Historiaa – Sivu 24 – Tuulestatemmattua

Kuukauden kuva: siilojen tuho ja nousu

Pieni prologi (historiallinen tausta ;)) asiaan:

Toppilan vanhassa satamassa, jonka käyttö on toki jo loppunut, on vielä jäljellä vanhoja varastorakennuksia ja viljasiiloja sotien väliseltä ajalta. Vaasan punatiilisen ison Höyrymyllyn kaksi alinta kerrosta ovat vuodelta 1924, ja sen jälkeen sitä on korotettu kahdella kerroksella 1927 arkkitehti W. G. Palmqvistin suunnitelmien mukaisesti. (näkyy tuolla sillan takana)

Toppilansalmen rannassa olivat vielä kesällä jäljellä myös SOK:n funktionaliset höyrymylly ja siilot. Ne on raknnettu 1920- ja 1930-luvulla. Siinä vieressä (kuvassa takana) on vielä SOK:n konttorirakennus, joka on tehty talvisodan jälkeen.

Toppilansalmi muuten syntyi vuoden 1724 tulvan seurauksena. Silloin muodostui syvä satamaväylä, joka oli vilkkaassa käytössä tervakaupan kultakaudella 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alkupuolella. Kun laivat saapuivat satamaan, oli niillä lastinaan painolastihiekkaa ja niiden mukana Toppilansaareen kulkeutui uusia kasvilajeja.

Toppilansaaressa on ollut satama- ja varastotoimintoja sekä porvariston huvila- ja puutarhapalstoja. Saaren pohjoiskärjessä laidunnettiin lehmiä ja lampaita. Jatkosodan aikaan Toppilansaari toimi saksalaisten huoltosatamana.

Siilojen paikalle, kunhan ne ensin saadaan kokonaan purettua, tehdään asuntoja. (Ks. Kulmuri-blogi jossa Kate kertoilee rakennus- ja sisustusprojektista, ja hänen sivuillaan on hienoja havainnekuvia siitä, miltä Siilot ja seutu tulevat näyttämään ….)

Ja minä olen siis päättänyt (kommenttipuheenvuorojen kannustamana :)) valita tämän vuoden kuukausikuvauskohteekseni nuo siilot ja niiden tuhon ja uuden elämän. Edellisten vuosien kuukausikuvat löydät täältä: 2010 (Puutteenperän 12 kuukautta) ja 2011 (Merikosken yläkanavan vuosi).

Tammikuun kuva on siis tässä – pikkusiilotkin on jo puoleksi deletoitu.

Ja tässä helmikuun kuva. Hyvin tyypillinen tuhnu keli tässä helmikuussa … Nyt purkutyömaa jo aika ankea. Ja takaa paljastui valtaisa konttorirakennus. Takana näkyvä piippu on Toppilan turvevoimalan piippu.

Historiaa

Yllättäen ajankohtaista historiaa

Juuri kun minä olen päässyt luennolla selittämästä, että tuberkuloosi kuuluu niihin tauteihin, joita Suomessa ei enää tavata, ja kertonut, kuinka se oli pahimman luokan kansantauti ja kuinka Suomi oli tämän ”valkoisen surman” mustaa aluetta, ja otin oikein kuvan omasta opintokirjasta*, johon meidän piti opiskeluaikana hommata leima todistukseksi, että on käynyt tubi-kuvauksessa (muuten ei saanut opiskeluoikeutta), juuri kun olen huomisen luennon Power Pointiin linkittänyt filmipätkän tuberkuloosipotilaiden palauttamisesta yhteiskuntaan, kertonut että kollega johtaa viisivuotista Akatemian-projektia, jossa tutkitaan tuberkuloosia, joka siis Suomesta todellakin on jo hävitetty ja juuri kun avaan netin, että etsin vielä vähän täydennystä huomiseen luentoon, niin törmäänkin uutiseen, jossa kerrotaan, että Turussa on opiskelijoiden keskuudesta löytynyt tubia.

