Niitä näitä

Mun kurkku tuntuu tältä:

Jäätävä, pistävä, säröinen, sinisenä kivusta, höyryää kuumista juomista…  Ei ole kiva, ei.

Ja eniten riepoo kun en pääse ulos – pikkuisen vain poikkesin Tuiranrannassa kun kauppaan kuitenkin livahdin puolelta päivin. Hieno, hieno pakkaspäivä ollut.

Olen sitten kuvaillut sisällä (tämän kuun ruokahaaste on ”jotain japanilaistyylistä” ja innostuin värkkäilemään kaikenlaista, huomenissa ehkä postailen), nukkunut, valmistellut ensi viikon opetusta, nukkunut, yrittänyt olla valittamatta ulos pääsemättömyyttä – paino sanalla yrittänyt.

Olen sitä surkeaa sarjaa ihmisistä, joille ei nouse kuume, vaikka kuinka olis kipee. Ja kun ei ole kuumetta, ei voi olla pois töistä. Ei vaikka töissäolovelvoitetta ei varsinaisesti ole.

Pestiinihän kuuluu vain (? :)) hoitaa hommat, periaatteessa ihan sama, teenkö ne kampuksella vai kotona. Kukaan ei kysele, vaikka tekisin luennon tai tarkastaisin harjoitukset kotona tai kylillä, kampuksella tai kirjastossa. Ei ole kellokorttia, eikä paikallaolopakkoa. Tietty jos on opetusta tai kokouksia tai muuta tapaamista, on oltava läsnä, mutta muuten ei väliä missä hommat teen. Meitsi on vaan tottunut siihen, jotta kustannuspaikalle mennään. Kotona duunaaminen sopii minulle ja sitä tulee tehtyä  silloin kun se on ”ylimääräistä”, mutta noin suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa olen Linnanmaalla ja sitten ”loput” ja lukuhommat teen kotosalla. Luterilainen työmoraali on turhankin syvällä selkäytimessä.

Eikä tämmöisellä ajattelutavalla varustettu tietenkään juuri sairauspoissaoloja harrasta. Ei vaikka olis lääkärintodistus ja -kehotus jotka kannustaisivat pysymään petissä ja/tai pois palkkatyön äärestä. Semmoinen surkeus se on ristinä.

Mutta tänään olen ollut pois töistä. Aamupäiväksi menin – kun oli rästitentin valvonta, eikä ollut ihan hurjan huono olo. Mutta puolenpäivän jälkeen luovutin ja könysin kotiin. Olen nukkunut kahdet – kahdet!! -päiväunet, ja vieläkin on uupumus. Ja huoli tekemättömistä töistä… Melko surkea tapaus.

Nyt yritän relata, menen muurin viereen, otan kirjan – en työkirjaa – ja kuuman rommikaakaon ja toivon että huomenna jo pääsen ulos. Ja tekemään tämän iltapäivän tekemättömät työt.

_________________________________________________

Viime sunnuntaiaamuna Rukalta lähtiessä pilvet tekivät kaaria, jotka näyttivät tuntureilta. Klikkaa ihmeessä kuva isommaksi.  Siinä on jotain sadunomaista. Minusta.

Yhdelle päivälle paljon epätavallista. Hyvässä ja pahassa.

Näin järjettömän paljon, järjettömän väkivaltaisia painajaisia. Herättyä vielä kauan aikaa inhottava olo. Kurja juttu.

Pakkasta paljon, epätavallisen paljon. Linnanmaalle ajellessa auton mittari näytti – 31 C. Ei hyvä.

Koko päivänä mikään ei ole ollut hukassa. Ei mikään. Itse asiassa löysin yhden kauan hukassa olleen huivini.

Juniori on lukenut eilen ja tänään ylioppilaskirjoituksiin. Ja kysynyt neuvoa. Antanut neuvoa. Sanonut että lukeminen auttaa oppimisessa. Ja selvästikin oppinut jotain. Huomenna on äidinkielen tekstitaidon yo-koe ja kyllähän minä sen soisin läpi menevän.

Luennolla ehdin sanoa kaiken aikomani, ääni ei mennyt, vaikka kurkku on kummallisen karkea ja kipeäkin – ollut jo pari päivää.  Heti kun muistan hengittää, opiskelijat kyselevät. Saavat suunvuoron 🙂 Hyviä kyselevät. Enemmänkin saisivat. Mutta hyvä että edes vähän.

