Niitä näitä

Tänään ukosti. Monta tuntia. Harmi vain, että oli oltava töissä eikä minun työhuoneeni ikkunasta näy kuin vastapäisen rakennussiiven seinä ja ikkunat. Salamointi ja taivaanliikkeet menivät ihan näkemättä, ihan hukkaan.

Olen aina pitänyt ukkosesta. Ollessani alle kouluikäinen vietimme monet kesät perheemme mökillä järven rannalla, jossa oli usein ukkosia. Oli ”mahetsua” laskea salaman ja jyrähdyksen välistä aikaa ja miettiä, kuinka lähelle ukkonen tulisikaan. Tänään ukkosta kuunnellessa muistin, kuinka yksi meidän kesäapulaisistamme pelkäsi jylinää ja järven pintaan iskeviä salamoja aivan järjettömästi. Tyttöparka (olisiko ollut kahtakymmentäkään, tosin minun silloisesta perspektiivistäni kuului joka tapauksessa ikäryhmään ”aikuiset” tai ”vanhat”) lamaantui täysin. Ja syöksyi sängyn alle. Muutaman pienen huoneen mökkimme perimmäiseen kamariin ja sen perimmäiseen nurkkaan – pysyäkseen siellä kauan.

Pitkän aikaa ukkosen jälkeen  hän (Nellikö hänen nimensä oli?) kömpi esiin ja oli aivan vitivalkoinen. Meitsin viisivuotiaassa maailmassa moinen käytös oli vähintäänkin ”raukkista”. Varmasti Nellin auktoriteettiasema kärsi kolauksen jokaisen ukkosen jälkeen.

Eipä ole kotiapulaisia enää, eivätkä päiväkotien tädit tai äidit saa juosta sänkyjen alle kun ukostaa. On oltava rohkeita naisia!

Eilenaamuinen leuto ja leppeä elokuun tuuli ja aurinko ovat taas vaihtuneet sateeseen. Surku.

Äkikseltään päätettiin eilen ehtoolla polkaista Toppilan Möljälle ´Tunteen palo´ -musiikkinäytelmää katsomaan. Jos ikävuosikymmeniä olisi vielä kymmenen tai kaksi lisää, olisimme mekin varmasti jääneet esityksen jälkeen seisaaltaan taputtamaan kyyneleet silmänurkissa – niinkuin iso osa nuoruutensa Tauno Palon hurmoksessa viettäneistä jäi. Ei näytelmä huono ollut mutta pääosan esittäjästä puuttui karisma ja dialogit toivat kyllä mieleen SF-filmeistä tutun, kumman teennäisen sanailun. Toki Kultaisen kulkurin valssit ja Rosvo-Roopet ja ne SF-elokuvat kuuluivat meidänkin lapsuuden kulttuuriantiin. Plussan puolelle torstai-illan vietto siis sitten kuitenkin ylsi.

Tunteen palo on muutoin aika vähissä: on sellainen seesteinen olo. Liekö perjantailla ja yhden ”paperin” valmiiksi saamisella siihen syynsä? Ja levollista mieltä lisää tieto että viikon päästä ollaan mökillä. Nyt edessä tämän kovin hiljaisen – onkohan meitä viittä enempää täällä? – työpaikan www-sivustojen päivityshomma: syyslukukauden alkuun ajantasaistus aikaansaatava. Rutiinihommaa joten voisin vaikka Laura Pausinia kuunnella ja illan gourmet-ateriaa miettiä samalla… Seesteistä on.

Minulla on uusi verme! Miniläppäri! Pitkällisten [ 🙂 ] vertailujen jälkeen päädyin hankkimaan Asus Eee PC:n. Se mahtuu käsilaukkuun, se on tyylikäs [olisin halunnut mustan, mutta valkoinenkin oli vaikea löytää], se oli melko edullinen, sillä voi surffailla ja siinä toimii sähköposti ja sillä voi tehdä arkistossa muistiinpanoja, eikä se paina kiloakaan! Perheen insinööri ei ymmärrä riemuani. Näinhän se meillä ennenkin on mennyt: pehtoori ihmettelee minun tietotekniikkainnostustani. So what! Ei ole ainoa asia, jossa meillä sukupuolittuneet ajatusmaailmat on vähän sekaisin. 

