidemuotona” näyttää nousseen suuressa maailmassa (= New Yorkissa) jo 1890-luvun puolivälissä. Häämarssikin oli vihellyksin esitetty.

Ja tämä on ihan ylivertainen juttu (Karjalatar 6.6.1884):

Tytöt New-Yorkin hienommissakin salongeissa wiheltelewät tätä nykyä kuin pahat katupojat [tuossa se katupoika-juttu nyt on!!]. SYynä siihen on se, että eräs lääkäri on huomannut wiheltämisen pienentävän suuta, niin että suurinkin ”leipälaukku” wiheltämällä wähässä ajassa kutistuu somaksi supukaksi. Tuota kaunistuskeinoa sopisi erittäin häwin käyttää kahvi-kalaaseissa.

Suosittelen kokeilemaan tuota sanomalehti-”generaattoria”. Sillä on mukava hakea tietoa omasta suvustaan, jostain ilmiöstä, kuuluisuudesta, ihan mistä vain… Sen turvin olen teetättänyt jo monta kandityötä (säästämisen, tupakan, polkupyörän jne leviämisestä Suomeen).

DIGITAALISEEN SANOMALEHTIARKISTOON KLIKS

Toinen historioitsijalle ja kaikille mukava tietokanta/hakurobotti on Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelu. Sitäkin olen tänään käyttänyt. Vietin (ilta)päivän Pudasjärven ja Taivalkosken henkikirjojen, rippikirjojen ja muuttokirjojen ääressä ja löysin pitkästä aikaa harvinaisten nimien kokoelmaani* pari uutta nimeä! Vuonna 1890 puusepän leski Liisa asui Pudasjärvellä poikansa Aatolffin kanssa. Koko Suomessa on kastettu vain alle viisi poikaa Aatolffiksi. Toinen vähän yleisempi nimi johon törmäsi oli Auruura. Ennen 1900-lukua Auruura on ollut yhteensä noin 50 naisella. 1940 – 1980-luvulla ketään ei ole kastettu tällä nimellä, mutta viime vuosikymmeninä taas muutama Auruura on kirkonkirjoihin merkitty.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Erikoisten etunimien bongausharrastuksestani, sen aloittamisesta ja tuloksista on kirjoitellut täällä monta kertaa ennenkin. Täältä pääset niiden jäljille… NIMIPALVELU TÄÄLTÄ: KLIKS ja niitä minun aiempia erikoisten etunimien bongausharrastusjuttuja mm. TÄÄLLÄ.

Historiaa Niitä näitä Vanhemmuus Yliopistoelämää

Vihellellen

Aamulla kun kuuden jälkeen tarkistin, oli puhelimessa jo kaksi tekstaria. Molemmilta lapsilta viestit. Toinen oli ollut jo pari tuntia duunissa, ja vinkkasi Kalevassa olleesta objektiivitarjouksesta (meillä kun on vähän digikuva-asioita ollut viime aikoina) ja toinen oli juuri menossa nukkumaan – eilisen illan (tyttären aamu) Skype-sessiossa oli yksi juttu unohtunut kertoa ja sitä tekstaili. Sitä minä vaan yritän selittää, että onhan se vaan maailman parasta kun on nuo pennut olemassa. Vielä töihin polkiessa hymyilin tälle erinomaiselle asiantilalle.

Töissä olikin sitten heti ”tilanne päällä”: muutaman opiskelijan puolesta pieni hätä… oli taas kerran kulkenut tieto huonosti… eihän minusta heille paljon ollut apua, mitä nyt olin heidän kanssaan ottamassa Weboodin merkillisistä ilmoittautumisjärjestelmistä selvää… Noh, taloustieteen sivuaineopintoihin ilmoittautuminen sitten lopulta onnistui kuin onnistuikin. Muutoin kovin mitäänsanomaton päivä: koko iltapäivän olin aikeissa lähteä arkistoon muutamien juttujen tarkistukseen, mutta en saanut aikaiseksi. Huomenna se on edessä – josko iltapäiväksi sinne?

