Niitä näitä

Nyt se on todistettu: ei ole minun pääni tyhjää täynnä! Iltapäivällä otettiin päästäni magneettikuvia tuntitolkulla. Ja kotiinkin saaduissa kuvissa näkyy, että pääkopassani on jotain! Vähän ajattelin, että vaihdan FB:ssä profiilikuvaukseni tuon kallokuvani, mutta enpä sittenkään. Vois olla vähän makaaberia.

Olen ollut tänään koko päivän OYSissa tutkimuksissa. Aamuyhdekseltä alkoivat ja kolmen jälkeen olin kotosalla. Miksikö moisessa? Olin koekaniinina ns. Pohjois-Suomen kohortti 1966 -projektissa. Tuo projekti on vuonna 1966 aloitettu laaja poikkilääketieteellinen tutkimus, jossa on vuosikymmenien aikana tutkittu ko. kohorttia. Siihen kuuluvat kaikki pohjoissuomalaiset, jotka ovat syntyneet vuonna 1966, yhteensä noin 12 000 henkilöä. Ja yksi noista kohorttiin kuuluvista on sisareni. Nyt tutkimusta haluttiin laajentaa ja mukaan otettiin myös vuonna 1966 syntyneiden sisaruksia. Systeri kysyi, suostunko mukaan, ja totta kai, sen verran utelias olen. Ja saipahan ilmaiseksi aika perusteellisen kartoituksen itsestään ja omasta terveydentilastaan. Ja magneettiikuvia aivoista 🙂

Aamupäivällä oli ensin puolitoista tuntia ”palikkatestejä”: kognitiivisia kykyjä mittaavia testejä ja kokeita. Pärjäsin sanallisissa ja muistitesteissä ihan kohtuullisesti (olet hyvä selittämään, totesi psykologi. Mitenhän tuohon suhtautuisi…?) mutta sitten kun piti tehdä visuaalista hahmottamista (minusta ne näyttivät geometrian oppikirjan sivuilta, uuh!) mittaavia testejä, alkoi intoni jotensakin reippaasti hiipua.

Seuranneen tauon jälkeen oli perusteellinen haastattelu, jolla kartoitettiin elämäntilannetta ja oloa, terveyttä ja mielialoja. Verikokeet ja virtsanäytteet kuuluivat luonnollisesti myös testauspalettiin. Ja iltapäivä sitten siellä magneettikuvauspömpelissä. Sielläkin – kuvauksen aikana siis – oli muistitestejä ja hoksaamisjuttuja ja kaikkea. Ei ahtaanpaikan kammoa, eikä muuta isompaa ongelmaa kuin että sinne tynnyriin ei saanut omia rillejä ottaa mukaan, vaan ne röntgenhemmot tekivät sellaiset ”koerillit”, jotka eivät minulla pelittäneet. Karsastukseni vuoksi oli tosi vaikea nähdä mitään… Kuulostaako pikkuisen meriselitykseltä? Voipi olla. Jos testitulokset osoittautuvat huonoiksi, voin vedota siihen, etten nähnyt kunnolla. Jos tulokset on ok, en sano, että muutaman vastauksen heitin ihan hazardilla.

Joka tapauksessa testattu on! Sertifikaatti seinälle?

Että semmonen päivä!

Viiden (aamuviiden) jälkeen katson mittaria: pakkaset jatkuu. Samapa tuo.

Hyvin varhain duuniin. Luento. Meni hyvin. Minusta. Varhaisesta luentoajasta huolimatta opiskelijat hereillä, olinko aistivinani kiinnostusta. Keskusteluakin.

Päivällä parin kesätyöpaikan järjestelyä parille opiskelijalle. Sellaisista tulee aina hyvä mieli. Itsellekin.

Palaute palautteesta. Olin joutunut tilanteeseen, jossa jouduin kommentoimaan oppineempaa. Tai noh. Joka tapauksessa hieman arastelin tilannetta. Mutta turhaan.