Uudella lelulla olen sitten harjoitellut kommunikointia ja muuta, minkä töiltä ja olympialaisten avajaisilta olen ehtinyt. Keväinen Kiinan matka jätti jäljen, jonka myötä Kiina, sen kulttuuri ja elämänmeno ovat kiehtoneet ja kiinnostaneet koko kesän. Avajaisseremonia oli yksi totuus Kiinasta, mutta minulle varmasti olympialaisten nautittavin osuus. Ni hao! Toivottavasti kiinalainen uskomus, että kahdeksan (8.8.08) on onnenluku pitää paikkansa, … 

Illaksi yllättäen melkein kesä: parahiksi pyöräilimme Café Saran seinustalle nauttimaan Elo Jazzien alkuverryttelystä ja lasillisista Nugania [on oikeastaan voimallinen talviviini, mutta maistui se auringossakin hyvin kypsyneeltä, makoisalta, rehevältä, hyvin hyvältä]. 

Töissä kohokohta kun opiskelijaisä tuli nelikuisen tyttärensä kanssa gradustaan jutskaamaan: olihan ihana vauva. Lähipiirissä kun ei olla enää vauvaiässä niin ei sellaisia pääse sylittelemään. Nyt sain ”virkani puolesta” sen tehdä. 🙂

Seminaaripäivä Raahessa. Sen perusteella jos pitäisi valita

– Sosiaalihistoria vai sotahistoria? – Sosiaali.

– Mies vai nainen luennoitsijana? – Nainen.

– Nuori vai vanha luennoitsijana? – Vanha.

Mutta myös muut vaihtoehdot olivat kerrassaan hyviä. Lounaalla tutustuin uusiin kollegoihin. Joten päivän anti ehdottomasti positiiviinen.  

Kännyn kalenterissa luki monta viikkoa ”Ei merkintöjä tälle päivälle”. Ei lue enää. Nyt lähes joka päivälle on merkintä. Ja jottei mikään päivä jäisi tyhjäksi, ilmoittauduin erinäisille kursseille: InDesign ja PhotoShop CS2 ja Dreamweaver ja ensiapukurssi ja kaikkea muuta pientä, italian kurssin jatko menee vielä harkintaan. 

Tälle päivällekin oli jo yksi kokousmerkintä: teimme historiaa. Olisiko kokous ollut yhtä rakentava, hauska ja tuloksekas jos olisimme kokoontuneet lokakuussa tai helmikuussa? No way! Tuskinpa. Siis elokuulle pitäisi merkitä enemmän kokouksia ja lokakuulle vähemmän. Mitenhän se meidänkin organisaatiossa olisi mahdollista?

Huomiselle on merkintä: Kotiseutupäivät Raahe. Siis sinne. 

Klo 5.50 matkalla kuntosalille auton mittari näytti +2,2 C. Jolleivät töihin mennessä Yliopistokadun komeat koivurivistöt olisi olleet syvänvihreitä, olisin ollut varma, että on syyskuu! Huh!

Työpäivä alkoi hyvin kun esimies toivotti kädestä pitäen tervetulleeksi takaisin ja saman tien kertoi, missä asioissa voisin olla avuksi heti ja mitä pitäisi tehdä myöhemmin. Melkein kaikki kollegatkin aloittivat tänään; työkavereidenkaan näkemisessä ei mitään ikävää. Muistin kaikki salasanat tietokoneella, kopiokoneella ja uusi tulostinkin oli tullut. Humus-kuppila oli jo avattu ja muutama opiskelijakin kävi ovenpielessä moikkaamassa. Kerralla tuntui, että olen takaisin sorvin ääressä, eikä se todellakaan tuntunut huonolta.