Pehtoori oli tänään oikein toiminut ”nimekkeensä” mukaisesti, ollut tilanhoitajana, elikkäs putsaillut pihaa, pensaiden juuret jo siistinyt, kukkapenkit rapsutellut ja oksia leikellyt. Olipa minunkin sitten vihdoin illansuussa takapihalla [sehän se on se puutarhan osa, jossa minä saan puutarhurointia harjoittaa ja harjoitella] jotain tehtävä: yrttilaatikot putsasin ja vähän haravoinkin. Mukavaahan se sekin oli kun vaan sai lähdetyksi. Ehkäpä se sitten on huomenna arkistossakin – kunhan vaan saan lähdetyksi…

Tuosta vesipallokuvasta muistui merkillisesti mieleen, kun kollegan (joka kirjoittaa juuri erästä seurakuntahistoriaa) kanssa pohdittiin, että onko viheltäminen ollut syntiä vielä puolivuosisataa sitten? Meillä molemmilla (liki samanikäisiä ollaan) oli hämärä muistikuva, että meidän lapsuudessa viheltely oli vähän kuin kiellettyä, ainakin sitä pidettiin ”pahatapaisena”… ”katupoikien”, ”rahvaan”, ”satamalaisten” helmasyntinä? Onko muilla muistoja, tietoa, hämäriä muistikuvia vai olemmeko me vain moisen ajatuksen jostain omineet?

Historiaa Oulu

Muisteja

Klikkaa ensin tämä

http://vimeo.com/61331334

”Muisteja. Niin kutsuttiin tyttöjen kiiltokuvia 1950-luvun Oulussa.” Noin toteaa Peter von Bagh omaelämäkerrallisen elokuvansa/dokkarinsa aluksi. Niin niitä kutsuttiin vielä 1960-luvullakin. Minullakin oli muistikirja. Oli vaikka keräsinkin enemmän purkankuvia: jalkapallokuvia (124 kpl kuului sarjaan, ja sain ne kaikki ja lähetin Hellakselle ja sain laatikollisen karkkia, jota äiti kyllä sääteli sitten moneksi viikoksi. Kuvat tulivat samassa paketissa takaisin, mutta niihin oli lyöty pieni pyöreä reikä: sen jälkeen niitä ei voinut vaihtaa saatikka lähettää uudestaan Hellakselle.). Muistikirja on vielä tallessa.

Von Baghin ”raina” on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Ainakin jokaisen oululaisen kannattaisi käydä se katsomassa. ”Avojalakasta oululaistaki” (jollainen karjalaisista ja lounaissuomalaisista sukujuuristani huolimatta kuitenkin olen) hämmästytti moni asia, muistui mieleen moni asia. Nyt vielä monta tuntia leffasta paluun jälkeen, elän väärällä vuosikymmenellä. Myös pehtoorilla sama fiilis. Ja pidettiin von Baghin älykkäistä sarkastisista sivulauseista, pieneen kiteytetystä paljosta hienosta ajankuvan ja oululaisuuden analyysista. Ja kyllä se varmasti avautuu myös muille kuin oululaisille…

Mentiin leffaan kimpassa, käveltiin puoli yhden näytäntöön Valvelle… samalla katsastin siellä avatun Lyskalaisten valokuvanäyttelyn ”Street photo” – kovin olivat Lyseon lukion kamerakerholaisten otokset samanlaisia kuin minun kuvaamiseni Oulussa. Paitsi että minä en ota/en osaa ottaa henkilökuvia.

Mutta jos/kun tuo ”Muisteja” on ensi tammi-helmikuussa saatavissa keinolla tai toisella opetuskäyttöön, minun Arjen historia – tai Pohjoinen paikallishistoria -luentosarjani opetus on kahdeksi tunniksi jo valmisteltu. 🙂

Kaupungilta palattua teimme kimpassa kelpo ruokaa, uusia kokeilujakin, kuten eilenkin, postailen joku päivä kuvia ja ohjeita.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Palautepäivä

Kyllähän se tänään aamulla komeasti paistoi!