Illansuussa toinen luento. Sen pitämiseen olisi pitänyt olla kokemusta, olikin, mutta eihän se mikään ylivertainen suoritus ollut.

Töistä suoraan kokoukseen kaupungille. Parasta keskustelu, läsnäolleet ihmiset. Parasta olisi jos oppisin olemaan vähempi äänessä. Voikohan sille mitään enää tässä vaiheessa elämää? Puheliaisuudelle?

Just ehdin katsomaan Top Chefiä. Luulen etten pidä ohjelmasta. Onko nöyryyttäminen tarkoitus? Mikä on ohjelman tarkoitus? Eikä siitä ohjelmasta edes opi mitään ruoanlaitosta. Minä ainakaan.

Nyt väsy.

Tietotekniikka on ihmeellistä. Huomasin  – taas kerran – unohtaneeni työkoneelle power pointin, joka oli tarkoitus ottaa kotiin mukaan. Huomenna aamukahdeksalta kun on luennon pito, joten olisi hyvä kerrata juttu vielä. Tarvitseeko ajella Linnanmaalle? Ei, ei tarvi. VPN-yhteys tästä kotisorvista duunisorviin ja sieltä ”imuttaminen” kotiin. Helppo homma (valitettavasti homma ei toimi töistä kotikoneelle, mutta onhan minulla sellaiseenkin tilanteeseen keinot ks.).

Ja sitten olen tässä viikon, parin aikana varaillut meille Ranskan reissua varten majapaikkoja (ollaan yötä Strasbourgissa, Reimsissa ja Colmarissa)  ja tuosta vaan surffaillut. Tosin Strasbourgin varaukset olleet vähän ongelmallisia: miksikö? No tietysti – tietysti – siellä on juuri yhtä aikaa meidän kanssamme Europarlamentin istuntoviikko. Arvatkaapas, mitä se merkitsee hotellihinnoille? Liki kaksinkertaistumista. No varaukset on tehty, ja pehtoori oli päivällä tarkistellut Visa-tilin velotuksia. Ja hups: olivat veloittaneet tuplahinnan. Ja mitä tekevät pehtoori ja juniori päivällä kotosalla? Yrittävät pankin ja Ebookersin kautta saada asian korjattua, mutta kun ei simahtanut, niin ei muuta kuin Googlen ”translaattori” käyntiin ja kirjoittavat Strasbourgiin kirjeen, jotta euroja olisi palauteltava. Ja kun tuossa illansuussa istuttiin ruokapöydässä, Hotel Hannongin respasta soittivat että sori, tuplaperintä on tosiaan tapahtunut, palauttelemme rahat. Kuinka kauan tähän kaikkeen olisi kulunut vanhalla matkatoimisto-kirje-kirjeenvaihto-pankkisiirto-aikakaudella? Kauan!

Tänään töihin soitti opiskelija arkistosta, jossa oli tekemässä kandityötään: ja niin me koneiden ääressä, eri puolilla kaupunkia selasimme arkistoluetteloita ja etsimme lisämatskua: joskus muinoin tämä olisi vaatinut meetinkiä arkistolle, materiaalien tilaamista makasiineista ja kaikenlaista muuta ajankulunkia. Mutta eipä tarvi enää kun on arkistoluettelot aineistokuvauksineen netissä. Hyvä juttu!

Tarvajärveä mukaillen: ylös, ulos ja lenkille! Viidentoista asteen pakkanen oli ylivertaisen hyvä sää olla ulkona. Jokivarressa, hautuumaalla, Pikisaaressa, Nallikarissa. Ah, onnea. Ja kamera mukana. Varjot vielä pitkät, mutta aurinko jo kertoi, että kevät on tulossa. Kevään korkea keskipäivä …

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pari tuntia vierähti hyvinkin, ja pari tuntia asioilla. Pitkästä aikaa pääsin kauppaan oikein ajan kanssa: ja eilisen gourmet-illallisen jälkeen oli merkillinen into ostella ja laitella kaikkea hyvää, itsekin yrittää värkkäillä kunnon einettä.

