Niitä näitä

Koskapa tämä postauksen teko venyi näin pitkälle, en sittenkään tee aikomaani kyselyä. Huomenna sitten. …

Päivässä on ollut hopusti hommaa, koneelle en ole juuri ehtinyt.

Siivousta, asioita, kirjastoa – viihdyinkin aika kauan, lankojen ostoa [taasko itselle neule? – kyllä, neulominen on mukavaa, halpaa, terapeuttista. Kukaan lähipiirissä ei tietääkseni tarvi islantilaisneuletta, joten mikseipä itselle pääsiäiseksi?], hiihtoa, peruna-purjokeittoa ja leipää Napolin salamin (että on hyvää!!!) kera.

Ja illansuussa Aleksinkulmassa. Tiedättehän paikan, jossa järjestetään oululaisten eläkeläisten kaikenmoisia kerho-, yms. tapahtumia. Siellä sitten minäkin. Auts.

Ja kovasti houkuteltiin myös muihin touhuihin, aktiviteetteihin, luottamustoimiin… En lupautunut. Siitä olen erinomaisen iloinen.

Osaan jo sanoa ei, eikä tämä taito ole vaatinut kuin puolenvuosisadan ja kymmenien epäonnistumisten kokemuksen. Mutta nyt ei: en ala rotissöörien voudiksi, en viininystävien puheenjohtajaksi, en sihteeriksi. En ala millekkään. En millekään ylimääräiselle. Monessa olen ollut, en enää ala.

Mutta olipa tänäänkin mukava kun luottamusta osoitettiin, kun kysyttiin, kun sain olla ´vain ´ aktiivijäsen ja koettaa pukata nuoria toimintaan.

Huomennakin on ainoa ´must´ miettiä lähteäkö metsään, josta on lumet tippuneet puista. Kehitelläkö uusi arkiruoka? Neuloako koko päivä. Tämmöistä se on nykyisin. Tai ainakin huomenna.

Lukukauden alku.

Vähän siltä on tuntunut tänään, sillä olen täytellyt omaa kalenteriani, suunnitellut projekteja, tekemisiä, (mökki)reissuja, jopa selaillut täydennyskoulutuksia, kansalaisopiston tarjontaa ja tilaillut uusia neuleohjeita, ostanut yhden kuvankäsittelyn verkkokurssin, etsiskellyt Helmet-haasteeseen sopivaa luettavaa/kuunneltavaa.

Tehnyt itselleni HOPSia. 😀  Niitähän minä Suomen ja Skandinavian historian opiskelijoiden(i) kanssa tein pari vuosikymmentä. Henkilökohtainen opintosuunnitelma (= HOPS) taitaa olla vähän turhan juhlallinen nimi näille omille aikeille ja puuhilleni tänään. Jokatapauksessa kaikkea tällaisia olen pohdiskellut, etsiskellyt, suunnitellut.

Ja sitten käynyt eka kertaa tälle talvelle Auranmajalta lähtevillä laduilla. Näin huolimatta siitä, että pakkasta oli kuitenkin vielä – 17 C. Eihän se pakkasessa luisto parasta ole ja käsiä palelee, mutta keskipäivällä oli ihan kimmeltävää, kirkasta, aurinkoista, melkein helmikuisen kristallista. Ei todellakaan haitoksi asti muita hiihtäjä, – olisinkohan kympin lenkillä nähnyt korkeintaan 10 sivakoijaa.

Tänään ei siis vielä mitään kiirettä. 🙂 Ei mihinkään, ei minkään asian kanssa.

Tämäkin hyvä uudenvuodenaatto saatiin.

Koko päivän melko lähelle vuoden vaihtumista on vietetty yhdessä ystävien kanssa – ihan kuin niin monena edellisenkin vuodenvaihteen aikana.

Tänään vähemmän ulkoilua kuin tavallisesti, – aika kylmä jo. Ja muutoinkin vähän erilaista, aika paljonkin. Mutta olemme nauraneet, puhuneet, syöneet paljon, aika hyvinkin vaikka itse sanonkin, nauttineet kuohuvaa aiempia vuosia vähemmän, mutta olemme osanneet vain olla, enemmän kuin aiemmin. Vuodet vierivät, ajat ja tavat muuttuvat. Ystävyys pysyy.

Olkoot kaikkien ensi vuosi tätäkin parempi.