[Hyvin tyypillinen tuo lause minulle tänään: monta riviä, yhteenputkeen suunnilleen hengittämättä.]

* Ei ollut WebOodia, eikä opintorekistereitä. Oli opintokirja, johon merkittiin kaikki suoritetut tentit, luennot, seminaarit. Ja leima tuberkuloositarkastuksessa käynnistä!

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Arkea tänään ja 1700-luvulla

Meninpähän aamulla paraatiovesta duuniin. Yleensä menen takapihalta, henkilökunnan parkkipaikat kun ovat siellä, mutta tänään kiersin ”pallon puolelle”. Koskapa viikonloppuna otetut panoraamaläksykuvat eivät oikein tyydyttäneet silmääni, yritin parempia Linnanmaan pihalla. No tiedä häntä. Ja nyt tämän blogin käyttöjärjestelmä, web-hotelli, pilvenreuna, http-protokolla tai mikä halavattu lieneekään, josta minun ei kuulukaan tietää mitään! – ei toimi!! Kuvien liittäminen ei taaskaan onnistu! Argh!

Muutoin olen viettänyt aikani 1700-luvulla. Paljon uutta suomalaista sosiaalihistorian tutkimusta on sitten viime kiinnostukseni ilmestynyt.

Joukossa on myös hieman vanhempaa, mutta kaikkinensa työpöydälläni avoinna olevat Eino Jutikkalan (klassikko), Kuolemalla on aina syynsä, Mika Kallioisen, Rutto ja rukous – tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa, Antti Häkkisen (vastaväittäjäni) et al, Kun halla nälän tuskan toi: miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet, Mirkka Lappalaisen, Jumalan vihan ruoska, Suuri nälänhätä 1695-1697, Oiva Turpeisen (jo hieman vanhentunut), Nälkä vai tauti tappoi? Suuret kuolonvuodet 1867-1868, Kirsi Vainio-Korhosen, Ujostelemattomat – kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (1700-luvulla) (joka voitti Vuoden tiedekirja -palkinnon, mielestäni hyvinkin ansaitusti) eivät nyt sinänsä aiheeltaan niin riemullista luettavaa ole, mutta ovat minut vieneet mennessään. Historia on historia on historia … Elämäntapahan se minullekin nykyään on. Historia siis. Sillä laillahan se aika kuluu rattoisasti, sanoi esimieskin tänään.

Pari sovittua opiskelijatapaamista, samoin muutama ilahduttava sähköposti, havahduttivat tähän maailmaan, toviksi. Vain toviksi. Taas mennään, vuosisadat vierivät…

(Paitsi ensin kirjoitan tulikivenkatkuisen spostin www-sivustoni hostaajalle!)

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Perjantaita ja guacamole

Luentoa tehdessäni, yhtäkkiä tajuan, että se riojalainen viini, jota joskus syksyllä täällä kehuskelin, viini, joka on nimeltään QP, tarkoittaa äpärän äitiä.

Siis mitä ihmettä?

Minäpä kerron: 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla aviottoman lapsen synnyttäneiden naisten kohdalle merkittiin kirkonkirjoihin qp (kvinnperson = ”naisihminen”? ja avioton lapsi sai kirkonkirjaan merkinnän oä (=oäkta = avioton), mikä pysyi hänen statuksenaan – kuten ehkä nykykielenkäyttö sanoisi – aina ripille pääsyyn asti.

Avioliiton ulkopuolisen ”äpärän” [kuten 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirkollinen kirjaamistapa kuului] synnyttäneen naisen kohdalla kirkonkirjoissa merkintä qp tai yleisimmin gp säilyi vaikka hautaamiseen asti, jollei nainen avioitunut. Kirkollinen vihkiminen ”pelasti” qp-merkinnältä. Ja miten merkittiin aviottoman lapsen siittäneen lapsen isä? No ei yhtään mitenkään, tietenkään.

Mutta siis: gp tai QP, joka tapauksessa kirjoitusasu vanhoilla käsialoilla näyttää hyvin samalta… siitä se assosiaatio kai tuli… Edelleenkin viini on hyvää. Suosittelen.