Jälkkärissä on kolme appelsiinia (kalvot poistettu ja viipaleet paloiteltu), sitten sekaan kolmisen desiä smoothie-tuoremehua ja pari teelusikallista vaniljasokeria ja sekaan kuumaan  ”luraukseen Curacaota” (itseasiassa joskus muinoin Maltalta tuotua kaktuksenkukkalikööriä, mutta todella Cointreau tms. käy hyvin) sekoitettuna neljä liivatelehteä. Sitten ainekset sekaisin ja Tupper-vuokaan. Tarjolle kermavaahtoa ja/tai Marsmallows-vaahtoa. Ei huono. Vähän kuin kevätaurinko tämäkin … 🙂 Nuorelleparillekin maistui. 🙂

Eiliseen vielä palatakseni: chez Jouni toi tullessaan Ouluun sellaista gastronomiaa että enpä tiedä aiemmin täällä olleen. Me pidimme kaikesta tarjotusta,  parsakaalikeitto (veloute)  oli  vain! hyvää, kaikki muu erinomaista. Kaikissa annoksissa raaka-ainetta oli kunnioitettu (huomatkaa: hyvin trendikäs tapa ilmaista asia, että kalaa tai kasvista ei saa peittää mausteilla tai muuten turmella) ja Puistolassa tarjoilu ja asiakkaiden huomioiminen pelitti. Toimi hyvin, erinomaisesti. Sainpa illan lopuksi keskustella  chefin kanssa.  🙂

Ystävien kanssa riemastuimme  vielä lähtemään yömyssysamppanjalle Bar B:hen, – onneksi Juniori poimi vanhempansa kaupungista kotiin ennen puolta yötä. Kuinka me olemmekaan iloisia hyvästä ruoasta – ja ystävistä!  Tänään paljon vielä eilisessä viipyillen.

Huomaatteko:  hyvä päivä tänään.

Odotettu perjantai, joka tulikin kovin äkkiä.

Odotukset täyttyivät/täyttyvät:

• rauha tehdä töitä. Rauhassa monelta asialta. Vain pari ”omaa” opiskelijaa kävivät opinnäytetöidensä kanssa, – olen luottavaisin mielin.  Aiheet kiinnostavat ohjaajaakin – vähintäänkin paljon.
• tapaamme ystävät. Viimeksi tällä porukalla kuudestaan oltu Roomassa; tänään menemme ravintola Puistolaan, jossa on vierailevana tähtikokkina chez Jouni. Michelin-tähdet Nizzan ravintolaansa hankkineen Jouni Törmäsen kuuden ruokalajin illallinen odottaa meitä. Ystäviä ja hyvää ruokaa, – se on paljon se. Yhdelle illalle.
• viikonloppu tarkoittaa ulospääsyä. Olkoonkin, että pakkasta on edelleen reilummasti. Aamulla mittari näytti – 30,1 C.

Mikä ihme se saa ihmisen suostumaan ylimääräiseen…

http://www.oulunseurakunnat.fi/nyt/4/0/luentoillassa_heratellaan_keskustelua_lapsiperheiden_arjesta

Aiemmin tällaisiin esitelmätilaisuuksiin tuli suostuttua monestakin perustellusta syystä:

a) Rahasta. Kun kävi pitämässä saman esitelmän Kuusamossa, Kajaanissa, Ylivieskassa ja Oulussa (ikäihmisten yliopisto) alkoi jo päästä tuntipalkoille. Kilometrikorvaukset ja päivärahat ja luentopalkkiot tekivät yhdessä jo sen verran, että saatettiin lasten kanssa mennä viikonloppuna Edeniin (kylpylään) polskimaan ja syödä vielä pizzat päälle.

b) Kontaktien tarpeesta. Väitöskirjan teon aikana kaikki aihepiiriin liittyvät seminaarit ja luentotilaisuudet olivat tärkeitä, jotta sai kontakteja muihin saman aihepiirin kanssa pakertaviin tutkijoihin.