Mikä oli tietysti ilahduttava asia, semminkin kun oli tiedossa retkipäivä ja ulkoilua töiden merkeissä: oli historiatieteiden palautepäivä elikkäs kevätkinkerit Iissä.

Tiedättekös, mistä Ii on saanut nimensä? Ihan tarkkaan sitä ei taida tietää kukaan, mutta esimieheni, meidän proffa, nimistötutkimukseen erikoistunut, on arvellut, että sen kantasanana lienee muinaissaamelainen sana iddja tai ijje, joka tarkoittaa yötä. Ii olisi ehkä ollut saamelaiselle väestölle yöpaikka, pysähdyspaikka. Niin tai näin, Ii on Kittilän lisäksi Oulun pohjoispuolisista kunnista* ainoa, jossa väestö kasvaa. (* Rovaniemen kaupunki on myös kasvukeskus). Iissäkin on kunnanhallinnossa, seurakunnassa ja kulttuuritoimessa meiltä valmistuneita minun opiskelukavereitani tai oppilaita. Tietysti nämä palauteretket koetetaankin aina järjestää niin, että olisi joku tuttu isännöimässä. Tänään oli tuttu kuskikin, hyvin hämmentävä tapaaminen oli. Hyvin hämmentävä.

Aamupäivä palaveerattiin Iin kirjaston auditoriossa ja lounastettiin museokahvila Huilingissa, – ja joka välissä oli monenmoista historiaa sopivissa määrin. Palautekeskustelu oli asiallista. Puolin ja toisin vallan myönteistä. Ja annoin itseni ymmärtää, että kevään luentosarjani harjoituksineen oli ollut tekemisen ja vaivan väärti. 😉 Kyllähän sellainen motivoi, ja tuntuu hiton hyvälle.

Lounaan aikana alkoi ripsiä vettä, ja meillä oli seuraavaksi ohjelmassa puolentoista tunnin opastettu kierros Iin Haminassa. Olin oikein paljon sitä odottanut, kaikki havainnointiaistini valmiina, innokas oppimaan ja kuulemaan, kamera ladattuna ja objektiivit valittuna. Ja sitten sataa ja on ihan hiton kylmä! Kylmä! Eikä sontikkaa, eikä tietenkään mitään retkeilyvermeitä, vaan vain nappaskengät, villakangastakki ja kesäfarkut. Hrrrr. …

Iltapäivän lopulla ajeltiin Haukiputaalle katsomaan kirkkoa. Mikael Toppeliuksen maalaukset ovat ainutlaatuisia. Ja meillä oli omassa porukassa varmasti paras mahdollinen opas tuonne kirkkoon; taidehistorian lehtori kun kuuluu palauteretkiemme vakiokalustoon. En edes yritä maalauksia selittää, kehotan ainoastaan käymään katsomassa: kirkko on hyvin vaikuttava. Kerronpahan tässä vain anekdootin, jonka olen tainnut kertoa ennenkin: kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen pojanpoika oli satusetä ja Suomen ensimmäinen historian professori Sakari Topelius, jonka vaimo puolestaan oli Jukka Kuoppamäen mummu.

Tässä iltasella palautetta tuli myös digi(verkko)kurssilla. Eikä sekään masentanut. Ja talven kiireissä kirjoitettu artikkelikin tuli referee-kierrokselta vallan hyvin saatesanoin takaisin. Melkein kuin olisi ollut joku toikkareiden jakopäivä. Paitsi etten minä koskaan koulussa saanut hyvää todistusta, tai no joskus joten kuten hyvän, mutta siinä kaikki.

Historiaa Niitä näitä Valokuvaus

Käyriä ja lätäkköleikkejä

Siinä se työpäivä vierähti. Tämän sain aikaiseksi.