Päivä on siis mennyt aamupäivällä (kotona!) luentoa tehdessä ja iltapäivällä kaupungilla kahdessa palaverissa: kanditöiden tilaustöiden merkeissä.

Kahden kokouksen välissä oli 40 minsaa aikaa ja niinhän minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja ampaisin Stockan Herkkuun kuvitellen, että olen siellä jotenkin ”off-season”. Mutta siellähän oli about sata muutakin töistä karannutta, kokousten välillä piipahtajaa, vuorotyöläistä, eläkeläistä, muuten vain perjantai-iltapäivänä vapaana olevaa… Siinä ja siinä että ehdin sieltä ajoissa arkistolle.

Kokouksen jälkeen olin kotona poikkeuksellisen ajoissa, hyvissä ajoin ennen neljää, ja nälkä hirmuinen.

Ainekset lohi-avokado-wasabi -salaattia (ohje täällä) varten olivat hankittuina (lue: pehtoori oli myös käynyt kaupassa) mutta kun salaattiin kuuluu laittaa avokadoa viipaleina, ajattelinkin tällä kertaa hieman varioida.

Löysin Safkaa-kirjasta myös nopean guacamole-ohjeen, ja kun tytär nyt on Meksikossa, on minun jo paluutaan varten harjoiteltava meksikolaisen keittiön herkkujen kokkaamista (tai ihan muuten vain ;)), joten aloitin tekemään ko. ohjeen mukaan salaatille lisuketta, mutta niinhän siitä sitten tuli oma variaatio. Tämä oli jo aika lähellä sitä jumalaista guacamolea, jota saimme neljä vuotta sitten Rosa Mexicano -ravintolassa NY:ssä.

Tätä voin suositella erityisesti paistetulle lohelle; leikkaa lohi ohuiksi viipaleiksi, kuumenna paistinpannu todella kuumaksi, ”vuoraa” pohja suolalla ja paista lohiviipaleita minuutin verran puoleltaan. Tarjoa em. salaatissa, tai muuten ja oheen tätä:

Nopea guacamole a la Rantapelto

1 valkosipulinkynsi
½ punaista chiliä (siemenet poistettuina)
1 tl karkeaa merisuolaa
2 kypsää (kaupassa on ready to eat -merkinnällä varustettuna, osta niitä) avokadoa
2 rkl oliiviöljyä
1 limetin mehu

Pilko mortteliin valkosipuli ja chili, lisää joukkoon suola. Pusertele tahnaksi ja lisää joukkoon yksi paloiteltu avokado, oliiviöljy ja limetin mehu. Murskaa ja sekoita tasaiseksi.

Leikkaa toinen avokado palasiksi ja sekoita massaan. Jätä palaset ”sattumiksi”, älä soseuta. Maistuu leivälläkin, mutta sopi erinomaisen hyvin paistetun lohen kumppaniksi.

Huomenna on – tehtävä töitä – mutta myös antiikkimessut ja pääsee ulos syömään!! Ja skype!!

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Minä ja maailman väestöhistoria

Elämää tunnit täynnä. Innostusta niin paljon, että muistan, millaista oli opiskeluaikana kun sai päivät istua luennoilla ja oppia kaikenmoista historiasta ja ihmisistä, ihmisten historiasta. Ihan yhtä mukavaa on ollut oppia opiskelijoiden tekemistä harjoitustöistä ja oppia tekemällä luentoa. (Tulinpa tehneeksi sitä äsken digikurssillakin; huono oppilas kun puuhailee omiaan. Mutta kun jo osaan tehdä photarila panoraamakuvia. :))

Olen vuosikausia opetuksessani ja tutkimusaiheissani pysynyt 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa, mutta nyt on ollut edessä koko maailman historia: esihistorian hämäristä, homo sapiensin pyyntikulttuurin ajan pienistä populaatioista 2000-luvun globaalin demografisen kehityksen kiihtyvään (vai sittenkin tasaantuvaan?) vauhtiin.