Eilen ja tänään murmelin kanssa käyty lääkäreillä, joilla kummallakaan ei ollut kiire, jotka kuuntelivat, ottivat huomioon, olivat tarkkoja. Epätavallisen rauhoittavia lääkärireissuja.

Pehtoori vei tänään tietokoneen huoltoon. Kone (tai itse asiassa sen tuuletin) simahti eilen. Pehtoorihan ei meillä tietokoneisiin puutu kuin satunnaisena, päivittäisenä käyttäjänä, mutta siis tänään vei sorvin liikkeeseen, jossa oli todettu että kaksi viikkoa menee ennen kuin saa takaisin. Ja mitä tekee mieheni? Koskapa tietää, etteihän meitsi pikkuläppärillä kahta viikkoa kestä, oli yksinkertaisesti uhkaillut nörttikauppiaita, ja sanonut, että ette tiedä eikä kannata kokeilla!, mitä tapahtuu jos vaimo ei saa varakonetta/osaa siksi aikaa, että sorviin tulee alkuperäisosa. Ja oli niin ansiokkaasti saanut liikkeen huoltomiehen pelkotilaan, joten koneessa on nyt väliaikaistuuletin ja homma pelittää. Hih!

Ja sitten minä ostin meille tulppaaneja. Epätavallista. Tavallisesti ne ostaa pehtoori.

Kaikenlaista epätavallista.

Tänä aamuna olisin voinut maksaa päivän palkkani jos olisin saanut jäädä nukkumaan ja kotiin. Kolmen päivän lomasen (no joo, meni muutama tunti tarkastaessa Arjen historian harjoituksia sekä perjantaina menomatkalla että eilen ehtoolla kotona) jälkeen olisin voinut tänään jatkaa poissaoloa Linnanmaalta. Olisin voinut nukkua.

On tavallisempaa, että herään ennen kellonsoittoa kuin että kello ehtisi soida (saliaamuina klo 5.40, muulloin 6.20). En suinkaan ole joka aamu virkeä, en todellakaan, mutta heräänpähän aika helposti. Tai en kyseenalaista sitä. Minä vain nousen. Väsytti tai ei.

Mutta en torkuta. Tytär torkuttaa. Laittaa usein puhelimen herätyskellon tuntia aiemmaksi soimaan kuin olisi tarpeen, ja sitten viimeisen tunnin unen  torkuttaa 15 minuuttia kerrallaan. Myös yhdellä työkaverilla on tapana torkutella, varsinkin alkuviikosta. Vielä 10 minuuttia, vielä, – ja vielä. Ei ole meitsin juttu. Mutta tänään torkutin, yritin hämätä: kuvittelin että ei tarvi lähteä duuniin.

On vasta reilu kuukausi  joululomasta ja minä jo haluaisin vähän lomailla. Olla vain vailla velvollisuuksia.

Mutta kyllä sitten tänään tapahtui jotain hurjan mukavaakin. Yliopiston kirjastosta poistetaan dupletteja ja/tai muuten tarpeettomia kirjoja ”divarissa”. Kirjaston edessä on iso vitriinikaappi, johon kirjastoihmiset kantavat poistettavia kirjoja – niitä saa sitten ostella euron kappale.

En yleensä suo itselleni lupaa mennä katselemaankaan niitä, mutta tänään tuttu kirjastoihminen vinkkasi, että poistossa on vanhoja keittokirjoja ja 1920- ja 30-luvun kodinhoidon yms. oppaita. Miehän tarvin niitä töitäkin varten. Ja niinhän sitten 21 euroa maksoin ja nyt minulla on 21 äärimmäisen tarpeellista uutta vanhaa opusta. Jee!

Kuusamon kapituli on ohi. Nyt matkalla kotiin Tolvan Korpihillan ja Posion Pentikin kautta. Koillismaan luonto on tavattoman kaunis ja kimmeltävän valkoinen, kynttiläkuuset tykkylumessa. Vaaramaisemat auringossa, pakkassunnuntain kirkkaassa keskipäivässä ihaltavana. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kaksi päivää ruokajuhlaa on koettu ja nautittu. Me ja kaksisataa muuta paistinkääntäjää olemme viettäneet hienon viikonvaihteen.

Mutta palataanpa perjantai-iltaan.