Siinä kaikki. Itse asiassa se on aika paljon. Ja aika uppoutuneena meni koko päivä näitä käyriä varten tietoja koostaessa. Olen tiennyt, että jotenkin näin se menee, se tietohan se oli jo esiymmärryksenä, että lähdin asiaa tutkimaan… mutta että ero on näin iso!

Ja sitten kotiin palattua lätäkköleikkejä. Tai ensin muutama puhelu, ja ruokaa, jessus kuinka olikaan nälkä, no kuha ja tykötarpeet helpottivat, ja sitten kameran kanssa pihalle harjoittelemaan uuden kurssin edellyttämää luovuutta. Jo pentuna tykkäsin kevättalvisin lätäköiden ohuita jääkansia ritsautella. Niitä oikein varailtiinkin: apitir tuo on mun, tuo ja tuo… Niin me huudeltiin toisillemme, että saisi mahdollisimman monta polkea (ja kastella kenkänsä jos huonosti kävi). Tänään en ritsautellut, vaan kuvailin. Ja jääpuikkojakin jo oli, kevättä siis!

Ja sitten vähän leikkiä Photarillakin. Klikkaile kuvat isommiksi.
Eiväthän nämä kuvat mitään Miroja ole, mutta luonnon taideteoksia.

Ensin photariton ja sitten Photoshopin kautta tänne kulkeutunut.

Hieman ihmettelin tuota värimuutosta, mutta aika dramaattinenhan se on, eikö?
Ehdottomasti kannattaa alempi klikata auki.

Niin, mitäkö ne ylhäällä olevat käyrät kertovat?
Ne kuvaavat väestön kasvuprosentteja ent. Lapin läänin ja koko Suomen alueella.
Aika huimasti Lappia vielä asutettiin sotien välisellä ja heti niiden jälkeisellä kaudella.
Ja sitten: siirtolaisuus Ruotsiin vie väen pohjoisesta.

Huomenna enemmän kuvia kuin käyriä.

Aurinkoista viikonloppua ja ritiseviä lätäköitä vaan kaikille!

Historiaa Yliopistoelämää

Päivä väärällä vuosisadalla

Istun katsellen pitkään ulos ikkunasta, ja mietin olevani väärällä vuosisadalla, itse asiassa väärällä vuosituhannella. Näin ei käy ensimmäistä kertaa. Olen usein väärässä ajassa. Ajatusteni kanssa. Joskus arvojenikin. Se riippuu ihmisistä: riippuu ihmisistä, pysynkö oikeassa ajassa, tässä hetkessä. Ihmiset vievät minua ajassa menneisiin vuosiin. Menneisyyden ja nykyisyyden ihmiset kuljettavat minua ajassa, useimmiten menneeseen, yhä harvemmin tulevaisuuteen.

Työkseen menneisyyden kanssa oleva, oppiva, opettava – työkseen menneisyydessä viihtyvä, on ehkä vähän outo. Mutta tänään olen ollut kaltaisteni seurassa. Kaltaisiani oli monta. 🙂 Tutkijaseminaaripäivä Lasaretissa työntäyteinen, mutta tuntui melkein juhlalta. Historia on hyväksi, uskokaa pois!

Illansuussa kotiin palatessa viestejä, jotka saivat minut tähän päivään, saivat minut hämilleni ja hyvin iloiseksi. Palautetta opiskelijalta, palautetta olemisesta, esikoiselta kaikki hyvin -viesti Meksikon Rivieralta, Juniorin ilmoitus, että pääsevät sittenkin pääsiäiseksi pohjoiseen … niin paljon kaikkea hyvää yhdelle päivälle.

Käykääpäs, hyvät blogi-ihmiset, osallistumassa arvontaan, aikaa on sunnuntai-iltaan asti. Arvonta suoritetaan maanantaina.

Tai käykää ainakin katsomassa kommenteista monia mukavia blogivinkkejä

KLIKS

https://www.satokangas.fi/blogi/2013/03/2000/