Opittaisiinko me kaikki muistamaan, ettei ole itsestäänselvyyksiä?

Osattaisiinko me elellä ihan rauhassa, vaikka ihan noin niin kuin maailmanlaajuisestikin?

Mihin nämä joulun aluspäivät kuluvat? – Ei edes kiirettä, hyvin ehdin ulkoilla upeassa säässä. Maisema melkein kuin mökillä tähän aikaan vuodesta.

Mutta tuntuu, ettenpä paljon muuta sitten ole ehtinytkään tehdä. Noh, parin seuraavan päivän menut ehdin viimeisteillä ja jotain misoja tehdä.

Illansuussa meillä piipahti pari pientä isänsä kanssa – joulukalenterin pussukat piti päästä availemaan: tähtisädetikuista olikin iloa. Ja nautimmepa kipolliset jouluglögiäkin. Eepi varsinkin aika täpinöissään joulusta, ja ensi töikseen tänään viimeistä päivää tämän vuoden puolella päiväkerhossa ollut ilmoitti heti tullessaan: ”Mullapa alko tänään kesäloma”! Noh, loma kuin loma, kesät talvet. Joulu on jo ovella.

Hyvissä ajoin aamulla lähdettiin vielä kauppa-asioille, – ja sitten hautuumaille tekemään lumityöt. Ja toki viemään myös kynttilöitä.

Intiössä (= Oulun hautausmaa) oli vielä aamuhämärää,  ja hyvin kaunista sielläkin.

Hautausmaan oman kuusen valoketjut olivat ihan uudenlaiset; ennen olleet kovaa valoa, kirkkaat, ja riippuneet kohtisuoraan alas, nyt tällaiset lämpimämmät ja korumaisesti ripustellut. Molemmat kauniita, – tänään tämä tuntui tunnelmallisemmalta.

Kunhan oli viivähdetty minun vanhempieni haudalla, ajelimme Jääliin Haipuskyläntienvarteen ja siellä pienelle, rinteessä olevalle hautausmaalle. Pehtoorin isän haudallakin paksu lumipeite: siispä polku ja tilaa kynttilöille …

Ja sitten Pehtoorin äidin luo. Ihan erityinen ilo oli mennä luokseen tänä jouluna; viime viikolla M-mummu (ens kuussa 93 v.) joutui sairaalaan, mikä hänen kohdallaan tarkoittaa todella vakavaa juttua. Kyllä pahasti jo säikähdimme ja pelkäsimme, mutta sieltäpä mummu vaan muutaman sairaalapäivän jälkeen kotiutui. Ja oli tänään virkeämpi kuin mitä minä olen koko syyspuolella tätä vuotta nähnyt.

[Tämä kuva on värikuva!]

Iltapäivällä kävin jo ladullakin, kuuntelin kirjaa koko kympin, mutta ei mitään muistikuvaa, mistä se kertoi. Ajatukset ihan muualla, – uusi huoli.

Ilta kulunut pienissä ruokapuuhissa, paketoidessa neuleita, perhechatissa, kynttilöiden valossa, joulukukkia ihastellessa.

Kolme yötä jouluun on…

Hyvinkin jo toipilaana olen touhunnut koko päivän: meidän ”kesäkeittiön” – La Festan – suursiivous, jota olen suunnitellut koko syksyn tekeväni,  tuli vihdoin tehdyksi. Radio raikasi ja Spotify soi joululauluja ja reipasta rokkia – homma hoitui mukavasti.

Ja kun se oli hyvin perusteellisesti tullut tehdyksi, oli vielä vähän valoa, ja metsän takaa näkyi, että voisi vielä olla aurinkoa rannassa. Siispä ulos!

Vuoden pimeimpänä päivänä auringonlaskun luoma iltarusko oli jo kolmen aikoihin, mutta hyvin ehdin mukavassa pikkupakkasessa Meri-Toppilan kukkuloille ja merenrantaan.

Nyt on niin kaunista. Pehmeät kimmeltävät hanget, pakkasta just sopivasti. Valkoinen joulu näyttää lupaavasti olevan tulossa.

Merta (ja valoa) kohti mennessä näytti kuin olisi metsäpalo edessä. Ei ollut.

Juuri tässä kohtaa hanki kimmelsi ihan poikkeuksellisen kauniisti, vaikka – tai ehkä juuri sen vuoksi  että – alkoi jo hämärtyä, – pimeässä pienet kimmellykset näkyvät parhaiten.