Ja netti on tarjonnut jos jonkinmoista asiallista apua ja kaikkea asian vierestäkin. Väestötieteilijöillä näyttää olevan hurjasti nettisaitteja, luentoja, tilastoja, pelejä, kaikkea mahdollista asiallista tutkimustietoa ja hieman vähemmän vakavaa.

Olen mm. oppinut, että kun synnyin, olin elossa olevista ihmistä 2 921 441 374:s. Ja että minua ennen oli elänyt (syntynyt) jo yli 76 miljardia ihmistä. Ja vaikuttavinta ja tämän kaavion käyttökelpoisin ”opetus”, tai hyvä keino havainnollistamiseen on se, että maailman väkiluku on yli kaksinkertaistunut puolessa vuosisadassa.

Monesko sinä olit syntyessäsi? Katso täältä.

http://www.bbc.co.uk/news/world-15391515

Historiaa Valokuvaus

Ääni

Digikurssin läksynä ääni.

Sen jälkeen kun puhelimet, iPodit, herätyskellot, paloautot, lapsilauma tarhan pihalla … ja kaikki muu äänekäs oli kuvattu, ryhdyin miettimään että tehtävä onkin ”ääni”, ei äänen aikaansaaja, ei äänen tuottaja, vaan ääni. Miten kuvaat ääntä?

Kuvassa täytyisi jonkun tehdä jotain, joka johtuu äänestä: tanssia, pitää käsiä korvilla, huutaa, … Olisi siis oltava malli, ihminen, joka tekisi jotain. Eikä minulla ole mallia.

Sitten tulee mieleen ääni, vaaleissa annettava ääni. Äänestyslippua ei ollut saatavilla, mutta historioitsijallahan nyt aina on pari äänestyslippua valtiollisten vaalien alkutaipaleelta arkistoissaan ja eikun kuvaamaan. Ääni se on tämäkin.

Ei minulla tietenkään kotona mitään äänestyslippuja ole, vaan otin kuvan täältä, ja siirsin photariin, tulostin ”väärennöksen” ja sitten piirsin äänen itse ja sitten kuvasin.

Klikkaamalla tuon alimmaisen kuvan, jossa on siis kopio vaalilipusta, isommaksi näet ehdokasasettulussa mielenkiintoisia juttuja. Ensimmäisissä valtiollisissa vaaleissa Vaasan läänin vaalipiirissä olleet ehdokkaat ovat neljässä vaaliliitossa. Joukossa on vain yksi nainen. Anni Päivärinta vaaliliitto C:n kolmessakin listassa. Kauhavalla hänen nimensä on ensimmäisenä listalla ”Maalaisväestön etu”, Isonkyrön Maalaisten etu -listassa toisena ja Lapualla listalla Maahenki ja valistus -listalla kolmantena. Mitä tämä tarkoittaa?

Jos punainen viiva (= annettu ääni) olisi vedetty kohtaan Isokyrö, Maalaisten etu, olisi Anni saanut puolikkaan äänen, koska hän oli listassa toisena. Ensimmäisenä ollut Malmivaara Väinö olisi saanut kokonaisen äänen ja kolmentena ollut A. Kivelä 1/3 ääntä. Annin listan ykkönen Väino Malmivaara sekä Suomalaisen puolueen Ylistaron listalla ”Edistys kristillisyyden pohjalta” Wilhelmi Malmivaara olivat herännäisjohtaja Nils Malmbergin jälkeläisiä ja tämän körttisuvun jälkikasvua on myös näyttelijä Laura Malmivaara.

Suomessa eduskuntavaaleja järjestettiin aluksi vuosittain ja näitä aika valtavia äänestyslippuja viivailtiin siis tiuhaan. Kannattaa katsella noita vaalilistojen nimiä: kovin ovat toiveet konkreettisia. Miksikö ääni annettiin punaisella viivalla: helpottamaan ääntenlaskentaa. Ajatelkaa, millaista olisi ollut näistä vaalilipuista etsiä lyijykynällä tai mustekynällä tehtyjä viivoja: punainen näkyi! Kerrallaan valittiin aina vain kolmannes kansanedustajista. Vaaliruljanssi kävi työlääksi ja kalliiksi ja vaalijärjestelmä muutettiin ja vuosittaisista vaaleista luovuttiin.