Meidät haettiin Rukan Rantasipin edestä ja neljä bussilastillista rotissöörejä (ympäri Suomea tulleita, ja parikymmentä turkkilaista, muutama amerikkalainen) vietiin Iisakin kylään, josta matka jatkui metsäpolkua pitkin kohtuu napakassa pakkasessa kohti Kontioluolaa. Matkalla oli maistelupisteitä: saimmme ensin päreen ja sen päälle ensimmäisessä pisteessä marinoituja muikkuja ja sitten toisessa karhunlihapullia karpalohyytelön kanssa. Eikä kuuma kaarnikkadrinksu ollut ollenkaan huono idea.

Luolassa (keskellä ei mitään?) oli tilaa kahdellesadalle hengelle. Diner Amical on epämuodollinen ilta, jolloin ei ole plaseerauksia ja tarkoituskin on tavata tuttuja ja kulkea pöydistä toisiin. Meitä oululaisia oli pari pitkää pöytää: juttua, ruokaa ja viiniä (Artadi Orobio 2007, tempranillo) riitti.

Poromiehen höystö oli poron palapaistia, ei siis perinteistä käristystä, ja pohdimme, jotta maustepippuri oli ”se juttu” – antoi omanlaisensa mukavan maun pataruoalle. Kaiken kaikkiaan ruoka oli rustiikkia ja tunnelma mukavan familiaari. Ei pönötystä …

Pukukoodi ”after ski -asu” oli keskusteluttanut porukkaa, mutta toinen toistaan kauniimpia villapuseroita ja turkisjakkuja oli paistinkääntäjillä yllä.

Musiikki oli mainiota, sopivan lyhyitä puheita ja mukavaa seuraa. Yhdentoista kieppeissä kuljetus takaisin hotellille, jossa vielä tarjolla iltapalaa: karhumakkaraa. Nälkä ei ollut, mutta maistettava oli. Ja minä pidin kovasti. Lihaista, sopivan riistaisen makuista makkaraa. Vastoin tapojamme mekin jaksoimme jatkoilla reilusti yli puolen yön…

Lauantaiaamun sää hieman tuhnuinen ja tuulinen, pakkastakin lähemmäs parikymmentä, mutta lähdimme pienelle lenkille. Pitkään ei ehdittty, koskapa puoliyhdeltätoista oli oltava taas valmiina syömään. Bussilla Rukalta Kuusamoon: brunssi Kuusamo-hotellissa oli mahdottoman hyvä. Kylmäsavustettu hauki sai varauksettoman suosion pöydässämme. Samoin savustettu särki ja lämminsavustettu villisika. Eikä poropyöryköissä, hirvi- ja karhumakkarassakaan ollut moittimista. Oltiin jo fine dinig -tasossa. Ja uusia ruokatuttavuuksia löytyi: tosin aika hiljaista seuraa, mutta sehän johtuu vain vaimoista? 🙂

Lounaan jälkeen muutama tunti aikaa: minä päikkäreille, pehtoori lenkille. Ja sitten kuitenkin sainkin kampaajalle ajan. Oulun Salon Virhon 10-hengen kampaaja-meikkaaja porukka oli pistänyt hotellin kokoustilaan pystyyn salongin. Muutamassa tunnissa kolmisenkymmentä naista saivat kampaukset ja meikin (minullekin irtoripset!! heh!). Ja kiirehän se sitten jo tuli. Puoli viideltä alkoi Installointi! Olimme kahta vaille paikalla.

Yhteensä 49 käädyt jaettiin. Installoijana oli Chef Jaakko Nuuttila, joka hoiti hommansa mallikkaasti, juhlavasti, mutta mukavan rennosti. Tämä oli kolmas installointitilaisuus, jossa olimmme läsnä, ja paras tämä oli. Käätyjen saajien lisäksi meitä oli yhdeksän, jotka vihittiin OMGD-jäseneksi. Installoinnissa saimme käätyihin pienen viininmaistelu”kipon” eli tastevinin.

Ordre Mondial des Gourmets Dégustateurs -järjestö

OMGD on Paistinkääntäjien Veljeskunnan alajärjestö viinien ja muiden jalojen juomien harrastajille. Se on perustettu Pariisissa 2. syyskuuta 1963. Sen päämääränä on edistää laadukkaiden viinien ja muiden jalojen juomien käyttöä ja tunnettuutta jäsenmaissa ympäri maailman. Asian edistämiseksi järjestetään viinin- ja muiden juomien tasting-tilaisuuksia, kilpailuja, messuja, koulutustapahtumia sekä julkaistaan laatujuomista kertovia artikkeleita.