c) Markkinoinnin takia. Paikallishistoria-projekteissa oli sisäänrakennettuna, että historiankirjoittaja käy työn tekeillä ollessa kerran, pari, kolme kertaa vuodessa kunnassa tai seurakunnassa puhumassa. Mieluusti vielä itsenäisyyspäivänä, jotta tieto tulevasta kirjasta olisi kaikilla. Näillä paikallishistoria-esitelmäreissuilla kyllä sai usein myös informantteja, joku kertoi mistä löytyisi vanhaa kirjeenvaihtoa, ja kaikkea muuta tähdellistä paikallista tietoa. Elikkäs olivat myös tiedonkeruureissuja.  Ja sitten tietysti olivat kirjan julkistuskekkerit vielä erikseen.

d)  Yliopistovirkaan kuului myös ”yhteiskunnallinen palvelutehtävä”. Tarkoittaa ”jalkautumista”, tieteen popularisointia, tiedon viemistä yhteiskuntaan; yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisvelvoite oli olemassa. Ja sillä myös mitattiin yliopiston työntekijän ja hänen yksikkönsä tuloksellisuutta. Nyt suunnilleen vain ulkomaiset referee-julkaisut tuovat pointseja.

e) Museoyhdistyksen puheenjohtajana oli esitelmöitävä itse, jollei mistään saanut sopivaa vierailijaa. 🙂

f) Sitä uskoi oppivansa joka kerta jotain kirjoittamisesta ja puhumisesta. Ja totuuden nimessä on sanottava, että sen verran esiintyjän vikaa on olemassa, että kun esitelmän saan alkuun, homma on minusta melkoisen mukavaa.

g) Kun kävi pitämässä esitelmän, siitä tuli usein myös tehtyä julkaisu, artikkeli, edes Kalevaan, joten oma julkaisuluettelo, jonka ”pitkättäminen” oli joskus vielä urakehityksen kannalta tärkeääkin, vähän venyi.

Nyt kaikki nämä syyt ovat enemmän tai vähemmän ohi. Ja silti minä täällä värkkäilen esitelmää, … pöhkö!

Eurooppalainen siirtomaapolitiikka 1700-luvulla, Englannin uuden ajan historia, Historiankirjoituksen historia, 1800-luvun historiantutkimuksen erityispiirteet ja vielä yksi mapillinen, jossa noin 20 esitelmää. Vieläkö noistakin vapautuisin? Kaikista noista aihieista olen joskus muinoin pitänyt 24-tunnin luentosarjat, joista en suinkaan ole mitenkään erityisen ylpeä: pedagogisesti, retorisesti ja luentotekniikaltaan eivät mitään yliopistourani  riemuvoittoja. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa noita viittä mapillista luentomatskuja enää koskaan tarvitsisin. Niitä ei tietenkään ole missään ”tallennettuna” eli lerpuilla, korpuilla, tikuilla, kovalevyillä. Ei tietenkään. Ne on vanhalla historian laitoksen punaisella ”pallo-IBM:llä” kirjoitettu, paikoin teksti on käsin kirjoitettua, – ja minulla oli tuohon maailmanaikaan vielä kovin pieni ja tuhruinen käsiala, jotta niistä ei tieto edes helposti  avaudu. Mutta siis mihin minä niitä enää tarvin?

Tuon kysymyksen olen tässä pidennetyn viikonlopun aikana esittänyt yhdelle jos toisellekin asialle. Paljon on lähtenyt suoraan Lassila & Tikanojan kyydille, ison kassillisen kirjoja olen pakannut vietäväksi muutamalle lemppariopiskelijalle, kassillisen erilaisia matkaesitteitä ja -lehtiä olen  yöpöytäkaapista vienyt paperinkeräykseen, en kuitenkaan ehdi matkustaa kaikkiin niihin paikkoihin, mihin haluaisin. Kylppärinkaapeista on lähtenyt samppoot ja kosteusvoiteet, joista on ollut enemmän haittaa (allergiaa) kuin iloa, mutta joita olen härskiintymiseen asti säilytellyt ”kun ei raski heittää poiskaan”, sama koskee muutamia ruokatarpeita jääkaapista. Ostettu tartar-kastike tai sokeroidut inkiväärit, Dubaista raahattu ”outo” hillo ja arveluttavasti vihertävä juusto? (kai se oli juusto?) ovat saaneet lähtöpassit meiltä.