Nyt lähden kurssille katsomaan, millaisia ääniä muut ovat kuvanneet.

Historiaa Luettua Niitä näitä

Historiaa päivän verran

Historiaa voi kirjoittaa monella tavalla, moniin eri tarkoituksiin, mutta jos haluaa kirjoittaa ihmisen historian, on kerrottava ennen kaikkea se, mitä tavalliselle ihmiselle tapahtui: miten he elivät, mitä he ajattelivat, ja miten heidän elämänsä muuttui, jos muuttui, historian pyörteissä. Ammattilaiset kutsuvat tätä lähestymistapaa mikrohistoriaksi, mutta loppujen lopuksi se on ainoa historia jolla on todellista merkitystä, koska vain se on sinun ja minun historiaani, esivanhempiemme historiaa, ihmiskunnan historiaa. Tavallinen pieni ihminen ei ole jäänyt historiaan kuin korkeintaan alaviitteinä, – – Kaikki faktat isoisäni isästä, muurarimestari Jeremias Antinpoika Waldenista, mahtuvat kymmenelle riville. En tiedä mitään hänen ajatuksistaan, toiveistaan ja peloistaan; sukuni mikrohistoria nytkähtää siihen. Mutta tiedän ympäristön missä hän eli, sekä henkisen että fyysisen, ja siksi voin hyvin kuvitella hänen elämänsä todennäköiset raamit.

Näin kirjoittaa Esko Valtaoja kirjassaan Kaiken käsikirja (s. 133). Viisaasti kirjoittaa tähtitieteen professori historiastaKIN.

Mikrohistoriaa tässä on tämä päivä tullut harjoitettua. Aina siinä välissä kun en ole ollut puhelimessa tai kun huoneessani ei ole ollut opiskelijaa pitämässä palaveria, sopimassa kandiaiheesta, tai jotain muuta tähdellistä. Sitten kolme hyyyyvin merkillistä puhelua yhdeltä ihmiseltä, joka haluaisi tulla opiskelemaan historiaa … Ja minä olen vielä pääsykokeiden tarkastusvuorossa keväällä! Auts! Ja sitten vielä yksi uskomaton sähköposti historiaa… mutta siitä en voi kertoa – julkaisematonta liki salaista tutkimustietoa… Mitenhän kommentoisi? Onneksi minun ei tarvi.

Ja historiaa tässä vielä iltasellakin, sillä kaunokirjallisuus on nyt pannassa tovin, mutta on kyllä kerrottava muutamasta vastikään luetusta kirjasta. Ensinnäkin Rosa Liksomin Hytti no 9. Kerta kaikkiaan niin ahdistava ja angstinen kirja – ainakin minusta – että annoin luvan lopettaa sadan sivun jälkeen kesken. Sitten ruokaihminen (ja lukuromaanien ja hömpän ystävä) minussa piti kovastikin Richard C. Moraisin kirjasta ”Herkullinen elämä”: Chef Hassa nHajin tarina Intiasta Pariisin kolmen tähden Michelin kokiksi oli kyllä huolellisesti tehty gourmetromaani. Fil Hunterin ja Robin Reidin valokuvauskirja Valaisu, valokuvauksen perusteet hallintaan oli jotenkin ”lapsellisesti” kirjoitettu kirja, jossa oppimista häiritsi sellainen lässytys… Ja sitten Ulla-Maija Lundbergin Finlandia-palkittu Jää. On kyllä palkintonsa ansainnut. Se on paikoin hyvin realistisesti, paikoin maalailevasti kirjoitettu romaani, jossa melkein tuntee kesäisen merituulen suolaisuuden ja talvisen jään narskeen potkurin jalasten alla. Se on hyvä kirja.