Sitten jo Koskelantielle. Juuri tässä kohtaa, juuri tällaisella ilmalla, tällaisessa lumisessa maisemassa muistan, että olen kävellyt tästä aina. Pian jo 60 vuotta. Tämä oli jo minun kansakouluvuosieni koulutie: koulu on puolen kilometrin päässä takana, edessä oikealla näkyy pappilan piharakennuksen katto ja vasemmalla on kerrostalo, jossa asui yksi kaverini. Pappilan, jossa kävin pyhäkoulussa ja jossa myöhemmin vedin seurakunnan poikakerhoa, takana oli luistinkenttä. Pieni kenttä, jossa oli joka talvi-iltapäivä ja ilta paljon lapsia.

Tuosta kohtaa ei ollut 60-luvulla ihan kilometriäkään kotiin, nyt ei ole puoltakaan kilometriä.

Tässä meidän kotikuja nyt. Onhan kaunista, eikös vain?

Samoilla huudeilla koko ikäni.

Ei niin hyvä päivä tänään, mutta sentään uudenlainen joululimppu onnistui – uudenlainen siitä tuli, kun ei ollutkaan ruisjauhoja, minkä hoksasin vasta siinä vaiheessa , jolloin piimä oli jo lämmitetty ja hiiva lisätty. Laitoin sitten enemmän hiivaleipäjauhoja ja lisäksi vehnälesettä. Ihan hyvää tuli. Ja meillähän nämä ovat ns. kreikkalaisia joululimppuja, – sekin seurausta ohjeen muuttamisesta puuttuvan aineksen vuoksi. Vuosikymmeniä sitten kumina vaihtui anikseksi, ja se taas tuo mieleen Kreikan [lue: ouzon]. 😀 Alhaalla ohje.

Laatikotkin tein, Pehtoorin avustuksella.

Ja kirjoittelin paperille menut, mitä aion jouluna perheelle tarjota ja vähän aikataulutinkin itselleni, ettei mene säheltämisesti. Meillä on hyvin, hyvin intensiivinen joulun aloitus: aatonaattona ja aattona on – jos terveyttä riittää – vaihtelevasti pieniä ja isoja ruokapöydässä – saattaapi minulla olla vähän touhua, joten pitäisi tarjottavat olla monenlaiseen makuun, menemisiin ja tulemisiin sopivia, että kuitenkin säilyisi leppoisa meininki ja että minäkin ehtisin pienten joulua aistia.

Joulun suklaakonvehtien, karkkien, pähkinöiden ja muun pienen napostelun tarjolle asetteluun ehkä vähän vinkkiä täältä: ”Just Jennys Boards” Ihan mielettömiä tarjottimia, eikö? Ehkä uudenvuoden kekkereihin sopisi  paremmin kuin jouluun? Tänä vuonna ei kylläkään meille [näillä näkymin ollaan kaksistaan mökillä], mutta entäs sinun juhliisi?

Syksyllä tein/yritin tehdä Emmiliinin kastajaisiin herkkuvadin tällä idealla, mutta tulos oli aika surkea [kuten kuvakin siitä]. Mutta ehkä minä vielä kehityn. Ja suolaisista osaisin varmaan tehdä paremman.

Mutta harjoitukset jatkuvat.  Kuusi tai oikeastaan vain viisi yötä enää…

Amaryllis on etuajassa, – toivottavasti jaksaa viikon vielä kukkia.

Joululimppu

Ohjetta voi helposti varioida oman maun mukaan. Tuollaisenakin tulee hyvää. Viime vuosina olen käyttänyt vaaleaa siirappia, ei tule niin tymäkkää leivästä. Mutta nopsasti nämä valmistuu.

Joululimppu

1 l piimää
50 g hiivaa
2 dl siirappia
2 rkl pomeranssinkuorta
½ rkl anista rouhittuna
1 rkl suolaa
8 dl ruisjauhoja
4 dl hiivaleipäjauhoja
1 l vehnäjauhoja

Lämmitä piimä. Lisää hiiva, mausteet ja siirappi.
Alusta taikinaan jauhot.
Peitä ja kohota taikina.
Leivo neljäksi limpuksi, ja pistele pinta haarukalla.
Kohota uudelleen. Voitele siirapilla jos haluat (minä en halua: se sotkee) .
Paista 200 asteessa noin 30–40 minuuttia.