OMGD:n jäsenet ovat juomien parissa työskenteleviä ammattilaisia kuten tuottajia, kauppiaita tai asiaan vihkiytyneitä aktiivisia harrastajia.

OMGD:n jäseneksi voidaan hyväksyä vain Chaîne de Rôtisseurs-järjestön jäsen. Virallinen jäseneksi vihkiminen tapahtuu järjestön kapitulissa installoinnin yhteydessä. Uusi jäsen saa käätyihinsä OMGD:n tunnuksena kullanvärisen tastevinin.

Hyvin meni, en kompastunut helmoihin … 🙂

Installoinnista kaupungin samppanjavastaanoton kautta suoraan Grand Dinnerille. Seitsemän ruokalajia huippuviineineen olivat pohjoista gourmeeta, puhdasta, huolella valmistettua, kauniisti esillepantua ja mallikkaasti tarjoiltua juhlaruokaa: kaloja ja riistaa. Pääruokana prässättyä karhunpaistia. Jälkiruoassa kaurakeksi, jolla hillakompottia, suklaalieriö ja hillasmoothie. Kaunis makujen harmonia päätöksenä.

Pöytäseuran kanssa todettiin – jälleen – kuinka Suomi on pieni maa. Ikkunoista näkyi tummuvassa illassa Rukan silhuetti ja niin taas nautimme ja juhla tuntui hyvälle. Nyt emme jääneet notkumaan tai tanssimaan, hyvästelimme ja kiitimme muutaman tutun ja puolilta öin nukkumaan. Tyytyväisenä, kylläisinä – luonnollisesti.

Seuraava kapituli Turussa. Ehkä sinne, ehkä ei. Nyt kohti kotia ja arkea.

Kymmenen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti kohti Kuusamoa. Hieno keli. Pudasjärven jälkeen aurinko paistoi hulppeasti: maailma ihan valkoinen. Kimmeltävän valkoinen. Taivalkoskella kahvittelimme Jalavan kaupassa. Se on kyllä ehdottomasti piipahtamisen väärti: pehtoori löysi itselleen pussihousut, flanelliapaidan, jatsarit ja henkselit. Ei, ei se ole kapituliin vaate, vaan mökille.

Majoituttuamme lähdimme kierrokselle Rukan ”keskustaan”. Olen käynyt täällä viimeksi joskus linja-autonkuljettajan urani aktiivivuosina, ja siitähän on tovi. Sen jälkeen on valtavasti laajentunut: ja komeaa on. Rotissöörituttuja nähtiin raitilla ja hotellin aulassa… Meitä paistinkääntäjiä puoliskoineen on täällä yhteensä pari sataa; paljon tietysti Oulun voutikunnan jäseniä. Tuttuja siis.

Kohta puoliin on aika lähteä Diner Amicaliin. Pohjoisen meninkiin kuuluu että ollaan vähän ulkonakin. Joten lämmintä ja siistiä pitäisi pukea ylle.

Menu alkaa näin: Poromiehenhöystöä, ohra-männynsiemnerisottoa, porkkana- ja oalsternakkaseipäitä… jne. Minulla on ”sisäpiirin tietoa”, että saamme alkupaloja jo metsätaipaleella kohti Karhunluolaa… Mitä ne alkupalat ovat,  ei ole tiedossa. Siis jännitystäkin on ilmassa …

Unohdin eilen töistä lähtiessäni muistitikun työpaikan koneeseen; mietin illalla, viitsinkö enää lähteä ajelemaan kampukselle ja hakemaan sen, mutta ajattelin, että teen luentoon täydennykset kotikoneella olleeseen varmennustallennustiedostoon ja että menen tänään hyvissä ajoin töihin  ja yhdistelen sitten uuden ja vanhan tikun matskut sujuvaksi luennoksi.

No näin siis päätän tehdä.  Ja laittelin sitten kotosalla onnikankuvia ja sähkönkulutuskäyriä powerpointeille ja kirjoittelin pitkät pätkät uutta tutkittua tietoa suomalaisten kulutustottumusten muuttumisesta, tai oikeammin kulutuksen mentaalisesta muutoksesta. Ja aikeeni mukaisesti todellakin olin tänään aamulla seitsemän jälkeen kustannuspaikalla valmiina yhdistelemään kahden tikun materiaalit. Ja? Ja ensi töikseni hoksaan, että eilen tekemäni matskut on kotikoneessa tikussa!