Muuttoluettelon sivu ja muuttokirja suurenevat klikkaamalla.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Marraskuu on purkissa, huh!

Repaleisen yön, unettoman aamuyön jälkeen nousen ja mietin, josko saunaan menisin. En viitsi. Suihkuttelut riittäkööt!

Keitän tummapaahtokahvia ison pannullisen, oikean pannullisen, ei mitään keitinkahvia. Syön paahtoleipää [kertoo lerppuilusta, kuituisempaa sen pitäisi oikeasti olla], luen lehteä näkemättä edes otsikoita. Kun kerran ei oikein suju, ajattelen että samahan se on töihin lähteä. Kunhan ensin taas sain päätetyksi, mitä pistän päälle. 90 % aamuista se ei ole mikään ongelma; pistän ylle jotain mustaa tai sitten harmaata, mustaa ja valkoista tai harmaata ja mustaa tai kenties mustaa, harmaata ja valkoista. Paitsi sitten kun on farkkufiilis; sitten on farkut ja jotain tummansinistä.

Kaiken tuon värikirjon keskellä jotain pientä (huivi) vaaleanpunaista, vanhaa rosaa, beigeä, vaalean(farkun)sinistä tai kenties jopa jotain ruudullista, jossa on monia noista edellisistä väreistä. No mutta… tänään sitten lopulta kuitenkin aika nopeasti tyydyin melkein normisettiin [paitsi että kelpuutin mustan ja valkoisen lisäksi Kitzbühelistä ostetun vaaleansinisen villatakin, joka on reilun vuoden aikana pelastanut jo monelta vaateongelmalta] ja eikun töihin. Kuten huomaatte: kun paperi on valmis, seuraava ongelma on, mitä pistää päälle (edellisen kerran asiasta puhetta täällä).

Kampuksella sähköposti oli täynnänsä kaikenmoista, akuuttia ja vähemmän. Yritin olla reagoimatta. En ole oikein hyvä reagoimattomuudessa. Vielä. Mutta tänään olin ja siirryin puoli kymmeneksi symposiumiin. Ja siellähän se päivä viivähti. Vierähti, viihdytti. Työpäiväkö muka?

”Itämeren piirin vuorovaikutusverkoston muutokset kivikaudella – vertaisyhteisöjen reaktioita neolitisaatioon”, ”Periferia resurssina esiroomalaisessa Keski-Italiassa: Tapaus Crustumerium”, ”Kuolemattomat keskustassa ja maanäärillä: Jumalallinen näkökulma tilaan antiikin Kreikassa”, ”Valtiovallan panostus Pohjois-Suomen liikenneinfraan: tavoitteet, toteutus, tulokset”, ”Pohjois-Suomen perifeerisyys Urho Kekkosen talous- ja yhteiskuntapoliittisessa ajattelussa”, “Keskusta” ja “periferia” ryhmien välisissä suhteissa – esimerkkinä norjalais-islantilainen kulttuuripiiri 1200-luvulla”, ”Englannin ja Skotlannin väliset suhteet brittiläisten sisällissotien aikakaudella”, ”Alaskan ”sourdough”-territorio muuttuvassa maailmassa” –

Eikö muka kuulosta kiinnostavalta? Ehkä ei kuulosta, mutta oli kyllä. Päivä humahti, ja opin paljon uutta. Monella tasolla, monista asioista ja monista ihmisistä, menneistä ja olevista.

Kuva on minun osuudestani päivän antiin. Tutkimuksessakin kun haluan tutustua ihmisiin ja heidän elämäänsä.

Nyt väsyttää, – olisi niin paljon tehtävää, mutta taidanpa relata: lähden sytyttelemään takkatulen.

Ai niin, pysy linjoilla: huomenna on joulukalenterin ensimmäisen luukun vuoro…

Historiaa Yliopistoelämää

Symposiopäivä

Tänään on ollut symposiopäivä.