Kaikki tuo on merkillisen vapauttavaa. Mutta vielä on avoinna: luovunko noista luennoista? Varmaankin. Omista opinnäytetöistä en luovu. Niitä on hauska lueskella, ja ihmetellä, mistä kaikesta onkaan tiennyt joskus… ei tiedä enää.. 🙂 Mutta on vapauttavaa huomata, että jotain on oppinut ainakin kirjoittamisesta ja argumentoinnista.

Pehtoori on tässä ”vapautumisprosessia” harrastaessani tupissut, että jos tuolla touhuamisella saa hyvän omantunnon töistä poissaoloon, niin anna mennä vaan… Kummallinen mies! Sitä paitsi kävin tänään töissä. Ja kävin joululahjaksi saamani punaiset vinkkelit jalassa. Teputtelin vinkkeleillä kirjastoonkin tekemään tenttikysymyksiä ja vastaan tuli pari eka vuoden opiskelijaa;  hymyssä suin virnuilivat punaisia huopikkaita kohden nyökkäillen: ”Vähänkö siistit.”

Lämpimät olivat, – hymyt ja vinkkelit. Flunssa on nujerrettu.  Vapauttavaa.

– Voi hyvänen aika, kuinka olet laihtunut kun olet sairastellut!

Näinhän sitä kuulee monelle sairasvuoteelta nousseelle sanottavan. Ei tarvitse sanoa minulle jos ja kun tämä hitonmoinen flunssa joskus on ohi. Nyt kurkku on karhea, kuin pienillä haavoilla, nenä tukossa, pää tokkurassa, joka paikkaa särkee, silmät ovat vetiset ja kipeät, olen kärsimätön kun en juuri voi tehdä mitään (vähän jatkotutkijoiden aikeita lueskellut – edes),  mutta edelleenkään ei kuumetta – eikä ruokahalu todellakaan ole kadonnut yhtään mihinkään!

Enpä ole eläissäni vielä niin sairas ollut,  etteikö ruoka maistuisi! Ei edes silloin kun minulle tehtiin iso, monta tuntia kestänyt leikkaus, oikeasta lapaluusta vasempaan lonkkaan ulottunut 46 cm pitkä leikkaushaava, kylkiluun poisto, samalla munuaiskiviä veks ja kaikkea muuta hienosäätöä, jouduin olemaan viikon erossa vauvasta (esikoisesta), kipulääkitys oli kova ─  mutta ei, ei pienintäkään häivähdystä ruokahalun menettämisestä. Suunnilleen suoraan heräämöstä osastolle palattua sairaalaruokakin maistui ihan hyvin! Eikä edes samalla reissulla saatu sairaalabakteeri pilannut ehtymätöntä iloani ruoasta nauttimiseen.

Ainoa kerta, jonka muistan jolloin en ole voinut syödä, oli väitöstä edeltävänä perjantai-iltana. Menin silloin töiden jälkeen kampaajalle ja hankkimaan vielä jotain tarpeellista seuraavaa suurta päivää varten, ja kun tulin kotiin, oli mieheni tehnyt ruoan: savustanut nieriää ja tehnyt salaatin, avannut pienen samppanjapullon. Parasta mitä voin tietää, mutta ei. Mitään en pystynyt syömään. Enkä juuri väitöspäivän aamunakaan. Että vähän jännitti. Karonkassa kaikki kyllä sitten maistui kaksinverroin!

Mutta tänään: kaikki muu on toisin kuin normaalisunnuntaina, mutta ruokahalu ei ole kadonnut! Olisi edes jotain iloa tästä taudista, mutta noup:  ruokaa on saatava tehdä, ja siitä nauttia!