Ratkaisu? Pehtoori. Pehtoorihan on juuri sopiva tuomaan vaimolle duuniin muistitikun; lumityöt eivät ole niin kiireelliset. Ja kiitos pehtoorin pääsin jatkamaan luennon tekoa jo aika varhain.

Aamupäivä meni sitten hieman hurahtaen, mutta häthätää ehdin luennon pakata kasaan! Siis hyvä ja klo 12.10 olen luentomappi kainalossa portaissa matkalla hoouuusatakutoseen (HU106- luentosali) ja, … ja missä muistitikku? Kädessäni on huulipuna! Auts!!!! Eiku takaisin työhuoneesta hakemaan …

Vaikka luento lopulta meni – no jotenkin ainakin – niin olen toivoton.

Viikon aikana näitä unohduksia on ollut tavallistakin enemmän: perjantaina unohdin lompakon kaupan kassalle. Viikonloppuna unohdin yhden aiotun lisukkeen ruokapöydästä. Mutta tokihan panzettaa ja sipulia voi  käyttää toistekin. Kampaajalla unohdin ostaa shamppoon ja hoitoaineen. Eilen unohdin kuntosalille mennessä ottaa mukaan kuulokkeet: IPod mukana, mutta eipä siitä paljon yksikseen iloa ole … Tänään unohdin töissä syödä eväät. No siihen oli syynsä.  Enkä edes viitsi luetella kaikkia unohduksiani. Olen ollut hieman tavallistakin enemmän ajatuksissani … Huoh!

Nyt lähden Juusto-iltaan. Muuten hyvä, mutta uusi huulipunani on töissä…! Kerron viimeistään huomenna, mitä maisteltiin, miltä maistui… Jos muistan, siis kertoa. Tai mitä maisteltiin tai miltä maistui. Lupaan tehdä muistiinpanoja. Ja  ottaa kuvia.  Jos muistan.

Pohjois-Suomen ensimmäinen linja-autoksi luokiteltava kulkuneuvo oli Vomag, joka on vieläkin Oulun Automuseossa tallella. Se  liikennöi 1920-luvun alussa, mutta kun umpikumirenkailla ajaminen kiellettiin vuonna 1922 lainsäädännöllä, joutui tämä Kestilässä Mannermaa-nimisen kauppiaan omistuksessa ollut kulkuneuvo väistymään maanteiltä. Vastaavia vehkeitä käytettiin ensimmäisen  maailmansodan aikana tykinvetovaunuina.

Miksikö tämä kuva nyt? Piti kaivaa kirjoittamani Oulun linja-autoliikenteen historia -opus esille kun täydentelen luentoani ja kun liikennehistoriasta olen lupautunut Tampereellekin puhumaan.  En ole näitä aiheita vuosikausiin selaillutkaan, joten paljon on unohtunut. Minusta ei ole mukava lukea omia vanhoja tuotoksia. Mutta kuvia on kiva katsella.

Paakinahon automobiilin kuskeilla ikkunassa lappu ”Täynnä”. Niin ne tuppasivat onnikat 1920-luvun lopussa ja 1930-luvulla olemaan.

Voi kunpa minulla olisi aikaa, tai sitteku … sitteku taas on aikaa, niin noista vanhoista kuvista,  jotka ovat ? ?  varmaan jossakin – voisi tehdä taulun. Minulla on vielä tallella varhain alkaneen rahastajanurani aikaiset rahastussakset ja muutamia taksataulukoita, ehkä jokunen onnikkalippukin… Heti sitteku…

Antiikkimessuille vai ulos? Ulos.

Kevättä kohti mennään, päivät pitenee. Vielä ei kuitenkaan olla ihan siinä, mitä Ilmatieteen laitoksen sivulla uuden vuoden aattona lupailtiin: silloin nettisäätiedotuksessa oli ilmoitus, että Saariselällä päivän pituus on 76 tuntia ja rapiat!

Tälle päivälle en paljon aikonutkaan. Ulos aion, ja meninkin. Ihan hurjan hieno keli. 82 kuvaa räpsin eikä oikein kummoisia yksikään…  Mutta pari tuntisen taapertelin pitkin jokivartta, Intiötä, Lyöttyä (kamala sana, vain Oulussa voi olla Lyötty!) Auringon lisääntymisestä huolimatta – tai sen takia – haluaisin hypätä helmikuun yli. Se ei ole minua varten. Helmikuu on maailman turhin, kylmin, kovin, katalin kuukausi.