Kun historioitsijalla on symposio-päivä on tietysti mietittävä, mitä sana tarkoittaa…

Onko kyse vaihtoehdosta

a) symposion kuten se käsitettiin antiikin Kreikassa ja Roomassa, jolloin on kyse juhla-aterian jälkeisistä juomingeista (joissa oli usein myös ohjelmaa trubaduureja, tanssijoita tai muita esiintyjiä)

vai

c) symposion kuten se anglo-saksisissa maissa käsitetään = akateeminen konferenssi tietystä teemasta?

Arvatkaapa nyt vain, kumpi? – mutta joka tapauksessa, olipa mukava työpäivä: ei tarvinnut tehdä mitään. Sai istua koko päivän symposiossa ja kuunnella toisten esityksiä. Kommentoida jos huvitti, tehdä muistiinpanoja jos huvitti. Molempia huvitti. Ja ainahan tuollaisesta päivän symposiosta, tusinasta esitelmiä, jää jotain omaankin tutkimukseen hyödynnettävää tai sitten vain ihan iloa ja huvittuneisuuttakin. Meitä oli niin vähän osallistujia, että liki fämiliääri tunnelma. Ei hassumpaa sekään.

Porukalla me esitelmöitsijät olimme äsken ”Get-Together” = syömässä Fransmannissa. Eipä tarvi vähään aikaan mennä Fransmanniin syömään. Oulussa saa samalla rahalla MONESSA paikassa paljon parempaa ruokaa – yhden kokonaisen maksa-annoksen tilattuani ja syötyäni (osan) voin näin todeta. Ei, ei se tavattoman huonoa ollut, mutta parempaa saa muualla …

Pöytäseura sattui mukavasti. Odotuksenmukaista, mutta eihän se ole huono asia. Ja tutkimusmatkoista ja politiikasta, tutkimuksesta erityisesti ja yleensä keskusteltiin. Vanhoista autoista ja Syyrian tullista. Japanilaisista taistelulajeista ja – – ruoasta.
Ja huomenna on meitsin vuoro astua areenalle. Siispä nyt power pointit vielä kertaukseen…

Tästä se lähtee.

Historiaa Luettua

Ruoka-asioita

Pikkuisen sitten pitkähköksi venähti tämän päivän turnee…

Työ ei edes häirinnyt harrastuksia, tuli ihan täysi päivä tehdyksi. Täysi päivä tuli luetuksi. Minun työssäni kun on sellainenkin mukava puoli, että joskus voi koko päivän lukea. Muutakin kuin tenttivastauksia, opinnäytetöitä tai esseitä. Melkein kokonaan luin Mirkka Lappalaisen ”Jumalan vihan ruoska. Nälänhätä Suomessa 1695 – 1697” – aika karua luettavaa kyllä. Mutta äärimmäisen hyvin tutkittua tietoa, ja ylenpalttisen oivallisesti tutkittu tieto luettavaksi laitettu.

”Suuret kuolonvuodet” veivät 1690-luvulla hautaan lähes kolmanneksen suomalaisista. Halla ja loppumaton sade tuhosivat sadon kahtena vuonna peräkkäin, ja seurauksena oli paha pula ruuasta ja siemenviljasta. Kriisi ulottui myös Liivinmaalle ja Ruotsin valtakunnan sydänosiin. Syötävää etsivät kerjäläislaumat levittivät tappavia tauteja, ja keväällä ja kesällä 1697 kuolleisuus saavutti Suomessa kauhistuttavat mittasuhteet.Suomen 1690-luvun nälänhätä on Euroopan mittakaavassa ainutlaatuinen. Esimerkiksi Irlannin kuuluisa nälänhätä 1800-luvulla surmasi ”vain” alle 12 prosenttia väestöstä.”

Illansuussa duunista suoraan voutineuvoston kokoukseen, joka ei ollutkaan mikään pikapalaveri. Ja siinä suhde ruokaaan toisessa ääripäässä. Paistinkääntäjille ruoka ei ole elämän ja kuoleman kysymys.

Nyt on väsymys. Iltalukemiseksi en Lappalaisen tutkimusta voi ottaa…